Arvostelu: Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003)

NEMOA ETSIMÄSSÄ

FINDING NEMO

Ohjaus: Andrew Stanton ja Lee Unkrich
Pääosissa: Albert Brooks, Ellen DeGeneres, Alexander Gould, Willem Dafoe, Brad Garrett, Allison Janney, Austin Pendleton, Stephen Root, Vicki Lewis, Joe Ranft, Geoffrey Rush, Bob Peterson, Andrew Stanton, Bill Hunter, Barry Humphries, Eric Bana ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Finding Nemo, eli suomeksi Nemoa etsimässä on Pixar-yhtiön viides animaatioelokuva. Idea leffalle syntyi ohjaaja Andrew Stantonin kokemista hetkistä, joista hän kirjoitti kalatarinan vuonna 1997 ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Filmin tekoa varten tekijät sukeltelivat paljon oppiakseen vedenalaisesta maailmasta. Oppien pohjalta animaattorit loivat jopa niin aidon maailman, että animaatiota täytyi muokata, jottei se näyttänyt liian realistiselta ja jolloin sarjakuvamaiset kalat eivät pistäisi jatkuvasti silmään huonolla tavalla. Lopulta Nemoa etsimässä ilmestyi loppukeväästä 2003 (Suomessa tosin vasta marraskuussa) ja se oli iso menestys. Teos oli myös kriitikoiden rakastama, minkä lisäksi se oli ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta, joista se voitti yhden (paras animaatioelokuva). Leffa on kaikkien aikojen myydyin DVD-julkaisu ja joidenkin mielestä se on Pixarin paras elokuva. Itse näin elokuvan kokonaan vasta muutama vuosi sitten. Olin ennen ala-astetta nähnyt Steven Spielbergin Tappajahain (Jaws - 1975), joka oli aiheuttanut minulle kammon haita ja veden alla tapahtuvia leffoja kohtaan, joten en pystynyt katsomaan Nemoa etsimässä -filmistä muuta kuin pätkiä. Kuitenkin kun viimein näin elokuvan, pidin sitä aivan mahtavana ja minua harmitti suuresti, etten ollut suostunut katsomaan sitä. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan; viimeksi ennen sen jatko-osan, Doria etsimässä (Finding Dory - 2016) ilmestymistä. Silloin itse asiassa jo aloitin kirjoittamaan arvostelua tästä elokuvasta, mutta en saanut aikaiseksi mitään, sillä ollessani silloin työharjoittelussa paikassa, jossa olin kaiken aikaa koneella, en vain yksinkertaisesti kyennyt tekemään arviota. Mietin kuitenkin, että jonain päivänä kirjoitan Nemoa etsimässä -arvostelun ja elokuussa 2017 päätin vihdoin toteuttaa ajatuksen, jolloin katsoin leffan tyttöystäväni kanssa syntymäpäivänäni.

Kun sukeltajat sieppaavat pienen Nemo-kalan, lähtee tämän isä Marlin vaaralliselle matkalle löytääkseen poikansa. Seikkailunsa aikana hän kohtaa unohtelevaisen Dorin, hurjat hait, polttavat meduusat ja ikivanhat kilpikonnat.

Elokuvan päähenkilö Marlin (Albert Brooks) on ylihermoileva isä, joka pelkää koko ajan Nemo-poikansa puolesta ja uskoo omien tiukkojen sääntöjensä olevan ainoa tapa selvitä hengissä. Hän tuntuu pelkäävän muutenkin vähän kaikkea, joten onkin todella mielenkiintoista seurata, miten hän toimii, kun hänen pelkonsa käyvät jatkuvasti toteen. Leffan aikana Marlinin täytyykin kerätä rohkeutensa, jotta hän onnistuu saamaan poikansa takaisin.
     Marlinin kanssa etsintäreissulle päätyy Dori (Ellen DeGeneres), joka kärsii lyhytmuistinmenetyksestä. Monissa elokuvissa päähenkilöltä löytyy hölmö kaveri, joka on tarkoitettu keventämään leffaa ja tässä filmissä se on Dori. Onneksi kyseessä ei ole sellainen ärsyttävä hölmöilijä, vaan hahmosta löytyy paljon sydäntä läpi elokuvan ja hän pääsee naurattamaan useasti outouksillaan ja intoilullaan. Onhan se pakko myöntää, että parissa kohtaa hänen käytöksensä käy vähän hermoille, mutta pääasiassa hahmo toimii mainiosti ja DeGeneres vetää ääniroolinsa mahtavasti.

Leffan nimikkohahmo Nemolle (Alexander Gould) on onneksi luotu oma juonikuvionsa mukaan, jolloin katsoja pääsee viettämään aikaa hänenkin kanssaan ja etsintäreissulle tulee suuremmin merkitystä, kun välittääkin siitä, joka on hukassa. Hän on nimittäin päätynyt hammaslääkärin akvaarioon ja yrittää paeta sieltä yhdessä muiden kalojen kanssa. Marlinin tavoin myös Nemon täytyy kohdata pelkonsa leffan aikana ja hän pääseekin kokemaan, ettei hänen isänsä säännöt täysin turhia olleetkaan.
     Hammaslääkärin akvaariossa asustaa paljon kaloja. Porukan johtajana toimii Gill (Willem Dafoe), joka unelmoi pääsevänsä takaisin mereen. Hänen lisäkseen akvaarioporukkaan kuuluvat myös kuplia rakastava Kupla (Stephen Root), säikähtäessään pullistuva Pallo (Brad Garrett), hermoileva Kurlu (Austin Pendleton), siivoushullu katkarapu Jacques (Joe Ranft), pöhkö Meri (Vicki Lewis) ja asioita tarkkaileva meritähti Liisku (Allison Janney), joka nähdään lähinnä liimautuneena akvaarion lasiin. Jokaiselle hahmolle on luotu hauskasti jonkinlainen ominaisuus, mutta jälkikäteen hahmoista muistaa vain muutaman ja pitää tarkkaan pähkäillä, jotta muistaa koko jengin.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hurjat hait Pomo (Barry Humphries), Ankkuri (Eric Bana) ja Poiju (Bruce Spence), jotka pitävät omaa AA-kokouksia muistuttavaa kerhoa; kilpikonnat Tärsky (leffan ohjaaja Andrew Stanton) ja tämän poika Tyrsky (Nicholas Bird), joiden leppoisa tapa elää tuo voimakkaasti mieleen hipit; pelikaani Nigel (Geoffrey Rush), joka on akvaarion kalojen ystävä; sekä herra Rausku (Bob Peterson), joka on lapsikalojen opettaja. Ja kuten Pixar-elokuvissa on tapana, John Ratzenberger kuullaan tässäkin leffassa ääninäyttelijänä ja tällä kertaa hän esittää kalaparvea, joka tykkää pelata arvoitusleikkiä.
     Leffassa nähdään myös pari ihmishahmoa, jotka ovat toilaileva hammaslääkäri (Bill Hunter) ja tämän inhottava veljentyttö Klaara (LuLu Ebeling).

Nemoa etsimässä on erinomainen elokuva, joka nappaa nopeasti mukaan seikkailuunsa, eikä päästä kertaakaan irti katsojasta. Tylsiä kohtia ei ole tiedossa, sillä lähes kaiken aikaa tapahtuu jotain. Kun Marlin ja Dori ovat selvinneet yhdestä vaarasta, on aika kohdata seuraava. Ja silloin kun kaksikko pääsee hengähtämään, näytetään Nemon ja akvaariokalojen pakosuunnittelua, johon on saatu oivallista jännitystä mukaan. Katsoja ei kuitenkaan puudu siihen, että vähän väliä tapahtuu jotain, sillä jokainen vauhdikas osio on erilainen kuin edellinen ja kaikki ovat niin mielenkiintoisia, että leffaa seuraa lumoutuneena - etenkin kun vedenalaista maailmaa on hyödynnetty niin taitavasti. Jännittäviä hetkiä on useita, varsinkin haiden kohtaaminen voi tuntua lapsista jännittävältä (kuten myös minusta, vaikka olenkin nähnyt leffan muutaman kerran ja muistan tasan tarkkaan, mitä siinä tapahtuu). Loppuhuipennukseen on myös saatu mainio jännite, joka tekee kokonaisuudesta vielä hienomman. Koskettavuuttakin on saatu mukaan ja jo alun prologilla saadaan katsojat hieman liikuttumaan ja sen avulla ymmärtää Marlinin liioittelevan suojeluvaiston. Mutta vaikka suojeluvaisto tuntuu liioitellulta, niin onko se siinä kohtaa mitenkään liikaa, kun näkee, että oma lapsi siepataan?

Monet vanhemmat kokevat tarinan paljon karmivampana kuin lapset. Siinä missä lapset kokevat hurjan seikkailun, vanhemmat haluavat napata muksunsa tiukemmin lähelleen, ettei mikään veisi heitä pois turvasta. Kidnappauksia tapahtuu todellisessa maailmassa ja tieto siitä tuo oman lisäyksen leffaan, joka toisaalta myös tekee katselukokemuksesta vaikuttavamman. On myös hienoa, miten kaloihin on saatu inhimmillisiä piirteitä, jolloin on hauska bongailla yhteyksiä ihmisten ja kalojen välillä. Aikuiset myös huomaavat aiemmin mainitsemani viittaukset mm. AA-kokouksiin ja hippeihin. Nämä viittaukset ovat todella huvittavia. Elokuva on muutenkin erittäin hauska ja sen aikana pääsee nauramaan usein. Todella kypsä aikuinen kun olen, parhaat naurut leffa tarjoaa minulle lähes aina, kun kaksi lintua kelluvat vedessä ja yhden viereen ilmestyy kupla, jolloin toinen luulee tämän pieraisseen ja lentää pois. Pari heikompaakin vitsiä on mukana, mutta ne toimivat silti muun kokonaisuuden ohessa. Leffaan on saatu mukaan paljon kaikenlaista, mutta se ei koskaan tunnu liian täydeltä. Rytmitys toimii erittäin hyvin, minkä lisäksi ohjaaja Stantonin, herra Rauskua ääninäyttelevän Bob Petersonin ja David Reynoldsin työstämä käsikirjoitus on erittäin hyvä. Mukaan on saatu hienosti katsojaa liikuttavia tunteita.

Nemoa etsimässä on myös animoitu loistokkaasti. Nykypäivän Pixarin tasolle animaatiojälki ei tietenkään ylety, mutta todella tyylikkään näköinen teos on kuitenkin kyseessä. Vedenalainen maailma on näyttävä ja olisi kiehtovaa tietää, miltä se on joskus näyttänyt, kun se kerran oli liian realistinen? Muutamat jutut eivät näytä kovin hienoilta, mutta sen voi katsoa sormien läpi. Ohjaaja Andrew Stanton on tehnyt mahtavaa työtä leffan hengen kanssa ja saanut aikaan erinomaisen tarinan, joka pitää otteessaan loppuun asti. Animoinnin lisäksi tekninen toteutus on muutenkin onnistunutta. Ääniefektit ovat todella mainiot ja tuovat lisäyksen vedenalaiseen tunnelmaan. Toisin kuin aiemmissa Pixar-yhtiön leffoissa, tällä kertaa säveltäjänä ei toimi Randy Newman, vaan hänen serkkunsa Thomas Newman, joka on tehnyt hyvää työtä musiikkien kanssa. Vaihto tuo myös raikkautta Pixarin musiikkeihin, sillä vaikka Randykin on taitava, alkoivat hänen musiikkinsa (etenkin laulunsa) toistamaan itseään. Tässä filmissä ei kuulla kummankaan Newmanin laulua, mutta lopputekstien aikana soi Robbie Williamsin esittämä "Beyond the Sea" -kappale (näin herra Williamsin konsertin muuten juuri Tampereella).

Pixarin elokuva kun on kyseessä, on mukana tietty paljon piiloviittauksia, eli "easter eggejä" muihin leffoihin, hahmoihin jne. Esimerkiksi California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 on tällä kertaa näkyvissä sukeltajan kamerassa; Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto vilahtaa, kun Gill suunnittelee kalojen pakoa; Toy Storyn Buzz Lightyear -lelu makoilee hammaslääkärin vastaanoton lattialla; aikaansa odotteleva poika nähdään lukemassa Ihmeperhe (The Incredibles- 2004) -sarjakuvaa; "Knick Knack" -lyhytelokuvan merenneito on päätynyt pienoismallilaivan keulaan akvaariossa ja Monsterit Oyn (Monsters, Inc. - 2001) Masi Pallopää sukeltelee lopputekstien aikana kuvan halki. Aikuiset ymmärtävät myös viittauksen Hohtoon (The Shining - 1980) Pomo-hain repliikistä, kun tämä yrittää päästä oven läpi jahtaamaan Marlinia ja Doria.

Yhteenveto: Nemoa etsimässä on loistava ja hauska seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Mukana on paljon jännittäviä tilanteita, hauskoja kohtia ja surullisiakin hetkiä. Vaikka aihe on todella kauhea, on siitä saatu aikaan lapsiystävällinen tarina, joka nappaa heti mukaansa ja tarjoaa jatkuvasti jotain, jolloin aika ei koskaan käy pitkäksi. Mukana ei ole kuitenkaan liikaa, vaan ohjaaja Andrew Stanton ja hänen käsikirjoittajakaverinsa ovat saaneet aikaan erinomaisesti toimivan kokonaisuuden, jossa on oivallinen rytmitys. Hahmoja on paljon, mutta jokaiselle on saatu jokin kiinnostava puoli. Animointi on pääasiassa hienoa ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit sopivat mainiosti mukaan. Suosittelen katsomaan Nemoa etsimässä, jos ette ole sitä vielä nähneet. Perheen pienimmille jotkut kohdat voivat olla liian hurjia, mutta ala-asteen aloittaneet voivat jo helposti katsoa sen. Siinä on hienosti jotain kaikenikäisille, jolloin sitä voi todella kutsua koko perheen elokuvaksi. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fontsinuse.com
Finding Nemo, 2003, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Hobitti - Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey - 2012)

HOBITTI - ODOTTAMATON MATKA

THE HOBBIT: AN UNEXPECTED JOURNEY

Ohjaus: Peter Jackson
Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Manu Bennett, Hugo Weaving, Cate Blanchett, Christopher Lee, Sylvester McCoy, Barry Humphries, Andy Serkis, Ian Holm ja Elijah Wood
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

J.R.R. Tolkienin kirjoittamat teokset "Hobitti" ("The Hobbit" - 1937) ja "Taru sormusten herrasta" -trilogia ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) ovat koskettaneet monia ympäri maailman ja muuttuneet fantasiaklassikoiksi. 1900-luvulla kirjoista tehtiin elokuvia animaatiomuodossa The Hobbit (1977), Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings - 1978) ja The Return of the King (1980), mutta kaikkein tunnetuin elokuvaversio on kuitenkin Peter Jacksonin ohjaama Taru sormusten herrasta -trilogia (2001-2003), joka on yksi ylistetyimmistä elokuvasarjoista koskaan. Leffat olivat suuria kassamagneetteja ja voittivat yhteensä seitsemäntoista Oscaria, sekä monia muita palkintoja. Itse näin Taru sormusten herrasta -elokuvat jo ennen koulun aloittamista ja ne ovat todella tärkeä osa elämääni. Minulle luettiin lapsena myös kirjat, mutta itselleni elokuvat tekivät paljon suuremman vaikutuksen. Kun kuulin, että myös "Hobitti" -kirjasta tulisi filmatisointi, olin todella innoissani. Aluksi ohjaajan paikan otti Guillermo del Toro, mutta kun tuotanto viivästyi, hän luopui lopulta paikastaan, jolloin Peter Jackson palasi sarjan pariin ohjaajana. Aluksi oli tarkoituksena, että elokuvia tehtäisiin kaksi, mutta puoli vuotta ennen ensimmäisen osan ensi-iltaa ilmoitettiin, että leffoja tulisikin kolme kappaletta, jolloin kyseessä olisi Hobitti -trilogia. Monia tämä ärsytti, sillä kirja ei ole kovin pitkä ja monia pelotti, että tarinaa venytettäisiin liikaa. Itse olin innoissani, sillä sehän tarkoitti, että pääsisin käymään yhden kerran lisää sarjan maailmassa. Trilogian ensimmäinen osa The Hobbit: An Unexpected Journey, eli suomalaisittain Hobitti: Odottamaton matka ilmestyi joulukuussa 2012. Ensi-iltaan en mennyt, mutta menin kuitenkin katsomaan elokuvan viikko ilmestymisen jälkeen. Valmistautumisena luin kirjan pitkästä aikaa uudestaan. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan Blu-raylta. Alkuvuodesta 2017 päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa Hobitti-trilogian maratoonina ja kun olin viime vuonna kirjoittanut arviot Taru sormusten herrasta -trilogian elokuville, päätin tehdä saman myös Hobitille.

60 vuotta ennen Taru sormusten herrasta -trilogian tapahtumia hobitti Bilbo Reppuli lähtee kolmentoista kääpiön ja velho Gandalfin kanssa vaaralliselle retkelle Keski-maan halki Yksinäiselle vuorelle. Se oli aikoinaan kääpiöiden valtakunta Erebor, mutta nykyään siellä asustaa paha lohikäärme Smaug. Kääpiöiden aikomuksena on vallata Erebor takaisin itselleen ja surmata lohikäärme.

Bilbo Reppulia näyttelee Martin Freeman, joka on nappivalinta rooliin. On vaikea kuvitella ketään, joka suoriutuisi nuoren Bilbon osasta yhtä hienosti. Freemanin ilmeet ovat täynnä tunteita ja hänen esiintymisensä näyttää todella tarkkaan mietityltä, mutta silti niin luonnolliselta ja sujuvalta. Hobittina Bilbo on kiinnostunut vain kotonaan oleilusta, kirjojen lukemisesta nojatuolissaan ja hyvästä ruoasta. Hän ei ole yhtään innoissaan lähtemään minnekään seikkailemaan. Kuitenkin hän tajuaa lopulta, että maailmalla on hänelle enemmän tarjottavaa, joten hän päättää jättää turvallisen kotinsa Repunpään taakseen ja matkata yhdessä kääpiöiden kanssa. Elokuvan aikana Bilbo alkaa kasata rohkeuttaan ja pääsee todistamaan kääpiöille, ettei ole vain turha taakka, vaan että hänestä on oikeasti hyötyäkin. Kääpiöt tarvitsevat Bilbon tiedustelijamaiseksi voroksi, sillä hobitit voivat liikkua huomaamattomasti pienen kokonsa takia.
     Ian McKellen tekee paluun vanhan viisaan Gandalf Harmaa -velhon rooliin. McKellen on jälleen erinomainen roolissaan ja on pakko ihailla hänen roolityötään, hänen joutuessa pääasiassa näyttelemään yksin, sillä hahmo piti saada erikokoiseksi kuin lyhyet kääpiöt ja hobitti. Gandalf on rento, mutta samalla myös tiukka hahmo. Vaikka hän vaikuttaa harmittomalta, hän osaa olla myös vaarallinen, jos niin haluaa. Omasta mielestäni Gandalf on täydellinen esimerkki velhohahmosta harmaassa kaavussaan, suipossa hatussaan ja pitkässä parrassaan.
     Kääpiöitä johtaa Richard Armitagen näyttelemä Thorin Tammikilpi, jonka kohtalona on nousta Yksinäisen vuoren kuninkaaksi, sillä hän on edellisen kuninkaan pojanpoika. Thorin on viisas johtaja, joka on joutunut elämään kauan matkalaisena. Hänen luja tahtonsa voittaa lohikäärme välittyy hienosti katsojalle. Thorinin on vaikea luottaa keneenkään, eikä hän erityisemmin välitä Bilbosta ja kokee hänet lähinnä ylimääräisenä tyyppinä, jonka ei kuuluisi kulkea heidän mukanaan. Armitagesta löytyy oikeaa johtajaluonnetta ja arvokkuutta hahmoon.

Kuten arvata saattaa, kun elokuva sisältää kolmen päähenkilön lisäksi kaksitoista muuta isoissa rooleissa olevia hahmoja, ei muille kahdelletoista kääpiölle riitä tarpeeksi ruutuaikaa, jotta jokainen jäisi katsojan mieleen ja erottuisi tarpeeksi isosta joukosta. Lähes jokaiselle on kuitenkin annettu joitain yksityiskohtia, jotta heidät voi erottaa toisistaan. Balin (Ken Stott) on selvästi porukan vanhin ja viisain. Dwalin (Graham McTavish) on voimakas soturi. Vaaleahiuksinen Fili (Dean O'Gorman) ja tummahiuksinen Kili (Aidan Turner) ovat nuoret veljekset täynnä tarmoa. Dori (Mark Hadlow) ei vaikuta taistelijalta tarjotessaan lempeästi Gandalfille teetä. Norilla (Jed Brophy) on jännä tähdenmuotoinen kampaus. Nuori Ori (Adam Brown) käyttää aseenaan ritsaa. Oinilla (John Callen) on kuulo-ongelma ja hän käyttääkin koko ajan kuulotorvea. Gloin (Peter Hambleton) ei paljoa tee, mutta fanit tietävät hänen olevan Taru sormusten herrasta -trilogian Gimli-hahmon isä. Bifurilla (William Kircher) on pieni kirves päässään ja hän puhuu vain kääpiökieltä. Bofur (James Nesbitt) taas puhuu paljon ja käyttää erikoista hattua. Bombur (Stephen Hunter) on pullukka, joka syö paljon. Nimet jäävät mieleen, kun leffan on katsonut tarpeeksi usein, mutta muuten hahmot muistaa lähinnä vain pienten eroavaisuuksien kautta. Gloin ja Nori jäävät todella selkeästi taka-alalle, eivätkä oikeastaan tee mitään. Toisaalta taas kääpiöt voi nähdä yhtenä tiiminä, eikä yksittäisinä hahmoina. Tiiminä hahmot muodostuvat katsojalle tärkeiksi, kun taas yksittäisinä he jäävät enemmän tai vähemmän etäisiksi.
     Yhtenä pahiksena elokuvassa nähdään Thorinin vanha vihollinen, kalpea örkki Azog Turmelija (Manu Bennett), jonka toisen käden tilalla on eri aseita. Azog vihaa kääpiöitä ja jahtaakin Thorinin joukkoa koko leffan ajan. Azog on ihan toimiva vastus elokuvaan, muttei kovin erityinen. Hahmo ei ole kovin karmiva, vaan näyttää välillä koomiselta, vaikka hän näyttääkin häijyjä ilmeitä.
     Taru sormusten herrasta -trilogiasta tutut haltiat Elrond (Hugo Weaving) ja Galadriel (Cate Blanchett), sekä velho Saruman Valkoinen (Christopher Lee) tekevät myös paluun, mutta eivät ole kovin isossa osassa. Kirjan mukaisesti Elrond auttaa kääpiöitä, mutta Galadriel ja Saruman ovat lisätty mukaan vain, jotta Hobitti -trilogia saataisiin yhdistettyä Taruun sormusten herrasta vielä selkeämmin. Tämä on kuitenkin toimiva ratkaisu ja on hienoa nähdä lisää tuttuja naamoja edes hetken aikaa.
     Uutena hahmona esitellään velho Radagast Ruskea, jota esittää Sylvester McCoy. Radagast elää metsän keskellä pienessä mökissä ja huolehtii metsän eläimistä. Hän kulkee paikasta toiseen reellä, jota vetävät suuret Rhosgobelin jänikset. Aluksi Radagast tuntuu tahattoman koomiselta, mutta onneksi hän on muuten ihan toimiva lisäys. Muistan, kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa ja jänikset ilmestyivät ruudulle, mikä sai minut kohottamaan kulmiani ja miettimään, että mitäs ihmettä? McCoy on mainio kummallisena velhona.
     Azogin lisäksi yksi pahis on vuoristossa elävä hiisikuningas (Barry Humphries), joka on paljon suurempi kuin muut hiidet, jotka ovat hänen alamaisiaan. Hiisikuningas ei ole vain tahattoman koominen, vaan häntä ei vain voi ottaa tosissaan. Hahmo näyttää hölmöltä, eikä ole koskaan uhkaava, vaikka aikookin kiduttaa kääpiöitä, heidän päätyessään hänen valtakuntaansa.
     Elokuvassa nähdään vanhana tuttuna myös Andy Serkisin esittämä Klonkku-olento, joka on suosikkini kaikista J.R.R. Tolkienin luomista hahmoista. Klonkku asustelee samassa vuoristossa kuin hiidet ja hänellä on oma lampi, joka toimii hänen kotinaan. Klonkku on riutunut olento, joka omistaa mystisen, näkymättömäksi tekevän kultasormuksen, joka tulee olemaan myöhemmin erittäin tärkeässä osassa. Klonkku on edelleen aivan mahtava tapaus ja kohtaus, jossa Bilbo kohtaa hänet, on ehdottomasti elokuvan paras! Kukaan ei voisi olla parempi Klonkku kuin Serkis, joka antaa kaikkensa roolia varten.

Hobitti - Odottamaton matka alkaa prologilla, jossa kerrotaan, kuinka kääpiöiden elämä Yksinäisellä vuorella kukoisti, millaisia rikkauksia heillä oli ja miten lohikäärme Smaug saapui valtaamaan Ereborin itselleen ja tappamaan kääpiöt, sekä lähellä olevan Laakson kaupungin asukkaat. Smaugia ei näytetä kuin varjona ja siluettina, minkä lisäksi hän vilahtaa pari kertaa nopeasti ruudulla. Tämä on toimiva ratkaisu, sillä on parempi, että hänen selkeä näyttämisensä jää seuraaviin osiin, jolloin katsojilla on varmasti jotain odotettavaa. Prologin kertojaäänenä toimii vanha Bilbo (Ian Holm), minkä lisäksi myös Taru sormusten herrasta päähenkilö Frodo Reppuli (Elijah Wood) nähdään lyhyesti. Tällä tavoin saadaan hienosti yhdistettyä kahden trilogian tarinat. Elokuvassa viitataan tuleviin tapahtumiin ja käydään keskustelua pahan Sauronin paluusta. Muutamissa kohdissa tuntuu siltä, että leffa keskittyy liikaa seuraavan tarinan lämmittelemiseen, eikä tämän tarinan eteenpäin viemiseen, mutta onneksi suurimmaksi osaksi elokuva keskittyy olennaiseen. On kuitenkin hienoa, että lämmittelyä tehdään. Jos on nähnyt Taru sormusten herrasta -trilogian, viittauksia on kiva huomata, mutta jos ne ovat jääneet väliin, useat viittaukset menevät varmasti ohi.

Prologin jälkeen alkuosuus käytetään lähinnä hahmojen esittelyyn. Gandalf on vanha tuttu, joten häntä ei erityisemmin esitellä. Sen sijaan nuoren Bilbon näkemys maailmasta tuodaan hienosti esille. Jokaista kääpiötä ei alussa voi esitellä täysin kunnolla, sillä silloin alku venyisi itsessään moneen tuntiin. Jokaisesta annetaan pieni maistiainen ja kerrotaan, mikä heidän suunnitelmanaan on. Alku imaisee katsojan välittömästi mukaansa mielenkiintoisuutensa takia, minkä vuoksi alku tuntuu kulkevan todella nopeasti. Joitain hieman jumittavia kohtia löytyy, mutta pääasiassa elokuva on rytmitetty mainiosti ja kolmen tunnin teokseksi se tuntuu kulkevan sujuvalla temmolla. Esittelyjen jälkeen päästäänkin itse matkaan, eikä aikaakaan kun kohdataan jo ensimmäisiä vaaroja. Azogin johtamat örkit vaanivat hahmoja vähän väliä, mutta heidän lisäkseen vastaan osuu esimerkiksi kolme tyhmää peikkoa (Mark Hadlow, Peter Hambleton ja William Kircher), jotka aikovat syödä kääpiöt. Tässä kohtaa Bilbo pääsee ensimmäisen kerran näyttämään hyödyllisyytensä. Jännittäviä kohtia on elokuvassa useita ja toimintaa on aika sopiva määrä. Vain yliampuva kivijättiläisten taistelu vuorilla tuntuu turhalta ja sen voisi helposti poistaa elokuvasta. Välillä taisteluista rauhoitutaan ja Elrondin luona käyminen onkin hyvä rentoutumishetki, jolloin kerätään voimia matkan jatkamista varten. Kivijättiläisten lisäksi myös hiisien valtakunnassa nähtävä takaa-ajo muuttuu paikoitellen yliampuvaksi sekä koomiseksi, mutta sen viihdyttävyys antaa hölmöyden anteeksi. Perheen pienimmille elokuva ei sovi, sillä vaikka taistelukohtaukset eivät erityisemmin sisällä verta, niissä on silti mukana irtoraajoja ja rajuja tilanteita. Hiisien valtakuntakohtauksesta saisi todella karun juomapelin, eli aina kun joku kuolee, niin pitää ottaa huikka. Itse laskin, että yli kaksisataa hiittä heittää veivinsä, joten aikamoisen huppelin saa kyllä aikaiseksi.

Elokuva on selkeästi vain aloitus sarjalle, jossa hahmot ja lähtökohta esitellään, mutta tarina jätetään selkeästi kesken. Tällaisenaan Odottamaton matka on kuitenkin todella hyvä aloitus ja erinomaisen viihdyttävä seikkailuelokuva. Se ei ole yhtä upea ja täydellinen kuin Taru sormusten herrasta -trilogian osat, mutta eipä alkuperäinen tarina muutenkaan ole yhtä hieno. Vaikka mukana on mahtipontisia hetkiä, ei elokuva tavoittele liiallista eeppisyyttä, vaan pysyy pääasiassa puhtaana seikkailutarinana, mistä pidän erittäin paljon. Tunnelma on todella hyvä ja on äärimmäisen hienoa päästä takaisin Keski-maahan. Tämä onkin hienointa koko elokuvassa, sillä sen lisäksi, että on fanina hienoa päästä takaisin tuttuun maailmaan, elokuvasta huokuu, että tekijätkin ovat onnessaan, kun ovat päässeet jatkamaan aloittamaansa saagaa. Kuten jo sanoin, Bilbon ja Klonkun kohtaaminen on ehdottomasti leffan paras kohtaus, mikä johtuu siihen annetusta upeasta tunnelatauksesta. Tämähän on tietenkin se kohtaus, missä näytetään, kuinka Bilbo sai käsiinsä Valtasormuksen (elokuvassa kerrotaan myös, kuinka Bilbo sai Piikki-miekan, joka siirtyy myöhemmin Frodolle). Kohtaus on todella jännittävä, vaikka Taru sormusten herrasta nähneenä tietää, miten siinä käy. Elokuvassa on myös huumoria mukana paljon, mikä syntyy lähinnä kääpiöiden hölmöilystä. Jotkut vitsit ovat mahtavia, mutta toiset taas myötähäpeällisen huonoja. Takaumilla luodaan traagisuutta kääpiöiden menneisyyteen ja katsojana saa paremman käsityksen, miksi he todella haluavat kotinsa takaisin. Mukana on myös kauniita kohtia, joko tunnelmansa tai maisemiensa takia. Pariin otteeseen tilanteet ratkeavat turhan helposti ja eräässäkin vaikeassa tilanteessa paikalle saapuvat Keski-maan parhaimmat deus ex machina -hahmot, eli jättimäiset kotkat. Hölmöyksistään huolimatta lopputuloksena on todella hyvä seikkailuelokuva, joka aloittaa sarjan hienosti ja saa katsojan haluamaan lisää.

Odottamattomassa matkassa käydään Taru sormusten herrasta - trilogiasta tutuissa paikoissa, kuten hobittien asuttamassa Konnussa, vartiotornin raunioissa Viimapäällä ja haltioiden kaupunki Rivendellissa. Vihreä Hobittila on sama kodikas paikka, jollaisena se on totuttu näkemään ja Rivendell on erittäin kaunis lokaatio. Myös kääpiöiden asuttama vuorikaivos Moria näytetään nopeasti takaumassa. Uusia paikkoja ovat hiisien valtakunta ja Erebor, joka tosin esitellään vain lyhyesti prologissa. Erebor on massiivinen ja hieno valtakunta. Hiisien valtakuntakin sijaitsee vuoren sisällä, mutta se ei ole samalla lailla arvokas paikka. Vuoren tunneleihin on rakennettu puusta käytäviä ja rakennelmia, joissa hiidet asustavat. Radagastin mökki on hassun näköinen kyhäelmä, joka sopii täydellisesti metsän keskelle. Elokuvassa käydään myös kääntymässä karmivassa vanhassa Dol Guldurin linnakkeessa, jossa asustaa pahuutta huokuva Noita...

Ohjauksesta tosiaan vastaa Peter Jackson, mikä on mielestäni paras päätös, sillä hän aloitti Tolkienin teosten filmatisoinnit ja hän on se, jonka kuuluu jatkaa niitä. Jacksonin visio on todella vahva ja elokuvasta huokuu se, että Keski-Maan tarinat ja maailma ovat hänelle tärkeitä, ja hän todella elää projektissaan. Jacksonin voi myös bongata esittävän pakenevaa kääpiötä prologissa. Guillermo del Toro on mielestäni hyvä ohjaaja ja etenkin hänen fantasiateoksensa Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno - 2006) on aivan mielettömän hieno. Silti hänen tyylinsä ei mielestäni kuitenkaan sopisi täysin sarjaan. Del Toro pysyi kuitenkin käsikirjoittajana yhdessä Peter Jacksonin, Philippa Boyensin ja Fran Walshin kanssa. Boyens ja Walsh kirjoittivat Jacksonin kanssa myös Taru sormusten herrasta, ja mielestäni on äärettömän hienoa, että tekijät ovat pysyneet samoina. Monet kritisoivat sitä, että Odottamattomaan matkaan on lisätty paljon asioita, jotka eivät olleet kirjoissa. Itse taas koen lisäykset (sekä muutokset) tarpeellisina, sillä niillä kaksi trilogiaa yhdistetään toisiinsa ja samalla selitetään esimerkiksi, minne Gandalf aina välillä katoilee, mitä ei "Hobitti" -kirjassa selitellä. Radagast on hyvä lisäys tarinaan, kun taas kirjassa nopeasti mainitut kivijättiläiset olisi voinut jättää pois pitkittämästä elokuvaa. Monien mielestä leffa on tosiaan liian pitkä verrattuna kirjaan, mutta he eivät ota huomioon, että kirja kulkee todella nopealla temmolla eteenpäin ja tuntuu kiirehtivän kaiken aikaa. Monet voivat vihata minua tämän jälkeen, mutta omasta mielestäni Tolkienin kirjassa on huono rytmitys, eikä se ole kokonaisuutena kovin kummoinen. Tarina ei ikinä mahtuisi yhteen elokuvaan tai muuten leffakin kiirehtisi. Jos kirja olisi muutettu täysin suoraan elokuvaksi, ei se olisi koskaan onnistunut.

Odottamaton matka on kuvattu erinomaisesti. Etenkin laajat maisemakuvat ovat todella näyttäviä. Kuva ei heilu, vaan liikkuu tasaisesti, mistä minä pidän paljon. Leikkaus on taidokkaasti toteutettu. Lavasteet ovat upeita, minkä lisäksi puvustukset ja maskeeraukset ovat huikeasti tehtyjä. Maailman visuaalinen suunnittelu on tehty erittäin tarkasti. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa hienoja. Motion capture -tekniikalla toteutettu Klonkku näyttää upealta, mutta hiisikuningas näyttää hieman liian digitaaliselta, kuten myös Azog. Olisi ollut parempi, jos Azog olisi toteutettu täysin maskeerausten ja puvustuksen kautta. Kokoerot normaalipituisten ihmisten, haltioiden ja örkkien sekä lyhyempien kääpiöiden ja hobittien välillä ovat upeasti toteutettuja. Elokuva saa todella uskomaan, että näitä eripituisia hahmoja on oikeasti olemassa. Kuvanmuokkauksessa on päädytty erikoiseen ratkaisuun, eli joissain kohdissa kaikki tuntuu ihan pienesti hohtavan - etenkin prologissa, millä tosin on tarkoitettu painottaa, että kyseessä on tarinan intro. Äänitehosteet ovat huikeita. Musiikin sävellyksestä vastaa Tarun sormusten herrasta tapaan Howard Shore, joka on tehnyt todella mainiota työtä sävellysten kanssa. Elokuvassa myös lauletaan muutamaan otteeseen ja lopputeksteissä kuullaan Neil Finnin laulama "Song of the Lonely Mountain".

Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää ihan pienesti muutettuja, pidennettyjä, sekä kokonaan uusia kohtauksia vähän yli kymmenen minuutin edestä. Valitettavasti toisin kuin Taru sormusten herrasta -trilogian kanssa, tämän lisätyissä pätkissä ei ole paljoa, mikä parantaisi kokonaisuutta, vaan mukaan on jopa pistetty typeryyksiä, jotka tekevät pidennetystä versiosta hieman teatteriversiota heikomman.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Kuva on todella terävä, mikä tekee katselukokemuksesta entistäkin hienomman. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisussa ovat elokuvan teosta ja Keski-Maa -saagan jatkamisesta kertovat "The Appendices Part 7: A Long Expected Journey (The Chronicles of The Hobbit - Part 1)" ja "The Appendices Part 8: Return to Middle-earth", jotka sisältävät katsottavaa lähes kymmeneksi tunniksi. Samalla levyllä kuin itse elokuva on, tulee myös mukana lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth", jossa esitellään sarjan kuvauspaikkoja Uudessa-Seelannissa.

Yhteenveto: Hobitti - Odottamaton matka on todella hyvä paluu Keski-Maahan, vaikkei pääse lähellekään Taru sormusten herrasta -trilogian täydellisyyttä. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa imaisee mukaansa heti alussa, jolloin kolmetuntinen teos tuntuu paljon lyhyemmältä. Elokuva on selkeä aloitus tarinalle ja toimiikin pääasiassa hahmojen esittelynä. Kaikki kääpiöt eivät saa kovin paljoa ruutuaikaa ja leffa keskittyykin kääpiöistä pääasiassa Thoriniin. Martin Freeman on loistovalinta pääosaan Bilboksi ja hänen kehityksensä on loistavasti kirjoitettu. On hienoa nähdä tuttujen hahmojen palaavan, etenkin Klonkun, joka pysyy suosikkinani. Joitain todella hölmöjä kohtia löytyy, mutta muuten Odottamaton matka toimii mielestäni erittäin hyvin. Toimintaa ja rauhallisia kohtauksia löytyy sopivasti tasoitettuna, minkä lisäksi mukana on myös huumoria. Jännitystä löytyy, vaikkakin jotkut kohdat ratkeavat tosin hieman liian helposti. Visuaalinen ilme on hieno, vaikka jotkut jutut näyttävätkin liian digitaalisilta. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat täydellisesti toteutettuja. Hienointa koko elokuvassa on tunnelataus, kun sekä fanit että tekijät pääsevät takaisin rakkaaseen maailmaan. Viittauksia tehdään tulevia tapahtumia varten, jotka tuntuvat paikoitellen olevan hieman liian keskiössä, mutta onneksi pääasiassa leffa keskittyy omaan seikkailuunsa. Elokuva jätetään kesken ja se saa katsojan haluamaan lisää. Jos pidät Taru sormusten herrasta -trilogiasta, katso myös Hobitti - Odottamaton matka. Se ei ole yhtä hieno, mutta se on kuitenkin erittäin mainio ja viihdyttävä seikkailuelokuva. Jos olet fanaattinen "Hobitti"-kirjan fani, jätä tämä väliin, sillä muutokset ovat varmasti liikaa sinulle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017 - Päivitetty 19.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.heyuguys.com
The Hobbit: An Unexpected Journey, 2012, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films