Arvostelu: 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987)

007 VAARAN VYÖHYKKEELLÄ

THE LIVING DAYLIGHTS

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Maryam d'Abo, Jeroen Krabbé, Joe Don Baker, John Rhys-Davies, Art Malik, Andreas Wisniewski, Thomas Wheatley, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Geoffrey Keen, Caroline Bliss, John Terry ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 vaaran vyöhykkeellä on 15. James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin lyhyttarinaan "Hetken huumaus" ("The Living Daylights") novellikokoelmasta "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966). Aiemman Bond-leffan, 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) saatua kehnon vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta, tekijät päättivät tehdä muutoksia sarjaan. Seitsemän Bond-leffaa peräkkäin tähdittänyt Roger Moore oli jo aiemmin todettu liian vanhaksi rooliin ja 007 ja kuoleman katseen jälkeen Moore päättikin lopettaa hahmon esittämisen. Uudeksi James Bondiksi pohdittiin Sam Neilliä, Mel Gibsonia, aiemmin rooliin harkittua Timothy Daltonia, sekä myöhemmin roolin saavaa Pierce Brosnania. Siihen aikaan Brosnan tähditti NBC:n sarjaa nimeltä Remington Steele (1982-1987), jolla oli alkanut mennä huonommin ja joka oli jopa lakkautettu. Brosnanille tarjottiin Bondin roolia, mikä nosti hänet heti suurempaan suosioon, mikä taas sai NBC:n jatkamaan Remington Steeleä. Brosnanin sopimus velvoitti hänet sarjaan, eikä häntä pystyttykään käyttämään Bondina (mikä taas laski yleisön kiinnostusta Remington Steeleen, mikä lopetettiinkin vain viiden uuden jakson jälkeen pysyvästi). Roolia tarjottiin Daltonille, joka pohti pitkään, kunnes lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1986 ja lopulta 007 vaaran vyöhykkeellä sai ensi-iltansa kesällä 1987. Elokuva menestyi paremmin kuin kaksi aiempaa Bondia, minkä lisäksi se sai kriitikoilta paremmat arvostelut. Itse näin filmin lapsena eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle Daniel Craigin aikaa edeltäneet 20 vanhaa Bond-elokuvaa. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan kerran uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. 007 ja kuoleman katse oli mielestäni todella keskinkertainen tekele ja sai minut hetkeksi menettämään mielenkiintoni sarjan jatkamiseen. Kuitenkin kun hoksasin, että seuraavassa osassa vaihtuisi näyttelijä, katsoin 007 vaaran vyöhykkeellä jo pari päivää 007 ja kuoleman katseen jälkeen.

MI6 pelastaa KGB-loikkari Georgi Koskov'n, mutta kun tämä siepataan turvatalolta, agentti James Bond lähetetään etsimään häntä.

Vaikka Roger Moore olikin erinomainen James Bond, hänen parissa viimeisessä leffassaan, Octopussy - mustekalassa (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katseessa näkyi selvää väsymystä rooliin, minkä vuoksi onkin hienoa nähdä uuden näyttelijän ottavan 007-titteli haltuunsa. Timothy Dalton hoitaakin homman kunnialla ja mikä parasta, hän tekee hahmosta omanlaisensa, eikä lähde kopioimaan aiempia näyttelijöitä. Hän suostuikin rooliin vasta, kun sai varmistuksen, ettei hänen pitäisi imitoida Moorea tai Connerya. Mooren lupsakkaan Bondin jälkeen Dalton on selvä muutos synkempään suuntaan. Daltonin Bond on paljon vakavampi, mutta kyllä hän silti heittää huulta pariin otteeseen. Naisten seurassa Daltonin Bond ei ole yhtä päällekäyvä kuin hahmon aiemmat versiot, mutta taisteluissa hän saattaa olla häikäilemättömämpi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi perinteistä "Bond-tyttöä". Maryam d'Abo näyttelee Kara Milovya, sellonsoittajaa, joka sotkeutuu operaatioon mukaan. Parin kehnomman Bond-tytön jälkeen Kara on jälleen toimiva tapaus, eikä hän ole täysin avuton neito pulassa -tyyppinen ratkaisu. Daltonin ja d'Abon välille on saatu sujuvaa kemiaa, ja erityisesti onkin kiinnostavaa, että tätä suhdetta kuvataan romanttisemmin kuin Bondin monia muita lempeilyjä.
     Valitettavasti filmin pahikset tuottavat kuitenkin pettymyksen. Joe Don Baker on kummallinen asekauppias Whitakerina ja John Rhys-Davies on alikäytetty KGB:n uutena johtajana, kenraali Pushkinina. Andreas Wisniewskin hahmo Necros on hyvin tyypillinen kätyri, josta tulee mieleen mm. Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffan (From Russia with Love - 1963) salamurhaaja Grant. Hahmot ovat unohdettavia ja vain Necros onnistuu luomaan uhan tunnetta Bondille.
     Elokuvassa nähdään myös Jeroen Krabbé loikkari-Koskovina, Art Malik afgaani vastarintaliikkeen varakomentaja Kamran Shahina, Robert Brown MI6:n johtaja M:nä, Desmond Llewelyn erikoislaitteet Bondille valmistavana Q:na ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä. Sihteeri Moneypennyn näyttelijä Lois Maxwell oli koettu jo liian vanhaksi rooliin ja varsinkin nyt, kun Bondkin vaihdettiin nuorempaan näyttelijään, myös Maxwell teki viimeisen esiintymisensä Bond-filmissä 007 ja kuoleman katseessa. Maxwell nähtiin roolissa ihailtavat neljätoista kertaa! Tällä kertaa Moneypennyä esittää Caroline Bliss. CIA-agentti Felix Leiter pistäytyy pitkästä aikaa ja tällä kertaa roolissa nähdään John Terry.

Itse James Bond -hahmo ei ole ainoa, joka muuttuu tämän elokuvan myötä synkempään suuntaan, vaan itse filmikin on Mooren teoksia tummempi sävyiltään. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tätä on tehty vakavammin mielin. Muutos on kannattanut ja parin keskinkertaisemman elokuvan jälkeen 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä lisä Bond-sarjaan. Kevyt Mooren henki saa kyytiä ja filmi panostaa enemmän jännitykseen. Etenkin alkupäässä on pidempiä tiivistunnelmaisia hetkiä, mitkä nappaavat katsojan tiukasti mukaan tapahtumiin. Uudenlainen lähestymistapa ja uusi Bond-näyttelijä tekevätkin leffasta heti raikkaamman tuntuisen kuin pari viimeisintä osaa sarjasta, mikä jo itsessään saa katsojan hyppäämään mukaan suuremmalla mielenkiinnolla. Tiettyjen viilauksien, kuten parempien roistojen kanssa, kyseessä voisi olla jopa loistofilmi.

Vaikka elokuvassa on aiempaa enemmän synkkää ja tiivistunnelmaista jännityksen rakentelua, ei tämä tarkoita, etteikö filmissä olisi myös selkeää ja vauhdikasta toimintaa tai humoristisia hetkiä. Q:n uudet hilavitkuttimet tarjoavat parit naurut - etenkin Bondin uuteen Aston Martiniin kytketyt laitteet. Tsekkoslovakian ja Itävallan rajalla käytävä takaa-ajo on todella viihdyttävää seurattavaa, minkä lisäksi lopputaistelu äityy aikamoiseksi sodaksi. Loppumäiske on myös jotain erilaista aiempiin Bondeihin verrattuna. Ennen sitä leffan taso notkahtaa hieman, mutta iso ja vaikuttavasti tehty taistelu palauttaa erittäin hyvän laadun. Elokuvasta löytyy myös tosiaan enemmän romantiikkaa kuin monissa muissa 007-elokuvissa. 007 vaaran vyöhykkeellä erottuukin siis monella tapaa edukseen.

On ilo nähdä, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Hänen ohjaama Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981) on mielestäni yksi sarjan parhaista filmeistä, mutta sen jälkeiset Octopussy - mustekala ja 007 ja kuoleman katse olivat selvästi heikompia. Glen onkin löytänyt nyt uutta puhtia työhönsä ja tarjoaa pitkästä aikaa jännitystä ja hienoja vaaratilanteita. Richard Maibaumin ja Michael G. Wilsonin käsikirjoitus on huomattavasti parempi kuin 007 ja kuoleman katseessa, mikä on myös auttanut Gleniä. Leffa on myös kuvattu hyvin, vaikka mukaan mahtuu muutama kehnompikin otos. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuva tarvitse tiivistämistä kuten pari pitkäveteistä edellistä leffaa. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi efektit ovat laadukkaammat. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Barryn musiikit säestävät jälleen tapahtumia mainiosti. Elokuvan tunnuslaulu, A-han "The Living Daylights" on hyvä, muttei nouse parhaimpien Bond-kappaleiden joukkoon.

Yhteenveto: 007 vaaran vyöhykkeellä on todella mainio James Bond -leffa, mikä nostaa sarjan tasoa parin keskinkertaisemman tekeleen jälkeen. Timothy Dalton ottaa salaisen agentin roolin taidokkaasti vastaan ja luo Bondista omannäköisensä, tiputtaen Mooren humoristisuuden. Itse elokuvakin muuttuu synkemmäksi ja siinä panostetaan paljon jännitykseen. Vauhdikkaita toimintakohtauksiakin on luvassa ja lopputaistelu on jopa aikamoinen sota, millaista ei ole sarjassa aiemmin nähty. Synkkeneminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi edes jonkinlaista vitsailua. Romantiikkaakin löytyy ja Bondin ja Karan välille on saatu vahvempaa kemiaa ja rakkauden tuntua kuin monissa muissa sarjan osissa. Harmi vain, että tämänkertaiset pahikset jäävät aika tylsiksi tapauksiksi. Heistä huolimatta 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä teos ja on ilo huomata, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Kenties uusi 007-näyttelijä antoi Glenillekin uudenlaista puhtia ja vimmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Living Daylights, 1987, Eon Productions

Arvostelu: Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989)

INDIANA JONES JA VIIMEINEN RISTIRETKI

INDIANA JONES AND THE LAST CRUSADE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Harrison Ford, Sean Connery, Alison Doody, Julian Glover, Denholm Elliott, John Rhys-Davies, Michael Byrne, Kevork Malikyan ja River Phoenix
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

George Lucasin luomaan hahmoon perustuva Steven Spielbergin ohjaama elokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli suuri kassamagneetti, joten sille ilmestyi tietenkin jatkoa. Tällä kertaa sankarin nimi pistettiin leffan nimeen mukaan, jotta ihmiset yhdistäisivät uuden teoksen aiempaan. Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom) ilmestyi vuonna 1984 ja vaikkei kyseessä ollut yhtä iso hitti, oli elokuva silti niin suosittu, että suunnitelma Indy-trilogialle pysyi ennallaan. Lucasin ja Spielbergin ideat eivät kuitenkaan täysin täsmänneet, jolloin tarinan luomisessa kesti aikaa. Alunperin juonena oli, että Indy etsisi Nuoruuden lähdettä, mutta tämä muuttui lopulta vanhempaan ideaan Graalin maljasta. Elokuvan käsikirjoittaja vaihtui kaiken aikaa, mutta lopulta oikea kirjoittaja ja tarina löytyivät, ja leffan teko lähti liikkeelle. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki ilmestyi kesällä 1989 ja se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista. Viimeinen ristiretki oli jostain syystä toinen Indiana Jones -elokuva, jonka näin. Näin sarjan toisen osan, Tuomion temppelin, vasta tämän jälkeen. Olen aina pitänyt Viimeisestä ristiretkestä ja minun on hyvin vaikea päättää, kumpi on mielestäni parempi, Kadonneen aarteen metsästäjät vai Viimeinen ristiretki, sillä kummatkin ovat niin hienoja teoksia. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, monet Steven Spielbergin teokset kävivät mielessäni, Indiana Jonesit tietty muiden joukossa. Katsoinkin koko trilogian viikon sisään, Viimeisen ristiretken heti seuraavana päivänä Tuomion temppeli jälkeen.

Indiana Jonesin isä on siepattu, jolloin Indyn täytyy lähteä pelastusretkelle. Samalla hän aloittaa mystisen, parantavia vaikutuksia sisältävän Graalin maljan etsinnän, jota hänen isänsä on yrittänyt löytää koko elämänsä.

Harrison Ford on yhä täydellinen valinta Indiana Jonesin rooliin. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä hahmossa ja hän pääseekin osoittamaan sankaruutensa useaan otteeseen, kuten myös taistelukykynsä. Indylle on luotu hieman enemmän hauskoja kohtauksia, mikä toimii todella hyvin. Hahmosta oppii elokuvan aikana paljon lisää, kun näkee Indyn ja hänen isänsä välisen isä-poika-suhteen. Leffan alussa nähdään ensimmäisen kerran nuori Indy, jota esittää Stand by Me - viimeisestä kesästä (Stand by Me - 1986) tuttu River Phoenix. Intro-osiossa nähdään, kuinka Indy on jo lapsesta asti ollut kiinnostunut arkeologiasta, muinaisista esineistä ja toiminnasta. Alussa myös näytetään, kuinka Indy sai hattunsa, käärmekammonsa, ruoskaintoilunsa, sekä arven leukaansa, jonka tarkkaavaisimmat katsojat ovat huomanneet Fordilla. Phoenix suoriutuu Indyn roolista hienosti ja hän on selvästi seurannut tarkkaan Fordin tapaa näytellä hahmoa, sillä hän todella on uskottavasti nuori versio samasta hahmosta!
     Indiana Jonesin isänä, professori Henry Jonesina nähdään alkuperäinen James Bond -näyttelijä Sean Connery, joka on erinomainen ja uskottava roolissaan. Toisin kuin poikansa, tämä Jones ei ole toimintasankari, vaan enemmänkin tutkija. Jo Henryn ensimmäisistä kohtauksista alkaa tajuamaan, miksi Indy on sellainen kuin on. Henry on selvästi viisas, mutta hänestä löytyy myös hieman höperyyttä ja hahmosta on tehty onnistuneesti todella hauska. Indyn ja Henryn yhteisiä kohtauksia on hieno katsoa, sillä niistä välittyvä tunnelma on äärimmäisen upeasti luotu. Ford ja Connery ovat uskottavia hieman erikoisena isä-poika-kaksikkona. Yllättävää kyllä, kun kumpikin on niin hyvä näyttelijä, ei kumpikaan loista toisen yli, vaan he saavat vuorotellen päästä valokeilaan yhteisissä kohtauksissaan.
     Tämän elokuvan naishahmo on Elsa Schneider, jota esittää Alison Doody. Elsa on tutkija ja tuntuu tietävän asioita kuten Indy. Edellisen osan tapaan naishahmolle ja Indiana Jonesille on luotu puskista tuleva romanssintynkä, joka ei tunnu uskottavalta. Onneksi hahmosta löytyy kuitenkin erilaisia puolia, mikä tekee Elsasta kiinnostavan tapauksen. Doody on hyvä roolissaan.
     Graalin maljaa etsimään Indyn lähettää mies nimeltä Walter Donovan (Julian Glover), joka ei-kovin-suureksi-yllätykseksi paljastuukin tarinan roistoksi. Hahmossa on heti jotain hieman epäilyttävää, jolloin katsojana odottaa, milloin "iso paljastus" tapahtuu. Walter on kuitenkin toimiva pahis ja hänestä on myös tehty aika yksinkertainen tapaus, sillä hän haluaa Graalin maljan sen voimien takia. Glover on hyvä tarinan pahiksena.
     Kadonneen aarteen metsästäjistä tutut hahmot Marcus Brody (Denholm Elliott) ja Sallah (John Rhys-Davies) tekevät paluun. On hienoa päästä näkemään jälleen tuttuja naamoja, etenkin kun aiemmin vain lyhyesti nähty Marcus pääsee tekemään paljon enemmän. Sallahia olisi myös voinut olla mielestäni hieman enemmän Kadonneen aarteen metsästäjissä, joten on erittäin mainiota nähdä hahmo uudestaan. Leffassa esitellään myös pari uutta isoa hahmoa: paha natsieversti Vogel (Michael Byrne) ja Kazim (Kevork Malikyan), joka kuuluu Graalin maljaa suojelevaan Ristimiekan veljeskuntaan.

Indiana Jones ja viimeinen ristiretki alkaa tosiaan Indyn nuoruudesta, vuodesta 1912 ja lähes välittömästi katsojat pääsevät näkemään vauhtia, kun roistot jahtaavat Indyä, mistä siirrytään vuoteen 1938, jolloin Indy taistelee yhä samasta esineestä kuin teininä. Ei kestä kauaa, kun Graalin maljan metsästäminen alkaa, mikä käynnistää vauhdikkaimman Indiana Jones -seikkailun tähän mennessä. Viimeinen ristiretki on nimittäin täynnä toimintaa, vaaroja, seikkailua ja takaa-ajoja. Aluksi etsitään vihjeitä Venetsiasta, mistä päästään natsien tukikohtaan Itävallan ja Saksan rajalla. Tästä alkaa kilpajuoksu Graalin maljalle, kun Indiana Jones ja hänen isänsä yrittävät saavuttaa määränpään ennen Donovanin johtamia natseja. Elokuva ei erityisemmin pysähtele, vaan painaa menemään ja samalla tärkeitä tietoja heitellään katsojille, jotta pysyy perillä kaikesta. Lähes puolet elokuvasta käytetään erilaisiin takaa-ajoihin ja toimintakohtauksiin, joka voisi muuten käydä puuduttavaksi, mutta kun kohtaukset ovat erittäin monipuolisesti tehtyjä, niin ei voi muuta kuin ihailla tekijöiden kekseliäisyyttä ja nauttia! Indyä ajetaan nimittäin takaa junan vaunujen katoilla, moottoriveneillä, moottoripyörillä, lentokoneilla, hevosilla ja jopa panssarivaunulla! Mitäköhän seuraavaksi; Indiana Jones avaruusaluksessa?

Toiminta ei kertaakaan käy tylsäksi, sillä sitä on mukana niin monipuolisilla tavoilla, jolloin elokuva tarjoaa katsojille kaiken aikaa jotain uutta. Samalla myös päätyy jännittämään, sillä Indyn ja Henryn on tehtävä kaikkensa selvitäkseen erilaisista vaaratilanteista. Läpi elokuvan tuntuu siltä, että sankarit todella ovat vaarassa, jolloin heitä kannustaa entistäkin enemmän taistelemaan tiensä esteiden läpi. Vaikka leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin, eikä tunnu kovin pitkältä, ei se kuitenkaan koskaan kiirehdi, mikä on erinomainen osoitus loistavasta rytmityksestä. Syvyyttä toimintaleffaan saadaan, kun Indy ja Henry yrittävät kaiken toiminnan keskellä ratkoa heidän rikkinäistä isä-poika-suhdettaan. Ratkominen on tehty mielenkiintoisesti sekä hauskasti, kun kaksikko jää riitelemään vanhoista jutuista, vaikka heitä jahtaakin natsijoukko. Sen lisäksi, että Viimeinen ristiretki on tähän mennessä vauhdikkain Indiana Jones -elokuva, se on myös hauskin. Leffan aikana pääsee nauramaan useasti, eivätkä vitsit ole huonoja. Parhaimmassa tapauksessa jutut ovat aivan mahtavia! Seikkailutunnelma on täysillä läsnä alusta loppuun, eikä leffa suostu päästämään katsojaa otteestaan. Loppuhuipennus on todella hyvin rakennettu ja on upeaa nähdä, kuinka pikkuhiljaa Indy ja Henry alkavat tajuamaan, mitä vuosien aikana meni kummankin osalta pahasti vikaan.

Viimeinen ristiretki muistuttaa selkeästi enemmän Kadonneen aarteen metsästäjiä kuin Tuomion temppeliä. Tässä ei seikkailla Intian viidakoissa, eikä mukana ole samanlaista heimojuttua kuin sarjan toisessa osassa. Natsit ovat jälleen pahiksia ja useassa kohtaa hahmot nähdään aavikkomaisemissa, kuten sarjan aloitusosassa. Leffassa nähdään myös nopeasti ensimmäisestä osasta tuttu yliopisto, jossa Indy toimii opettajana. Näiden asioiden lisäksi pari vanhaa tuttua naamaa ovat tosiaan mukana, sekä yhdessä kohtaa nähdään nopeasti piirros Kadonneen aarteen metsästäjissä esiintyvästä liitonarkista. Tuomion temppeliin ei ole sen sijaan lainkaan viittauksia. Tämä on varmaan ollutkin tarkoitus, sillä Spielberg ei erityisemmin pitänyt kyseisestä elokuvasta. Vaikka Viimeisessä ristiretkessä on välillä paljon samaa kuin Kadonneen aarteen metsästäjissä, on se selvästi oma seikkailunsa. Sarjan tunnelma on saatu nostettua takaisin hienolle tasolle ja elokuva on mielestäni jopa parempi kuin aloitusosa!

Ohjauksesta vastaa tietty Steven Spielberg, joka on tehnyt aivan mahtavaa työtä elokuvan kanssa. Hän on yhdessä Indyn luoneen Lucasin, käsikirjoittaja Jeffrey Boamin ja taidokkaan tekijätiimin kanssa saanut luotua aivan loistavan seikkailutarinan, joka on täynnä erilaisia toimintakohtia ja sydäntä. Viimeinen ristiretki on kuvattu todella hyvin, kuten myös leikattu. Elokuva on saatu leikattua nopeatempoiseksi, mutta silti tarpeeksi hitaaksi, jolloin se ei kiirehdi. Lavasteet ovat tyylikkäitä, etenkin Venetsian viemäreissä ja loppuhuipennuksessa. Puvustus on tietty hienosti toteutettu. Visuaaliset tehosteet ovat tähän mennessä sarjan parhaat, eikä vihreän taustakankaan käyttö ole yhtä selkeää. Äänitehosteet ovat jälleen mainioita. Musiikista vastaa tietenkin legendaarinen John Williams, joka on tehnyt taas erittäin hyvää työtä sävellystensä kanssa. Ja kuten kahden edellisen osan kohdalla, myös tämän jälkeen päähän jää soimaan Indyn tunnuskappale.

Yhteenveto: Indiana Jones ja viimeinen ristiretki on erinomainen seikkailuleffa, joka nousee omaksi suosikikseni sarjasta! Elokuva on täynnä vauhtia ja se kulkee nopealla tempolla eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi. Leffa ei koskaan päästä katsojaa otteestaan ja se sisältää paljon erilaisia toimintaosioita, vaaroja ja taisteluita. Mukana on myös paljon hauskuutta, joka syntyy useasti Indyn ja hänen isänsä yhteisistä hetkistä. Sean Connery on oiva lisäys sarjaan ja hän suoriutuu Indyn isän roolista loistavasti. Katsojana seuraa mielenkiinnolla, kuinka Indy ja Henry yrittävät selvittää rikkinäistä isä-poika-suhdettaan. Tämä tuo lisäsyvyyttä ja sydäntä mukaan elokuvaan. Nuori Indy -aloitus on todella mainio ja sen kautta saa tietää paljon lisää leffan sankarista, minkä lisäksi River Phoenix on todella hyvä valinta rooliin. Mukana on Tuomion temppelin tapaan hieman turhaa romanssia, mutta se ei ole onneksi samalla lailla toteutettu ja Elsan hahmo toimii mainiosti. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä, mistä voi jälleen kiittää ohjaaja Steven Spielbergiä, joka on todella taitava siinä, mitä tekee. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki todella on aivan mahtava elokuva, joka yllättää katsojan olemalla yhtä hyvä kuin sarjan aloitusosa. Jos siis pidit Kadonneen aarteen metsästäjistä, niin kannattaa ehdottomasti katsoa myös tämä! Suosittelen muutenkin katsomaan leffan, sekä koko Indiana Jones -trilogian, sillä se tarjoaa todella hyviä seikkai... hetkinen, juuri saamani tiedon mukaan on olemassa neljäskin Indy-elokuva: Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull) vuodelta 2008! Nyt kun oikein muistelen, niin kyllähän olen sellaisen tainnut joskus vilkaista, mutta erityisen hyvä se ei ollut... Noh, pitäähän kai sekin kärvistellä läpi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Indiana Jones and the Last Crusade, 1989, Paramount Pictures, Lucasfilm

Arvostelu: Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981)

KADONNEEN AARTEEN METSÄSTÄJÄT

RAIDERS OF THE LOST ARK

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Harrison Ford, Karen Allen, Paul Freeman, Ronald Lacey, John Rhys-Davies, Wolf Kahler, Denholm Elliott ja Alfred Molina
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Raiders of the Lost Ark, eli suomalaisittain Kadonneen aarteen metsästäjät (tunnetaan nykyään myös nimellä "Indiana Jones and the Raiders of the Lost Ark") perustuu Star Warsin (1977-) luoneen George Lucasin ideaan James Bondia muistuttavasta seikkailijahahmosta, joka nähtäisiin useissa eri elokuvissa. Lucas sai Tappajahain (Jaws - 1975) ja Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ohjanneen Steven Spielbergin kiinnostumaan projektista ja yhdessä he alkoivat kehittelemään suurta seikkailukertomusta. Vaikka tuotannon aloittamisessa oli ongelmansa, juttu lähti hyvin käyntiin ja Kadonneen aarteen metsästäjät sai ensi-iltansa kesällä 1981 ja oli välitön hitti. Se oli vuoden menestynein elokuva ja voitti mm. neljä Oscar-palkintoa, ollessaan ehdolla kahdeksasta kategoriasta - esimerkiksi paras elokuva, jota se ei tosin voittanut. Leffasta on muodostunut suuri klassikko ja se on monien lempielokuva. Itse näin Kadonneen aarteen metsästäjät jo lapsena. Muistan vielä, että kävimme äitini kanssa vuokraamassa sen, kun päärautatieasemalla oli vielä Filmtown. Pidin elokuvasta kovasti ja olen nähnyt sen useita kertoja uudestaan. Omistin leffan aikoinaan DVD:nä ja vuonna 2015 päivitin sen Blu-raylle. En kuitenkaan katsonut sitä, kunnes vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018. Monet Steven Spielbergin teokset kävivät mielessäni, Indiana Jones -elokuvat (1981-) muiden joukossa. Katsoinkin Kadonneen aarteen metsästäjät viikko sen jälkeen, kun olin katsonut Tappajahain ja E.T. the Extra-Terrestrialin (1982).

Arkeologi Indiana Jones lähtee etsimään mystistä liitonarkkia Kairosta, jota etsivät myös natsit pahan arkeologi Belloqin avustuksella. Indyn täytyy olla nokkela, saadakseen liitonarkin ennen natseja, sillä sen avulla natsit voisivat muuttua voittamattomiksi.

Tähtien sota: Episodi IV - Uudella toivolla (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) tunnetuksi noussut Harrison "Han Solo" Ford näyttelee Indiana Jonesia ja on täydellinen valinta rooliin. Fordista löytyy juuri oikeaa taitoa esittää uskottavasti professoria, seikkailijaa ja toimintasankaria, ja vieläpä saada ne kaikki tuntumaan samalta hahmolta. Ford saa hahmon oikeasti vaikuttamaan innostuneelta siitä, mitä hän tekee. Indiana Jones on tosiaan professori yliopistossa, jossa hän opettaa arkeologisia asioita nuorille. Tämän lisäksi hän myös matkustaa eri maihin, löytääkseen kadonneita paikkoja ja kallisarvoisia aarteita. Hahmo esitellään heti elokuvan alussa aivan täydellisesti. Hän kulkee viidakossa muutaman muun kanssa, jotka vaikuttavat pelokkailta. Indyä ei taas jännitä, vaan hän kulkee kylmäpäisenä eteenpäin. Jo tästä katsoja saa hyvän käsityksen, että Indiana Jones todella tietää, mitä tekee ja jo ensimmäisissä kohtauksissa hahmo näyttää osaavansa paljon. Hänestä alkaa pitämään jo leffan alussa, jolloin häntä kannustaa onnistumaan liitonarkin löytämisessä. Myöhemmin leffassa Indy osoittaa myös olevansa hyvä taistelija. Kuitenkin jotta hahmo ei tuntuisi täysin voittamattomalta ja pelottomalta, on hänelle luotu yksi selkeä asia, mitä hän ei vain kestä: käärmeet. Ja niitähän on moni viidakko pullollaan.
     Karen Allen esittää Marion Ravenwoodia, Indyn vanhaa rakasta, joka päätyy Indyn mukana etsimään arkkia, sillä täytyyhän sankarilla olla neitokainen, jonka voi pelastaa pulasta. Marion tuntuukin lähinnä siltä, että hänet pitää jatkuvasti auttaa pois jostain pahasta tilanteesta. Nämä tilanteet myös yleensä vaikeuttavat Indiana Jonesin onnistumista tehtävässään, jolloin voi ihmetellä, miksi Indy yhä pitää naikkosta mukanaan. Onneksi Marionista löytyy päättäväisyyttäkin ja hän yrittää usein auttaa Indya. Harmi vain, että juuri nämä auttamiset pistävät hänet pulaan. Allen on erittäin mainio roolissaan, ja Marionin ja Indyn viharakkaussuhde toimii uskottavasti.

Elokuvan yksi pahiksista on tosiaan Paul Freemanin esittämä ranskalainen arkeologi René Belloq, joka on selvästi erilainen tapaus kuin Indiana Jones. Toisin kuin Indy, Belloq ei näe erilaisten aarteiden museoarvoa, vaan haluaa pitää ne itsellään tai myy ne korkeimmalle maksajalle. Nyt hän onkin päätynyt auttamaan natseja liitonarkin löytämisessä. Liitonarkin kohdalla hän haluaa selvittää, voisiko se antaa hänelle yliluonnollisia voimia. Belloq ei ole erityisen uhkaava hahmona, mutta hän selkeästi osaa olla vaarallinen, jos niin haluaa. Freeman on hyvä pahishahmona.
     Muita pahishahmoja ovat natsijohtajat Toht (Ronald Lacey) ja Dietrich (Wolf Kahler). Näistä kahdesta Dietrich ei erityisemmin pääse esille, vaan tuntuu lähinnä yhdeltä armeijan komentajalta muiden joukossa, kun taas Tohtille on luotu hienosti todella häijy olemus, jonka Ronald Lacey saa vangittua onnistuneesti. Heti kun Toht ilmestyy ruudulle, voi päätellä, ettei hänellä ole hyvät mielessään ja tämä osoittautuu todeksi, kun hän on useasti valmis tappamaan Indyn ja Marionin. Toht pukeutuu arvokkaan näköisesti ja hänellä on erinomaisesti keksitty puhetapa.
     Kairossa Indya auttaa Marionin lisäksi myös John Rhys-Daviesin erittäin hyvin näytelty Sallah, joka on lystikäs heppu. Sallahista löytyy paljon avoimuutta ja vitsejä, mutta oikeissa tilanteissa hän osaa myös vakavoitua. Sallah on hyvä hahmo ja on harmi, ettei häntä nähdä enempää.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Brody (Denholm Elliott), joka on Indiana Jonesin hyvä ystävä yliopistolla ja saa Indyn lähtemään liitonarkin perään, Satipo (Alfred Molina), joka auttaa Indyä elokuvan alussa ja kapteeni Katanga (George Harris), josta on myös Indylle apua.

Liitonarkki on Raamatun mukaan juutalaisten pyhä arkku, joka sisältää Mooseksen saamat laintaulut, joihin on kirjoitettu Jumalan kymmenen käskyä. Arkin olemassaolosta ei ole todisteita, mutta sen kohtalosta on luotu erilaisia teorioita. Tämän elokuvan mukaan arkki varastettiin Jerusalemista Tanisiin, jonne se on piilotettu ja sen löytämiseen vaaditut asiat on kätketty eri paikkoihin. Arkin löytäminenhän ei tietenkään saa olla liian helppoa, minkä takia Indiana Jonesin täytyy aluksi löytää erilaisia vihjeitä sen kätkemispaikasta. Tämä olisi muuten kuin pala kakkua, jos hänen ei tarvitsisi samaan aikaan katsoa Marionin perään ja piilotella natseilta.

Kadonneen aarteen metsästäjät on seikkailuelokuva parhaimmillaan. Seikkailuhenki on todella vahvasti läsnä alusta loppuun, jolloin elokuva pitää katsojaa otteessaan. Jo leffan aloitus saa mielenkiinnon heräämään, Indiana Jonesin etsiessä aarretta Etelä-Amerikassa. Aloituksesta löytyy jo jännitystä, sillä aarre on kätketty paikkaan täynnä erilaisia ansoja. Jos ei toimi erittäin varovasti, henki lähtee välittömästi. Aloituskohtauksessa nähdään tietysti todella monien tietämä pätkä, jossa Indy juoksee jättimäistä kivipalloa karkuun. Elokuvan aloitus on niin vaikuttavasti toteutettu ja siinä saadaan heti näytettyä, millainen sankari Indy on, että katsojan on pakko tietää, miten loppuelokuva menee. Ei kestäkään kauaa, kun päähenkilömme lähtee etsimään tarvittavaa esinettä liitonarkin löytämiseksi. Elokuva on täynnä vaaratilanteita ja jännitystä, jota luodaan monin eri tavoin, jolloin katsojana ei ehdi kyllästyä ollenkaan. Leffa ei paljoa hidastele, vaan menee hyvällä temmolla eteenpäin, jolloin se tuntuu lyhyemmältä kuin onkaan. Kadonneen aarteen metsästäjät tapahtuu 1930-luvun loppupuolella, mikä on täydellinen päätös, sillä nykypäivään sijoittuvaan teokseen ei saisi samanlaista tunnelmaa. On myös hienoa, että natsien pahuuden näyttämiseen on löydetty uudenlainen tapa, eivätkä natsit ole tässä vain juutalaisia metsästäviä hirviöitä.

Jännitystä luodaan esimerkiksi, kun natsit jahtaavat Indya ja Marionia, joiden täytyy keksiä keino päästä pakoon tai kun liitonarkin löytäminen on erittäin lähellä tai kun yritetään keksiä selviytymiskeinoa hengenvaarallisesta kammiosta. Kohtaukset ovat erinomaisesti rakennettuja ja niissä tapahtuu muutosta vähän väliä, jolloin ne eivät tunnu yksitoikkoisilta. Elokuvassa nähdään myös erittäin jännittävä tappelukohta, jossa vaaratilanteita on luotu eri asioista, mitä seuraa aivan mahtava takaa-ajokohtaus. Toimintaan on luotu upeasti uhkaavuutta, jolloin katsojana jännittää, että miten se Indy voi ikinä selvitä tästä? Onkin loistavaa, miten elokuva saa jatkuvasti herätettyä tunteen, että päähenkilö olisi oikeasti pahassa paikassa, jolloin Indyn pitää pistää jatkuvasti kaikkensa peliin. Jotkut ovat pistäneet merkille, ettei Indiana Jonesin teoilla ole oikeastaan väliä leffan lopputuloksen kanssa, eikä tarina edes tarvitsisi Indyä, jotta tarinan pääkohdat tapahtuisivat. Tavallaan se on totta, mutta ilman häntä ei olisi näitä huimia kohtauksia, jotka pistävät katsojan sydämen takomaan ja koko vartalon paikoilleen, kun katse on naulittuna ruutuun. Leffassa on myös erittäin mainiota huumoria, sekä tietenkin romantiikkaa, joka syntyy Indyn ja Marionin rakastuessa uudestaan. Elokuvasta löytyy kaikkea, mitä seikkailuun kuuluukin.

Kadonneen aarteen metsästäjät on tosiaan ohjannut Steven Spielberg, joka todella taitaa seikkailukertomusten teon. Hän on saanut tunnelman aivan nappiin ja selkeästi tietää, miten katsojat saadaan pidettyä tiukassa otteessa. Käsikirjoituksesta vastaa Lawrence Kasdan, jolle tämä on toinen elokuvakäsikirjoitus, ensimmäisen ollessa Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980). Aika törkeän kovilla teoksilla Kasdan on siis aloittanut jahäntä voikin kiittää hienoista kynäilyistä. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Jotkut kuvat ovat hieman liian pimeitä, mutta yleisesti valaisu on onnistuneesti toteutettu. Lavasteet ovat tyylikkäitä, etenkin käärmeitä täynnä oleva Sielujen kaivo. Puvustuksella on saatu hienosti luotua 1930-luvun ajankuvaa, kuten myös monilla muilla asioilla. Indiana Jonesillahan on tietty päässään tuttu lierihattu, päällään nahkatakki ja varustuksenaan ruoska. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitä parhaimmat elokuvassa, mutta toimivat tarpeeksi hyvin. Äänitehosteet tuovat hienoa lisäystä. Tarkkaavaisimmat kuuntelijat huomaavat leffasta muutamia Star Wars -elokuvista tuttuja ääniä. Musiikin sävellyksestä vastaa John Williams, joka on tehnyt aivan huikean upeaa työtä. Itse asiassa kuuntelen elokuvan soundtrackia juuri nyt! Etenkin elokuvan tunnuskappale jää pyörimään päähän leffan katsomisen jälkeen... pahimmassa tapauksessa todella pitkäksi aikaa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Harmi vain, että yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla ei ole muita lisämateriaaleja kuin kolme eri traileria elokuvalle.

Yhteenveto: Kadonneen aarteen metsästäjät on täydellinen seikkailuelokuva täynnä vauhtia ja vaaroja. Elokuva vangitsee katsojan heti aloituskohtauksessa ja pitää otteessaan loppuun asti. Harrison Ford on paras valinta Indiana Jonesiksi, sillä hänestä löytyy juuri oikeaa olemusta. Vaikka Marion on usein pelkkä neito pulassa -ratkaisu, yrittää hän kuitenkin olla avuksi ja hänestä löytyy myös kovaa asennetta. Muut hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat myös hyviä. Leffa on pullollaan jännittäviä kohtauksia ja jännitettä luodaan monin eri tavoin, jolloin elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta. Toimintakohtauksissa on oikeasti vaaran tuntua, jolloin katsojana pelkää Indyn puolesta. Ohjaaja Steven Spielberg todella taitaa tunnelman luomisen ja on tehnyt huikeaa työtä seikkailutarinan kanssa. Visuaaliset tehosteet näyttävät edelleen vakuuttavilta. 1930-luku on saatu hienosti toteutettua. Lavasteet ja puvustukset ovat mainiosti tehtyjä. John Williamsin säveltämä musiikki on loistavaa; etenkin elokuvan tunnuskappale on aivan täydellinen! Suosittelen elokuvaa kaikille seikkailuleffojen faneille. Kun lapsenne ovat noin kymmenen vuoden iässä, kannattaa Kadonneen aarteen metsästäjät näyttää heille, sillä se saa heidät aivan varmasti innostumaan. Kyseessä on seikkailuelokuvien merkkiteos, joka kuuluu nähdä edes kerran elämässä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Raiders of the Lost Ark, 1981, Paramount Pictures, Lucasfilm

Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003)

TARU SORMUSTEN HERRASTA: KUNINKAAN PALUU

THE LORD OF THE RINGS: THE RETURN OF THE KING

Ohjaus: Peter Jackson
Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, John Rhys-Davies, Orlando Bloom, Bernard Hill, Dominic Monaghan, Billy Boyd, Hugo Weaving, Liv Tyler, Cate Blanchett, Miranda Otto, David Wenham, Karl Urban, John Noble, Ian Holm, Brad Dourif, Christopher Lee ja Andy Serkis
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 21 minuuttia / Extended Edition: 4 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12 / Extended Edition: 16

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -fantasiakirjasarjaan (The Lord of the Rings - 1954-1955) perustuvat elokuvat Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers - 2002) olivat kriitikoiden ylistämiä suurmenestyksiä, joille suorastaan sateli palkintoja. Vaikka toisen osan ilmestyttyä suuri osa yleisöstä oli sitä mieltä, että ohjaaja Peter Jackson oli todella tehnyt kunniaa kirjoille ja kääntänyt ne huikeasti elokuvamuotoon, eikä ollut pelkkä yhden elokuvan ihme, ilmassa leijui silti epäily siitä, voisiko hän onnistua vielä kolmannen kerran? Kyllä vain voi. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu sai ensi-iltansa joulukuussa 2003 ja se voitti jälleen kriitikot ja fanit puolelleen, ja tuotti yli miljardi dollaria, mikä teki siitä siihen aikaan kaikkien aikojen toiseksi menestyneimmän elokuvan! Leffa sai käsittämättömän määrän palkintoehdokkuuksia, joista se voitti suurimman osan. Elokuva oli ehdolla esimerkiksi YHDESTÄTOISTA Oscar-palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, puvustus, lavastus, leikkaus, musiikki, laulu, maskeeraus, erikoistehosteet ja äänitys) ja voitti niistä jokaisen, mikä teki siitä kolmannen elokuvan, joka on voittanut ennätykselliset 11 Oscar-palkintoa Ben-Hurin (1959) ja Titanicin (1997) lisäksi. Nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja koko Taru sormusten herrasta -trilogiaa pidetään usein kaikkien aikojen parhaimpana elokuvatrilogiana. Ja myös minä olen sitä mieltä! Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu saattaa jopa olla suosikkielokuvani! Olen nähnyt filmin tietty monen monta kertaa trilogian muiden osien kanssa ja viime vuonna päätin ensimmäistä kertaa elämässäni katsoa koko trilogian yhden päivän aikana. Vaikka päivä olikin mahtava, oli kokemus niin tunteikas, etten uskonut pystyväni siihen uudestaan. Noh, alle vuosi myöhemmin tein saman uudestaan ja päätin myös kirjoittaa leffoista arvostelut.

Frodo ja Sam ovat jo erittäin lähellä päämääräänsä, mutta heitä johdattava Klonkku on laatinut kauhistuttavan juonen saadakseen Sormuksen takaisin itselleen. Rohanissa taistelusta toipuva joukko saa tietää, että Sauron suunnittelee iskua Gondoriin, aikeenaan tuhota ihmiskunnan rippeet. Gandalf lähtee varoittamaan Gondorin väkeä, samalla kun kuningas Théoden, Aragorn, Legolas, Gimli ja Rohanin sotilaat lähtevät keräämään lisää miehitystä, valmistautuakseen ratkaisevaan sotaan Keski-Maan herruudesta.

Elijah Wood tuo mahtavasti esille Frodon kärsimyksen, sillä Sormuksen taakka alkaa muuttua ylitsepääsemättömän sietämättömäksi. Frodo alkaa olla kuoleman partaalla, hän ei enää muista vanhoja hyviä asioita Konnusta ja hän on muutenkin hukassa siitä, kuka hän edes on. Katsojana alkaa jopa epäillä kykeneekö hän sittenkään suorittamaan tehtävänsä? Frodon hidasta vaipumista pimeyteen on tuskallista katsoa ja Wood tekee parhaan roolityönsä tässä filmissä.
     Suunnilleen yhtä tuskallista on katsoa, kuinka lojaali Samvais Gamgi (Sean Astin) joutuu vain seuraamaan sivusta hänen ystävänsä kärsimystä. Sam on koko sarjan yrittänyt olla kannustava ja optimistinen, mutta tässä leffassa voi huomata, että hänenkin uskonsa tehtävän onnistumisesta alkaa hiipua. Siitä syystä Samin täytyykin entistä lujemmin kerätä urheuttaan, minkä ansiosta Astin pääsee todella loistamaan tässä elokuvassa. Woodin tavoin myös Astin vetää Kuninkaan paluussa parhaimman suorituksensa.
     Matkaa vain vaikeuttaa Andy Serkisin esittämä Klonkku, joka yrittää tietty kaikkensa saadakseen Sormuksen takaisin ja on alkanut huomata, kuinka helposti Frodo on manipuloitavissa. Sormus myrkyttää heidän molempien mieltä, jolloin Samin on yhä vaikeampi pitää Frodoa järjissään. Serkis on toistamiseen aivan mieletön Klonkkuna, kenties jopa parempi kuin Kahdessa tornissa. Hän todella uppoutuu hahmonsa vietäväksi ja hänen ilmeensä vaihtumiset pöhköstä karmivaan ovat todella pelottavia. Hahmo muuttuu yhä uhkaavammaksi ja ennalta-arvaamattomaksi, jolloin jokainen kohtaus hänen kanssaan on ahdistava. Klonkkua onnistutaan myös syventämään hienosti, sillä elokuvassa näytetään hänen tarinansa, mistä edellisissä osissa vain vihjailtiin.

Viggo Mortensenin esittämän Aragornin on oikeasti aika viimein kohdata oma kohtalonsa. Aragorn on trilogian aikana noussut hitaasti sankariksi ja Kaksi tornia -elokuvan Helmin Syvänteen taistelun aikana hän selvästi alkoi hyväksymään, että nyt hänen olisi aika nousta kuninkaaksi. Mortensen on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja häneen on saatu arvokkuutta, ilman että hänestä katoaa ensimmäisestä osasta tuttu samooja.
     Ian McKellenin näyttelemä Gandalf-velho pääsee kunnolla vauhtiin Gondorin taistelussa, komentaessaan joukkoja ja taistellessaan örkkejä vastaan. Hahmo ei kuitenkaan muutu pelkäksi toimintastaraksi, vaan hän on edelleen sama vanha velho, joka jakaa viisauksia oikeina hetkinä. McKellenkin tuntuu pistävän kaikkensa peliin ja on hienoa nähdä hänet johtamassa armeijaa.
     Legolas-haltia (Orlando Bloom) ja Gimli-kääpiö (John Rhys-Davies) pääsevät jälleen ottamaan selvää, kumpi on parempi taistelussa. Hahmot tuovat taas hyvää huumoria mukaan muuten synkkään filmiin ja vaikka he kaiken aikaa kilpailevatkin, on päivänselvää, että heidän välille on muodostunut luja, käsin kosketeltavan todellinen ystävyys. Bloom ja Rhys-Davies ovat tietty aivan mahtavat osissaan.
     Hobittikaverukset Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd) eivät tällä kertaa pääse olemaan leffan komediakevennys, mutta se ei todellakaan haittaa, sillä hahmoja hyödynnetään erinomaisesti elokuvan aikana. Hahmot on totuttu näkemään yhdessä, miksi onkin täydellistä, että tässä heidät erotetaan toisistaan ja he joutuvat selviämään yksin. Näin hahmoja onnistutaan syventämään ja he pääsevät loistamaan omilla tavoillaan, eivätkä vain kaksikkona. Merri ja Pippin pistetään myös todella ymmärtämään, kuinka koko maailman kohtalo on vaakalaudalla ja kun Sormuksen ritareiden aikana katsoja oletti, että heidän tehtävänsä olisi vain hauskuuttaa matkan ajan, on tämä sydäntäsärkevää. Monaghan ja Boyd pääsevät ensimmäistä kertaa tosissaan osoittamaan lahjakkuutensa ja Boyd jopa näyttää osaavansa laulaa!

Muutkin edellisistä osista tutut hahmot tekevät paluun. Arwen-haltian (Liv Tyler) täytyy tehdä suuria päätöksiä ja hänen isänsä, lordi Elrondin (Hugo Weaving) täytyy hyväksyä, ettei hän voi kontrolloida kaikkea. Leidi Galadriel (Cate Blanchett) taas on yhtä mystinen kuin ennenkin. Kuningas Théodenin (Bernard Hill) täytyy unohtaa oma uppiniskaisuutensa ja lähteä Gondorin apuun. Éowyn (Miranda Otto) ei todellakaan suostu jäämään kotiin, kun miehet taistelevat. Éomer (Karl Urban) lähtee sotaan, mutta hänen hahmonsa jää harmillisen vaisuksi. Kaikki näyttelijät tekevät kuitenkin mitä mainiointa työtä ja etenkin Tyler, Otto ja Hill parantavat suorituksiaan.
     David Wenhamin Faramir-hahmo saa syvyyttä lisää, kun elokuvassa esitellään hänen ja kuolleen Boromirin isä, Gondorin käskynhaltija Denethor, jota näyttelee John Noble. Tai no, esitellään ja esitellään, hahmohan esiintyi jo Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -elokuvan pidennetyssä versiossa. Tässä hahmo esitellään kuitenkin kunnolla. Denethor ylistää Boromiria yli kaiken ja halveksuu Faramiria suunnattomasti - etenkin kun Faramir on yhä elossa, toisin kuin veljensä. Onkin todella surullista seurata, kuinka Faramir yrittää kaikkensa, jotta hän voisi todistaa isälleen olevansa tämän kunnioituksen arvoinen. Noblen suoritus on huikea, sillä hän saa luotua hahmostaan niin inhottavan ja vihattavan kuin vain voi.
     Ensimmäisessä elokuvassa lyhyesti nähty musta ratsastaja, eli sormusaave, eli nazgûl Angmarin Noitakuningas (Lawrence Makoare) nostetaan tässä örkkiarmeijan johtajaksi. Hahmo on karmiva, etenkin uuden kypäränsä ja kähisevän äänensä kanssa. Makoare esittää myös toista örkkikomentajaa, todella rumaa ja epämuodostunutta sellaista. Ohjaaja Peter Jacksonin voi muuten bongata elokuvan pidennetystä versiosta merirosvona. Pidennetyssä versiossa esiintyvät myös Christopher Leen esittämä Saruman-velho ja Brad Dourifin näyttelemä Grima.

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on jälleen synkempi, sekä mittaluokaltaan suurempi ja eeppisempi kuin sarjan edelliset elokuvat. Usein sanotaan, että "vähemmän on enemmän" ja "isompi ei tarkoita parempaa", mutta tässä tapauksessa eeppisyyden lisääminen johtaa parhaimpaan päätösosaan, mitä koskaan voisi toivoa. Jos kutsuin edellisiä osia täydellisiksi, niin Kuninkaan paluu on vieläkin täydellisempi, jos niin vain voi sanoa. Tämä elokuva on täynnä mitä huikeimpia kohtauksia, enkä tiedä mitään muuta filmiä, joka nostaisi ihoni kananlihalle niin usein kuin tämä. Leffassa kuullaan esimerkiksi kaksi elokuvahistorian vaikuttavimmista puheista ennen taistelua, minkä lisäksi itse taistelut ovat aivan häkellyttävän huikeita. Helmin Syvänteen taistelu oli jo eeppinen, mutta kokoluokaltaan se ei lopulta ole mitään verrattuna Gondorissa käytävään sotaan. Taistoa pohjustetaan elokuvan alusta alkaen, kasvattaen jännitystä, kunnes se lopulta purkautuu satojentuhansien örkkien marssiessa tuhoamaan ihmiskunnan viimeinenkin toivo.

Toivo on itse asiassa yksi elokuvan tärkeimmistä teemoista, mihin liittyy vahvasti sen vastakohta, epätoivo. Epätoivon tunne on todella vahvasti läsnä läpi leffan, kun kaikki alkavat menettämään toivonsa siitä, että Frodo jollain ihmeen kaupalla saisi Sormuksen tuhottua. Ihmiskuntaa ja muutenkin koko Keski-Maata kohtaava tuho tuntuu katsojassa asti, ja iloa on vaikea löytää mistään. Huumoria on hieman kyllä mukana, muttei samoissa määrin kuin aiemmin. Tämä ei todellakaan ole huono puoli, sillä tässä kohtaa liiallinen vitsailu vain rikkoisi karmaisevan tunnelman. Oikeina hetkinä elokuva kuitenkin tuo valoa esiin synkkien pilvien välistä. Gondorin hätäkokkojen sytytys ja niiden leviäminen vuorien halki Rohaniin asti on suuri toivon pilkahdus ja ai että, mitkä kylmät väreet se aiheuttaakaan! Kylmiä väreitä aiheuttaa myös tunneli, minne Klonkku johdattaa hobittikaksikkoa, mutta toisella, paljon inhottavammalla tavalla. Hyi hyi hyi, mitä siellä onkaan vastassa... Piinaava tunneli on erinomainen vastapaino Gondorissa käytävään sotaan. Molemmat ovat omilla tavoillaan jännittäviä, mutta kuitenkin niin erilaisia tapahtumia, ettei aika käy pitkäksi.

Kyseessä on jälleen kerran todella pitkä leffa. Jo pelkkä teatteriversio kestää 3 tuntia ja vartin, kun pidennetty versio kestää vielä tunnin kauemmin! Tylsistymistä ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Epätoivon tunne pitää katsojaa tiukassa otteessaan, minkä lisäksi tarina on niin isosti liikkeessä, että siinä tapahtuu jatkuvasti jotain kiehtovaa. Suurta sotaa on rytmitetty hienosti tarjoamalla hengähdystaukoja ja näyttämällä välillä, mitä muualla tapahtuu - unohtamatta kuitenkaan Gondorissa koettavaa tuskaa. Yksi suosikkikohtauksistani on ehdottomasti, kun Billy Boyd eli Pippin osoittaa laulutaitonsa ja samalla näytetään matkaa taisteluun. Tämä on aivan uskomaton kohtaus ja kun elokuva on täynnä yhtä vaikuttavia hetkiä, olisi rikos viedä tältä ainuttakaan pistettä pois. Loppuhuipennuksessa kaikki panokset pistetään pöydälle ja katsoja seuraa sydän pamppaillen, miten tarinassa lopulta käy. Jotkut ovat kritisoineet leffaa siitä, että se sisältäisi "liian monta loppua", mutta omasta mielestäni ei voisi olla täydellisempää tapaa päättää tätä sarjaa. Olisi todella outoa, jos filmi päättyisi täysin töksähtäen, kun on juuri katsonut useita tunteja tätä matkaa. Lisäksi eri loput vievät kaikki juonikuviot hienosti päätökseensä. Näin elokuva myös antaa katsojalle aikaa jättää hyvästit hahmoille, jotka ovat muodostuneet niin rakkaiksi sarjan aikana.

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on visuaalisesti sarjan upein. Tehosteet ovat kestäneet aikaa erittäin hyvin. Jättimäiset sotakohtaukset on luotu huikeasti, entit kävelevät luontevammin, ja suuret olifantit ja Nazgûleiden ratsut ovat toteutettu hienosti. Klonkku on visuaalisesti täydellinen ja on hauskaa kuinka teknologian kehittymisen voi huomata tämän ja Kahden tornin Klonkun välillä, vaikka elokuvat ilmestyivät vuoden erolla toisistaan! Tunnelissa lymyilevä olento on karmiva luomus. Elokuva on kuvattu ja leikattu aivan täydellisesti. Gondorin taistelu pysyy hyvin kasassa, vaikka onkin pitkä ja siihen tuodaan jatkuvasti jotain uutta mukaan. Kun Rohanin hevosmiehet syöksyvät päin Mordorin armeijaa, niin kyllä menee iho kananlihalle! Lavasteet ovat myös aivan yhtä hienoja kuin ennenkin. Uusina paikkoina esitellään Gondor ja sormusaaveiden Minas Morgul, mitkä näkyivät todella lyhyesti Sormuksen ritareissa. Gondor on todella hienon näköinen, muttei tunnu kovin mukavalta paikalta asua, ollessaan pelkkää kivirakennelmaa. Minas Morgulia ympäröivä vihertävä valo tuo paikkaan mystisyyttä. Puvustus ja maskeeraus ovat myös yhtä täydellisiä kuin kahdessa edellisessä elokuvassa. Howard Shoren musiikki on kenties vieläkin huikeampaa kuin aiemmin ja se säestää mahtipontisesti massiivisia sotakohtauksia. Muutamia hienoimpia kohtia musiikillisesti ovat Minas Morgulin vihreän säteen ilmestyminen, tunneli ja loppuhuipennus. Shore todella ansaitsi Oscar-palkintonsa elokuvan musiikista.

Peter Jacksonin ohjaustyö on jälleen aivan mieletöntä. Hän todella todisti kykynsä näiden filmien kanssa, eikä kukaan muu olisi voinut tehdä Tolkienin kirjasarjalle oikeutta. Jacksonin rakkaus Tolkienin kirjoitusta kohtaan on niin käsittämättömän vahvasti läsnä, että se jo itsessään luo mukaan taianomaisuutta. Lisäksi filmin käsikirjoitus on myös erinomainen ja siinä liikutellaan palasia taas täydellisin tavoin. Itse asiassa tässä kohtaa täytyy yksinkertaisesti vain kehua yleisesti Jacksonin ja muiden panosta koko trilogiaan. Tämän hienompaa trilogiaa ei ole koskaan aiemmin tehty, eikä luultavasti tulla koskaan tekemään. Yksi isoimmista syistä tähän on, että elokuvat tehtiin samanaikaisesti. Ne kuvattiin suoraan putkeen ja jälkitöitä tehtiin päällekäin. Tämän vuoksi ne sulautuvat toisiinsa täydellisesti ja kun leffat katsoo saman päivän aikana, trilogia todella tuntuu yhdeltä pitkältä elokuvalta. Siis todella pitkältä. Muttei koskaan pitkästyttävältä. Niin hullua kuin se onkin, tämä leffasarja on tarkoitettu katsottavaksi kerralla. Yksittäisinä elokuvina ne eivät tietenkään toimi yhtä hyvin kuin kokonaisuutena. Elokuvat myös kuvastavat Tolkienin kirjoja täydellisesti siinä mielessä, että Tolkien halusi tehdä yhden kirjan, mutta erilaisista syistä hänen täytyi jakaa tarinansa kolmeen osaan. Sama kävi tavallaan myös elokuvien kanssa.

Trilogia on niin uskomattoman hyvin pistetty kasaan, ettei voi muuta kuin ihailla tekijöiden tarinankerronnan taitoja. Taru sormusten herrasta sisältää monen monta juonikuviota ja hahmokaarta, ja aika lailla jokainen niistä viedään päätökseensä Kuninkaan paluussa. Jokainen kerta, kun elokuva päättyy, itselleni jää todella outo olo. Elämä tuntuu yhtäkkiä tyhjältä, kun ei enää matkaakaan Frodon ja kumppaneiden kanssa. Sarjaan jää niin vahvasti koukkuun, että siitä irti päästäminen on kauheaa - mikä tietty kuvastaa täydellisesti itse Sormuksen koukuttavuutta. Tämä on myös yksi syy, miksi Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on suosikkielokuvieni listalla toisella sijalla - sen katsominen on sellainen kokemus, mitä muut filmit eivät yksinkertaisesti onnistu tarjoamaan. Koko trilogia on tällainen kokemus, mutta kuten jo sanoin, Kuninkaan paluu tuntuu vielä täydellisemmältä kuin edeltäjänsä ja siksi se onkin selkeä suosikkini trilogiasta. Toisena tulee Sormuksen ritarit, joka on mitä parhain avausosa. Heikoimpana on Kaksi tornia, joka on kahden muun osan tavoin mestariteos, mutta se ei ole ihan yhtä huikea, sillä tavallaan se on "väliosa", jonka tehtävä on vain jatkaa siitä, mihin edellinen osa päättyi ja loppua siihen, mistä tarinan päättävä Kuninkaan paluu alkaa. Mutta kuten jo totesin, yhdessä nämä kolme elokuvaa tukevat toisiaan mestarillisesti ja luovat elokuvahistoriaa järisyttäneen saagan, millaista ei välttämättä koskaan enää nähdä.

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluusta on kahden edellisen elokuvan tapaan olemassa Extended Edition, joka on noin tunnin pidempi versio elokuvasta. Se sisältää pidennettyjä ja myös kokonaan uusia kohtauksia, kuten Sarumanin mukanaolon, Legolaksen ja Gimlin juomakisa ja Merrin tarjoutumisen Rohanin sotilaaksi. Sarumanin esiintymisen poistaminen teatteriversiosta sai ymmärrettävästi kritiikkiä niskaansa, joten on hienoa nähdä Lee vielä kolmannenkin kerran roolissaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on tuttuun tapaansa täydellinen. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää kolmen levyn verran lisämateriaalia. Ensimmäinen levy on nimeltään The Appendices Part 5: The War of the Ring ja siinä kerrotaan muutamassa dokumentissa kirjan muuntamista elokuvaksi. Toinen levy on nimeltään The Appendices Part 6: The Passing of an Age, jonka dokumenteissa käsitellään elokuvan tekoa ja jäähyväisiä sarjalle. Kolmas levy päättää Behind the Scenes -dokumentit, joita on jokaisen trilogian osan viisilevyisessä julkaisussa. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää juurikin Extended Editionin elokuvasta. Elokuva on kahdella levyllä ja puolessa välissä elokuvaa tulee tauko, jolloin levy täytyy vaihtaa. Lisämateriaalit ovat DVD-levyillä.

Yhteenveto: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on täydellinen päätös täydelliselle sarjalle. Olisin voinut ylistää näitä elokuvia loputtomiin, mutta näiden arvostelujen kirjoittaminen on kestänyt lähes yhtä kauan kuin itse elokuvien katsominen ja jossain kohtaa on viisainta pitää asiat lyhyinä ...ainakin jokseenkin lyhyinä. Kuninkaan paluu ei tunnu neljän tunnin elokuvalta, eikä sarjan katsominen kerralla putkeen ole todellisuudessa niin ylitsepääsemätön haaste, kuin miltä se kuulostaa. Yhteensä Extended Edition -versioina trilogia kestää noin 12 tuntia, eli siten saa helposti koko päivän kulumaan. Kyllä, olen niin nörtti, että katsoin trilogian läpi oma Valtasormus kaulassani ja pidän sitä myös nyt kirjoittaessani arvosteluja. Kuuntelin myös soundtrackit läpi pysyäkseni täysin tunnelmassa mukana. Aion jossain kohtaa käydä läpi Hobitti -trilogiankin (The Hobbit - 2012-2014), mutta siihen saattaa mennä aikaa. Yhden vuoden sisään Taru sormusten herrasta -trilogian katsominen kahdesti kerralla on loppujen lopuksi ihan tarpeeksi Keski-Maata vähäksi aikaa. Kiitos Peter Jackson ja kaikki muut, jotka olivat mukana tekemässä näitä elokuvia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2016 - Muokattu 22.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.lotr.wikia.com
The Lord of the Rings: The Return of the King, 2003, New Line Productions Inc

Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers - 2002)

TARU SORMUSTEN HERRASTA: KAKSI TORNIA

THE LORD OF THE RINGS: THE TWO TOWERS

Ohjaus: Peter Jackson
Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, John Rhys-Davies, Orlando Bloom, Bernard Hill, Liv Tyler, Christopher Lee, Billy Boyd, Dominic Monaghan, Hugo Weaving, Miranda Otto, David Wenham, Brad Dourif, Karl Urban ja Andy Serkis
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 59 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 12 / Extended Edition: 16

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -fantasiakirjasarjaan (The Lord of the Rings - 1954-1955) perustuva elokuva Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) oli Oscar-palkittu suurmenestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Tekijät olivat itse asiassa pelanneet varman päälle ja kuvanneet koko elokuvatrilogian kerralla! Jos ensimmäinen osa olisi siis ollut haukuttu floppi, olisivat tekijät olleet isossa pulassa. Jatko-osa vaati enemmän efektejä kuin ensimmäinen osa ja jos Sormuksen ritarit olisi ollut taloudellinen pettymys, olisi budjetista pitänyt luultavasti leikata. Näin ei onneksi käynyt ja tekijät pystyivät huojentuneena viimeistelemään jatko-osan ja julkaisemaan sen. Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia sai ensi-iltansa joulukuussa 2002 ja se oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä, tuottaen lähes miljardi dollaria! Kriitikot ylistivät tätäkin elokuvaa ja se sai mm. 6 Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti 2 (parhaat ääni- ja erikoistehosteet) ja 9 BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti myös 2 (parhaat erikoistehosteet ja paras puvustus). Edellisen osan tavoin myös Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia on jäänyt elämään yhtenä elokuvahistorian ja fantasiagenren merkkiteoksena. Itselläni ei ole tämänkään leffan kanssa muistikuvaa siitä, milloin näin sen ensimmäisen kerran, mutta olin nähnyt koko trilogian jo ennen kuin aloitin koulun ja olen nähnyt leffat sen jälkeen moneen otteeseen uudestaan. Viime kesänä päätin katsoa koko trilogian yhden päivän aikana ja vaikka ajattelin sen jäävän ainoaksi kerraksi, kun teen niin, huomasin tänäkin vuonna tekeväni saman uudestaan. Toisaalta voisiko päivää paremminkaan viettää?

Sormuksen saattue on hajonnut. Hobitit Frodo ja Sam jatkaavat matkaansa kohti Mordoria, tuhotakseen Valtasormuksen ja heitä varjostaa häijy Klonkku-olento. Aragorn, Legolas ja Gimli jahtaavat uruk-hai -armeijaa, joka vie Merriä ja Pippiniä kohti Rautapihaa. Matkallaan kolmikko kohtaa vanhan ystävänsä, joka vie heidät Rohaniin, jonka kuninkaan mielen Saruman-velho on myrkyttänyt. Sarumanin aikeina on tuhota koko ihmisten maailma.

Elijah Wood jatkaa erittäin hyvin Frodo Reppulin roolissa. Hahmolle alkaa vähitellen käymään raskaaksi Sormuksen aiheuttama taakka ja hänen mielialansa vaihtelee nopeasti. On kiinnostavaa nähdä, miten arvaamattomaksi Frodon käytös voi mennä. Hän alkaa olla täysin hukassa ja toivoo entistäkin enemmän, ettei olisi joutunut lähtemään matkalle. Onneksi Frodon tukena on yhä Samvais Gamgi, jota esittää edelleen Sean Astin. Astin tuo hahmossaan esille uusia puolia ja hahmon täytyy todella kerätä rohkeutensa. Frodon ja Samin ystävyyttä syvennetään hienosti läpi elokuvan.
     Viggo Mortensenin näyttelemällä Aragornilla alkaa huoli painaa koskien hänen rakastaan Arwen-haltiaa (Liv Tyler). Aragorn yrittää yhä taistella kohtaloaan vastaan, mutta ympärillä olevat tapahtumat pakottavat häntä nousemaan yhä isommin johtoasemaan. Mortensen suoriutuu roolistaan yhtä hyvin kuin edellisessäkin elokuvassa - itse asiassa kenties jopa paremmin.
     Orlando Bloomin esittämän Legolas-haltian ja John Rhys-Daviesin esittämän Gimli-kääpiön kisailut taisteluiden tuoksinnassa tuovat huumoria mukaan elokuvaan. Hahmoilla on muitakin kohtauksia, jotka tuovat kevennystä muuten synkkään filmiin. Vaikka kääpiöt ja haltiat ovat vannoutuneita vihamiehiä, alkaa kaksikon välille muodostua lujaa ystävyyttä. Aragorn, Gimli ja Legolas ovat mahtava kolmikko, joiden seikkailua on kiehtovaa seurata.

Vaikka Legolas ja Gimli tuovat hauskuutta mukaan, ovat sarjan koomikot edelleen hobittikaverukset Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd). Hahmot ovat kuitenkin joutuneet aikamoiseen pinteeseen, jolloin huumoria on aika vaikea löytää kuoleman tuijottaessa suoraan silmiin. Merristä ja Pippinistäkin löydetään uusia puolia, kun hahmoista tehdään välillä vakavampia, jolloin he eivät ole pelkästään sarjan narrit. Kaksikon väliset keskustelut ovat vielä parempia kuin edellisessä osassa ja Boyd ja Monaghan ovat loistavat rooleissaan!
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tuttavuudet, paha Saruman-velho (fantastinen Christopher Lee), haltialordi Elrond (Hugo Weaving) ja tämän tytär Arwen. Liv Tyler tuo entistä paremmin herkkyyttä esille Arwenissa, kun taas Weaving osoittaa arvokkuuttaan tämän isän roolissa. Lee on entistäkin hurjempi Sarumanina ja hahmo luo hienosti uhkaa koko ihmiskunnalle uruk-hai-armeijallaan.
     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Rohanin ihmishahmoja, kuten Bernard Hillin näyttelemä kuningas Théoden, Karl Urbanin esittämä Rohanin ratsastajien johtaja Éomer, tämän sisko Éowyn (Miranda Otto) ja luihu Grima Kärmekieli (Brad Dourif). Uudet hahmot ovat mainioita ja kiehtovia. Inhottava Grima pitää kuningas Théodenia kierossa otteessaan, eikä edes mahtava ja kuninkaalleen uskollinen taistelija Éomer voi tilanteelle mitään. Éowyn taas on kiinnostava hahmo, sillä hän ei suostu jäämään vain hoitamaan lapsia, kun miehet sotivat, vaan hän yrittää keksiä keinon päästä taistoon mukaan. Otto on oivallinen valinta Éowyniksi, kuten on myös Urban hänen veljekseen. Dourif sopii täydellisesti limanuljaska-Grimaksi ja Hillistä löytyy oikeaa ylhäisyyttä kuninkaaksi.

Uutuushahmoja ovat myös Boromirin veli Faramir (David Wenham) ja Puuparta, joka on Fangornin metsissä elävä (kirjaimellisesti elävä) puu, eli entti. Puupartaa ääninäyttelee Gimlin näyttelijä John Rhys-Davies. Hahmo puhuu hitaasti ja päästelee välillä outoja äännähdyksiä, joita on hauska kuunnella. Puuparta ei ole mikään paras runojen kertoja, mutta muuten hän on kiinnostava olento. Faramir jää tässä elokuvassa vielä aika paljonkin sivuun, mutta hänen hahmonsa esittely on toimiva ja Wenham on hyvä osassaan.
     Ehdottomasti elokuvan paras uutuus on Andy Serkisin esittämä Klonkku. Lasken hahmon nyt uutuudeksi, sillä Sormuksen ritareissa Klonkkua ei nähty lähes ollenkaan. Kyseessä on ehdoton suosikkihahmoni Taru sormusten herrasta -trilogiasta - hahmo on aivan mieletön! Sormus on kiduttanut Klonkkua vuosisatoja ja hänen mielensä on jakautunut kahtia. Klonkku on Sormuksen luoma ilkikurinen ja häijy persoona, kun taas Sméagol on se, joka hahmo oli ennen Sormuksen löytymistä. Nämä kaksi persoonaa nousevat vuorotellen esiin ja välillä hahmo jopa keskustelee itsensä kanssa! Ensimmäinen kohtaus, jossa hahmo tosissaan käy keskustelua itsekseen, on yksi koko elokuvasarjan parhaista. Se myös todella osoittaa Serkisin uskomattoman lahjakkuuden. Andy Serkis ei nimittäin vain ääninäytellyt hahmoa, vaan hän myös esitti Klonkun eleet ja ilmeet! Nämä liikkeet kuvattiin ja niiden pohjalta animaattorit loivat digitaalisen Klonkun. Serkis antaa tosissaan kaikkensa roolin eteen. Hän vääntäytyy ihan friikkeihin asentoihin ja onnistuu olemaan sekä karmiva että hupaisa. Ja hänen äänensä! Serkisin ääni Klonkulle on ihan ymmärrettävästi jäänyt elämään ihmisten mieliin ja elokuvahistoriaan. Täydellinen suoritus! Serkis olisi ehdottomasti ansainnut Oscar-palkinnon parhaasta miessivuosasta!

Elokuva jatkaa lähes suoraan siitä, mihin Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit päättyi, eikä siinä pahemmin selitellä aiempia tapahtumia, joten edellinen osa täytyy olla katsottuna. Leffa nappaa näin välittömästi mukaansa, eikä katsoja malta odottaa, millaisiin seikkailuihin ja vaaroihin hahmot tällä kertaa päätyvät. Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia on selvää jatkumoa kaikin puolin, mutta samalla se tuntuu myös hieman erilaiselta. Edellinen osa seurasi sormuksen saattuetta ryhmänä, mutta nyt kun porukka on hajalla, leffa keskittyy useampaan eri juonikuvioon. Lisäksi kyseessä on synkempi elokuva kuin edeltäjänsä. Seikkailun tuntu on mukana yhä, mutta ilmapiiri muuttuu tummemmaksi ja valo alkaa hiipua. Elokuvaan on saatu erinomaisen uhkaava ilmapiiri, sodan ja tuhon lähestyessä. Ja sodasta puheenollen, Sormuksen ritareiden taistelut Moriassa ja Parth Galenilla eivät ole mitään verrattuna tämän leffan Helmin Syvänteen taistelun mittaluokkaan. Elokuvan suuri taisto ihmisten ja uruk-hai-armeijan välillä on uskomattoman hienosti toteutettu. Siitä löytyy tietysti useita eeppisiä ja kylmiä väreitä nostattavia hetkiä, minkä lisäksi siinä tapahtuu vähän väliä jotain uutta, jolloin aika ei käy pitkäksi. Legolas ja Gimli tuovat myös kevennystä mukaan, jottei sota ole täysin ilotonta. Taistelusta voi muuten bongata ohjaaja Peter Jacksonin heittämässä keihään! Helmin syvänteen taistoa myös pohjustetaan pitkään, jotta katsojan tunnelma saadaan nostatettua korkealle. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä on, kun ennen taistelua sotilaat alkavat valmistautua ja myös lapset joutuvat tarttumaan aseisiin. Elokuvassa on pari muutakin hienoa taistelua, mutta Helmin Syvänteen sota on ehdottomasti paras.

Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia ei kuitenkaan ole pelkkää mäiskettä, vaan mukaan mahtuu paljon muutakin. Aina välillä siirrytään näyttämään, mitä hobiteille kuuluu. Frodo ja Sam joutuvat kohtaamaan omat ongelmansa, eikä heillä ole muita enää tukenaan kuin toisensa. Merri ja Pippinkin joutuvat erilaisiin vaaroihin ja alkavat ymmärtämään paremmin maailmanmenoa. Erilaiset ystävyydet luovat mukaan syvyyttä ja muutamassa kohtaa aitoa koskettavuutta. Klonkun kohtaukset ovat aivan huippuja ja ne tarjoavat monia erilaisia tunteita. Elokuva tekee myös taidokkaasti sen, mitä mielestäni jokaisen jatko-osan pitäisi tehdä: laajentaa sarjan maailmaa. Kaksi tornia esittelee useita uusia puolia Keski-Maasta, minkä mahdollistaa juuri se, että hahmot ovat tällä kertaa erillään. Omasta mielestäni kyseessä ei ole ihan yhtä hyvä elokuva kuin Sormuksen ritarit, mutta tämäkin Taru sormusten herrasta -leffa ansaitsee ehdottomasti täydet pisteet! Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista jatko-osista ikinä!

Elokuvan tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Ainoa ongelma on oikeastaan taustakangastehoste kävelevän Puuparran takana. Tausta ei tunnu kuvissa kuuluvan yhteen liikkuvan hahmon kanssa. Muuten elokuva on visuaalisesti todella näyttävä. Varsinkin suuret massakohtaukset ja taistelut ovat erittäin upeita. Nazgûlien lentoliskoratsut ovat hienosti toteutettuja. Kalmansoiden vihreät aaveet ovat oikeasti karmivia, kuten myös örkkien hukkaratsut. Ja kuten jo aiemmin sanoin, Klonkku on täydellisesti toteutettu. Hahmosta on saatu niin todentuntuinen, että välillä jopa unohtaa sen olevan pääosin tietokoneella tehty! Hobittien ja kääpiöiden pituusero verrattuna ihmisiin on jälleen hyvin toteutettu. Välillä tosin voi huomata Gimlistä, ettei ruudulla ole John Rhys-Davies, vaan joku lyhyempi kaveri Gimli-naamio kasvoillaan. Elokuva on kuvattu mestarillisesti, kuten myös leikattu. Ensimmäisen osan "kököt" hidastuskuvat ovat poissa ja tässä elokuvassa käytetyt hidastukset ovat hyviä ja toimivia. Koko elokuvan ehkä jopa hienoin kuva on, kun näytetään koko uruk-hai-armeija Rautapihalla, Sarumanin pitäessä puhetta. Äänitehosteista on pakko sanoa, että Nazgûlien päästämät äänet ja Sormukseen keskittyvä ulina ovat huikeita. Elokuvan musiikki, josta vastaa edelleen Howard Shore, on yhtä loistavaa kuin edellisessäkin. Parhaimpana uutuutena musiikillisesti on Rohanissa kuultava teema, joka on hieman jopa surullinen, mutta siinä on silti mukana toimintaa. Elokuvassa on myös muutama laulu, kuten Klonkun hoilotus, hänen hakatessaan kalaa kiveä vasten, jolle nauran aina.

Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat myös yhtä taidokasta kuin edellisessä. Uusina paikkoina nähdään Fangornin metsä, Kalmansuot, Mordorin Musta Portti, Edoras, Helmin Syvänne, ja Gondorin ja Mordorin välissä oleva Osgiliathin linnoitus. Jokainen paikka on jälleen hyvin erilainen ja ne viestivät taas Keski-Maan kulttuurieroista laajentaen sarjan maailmaa. Pienoismallit ovat yhtä huikeita kuin edellisessä elokuvassa. Puvustuksen osalta elokuvassa nähdään enemmän sota-asuja kuin edellisessä ja maskeeraajilla on ollut enemmän hommaa lukuisien örkkien ja monien taisteluhaavojen kanssa. Käsikirjoitus on erinomaisesti rakennettu - kenties jopa paremmin kuin edellisessä osassa, sillä tällä kertaa tarina keskittyy useampaan juonikuvioon, eikä seuraa vain yhtä joukkoa. Ja jälleen on pakko nostaa hattua Peter Jacksonin huikeille kyvyille pitää tällaista megapakettia kasassa näin täydellisesti. Etenkin suurten taistelukohtausten aikana Jackson vakuuttaa kysyillään.

Elokuvasta on Extended Edition, eli vajaan tunnin pidempi versio, jossa on pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia, kuten Samin ja Frodon kapuaminen vuorilla haltiaköyden avulla, puun hyökkääminen Merrin ja Pippinin kimppuun, Théodenin pojan hautajaiset ja Osgiliathin valtaamisen juhlistaminen, jossa esiintyvät Boromir, Faramir ja heidän isänsä Denethor, joka tulee teatteriversioissa mukaan vasta trilogian päätösosassa, Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003). Katson trilogiasta aina juuri nämä pidennetyt versiot.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietenkin aivan huikea, vaikka se valitettavasti myös samalla paljastaa muutamat aikaa nähneet green screen -tehosteet. Kuten edellisen elokuvan viisilevyisessä Blu-ray -julkaisussa, myös tässä on kolme levyä lisämateriaalia. Ensimmäinen levy on nimeltään The Appendices Part 3: The Journey Continues..., joka sisältää dokumentteja elokuvan suunnittelusta. Toinen levy on nimeltään The Appendices Part 4: The Battle for Middle-Earth Begins, jossa on monta dokumenttia koskien elokuvan tekoa. Kolmas levy The Two Towers Behind the Scenes jatkaa edellisen elokuvan dokumenttia. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää vain Extended Edition -version elokuvasta, joka on jaettu kahdelle levylle. Puolessa välissä elokuvaa levy täytyy vaihtaa. Lisämateriaalit ovat DVD-levyillä.

Yhteenveto: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia ei ole ihan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, mutta on se silti täydellinen filmi ja yksi hienoimmista elokuvista maailmassa! Elokuva nappaa katsojan heti mukaansa jatkamalla suoraan siitä, mihin Sormuksen ritarit päättyi, eikä koskaan päästä irti. Kyseessä on vakavampi filmi kuin edeltäjänsä, mutta samaa seikkailuhenkeä löytyy silti. Filmi muuttuu sotaisampaan suuntaan ja Helmin Syvänteen taistelu on upeaa katseltavaa. Tarina on rakennettu eri tavalla kuin edellinen osa, elokuvan keskittyessä useampaan juonikuvioon. Rytmitys on jälleen täydellistä ja kaikki tapahtumat kiehtovat samalla lailla. Hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat mahtavia, niin vanhat tutut kuin uudetkin henkilöt. Vaikka mukana on useita erinomaisesti kirjoitettuja hahmokaaria, elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Klonkku, joka on uskomattoman hyvin luotu Andy Serkisin huikean roolisuorituksen ja taidokkaiden animaattoreiden ansiosta. Elokuva on muutenkin visuaalisesti häikäisevä efektiensä, lavasteidensa ja kuvauksensa ansiosta. Jos pidit sarjan edellisestä osasta, pidät varmasti myös tästä. Suosittelen Taru sormusten herrasta: Kahta tornia ehdottomasti jokaiselle - kunhan ensimmäinen osa on nähty!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2016 - Muokattu 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.alienationmentale.wordpress.com
The Lord of the Rings: The Two Towers, 2002, New Line Productions Inc

Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001)

TARU SORMUSTEN HERRASTA: SORMUKSEN RITARIT

THE LORD OF THE RINGS: THE FELLOWSHIP OF THE RING

Ohjaus: Peter Jackson

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, Cate Blanchett, John Rhys-Davies, Billy Boyd, Dominic Monaghan, Orlando Bloom, Liv Tyler, Christopher Lee, Hugo Weaving, Sean Bean, Ian Holm ja Andy Serkis

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia - Extended Edition: 3 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 12 - Extended Edition: 16

"One Ring to rule them all."

The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring, eli suomalaisittain Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit perustuu J. R. R. Tolkienin fantasiakirjaan Sormuksen ritarit (The Fellowship of the Ring) vuodelta 1954 ja se on Taru sormusten herrasta -trilogian (2001-2003) ensimmäinen osa. Tolkienin kirjan pohjalta oli jo vuonna 1978 tehty animaatioelokuva Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings), sekä vuonna 1980 TV-leffa The Return of the King. Nuori ohjaaja Peter Jackson ihastui 1978 leffaan ja sen jälkeen suorastaan rakastui Tolkienin kirjaan ja päätti tehdä sen pohjalta elokuvan. 1990-luvulla hän alkoi tosissaan suunnittelemaan filmiä ja keräsi tekijöitä ympärilleen auttamaan. Aluksi he suunnittelivat tekevänsä kaksi elokuvaa Tolkienin trilogian pohjalta, mutta heille tuotti vaikeuksia myydä idea yhtiöille. Jotkut olisivat suostuneet, mutta vain yhteen elokuvaan. Lopulta he saivat New Line Cineman kiinnostumaan projektista ja yhtiö ehdotti, että Jackson tekisi suoraan kolme elokuvaa, sillä kirjojakin on kolme. Niin työstäminen lähti tosissaan liikkeelle ja pitkien valmistelujen jälkeen kuvaukset alkoivat lokakuussa 1999. Tekijät kuvasivat kaikki kolme leffaa kerralla, mikä on ensimmäinen kerta elokuvahistoriassa! Lopulta Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit sai ensi-iltansa joulukuussa 2001 ja se oli jättimäinen menestys, mitä kriitikot ylistivät maasta taivaisiin. Elokuva sai useita palkintoja, mm. neljä Oscar-palkintoa kolmestatoista ehdokkuudestaan! Nykypäivänä leffaa ja sen jatko-osia pidetään fantasiagenren merkkiteoksina ja moderneina klassikkoina. Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, milloin näin Sormuksen ritarit ensimmäistä kertaa, mutta tiedän, että olin yhä päiväkodissa. Olen nähnyt elokuvan monen monta kertaa elämäni aikana ja rakastun siihen joka kerta yhä vain enemmän. Viime kesänä menin jopa niin pitkälle, että katsoin koko trilogian yhden päivän aikana! Mutta vaikka kuinka rakastankin sarjaa, tulin siihen tulokseen, että tämä on liian iso urakka kerralla, enkä tekisi sitä enää uudestaan. Toisin kuitenkin kävi ja alle vuosi myöhemmin huomasin tekeväni saman uudelleen...

Hobitti Frodo Reppuli saa tietää, että hänen perimänsä sormus on Pimeyden Ruhtinaan Sauronin Valtasormus, jolla Sauron piti aiemmin Keskimaata rautaisessa otteessaan. Frodon täytyy lähteä epätoivoiselle matkalle kohti Mordoria, jonka Tuomiovuoressa Sormus on ainoastaan mahdollista tuhota. Mukaan vaaralliselle matkalle Frodo saa kolme muuta hobittia; Samin, Merrin ja Pippinin, sekä viisaan velho Gandalfin, mystisen konkari Aragornin, haltia Legolasin, kääpiö Gimlin ja urhoollisen Boromirin.

Pääosaan hobitti Frodo Reppuliksi on valittu taidokas Elijah Wood, joka sopii rooliin niin ulkonäkönsä kuin olemuksensa puolesta. Frodo on hyvin epävarma persoona ja aluksi suurelle tehtävälle lähteminen tuottaa hänelle suuria vaikeuksia. Hahmon täytyykin filmin aikana kerätä rohkeutensa, minkä seuraaminen on erittäin kiehtovaa. Frodo tietää, että vain hän pystyy kantamaan Sormuksen Mordoriin ja hänen päättäväisyytensä alkaa pikkuhiljaa voittamaan epävarmuuden.
     Frodon mukaan lähtevät hobittikaverukset - paitsi hetkinen, täytyypä nopeasti selittää, mikä on hobitti! Hobitit ovat lyhyitä, noin puolet tavallisen ihmisen koosta olevia heppuja, jotka rakastavat rauhaa, luontoa, olutta ja jotka eivät ikinä käytä kenkiä. Leffan aikana käykin useasti sääliksi hobittiparkoja, jotka joutuvat matkaamaan paljain jaloin läpi lumisten vuorien, terävien kallioiden ja limaisten soiden. Mutta tosiaan, hobittikaverukset ovat puutarhuri Sam Gamgi (Sean Astin) ja keppostelevat Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd). Merri ja Pippin tuovat mukavaa huumoria mukaan elokuvaan ja keventävät oikeissa kohdissa tunnelmaa, ettei se äidy liian synkäksi. Kaksikko on aivan mahtava ja niin on myös Frodon läheinen ja lojaali ystävä Sam. Hahmo jää välillä taka-alalle, mutta Astinin erinomainen roolisuoritus nostaa häntä paremmin näkyville.

Ian McKellen on paras mahdollinen valinta vanhaksi viisaaksi Gandalf Harmaa -velhoksi, joka rohkaisee Frodon matkalleen. Kyseessä on juurikin täydellinen kuvaus satoja vuosia eläneestä velhosta. Gandalf on salaperäinen ja hänestä löytyy monia puolia, joita hän ei näytä vielä tässä kunnolla. Hahmosta löytyy huvittavuuttakin, jolloin hän ei ole pelkästään kaikkitietävä. Tarpeen tullen hän myös osoittaa olevansa oiva taistelija.
     Tarinan ihmishahmoja ovat Viggo Mortensenin esittämä Aragorn ja Sean Beanin näyttelemä Boromir. Hahmot ovat hyvin erilaiset, Aragornin ollessa rääsyihin pukeutunut samooja ja Boromirin ollessa ylhäisestä suvusta. Silti heitä yhdistää voimakkaasti jokin. Aragorn on moniulotteinen ja erittäin mielenkiintoinen hahmo, josta odottaa välittömästi nousevan suuri sankari. Boromir taas käy välillä vähän ärsyttäväksi negatiivisuutensa kanssa, mutta hänkin on kiinnostava, etenkin kun Sormuksen läsnäolo alkaa vaikuttamaan häneen. Mortensen on erinomainen Aragornina ja Bean on myös todella mainio roolissaan. Mielestäni Bean ei ole yleensä kovin ihmeellinen näyttelijä, mutta tässä hän pistää parastaan. Aragorniksi oli alunperin roolitettu Stuart Townsend, mutta kuvausten alussa tekijät tajusivat hänen olevan liian nuori rooliin ja hänet vaihdettiin viime hetkellä Mortenseniin. Järkevä päätös.
     Sormuksen ritareiden joukkoon kuuluvat myös Legolas-haltia (Orlando Bloom) ja Gimli-kääpiö (John Rhys-Davies). Tämäkin parivaljakko on todella lystikäs, sillä haltiat ja kääpiöt inhoavat toisiaan. Kääpiöt pitävät haltioita ylimielisinä hienohelmoina, kun taas haltioiden mielestä kääpiöt ovat likaisia ja sivistymättömiä lurjuksia. Tästä syystä heidän sanailunsa onkin mahtavaa ja niin ovat myös heidän hahmonsa. Legolakseen lisähuumoria tuo se, ettei häneltä tunnu ikinä loppuvan nuolet kesken.

Muita haltioita Legolaksen lisäksi elokuvassa ovat Hugo Weavingin esittämä lordi Elrond ja Cate Blanchettin näyttelemä leidi Galadriel. Nämäkin hahmot ovat todella kiehtovia kaikessa mystisyydessään. Hahmot ovat eläneet tuhansia vuosia ja nähneet maailmaa enemmän kuin muut. Elrondilla on myös tytär nimeltä Arwen, jota näyttelee Liv Tyler. Arwen on hienostunut haltia, joka haluaisi kuitenkin elämältään enemmän. Tyler, Weaving ja Blanchett ovat täydelliset valinnat arvokkaiksi haltioiksi. Etenkin Tylerin ja Blanchettin äänissä on jotain todella mystistä.
     Taru sormusten herrasta -tarinan pahis on Sormuksen luonut Sauron. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kunnon hahmo, sillä hän on pelkkä tulinen silmä Barad-dûr -torninsa huipulla. Joillekin voi tulla pettymyksenä, ettei Sauronia nähdä fyysisessä muodossa kuin vain alussa, mutta itse pidän ideasta, että Sauronin pahuus ilmenee muista asioista, kuten hahmojen kauhistuneista repliikeistä ja tämän örkkiarmeijasta, sekä tietty Sormuksesta, joka on yhtä paha kuin luojansa. Hahmon pahuus syntyy myös läpi leffan kulkevasta uhkaavasta hengestä. Täytyykin nostaa hattua tekijöille, että he ovat saaneet Sauronin toimimaan täydellisesti, vaikkei hän olekaan mikään kunnon hahmo.

Sauronia paremmin esillä oleva pahis on Christopher Leen näyttelemä Saruman-velho, joka on Sauronin käskyläinen. Vaikka Sauron onkin onnistuneesti uhkaava takapiru, leffa tarvitsee myös selkeän puhuvan ja ilmeilevän pahiksensa, joka vaikeuttaa sankareiden matkaa ja Saruman on loistava juuri siihen hommaan - etenkin kun roolissa nähdään legendaarinen Christopher Lee. Hänkin on suorastaan täydellinen valinta rooliinsa! Leen ääni ja olemus luovat todellista pahuuden tunnetta ja hän on äärimmäisen vakuuttava osassaan. Uutinen Christopher Leen kuolemasta hieman alle vuosi sitten oli pysäyttävä tieto, rauha hänen muistolleen. Hän todella jätti merkkinsä elokuvateollisuuteen ja omasta mielestäni Saruman on yksi hänen parhaista rooleistaan. Lee on muuten näyttelijäkaartin ainoa henkilö, joka on tavannut Taru sormusten herrasta -sarjan kirjoittaneen Tolkienin.
     Ian Holm esittää Bilbo Reppulia, sukulaista jolta Frodo perii Sormuksen. Holm on oikein mainio osassaan ja tuo elokuvan alkupäässä esille hyvin, kuinka Sormus on jo hieman turmellut häntä vuosien varrella. Ohjaaja Peter Jacksonin voi hauskasti bongata sateisessa Brii-kylässä ulkona syömässä porkkanaa.

Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit alkaa kertomuksella Valtasormuksen synnystä ja sen matkasta Bilbon haltuun. Tämä noin kymmenminuuttinen avausjakso vie katsojan fantastisesti elokuvan maailmaan, Keski-Maahan ja kertoo lähtökohdat hyvin niille, joille tarina on entuudestaan tuntematon. Avausjaksossa nähtävä taistelu Sauronin örkkiarmeijaa vastaan viestii elokuvasarjan tulevista, eeppisistä tunnelmista. Elokuvan aloitus on muutenkin aivan täydellinen (tämä adjektiivi tulee muuten esiintymään trilogian arvosteluissa usein, sillä ne todella ovat täydellisiä elokuvia). Alku luo mestarillisesti sarjan maailman, mikä on mielestäni yksi tärkeimmistä asioista fantasiatarinoissa ja valitettavasti yksi asioista, joihin monet tekijät eivät panosta. On vaikea uppoutua elokuvasarjaan, jonka maailma - oli se kuinka epäuskottava tahansa - on laiskasti ja hutiloiden luotu. Näin ei todellakaan ole asian laita Taru sormusten herrasta -trilogian kanssa. Vaikka kyseessä on selkeä satumaa, se tuntuu todelliselta, sillä Keski-maalla on oma historiansa. Se on todella rikas tapahtumiltaan, lokaatioiltaan ja hahmoiltaan. Yksi sarjan menestyksen syistä onkin, kuinka upeasti sen maailma on rakennettu. Katsojana ei voi muuta kuin lumoutua Keski-Maan ja seikkailun vietäväksi. Toki joidenkin katsojien mielestä elokuvantekijöiden visio ei vastaa heidän näkemystään Tolkienin kirjojen maailmasta, mutta mielestäni sen ei pitäisi haitata. Näiden epäilijöiden pitäisi muistaa, että jokaisella on oma näkemyksensä ja senhän pitäisi olla entistäkin kiehtovampaa, kun pääsee näkemään, millaisena joku toinen näkee tämän maailman. Ja mikä tärkeintä, elokuvasta paistaa tekijöiden rakkaus Tolkienin kirjoja kohtaan ja Keski-maa onkin huolella ja lämmöllä siirretty elokuvamuotoon.

Alun historiallisesta selityksestä ja synkästä sodasta edetään rauhallisempiin tunnelmiin Hobittilaan, jossa esitellään elokuvan päähahmot. Elokuvan ensimmäinen tunti lähinnä pohjustaa tulevaa matkaa. Hahmojen rauhallinen esittely ja maailman rakentaminen on äärimmäisen tärkeää ja sen ansiosta tuleva matka on entistäkin kiinnostavampi. Seikkailuhenki leffassa on mitä mahtavimmin luotu läpi elokuvan. Leffa tarjoaa paljon jännitystä, eeppisyyttä, toimintaa ja huumoria. Elokuvan toimintakohtaukset ovat todella näyttävästi toteutettuja ja nuoremmille katsojille örkit saattavat olla jopa pelottavia. Kun itse näin leffat ensimmäistä kertaa lapsena, örkit sun muut monsterit olivat todella karmivia mielestäni (muutamat niistä ovat tosin edelleen). Sormuksen ritarit sisältää useita ikimuistoisia ja huikeita hetkiä. Toiset tuottavat riemua, jotkut nostavat ihon kananlihalle ja pari hetkeä voi saada kyynelvirran valumaan. Koskettavat hetket iskevät kunnolla sydämeen ja jotkut kohtaukset häikäisevät kauneudellaan. Elokuva osaa rauhoittua oikeissa kohdissa, jolloin katsoja pääsee syventymään paremmin hahmoihin. Vaikka kyseessä onkin todella pitkä filmi, ei se käy koskaan tylsäksi täydellisen rytmityksensä ansiosta. Filmistä löytyy myös aivan mahtava teema siitä, kuinka kaikista pienin pystyy isoihin tekoihin. Keski-Maan pienin olento, hobitti lähtee hurjalle matkalle tuhoamaan sormuksen, pienen korun, millä voisi tuhota koko maailman. Minä en lähtisi muuttamaan mitään tästä elokuvasta. Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit on yksi ehdottomista suosikkielokuvistani, yksi kaikkien aikojen parhaista fantasiaseikkailuista, paras mahdollinen aloitus sarjalle ja ehta moderni klassikko! Elokuva päättyy juuri oikealla tavalla, mikä saa katsojan vaatimaan jatkoa.

En voisi kuvitellakaan ketään parempaa vaihtoehtoa sarjan ohjaajaksi kuin Peter Jacksonin. Tätä ennen monet naureskelivat, kuinka b-luokan kauhuleffoja tehnyt Jackson voisi mitenkään tehdä oikeutta Tolkienin mestariteokselle, mutta niinpä Jackson vain pääsi yllättämään ja teki itsekin mestariteoksen! Jacksonin ohjaus on rautaista ja hän pitää käsittämättömän hyvin järkälemäistä pakettia kasassa. Jackson on myös käsikirjoittanut leffan Fran Walshin ja Philippa Boyensin kanssa ja kolmikko on tehnyt upeaa työtä siirtäessään kirjaa valkokankaille. Yksi kolmikon parhaista päätöksistä oli, että he poistivat kirjassa rasittaneen Tom Bombadilin kokonaan. Joka kerta, kun aloitan lukemaan "Sormuksen ritarit" -kirjaa, en pääse Bombadil-kohdan yli, sillä tarina jämähtää täysin paikoilleen, minkä vuoksi Bombadil vie sormukselta paljon arvoa pois käyttämällä sitä kuin rihkamaa.

Sormuksen ritarit on kuvattu erittäin taidokkaasti, vaikka mukana onkin muutama huono hidastuskuva, jotka ovat hölmön suttuisat. Upeat laajat kuvat maisemista houkuttelivat turisteja käymään elokuvan kuvauspaikoilla Uudessa-Seelannissa. Lavasteet elokuvassa ovat uskomattoman hienoja. Isot setit ja erilaiset pienoismallit ovat huolellisesti toteutetut ja lisäävät Keski-Maan visuaalista taikaa. Eri paikkojen lavasteilla on myös saatu hyvin erotettua Keski-Maan kulttuurit toisistaan. Hobittilassa on vehreää ja ympäristö vaikuttaa mukavalta ja rauhalliselta. Bilbon ja Frodon kodista, Repunpäästä välittyy kotisohvalle asti lämmin tunnelma. Repunpää täytyi rakentaa kahdessa eri koossa; normaalin kokoisena hobittien näyttelijöille ja pienempänä Ian McKellenille, jotta velho vaikuttaisi selkeästi pidemmältä setissä. Rivendellissä, haltioiden luona, lavasteet on rakennettu hienostuneiksi ja paikkana se näyttää todella vanhalta, mutta ikuisesti kestävältä. Myös Lothlórienissa, haltioiden kodissa syvällä metsässä, on samanlaista tunnelmaa. Moriassa, kääpiöiden valtakunnassa, kaikki on paljon kulmikkaampaa ja rankempaa. Moria on kylmä ja kolkko paikka, vaikka se olisi täynnä soihtuja. Suuret käytävät Morian kaivoksilla ovat erittäin näyttävät. Mordorissa ja Rautapihalla tunnelma on vielä kolkompi, mikä sopii örkeille. Myös puvustuksella ja maskeerauksella on saatu kulttuurierot näkyviin. Etenkin örkkien maskeeraukset ovat onnistuneita. Mustien ratsastajien asut ovat yksinkertaiset, mutta silti vakuuttavat ja uhkaavat.

Tehosteet elokuvassa ovat kestäneet suurimmaksi osaksi hyvin aikaa. Jotkut digitehosteet näyttävät nykypäivänä hieman heikommilta, mutta muuten elokuva on visuaalisesti häikäisevän upeaa katsottavaa. Eräässä lammessa väijyvä lonkerohirviö on parhaat päivänsä nähnyt, mutta tulihirviö Balrog on todella tyylikäs. Peikko Morian kaivoksissa on hieno, mutta paikoitellen tahattoman koominen. Leffan paras efekti on kuitenkin, kuinka tekijät ovat eri tavoin saaneet hobitit ja kääpiöt näyttämään ihmisiä, haltioita ja örkkejä pienemmiltä. Elokuvan musiikista vastaa Howard Shore, jonka sävellykset tuovat vielä enemmän lisää sisältöä ja tunnelmaa maailmaan. Sormuksen oma teema, Hobittilan rauhallinen tunnelmamusiikki, upea toimintatempo ja Rautapihakohtauksissa olevat rummut ovat musiikillisesti parasta antia elokuvassa. Kyseessä on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvasoundtrackeista. Shoren työ on täydellistä ja täydellistää täydellistä kokonaisuutta yhä vain täydellisemmäksi (minähän varoitin täydellisyydestä)!

Sormuksen ritareista on olemassa pidennetty versio, eli Extended Edition, joka on lähes tunnin pidempi kuin alkuperäinen teatteriversio. Trilogian pidennetyt versiot ovat juuri ne, jotka itse katson. Extended Edition sisältää hieman pidennettyjä, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia. Lisäyksinä on esimerkiksi Bilbon esittely hobiteista, Bilbon inhoamat Säkinheimo-Reppulit, Frodon ja Samin metsässä kohtaamat haltiat, Sormuksen ritareiden poistuminen Rivendellistä ja jäljittävä Klonkku.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Keski-Maan maisemat ovat upeaa katsottavaa teräväpiirtona. Viisilevyisen Extended Edition Blu-ray -julkaisun kaksi ensimmäistä levyä ovat itse elokuvaa, sillä se on pitkän kestonsa vuoksi jaettu kahtia ja noin puolessa välissä elokuvaa levy pitää vaihtaa. Loput kolme levyä ovat lisämateriaalia, jota on paljon. TODELLA paljon. Ensimmäinen extralevy on nimeltään The Appendices Part 1: From Book To Vision, jossa käsitellään monen dokumentin voimin elokuvan suunnittelua. Toinen levy, The Appendices Part 2: From Vision To Reality kertoo itse elokuvan teosta. Kolmas levy on oma dokumenttinsa elokuvan teosta, nimeltään The Fellowship of the Ring Behind the Scenes. Lisämateriaali on harmillisesti DVD-levyillä, vaikka julkaisu onkin Blu-ray.

Yhteenveto: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit on täydellinen aloitus täydelliselle elokuvatrilogialle! Se vangitsee katsojan mukaansa ja pitkästä kestosta huolimatta se pitää tiukasti otteessaan loppuun asti, jättäen katsojan haluamaan lisää. Kyseessä on aivan mieletön seikkailuelokuva, jossa on mukana jännitystä, huumoria, toimintaa ja jopa hieman koskettavuttaa. Koko elokuvan työryhmä on tehnyt suuret aplodit ansaitsevaa työtä siirtäessään Tolkienin eeposta valkokankaille. Visuaalisesti elokuva on käsittämättömän upea. Näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan. Musiikit ovat aivan tajuttoman huikeat. Peter Jacksonin ohjaus on täydellistä, eikä kukaan olisi voinut tehdä parempaa Taru sormusten herrasta -leffaa kuin hän. Suosittelen elokuvaa ehdottomasti aivan kaikille, sillä kyseessä todella on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista! Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit ja tietty sen jatko-osat ovat jo nyt yksiä elokuvahistorian merkkiteoksista ja näitä tullaan ylistämään vielä vuosikymmenienkin päästä hienoina klassikkoina!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2016 - Muokattu: 11.2.2019

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.lotr.wikia.com

The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring, 2001, New Line Productions Inc