Stand by Me - viimeinen kesä (Stand by Me - 1986) - elokuva-arvostelu

STAND BY ME - VIIMEINEN KESÄ

STAND BY ME

Ohjaus: Rob Reiner

Näyttelijät: Wil Wheaton, River Phoenix, Corey Feldman, Jerry O'Connell, Kiefer Sutherland, Casey Siemaszko, Gary Riley, Bradley Gregg, Jason Oliver, Marshall Bell, Frances Lee McCain, Bruce Kirby, William Bronder, Scott Beach, John Cusack ja Richard Dreyfuss

Genre: draama, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Stand by Me - viimeinen kesä perustuu Stephen Kingin novelliin Ruumis (The Body), joka julkaistiin Kingin novellikokoelmassa Kauhun vuodenajat (Different Seasons) vuonna 1982. Käsikirjoittajakaverukset Bruce A. Evans ja Raynold Gideon lukivat novellin ja pitivät siitä niin paljon, että hankkivat heti sen filmatisointioikeudet. Kaksikko pyysi ohjaaja Adrian Lyneltä apua saadakseen jonkin tuotantoyhtiön tarttumaan projektiin ja lopulta he onnistuivat nappaamaan Embassy Picturesin haaviinsa. Alun perin Lynen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta tämä halusi pitää hieman taukoa ja niinpä ohjaksiin valittiin tilalle Rob Reiner. Juuri ennen kuvausten alkua Columbia Pictures kuitenkin osti Embassyn ja meinasi pistää leffan tuotannon poikki, näkemättä siinä potentiaalia. Yksi Embassyn johtajista, Norman Lear pelasti elokuvan maksamalla itse leffan yli seitsemän miljoonan dollarin budjetin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1985 ja lopulta Stand by Me - viimeinen kesä sai maailmanensi-iltansa 6. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Aluksi elokuva sai hieman kädenlämpöisen vastaanoton kriitikoilta, eivätkä sen avausviikonlopun lipputulotkaan olleet kaksiset, mutta vähitellen sana alkoi kiertää ja elokuvan suosio vain kasvoi teatterikierroksensa edetessä. Lopulta myös kriitikot alkoivat yhtyä kehuihin ja vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista ja Stephen King -filmatisoinneista. Jälkimmäiseen mielipiteeseen yhtyi jopa King itse, joka elokuvan nähtyään kertoi itkien Reinerille, että kyseessä oli paras elokuva, mikä hänen kirjojensa pohjalta oli tehty. Itse näin Stand by Me - viimeisen kesän jo lapsena koulussa ja jo tuolloin elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Olen nähnyt elokuvan pari kertaa uudestaan ja joka kerralla olen pitänyt siitä enemmän. Kun huomasin Stand by Me - viimeisen kesän täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Syksyllä 1959 pikkukaupungin neljä kaverusta lähtevät matkalle, löytääkseen kadonneen nuorukaisen ruumiin.

Stand by Me - viimeisen kesän keskiössä on neljä poikaa, jotka ovat olleet ystävyksiä suunnilleen niin kauan kuin he muistavat. On hiljaisempi ja tarinoiden kirjoittamisesta kiinnostunut Gordie (Wil Wheaton), perheensä huonoa mainetta häpeilevä, mutta siksi kovan kuoren kasvattanut Chris (vain seitsemän vuotta elokuvan julkaisemisen jälkeen menehtynyt River Phoenix), rääväsuinen ja väkivaltaista juoppoisäänsä sinisilmäisesti idolisoiva Teddy (Corey Feldman), sekä kaikenlaista pelkäävä ja kaikesta valittava Vern (Jerry O'Connell), joka joutuu usein muiden kolmen kiusoittelun kohteeksi joko pelkuruudestaan, moottoriturvastaan tai lihavuudestaan. Nelikko on täydellisesti valittu ja Wheaton, Phoenix, Feldman ja O'Connell muodostavat täysin uskottavan kaveriporukan, jotka ovat kokeneet monenlaista yhdessä ja joilla on omat sisäpiirin juttunsa. Hahmoista löytyy runsaasti syvyyttä, mitä nuoret tulkitsevat häkellyttävän hyvin. Näyttelijöiden väliset kemiat ovat fantastiset, etenkin Wheatonin ja Phoenixin, Chrisin toimiessa isoveljen korvikkeena, Gordien oikean isoveljen (John Cusack) kuoltua.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kiefer Sutherland omaa jengiään johtavana Acena, Casey Siemaszko ja Bradley Gregg tämän jengiin kuuluvina Vernin isoveljenä Billynä ja Chrisin isoveljenä Eyeballina, sekä Marshall Bell ja Frances Lee McCain Gordien vanhempina. Eikä pidä tietenkään unohtaa Richard Dreyfussia, joka esittää aikuista Gordieta, joka muistelee tätä kyseistä tapahtumaa lapsuudessaan, toimien samalla elokuvan kertojana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä ja Sutherland onnistuu olemaan oikein kunnon kiusaajamulkku Acena. Ja pakkohan minun on hehkuttaa, että olen muuten nähnyt Sutherlandin kahdesti livenä, lämppäämässä Musea vuonna 2019.

En toisaalta ihmettele, että Stephen King sanoi elokuvan nähtyään, että Stand by Me - viimeinen kesä on paras hänen kirjansa pohjalta tehty filmatisointi. Vaikka itse vannon Kingin inhoaman Stanley Kubrickin Hohto-adaptaation (The Shining - 1980) nimeen ja mielestäni alkuperäisen Ruumis-novellin kanssa samasta novellikokoelmasta löytyvästä toisesta työstä myöhemmin tehty vankiladraama Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) kiilaa tämän edelle, on Stand by Me - viimeinen kesä ehdottomasti kolmen parhaan King-filmatisoinnin joukossa. Elokuva on myös nuorisoleffojen aatelia ja niitä filmejä, jotka mielestäni kaikkien pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. 

Elokuva on myös tarinankerronnan aatelia ja on todella häkellyttävää, että leffa kestää vain pari minuuttia alle puolitoista tuntia, koska se onnistuu pakkaamaan tähän kestoon niin paljon. Ohjaaja Rob Reiner ottaa kaiken irti jokaisesta minuutista ja vaikka kesto on lyhyt ja hahmojenkin vinkkelistä tapahtumat kestävät vain parin päivän ajan, on luvassa huima kasvukertomus, jonka jälkeen niin hahmot kuin katsojakin ovat muuttuneita ihmisiä. Matkaan lähtevä nelikko on vielä enemmän tai vähemmän sinisilmäinen, mutta lopulta ruumiin löytävät hahmot ovat matkansa varrella muuttuneet roimasti. Itse ruumis on lähinnä vain motivaattori hahmojen matkan alkamiselle ja huomattavasti tärkeämpää onkin kaikki muu, mitä sillä reissulla tapahtuu. Koska eihän se ole se määränpää, vaan miten sinne päästään.

Kun näin Stand by Me - viimeisen kesän lapsena ensi kertaa, siitä jäivät mieleen toki mahtava seikkailun henki, sekä useat ikimuistoiset kohtaukset, oli kyse sitten legendaarisen hurjaksi huhutun Chopper-koiran kohtaaminen romuvarastolla, todellinen jännitysnäytelmä junan kanssa sillalla, ikävä juotikasyllätys uimareissun päätteeksi tai Gordien hupaisa kertomus piirakansyöntikilpailusta iltanuotion äärellä. Uusintakatseluilla ja lisääntyvän iän myötä elokuva on auennut täysin uusilla tavoilla. Nelikon väliset keskustelut ovat erinomaisia, poikien pohtiessa paikkaansa maailmassa ja mahdollista tulevaisuuttaan. Usein nämä lapsena pohditut yhteiset tulevaisuudet eivät toteudu aiotulla tavalla ja siinä, missä lapsena elokuvaa katsoo haaveillen vastaavasta seikkailusta omien kaverien kanssa, aikuisena sitä muistelee niitä lapsuudenkavereita, pohtii että mitäköhän heille kuuluu nykyään ja että miksi aiemmin niin läheiset ihmiset muuttuivat yhtäkkiä kuin ventovieraiksi, ilman edes sen kummempia välirikkoja tai muuta draamaa.

Tämän lisäksi elokuvan ilmapiiri on upeasti luotu. Seikkailuhenki on tosiaan vahvasti läsnä ja luvassa on niin tiivistunnelmaista jännitettä, runsaasti erittäin hauskoja hetkiä kuin myös riipaisevan liikuttavia kohtauksia. Gordien, Chrisin, Teddyn ja Vernin väliset keskustelut ovat monipuolisia. Välillä heitetään vitsiä toisen äidistä tai sukuelimen pienuudesta, sitten taas välillä osoitetaan aitoa välittämistä ja huolenpitoa. Silmät kostuvat taatusti useammankin kerran, kun Chris yrittää tsempata Gordieta tavoittelemaan unelmiaan kirjailijana, samalla kun Chris on varma, että hänen tulevaisuutensa on jo etukäteen tuhoon tuomittu. Haikeutta on luvassa runsaasti etenkin loppua kohti ja kun lopputekstit rullaavat, tuntuu katsojasta siltä kuin olisi jättänyt hyvästit omille hyville ystäville. Stand by Me - viimeinen kesä on kertakaikkisen kaunis teos.

Stand by Me - viimeinen kesä on myös teknisesti pätevä elokuva. Se on taitavasti kuvattu ja matkan erilaisia maisemia voisi ihastella pidempäänkin. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jack Nitzschen säveltämät musiikit maalailevat taustalla nätisti, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan. Ja pakkohan se on toki mainita lopputekstien aikana soiva Ben E. Kingin mahtava kappale Stand by Me, joka muuten antoi elokuvalle nimensä. Alun perin leffa kulki Stephen Kingin novellia mukaillen nimellä The Body, mutta kun Reiner kuuli Kiefer Sutherlandin ja River Phoenixin laulamassa biisiä Sutherlandin kitaran tahtiin kuvauksissa, elokuvan nimi pistettiin vaihtoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Stand by Me, Yhdysvallat, 1986, Columbia Pictures, Act III, Act III Communications, The Body

Arvostelu: Spinal Tap II: The End Continues (2025)

SPINAL TAP II: THE END CONTINUES

Ohjaus: Rob Reiner

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner, Valerie Franco, C. J. Vanston, Kerry Godliman, Chris Addison, Nina Conti, June Chadwick, Paul McCartney, Elton John, Garth Brooks, Questlove, Trisha Yearwood, Chad Smith ja Lars Ulrich

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Rob Reinerin ohjaama ja Michael McKeanin, Christopher Guestin ja Harry Shearerin tähdittämä, fiktiivisestä rockyhtyeestä kertova dokumenttiparodia Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap - 1984) oli kriitikoiden, katsojien ja muusikoiden kehuma pikkuhitti, josta muodostui vuosien varrella sen tason kulttiklassikko, että näyttelijät alkoivat oikeasti keikkailla Spinal Tapina. Nelikko koki kuitenkin ongelmia elokuvan oikeudet omistavan StudioCanalin kanssa ja haastoi yhtiön lopulta oikeuteen. Tapaus setvittiin yksityisesti ja nelikko sai Spinal Tapin oikeudet omakseen tammikuussa 2021. Seuraavana vuonna nelikko ilmoitti, että elokuva saisi jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Spinal Tap II: The End Continues on saapunut teattereihin myös Suomessa. Itse katsoin alkuperäisen Hei me rokataan! -elokuvan vasta muutamaa päivää sitten, kun jatko-osan ilmoitettiin tulevan Finnkinolle lyhyellä varoitusajalla. Pidin näkemästäni paljon, mutta olin silti skeptinen mennessäni katsomaan jatko-osaa, epäillen että 41 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa toimisi.

Dokumentaristi Marty DiBergi ottaa toistamiseen kohteekseen brittiläisen rockyhtye Spinal Tapin, joka tekee paluun 15 vuoden jälkeen yhtä viimeistä konserttia varten.

Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer ja Rob Reiner palaavat rooleihinsa Spinal Tapin laulaja-kitaristi David St. Hubbinsiksi, laulaja-kitaristi Nigel Tufneliksi ja basisti Derek Smallsiksi, sekä heistä 40 vuotta sitten dokumentin tehneeksi Marty DiBergiksi. Spinal Tap ei ole keikkaillut viiteentoista vuoteen, Davidin ja Nigelin välille syntyneen riidan takia, mutta tähän tulee muutos, kun heidän entinen managerinsa Ian Faith menehtyy ja Spinal Tapin sopimus siirtyy hänen tyttärelleen, Hope Faithille (Kerry Godliman), joka huomaa pikkuprintin vaativan yhtyeen tekevän paluun vielä yhdelle keikalle. Vuosien varrella trio on kuitenkin lähtenyt omille teilleen ja vuosikymmenten aikana matkaan tarttuneet rumpalitkin ovat kaikki kuolleet omituisissa olosuhteissa. Pitkästä tauosta huolimatta McKean, Guest ja Shearer hyppäävät tuttuihin rooleihinsa samalla puhdilla kuin 40 vuotta sitten. Uusista uravalinnoistaan huolimatta hahmot ovat pysyneet ennallaan. David on omalaatuinen visionääri, joka ei innostu siitä, jos joku kehtaa kommentoida hänen työtään, Nigel ei vieläkään ole mikään järjen jättiläinen ja Derek on oma rento itsensä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Chris Addison keikkapromoottori Simon Howlerina, Nina Conti Nigelin vaimona Moirana, vanha tuttu June Chadwick Davidin ex-tyttöystävä Jeaninena, sekä joitain oikeita muusikoita omina itsenään. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, erityisesti Addison musiikista mitään ymmärtämättömänä, mutta bisnestä tajuavana Simonina.

Etukäteen jännitin, että noinkohan Spinal Tap II: The End Continues olisi jälleen yksi vaivaannuttava nostalgiakalastelu, jossa vanhat ukot yrittäisivät toistaa nuoruusvuosiensa loistoa, mutta lopputulos aiheuttaakin lähinnä kiusaantuneisuutta. Elokuva on kieltämättä täysin tarpeeton nostalgiarahastus, joka on taidettu tehdä lähinnä siksi, että StudioCanalin omistettua aiemmin oikeudet Spinal Tapiin, päänelikko ei tienannut konseptilla juuri mitään. Nyt kun oikeudet ovat nelikon käsissä, ovat he tietty päättäneet tehdä niillä oikeuksilla jotain. Tietystä rahastuksesta ja turhuudesta huolimatta on pakko todeta, että Spinal Tap II: The End Continues onnistui silti olemaan varsin viihdyttävä jatko-osa. Alkuperäisen komediaklassikon tasolle ei päästä, ei sitten millään, mutta olisi tämä varmasti voinut olla paljon huonompikin raina.

Päänelikko palaa selvästi innostuneina hommiinsa kameran eteen ja taakse. Leffassa on alusta asti tietty hyväntuulisuus läsnä, mikä tarttuu väkisinkin katsojaan ja etenkin ensimmäisen puolen tunnin aikana on luvassa useita hauskoja juttuja. Paljon kierrätetään alkuperäisleffasta ja vaikka muutamat "hei muistatko tämän hassun jutun, eikö olekin hassu edelleen" -hetket jättivät ainakin minut kylmäksi, olin huojentunut, ettei elokuva sisältänyt sentään mitään "goes up to twelve" -väännöstä. Vanhojen vitsien jatkosta hauskinta on, että bändi kokee suuria vaikeuksia löytää uutta rumpalia, sillä pesti mielletään kirotuksi. Siinä, missä alkuperäisleffassa vajaan puolentoista tunnin kesto tuntui turhan lyhyeltä, tällä kertaa se on juuri oikea mitta, jolloin elokuva ei venytä vitsiään liian pitkäksi - etenkin kun loppujen lopuksi ykkösosasta klassikon tehnyt musiikkimaailman terävä satiiri jää tällä kertaa uupumaan. Tai no, ehkä sen voi laskea, että tänä päivänä vanhojen menestysyhtyeiden, kuten Oasiksen, Linkin Parkin ja täällä Suomessakin PMMP:n ja Ultra Bran paluut ovat jo muodostuneet trendiksi, joten siinä mielessä Spinal Tap II: The End Continues on ajankohtainen.

Rob Reinerin ohjaus on lystikästä, mutta hänellä ei ole ollut yhtä vahvaa visiota pseudodokumenttipuoleen, eikä hänen, McKeanin, Guestin ja Shearerin käsikirjoituskaan ole yhtä oivaltava ja hulvaton. Tekniseltä puoleltaan Spinal Tap II: The End Continues on kuitenkin pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot ja onpa mukaan toki keksitty uusi vitsi Stonehenge-lavasteesta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja mukana ovat tietty Spinal Tapin hittibiisit, kuten Big Bottom, Heavy Duty, (Listen To The) Flower People ja Tonight I'm Gonna Rock You Tonight.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spinal Tap II: The End Continues, 2025, Castle Rock Entertainment

Arvostelu: Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap - 1984)

HEI ME ROKATAAN!

THIS IS SPINAL TAP

Ohjaus: Rob Reiner

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner, Tony Hendra, David Kaff, R. J. Parnell, June Chadwick, Ed Begley Jr., Dana Carvey, Billy Crystal, Anjelica Huston ja Fred Willard

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

This Is Spinal Tap, eli suomalaisittain Hei me rokataan! on Rob Reinerin ohjaama ja Michael McKeanin, Christopher Guestin ja Harry Shearerin tähdittämä komediaelokuva. Koko homma lähti liikkeelle vuonna 1978, kun vanhat opiskeluystävät McKean ja Guest tapasivat Reinerin ja Shearerin uuden komediasarja The TV Show'n pilottijakson tuotannossa ja keksivät sketsin fiktiivisestä rockyhtyeestä nimeltä Spinal Tap. Nelikko piti tästä yhteistyöstä niin paljon, että he halusivat tehdä Spinal Tapista oman elokuvansa, kun The TV Show -ohjelma ei lähtenytkään liikkeelle. He käsikirjoittivat elokuvan, mutta kokivat, ettei tekstimuoto tehnyt oikeutta heidän idealleen ja kuvasivatkin demopätkiä, joita he esittelivät yhtiöille rahoituksen toiveessa. Norman Lear tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Hei me rokataan! sai ensi-iltansa maaliskuussa 1984. Elokuva sai kehuja niin kriitikoilta ja katsojilta kuin myös tunnetuilta muusikoilta, ja se oli pienimuotoinen hitti, josta on vuosien varrella muodostunut kulttiklassikko. Elokuvan suosio johti lopulta siihen, että McKean, Guest ja Shearer alkoivat oikeasti silloin tällöin keikkailemaan Spinal Tapina. Kolmikolle ja Rob Reinerille muodostui kuitenkin ongelma siitä, että StudioCanal ja Universal Music Group veivät kaikki tuotot ja he haastoivatkin yhtiöt oikeuteen, vaatien korvauksia. Tapaus sovittiin yksityisesti ja nelikko sai Spinal Tapin oikeudet itselleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Hei me rokataan! -elokuvaa, tiesin vain sen maineesta. Nyt kun elokuvan neljän vuosikymmenen jälkeen tehty jatko-osa Spinal Tap II: The End Continues (2025) saapuu Suomenkin teattereihin, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni tällä komediaklassikolla.

Dokumentaristi Marty Di Bergi seuraa brittiläistä rockyhtye Spinal Tapia, kun bändi lähtee kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa kanssa. Yhtyeen suosio on kuitenkin hiipumassa ja bändin sisäiset konfliktit meinaavat tuhota koko Spinal Tapin.

Spinal Tap koostuu lapsuudenystävistä laulaja-kitaristi David St. Hubbinsista (Michael McKean) ja kitaristi Nigel Tufnelista (Christopher Guest), basisti Derek Smallsista (Harry Shearer), kosketinsoittaja Viv Savagesta (David Kaff) ja ties kuinka monennesta rumpalista Mick Shrimptonista (R. J. Parnell). Miehet perustivat yhtyeen jo 1960-luvulla ja nauttivat suurta suosiota seuraavan vuosikymmenen aikana. Kasarilla Spinal Tapin suosio on kuitenkin jo laskussa, minkä he saavat huomata ikävällä tavalla, kun he lähtevät muutaman vuoden tauon jälkeen kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa "Smell the Gloven" kanssa. Kaff ja Parnell jäävät lähes täysiksi statisteiksi kosketinsoittajana ja rumpalina, mutta McKean, Guest ja Shearer pääsevät oikein loistamaan rooleissaan kiistelevinä kitaristeina ja varsin rentona basistina. Kolmikon yhteiskemiat osuvat hyvin yhteen ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan lystikkäämpiä tyyppejä. David ja Nigel ovat olleet parhaita ystäviä, kuin veljiä jo vuosikausien ajan, mutta kiertueella heidän välinsä alkavat tulehtua ikävästi. McKeanin ja Guestin välistä naljailua onkin hauska kuunnella.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Hendra bändin managerina Ian Faithina, June Chadwick Davidin tyttöystävänä Jeaninena, Patrick Macnee levy-yhtiön pomona sir Denis Eton-Hoggina ja ohjaaja Rob Reiner Marty Di Berginä, elokuvantekijänä, joka työstää Spinal Tapista dokumenttia - tai siis anteeksi, rock-umenttia. Sivunäyttelijätkin ovat oivassa vedossa, erityisesti Hendra managerina, joka turhautuu bändin menoon yhä vain enemmän elokuvan edetessä.

Hei me rokataan! esitetään kuin se olisi tämän Marty Di Bergin dokumentti aidosta rockyhtyeestä. Vaikka vastaavia pseudodokumentteja oltiin tehty jo kauan aiemminkin, tämä elokuva oli todellinen kulmakivi tälle lajityypille. Nykyään tällaiseen kerrontaan on jo totuttu, mutta kasarilla feikkidokkari oli varsin mullistava tapaus ja monet katsojista luulivatkin katsovansa aitoa dokumenttia aidosta bändistä ja kävivätkin leffan päätyttyä lähimmässä levykaupassa etsimässä Spinal Tapin tuotantoa, ihmetellen mikseivät olleet ennen kuulleetkaan heistä. Siinä, missä tavan katsojat naureskelivat bändin menolle, todelliset rockyhtyeiden jäsenet, kuten Black Sabbathin Ozzy Osbourne, Nirvanan Kurt Cobain ja Dave Grohl ja U2:n The Edge ihailivat, sekä kammoksuivat, kuinka todentuntuisesti elokuva käsitteli bändi- ja kiertue-elämää, kommentoiden että monet sketseiltä vaikuttaneet tilanteet olivat käyneet heillekin. Metallican oma "musta albumi" on tribuutti Spinal Tapin mustakantiselle "Smell the Glovelle". Ja synnyttipä elokuva täysin uuden termin "goes up to eleven", mitä käyttävät monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole ikinä kuulleetkaan tästä leffasta.

Eikä ole mikään ihme, että Hei me rokataan! aiheutti näin voimakkaan reaktion. Kyseessä on aivan mahtava elokuva, joka naurattaa täysillä alusta loppuun ja tarjoaa useita ikimuistoisia kohtauksia, oli kyse sitten huonosti toimivista keikkalavasteista tai hortoilusta keikkapaikan takatiloissa, etsien ovea lavalle. Dokumenttiaspekti on kaikin tavoin toteutettu niin pieteetillä, etten edes kummastele, miksi jotkut luulivat leffan kertovan oikeasta bändistä. Tämän kerrontatavan ja näiden hahmojen mukaan uppoutuu niin täysillä, että alle puolentoista tunnin mittainen elokuva kulkee kuin hujauksessa. Olisin jopa toivonut leffan kestävän pidempään. Noh, pian pääsee näkemään, kuinka Spinal Tapin legenda jatkuu. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei 41 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa pysty millään toistamaan alkuperäisen elokuvan taikaa.

Rob Reinerin ohjaus on erittäin lystikästä. Hei me rokataan! oli miehen esikoiselokuva, mutta hänen uransa ei todellakaan pysähtynyt siihen, vaan myöhemmin hän teki useammankin klassikon, kuten Stand by Me - viimeisen kesän (Stand by Me - 1986), Prinsessan ryöstön (The Princess Bride - 1987), Kun Harry tapasi Sallyn (When Harry Met Sally... - 1989) ja Piinan (Misery - 1990). Hei me rokataan! on teknisesti pätevästi tehty, etenkin kun miettii, kuinka tarkkaan se matkii aitoja bändidokumentteja. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ja puvustajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen konserttikohtauksissa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja leffa on toki täynnä sitä varten tehtyjä kappaleita. Hauskasti elokuvan oheistuotteena myydyn soundtrack-levyn kansi on pikimusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

This Is Spinal Tap, 1984, Spinal Tap Prod.

Arvostelu: The Wolf of Wall Street (2013)

THE WOLF OF WALL STREET

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jonah Hill, Margot Robbie, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski, Cristin Milioti, Matthew McConaughey, Jon Bernthal, Kyle Chandler, Rob Reiner, Christine Ebersole, Joanna Lumley, Jon Favreau, Jean Dujardin, Jake Hoffman ja Shea Whigham

Genre: rikos, draama, komedia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 16

The Wolf of Wall Street perustuu entisen pörssimeklari Jordan Belfortin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2007. Välittömästi kirjan ilmestyttyä Leonardo DiCaprio ja Warner Bros. hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään filmatisointia. Ohjaaja Martin Scorsese hyppäsi projektiin mukaan, mutta kun Warner Bros. ei edennytkään elokuvan kanssa, Scorsese päätti keskittyä muihin elokuviin. Indie-yhtiö Red Granite Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet itselleen ja houkutteli Scorsesen takaisin projektin pariin sillä ehdolla, että ohjaaja saisi vapaat kädet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2012 ja lopulta The Wolf of Wall Street sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, vaikka se sai myös kritiikkiä esimerkiksi eläinten käytöstä, sekä kirosanojensa määrästä (elokuva pääsi jopa Guinnessin ennätysten kirjaan, sisältäessään enemmän kiroilua kuin mikään leffa aiemmin). Elokuva sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja sovitettu käsikirjoitus), neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti jälkimmäisen. Itse katsoin The Wolf of Wall Streetin vasta vuotta myöhemmin, kun sain sen isältäni lainaan DVD:llä. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Huomatessani leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

1980-luvun lopulla rahanahne Jordan Belfort saapuu Wall Streetille suurien toiveiden kera. Jordan huomaa nopeasti istuvan pörssimaailmaan kuin nenä päähän ja ryhtyy tahkoamaan hurjia summia rahaa - eikä aina ihan laillisin keinoin.

Viidettä kertaa ohjaaja Martin Scorsesen kanssa työskentelevä Leonardo DiCaprio näyttelee Jordan Belfortia, joka vuonna 1987 saapui New Yorkiin, Wall Streetille dollarin logot silmissään. Aluksi hieman ujosta ja sinisilmäisestä nuorukaisesta kasvaa nopeasti kivenkova pörssihai ja sitäkin enemmän pahemman luokan mulkvisti. Kun Jordanin tili alkaa täyttyä kahisevasta, sitä aletaan tuhlaamaan yhä vain villimmin juhlimiseen vaikkapa kalliilla luksusjahdilla huumeiden ja vähäpukeisten naisten kera. Lasta hoitava vaimokin (Cristin Milioti) unohtuu nopeasti. Jordan on todella niitä hahmoja, joita suorastaan rakastaa vihata. Kyseessä on aivan käsittämätön paskiainen, mutta hänen elämäänsä ei voi olla seuraamatta. Iso osa tästä johtuu DiCaprion aivan fantastisesta roolisuorituksesta. DiCaprio revittelee nauttien menemään isommin kuin koskaan ennen urallaan, uppoutuen täysin Jordanin yhä vain sekopäisemmäksi käyvään elämään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Matthew McConaughey hetkellisesti Jordanin mentorina toimivana pörssimeklari Mark Hannana, Jonah Hill Jordanin yhteistyökumppanina Donnia Azoffina, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski ja Jon Bernthal Jordanille töihin hakeutuvina Nickynä, Minginä, Robbiena, Aldenina ja Bradina, elokuvan myötä kuuluisuuteen noussut Margot Robbie Jordanin uutena kiinnostuksenkohteena Naomina, Jon Favreau Jordanin asianajajana Mannyna, Rob Reiner ja Christine Ebersole Jordanin vanhempina, sekä Kyle Chandler Jordanin toimia tutkimaan alkavana FBI-agentti Denhamina. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vakuuttavasti - etenkin Hill, Robbie ja Bernthal, jotka antavat vimmaisesti kaikkensa elokuvalle.

Vaikka pidin The Wolf of Wall Streetistä jo ensimmäisellä katselukerralla vajaa kymmenen vuotta sitten, nyt uusintakierroksella se iski minuun todella lujaa. Kyseessä on todella erinomainen teos, joka on pelkkää lahjakkaiden elokuvantekijöiden juhlaa kameran molemmin puolin. Sen lisäksi, että DiCaprio tarjoaa yhden uransa räjähtävämmistä roolitöistä Jordan Belfortina, ohjaaja Martin Scorsese tekee kenties sekopäisintä työtään. Moni itseään rohkeana elokuvantekijänä pitävä nuorukaisohjaaja joutuu vain kumartelemaan Scorsesen mahdin edessä, kun tuohon aikaan lähes 70-vuotias herra pisti haisemaan oikein tosissaan. Ei mikään ihme, että osa katsojista pahoitti mielensä The Wolf of Wall Streetiä katsoessa. Sen lisäksi, että elokuva kyllä ansaitsi paikkansa Guinnessin ennätysten kirjasta kiroilunsa takia (pelkkä "fuck" -sana kuullaan filmissä yli 500 kertaa), on siinä niin paljon muita hävyttömyyksiä, että vähemmästäkin herkemmät saavat slaagin. Näyttelijät vetivät nenäänsä niin paljon feikki-kokaiinia, että Jonah Hill jouduttiin kyyditsemään sairaalaan!

Elokuvalla on kestoa jopa kolme tuntia, joka voi ennakkoon tuntua uhkaavalta mitalta - erityisesti jos pörssiaihe ei pahemmin kiinnosta. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että olen nähnyt alle kahden tunnin leffoja, jotka ovat tuntuneet pidemmiltä kuin The Wolf of Wall Street. Scorsese ohjaa elokuvaa sellaisella energialla, että pitkä kesto kulkee kuin hujauksessa. Oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun leffa rauhoittuu hieman keskittymään Jordanin ja kumppaneiden tekojen seuraamuksiin, kesto alkaa jo vähän tuntua. Ensimmäiset kaksi tuntia menevät kuitenkin vauhdikkaasti. Jordanin kertomus on kaikessa törkeydessään todella herkullinen ja sen pohjalta Terence Winter on kynäillyt loistokkaan käsikirjoituksen. Sen lisäksi, että Winter kuljettaa tarinaa todella jouhevasti eteenpäin, on hän täyttänyt kohtaukset ensiluokkaisen hyvällä, usein jopa hulvattoman hauskalla dialogilla. Pitkiin keskusteluihin uppoutuu aivan täysin, varsinkin kun näyttelijät tulkitsevat repliikkejään näin intohimoisesti.

Leffa haastaa ovelasti katsojaansa, sillä katsojana tietää alusta asti, että Jordan joukkoineen koostuu suorastaan aikamoisista ihmishirviöistä, jotka leikkivät täysin muiden kustannuksella ja pitävät itseään korkeammassa asemassa kuin muut. He tekevät törkeitä temppuja muille (esimerkkinä juhlakohtaus, jossa pörssimeklarit heittelevät lyhytkasvuisia ihmisiä maalitauluun) ja uskovat pääsevänsä pälkähästä, koska rahaa löytyy. Mitä tökerömmiksi ja ennen kaikkea laittomammiksi hahmojen toimet muuttuvat, sitä enemmän takaraivossa alkaa jyskyttää ajatus, että Jordan ja muut ansaitsisivat joutua telkien taakse. Samalla heidän haluaisi pääsevän pälkähästä.

The Wolf of Wall Street on kaiken tämän päälle vielä teknisiltä puoliltaan lahjakkaasti toteutettu. Kuvaus on taiturimaista ja pitkien otosten aikana näyttelijät pääsevät todella esittelemään lahjojaan. Leikkauksessa kolmen tunnin filmiin on saatu paljon sähäkkyyttä ja editointi on pääasiassa todella sulavaa. Yksittäisten hetkien aikana voi huomata selviä klaffivirheitä, joissa esimerkiksi talon eteen parkkeerattu limusiini on eri kuvissa joko paikoillaan, kadonnut kuvasta tai lähtemässä vasta liikkeelle. Lavasteet ovat hienot ja asut tyylikkäät. Toisin kuin voisi olettaa, monet The Wolf of Wall Streetin kohtauksista on kuvattu vihreän taustakankaan edessä ja monet taustat ovat joko muualta otettuja kuvia tai täysin tietokoneella luotuja. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja elokuvaan valitut kappaleet tehostavat usein tunnelmaa onnistuneesti.

Yhteenveto: The Wolf of Wall Street on erinomainen ja hulvaton tositapahtumiin pohjautuva elokuva, jossa niin ohjaaja Martin Scorsese kuin päätähti Leonardo DiCaprio tekevät energisintä ja hävyttömintä työtään. Tuohon aikaan jo 70-vuotias Scorsese pisti monet nuoret ja puhtia täynnä olevat elokuvantekijät nurkkaan häpeämään, sillä niin räävittömällä ja iskevällä menolla hän on leffan täyttänyt. Tarina nappaa täysillä mukaansa ja Jordan Belfortin ronskia elämää ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla, vaikkei pörssiasioista tietäisi hölkäsen pöläystä. Elokuva on niin pirun viihdyttävä, että kolmen tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Leffa vain kasvattelee kierroksiaan ja tarjoaa toinen toistaan parempia kohtauksia, jotka ovat mahtavasti kirjoitettuja niin tapahtumiltaan kuin dialogeiltaan, sekä usein törkeän hauskoja. Kaikki hoitavat tonttinsa fantastisesti kameran edessä ja takana. Tietokone-efektejä hyödynnetään leffassa mittavin määrin, mutta niin sulavasti, ettei sitä edes tajua. Kaikin puolin The Wolf of Wall Street on aivan mahtava teos, jota suosittelen todella lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wolf of Wall Street, 2013, Red Granite Pictures, Appian Way, Sikelia Productions, EMJAG Productions

Arvostelu: Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle - 1993)

UNETON SEATTLESSA

SLEEPLESS IN SEATTLE

Ohjaus: Nora Ephron

Pääosissa: Tom Hanks, Meg Ryan, Ross Malinger, Bill Pullman, Rosie O'Donnell, Rob Reiner, Gaby Hoffman, David Hyde Pierce, Victor Garber, Rita Wilson, Barbara Garrick, Caroline Aaron ja Carey Lowell

Genre: romantiikka, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: S

Sleepless in Seattle, eli suomalaisittain Uneton Seattlessa on Tom Hanksin ja Meg Ryanin tähdittämä romanttinen elokuva. Leffa lähti liikkeelle Jeff Archin kynäilemästä tarinasta, jonka pohjalta Nora Ephron päätti käsikirjoittaa ja ohjata elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Uneton Seattlessa sai maailmanensi-iltansa 25. kesäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras käsikirjoitus ja laulu) ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, miespääosa ja naispää). Itse näin Unettoman Seattlessa muutamia vuosia sitten Netflixistä ja pidin elokuvasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vaimonsa menehdyttyä yksinhuoltajaisäksi jääneen Sam Baldwinin lapsi Jonah harmittelee isänsä surua ja kokee, että tämä tarvitsee uuden vaimon. Jonah soittaa radio-ohjelmaan ja kertoessaan isästään, hän herättää toimittaja Annie Reedin huomion.

Leskeksi ja yksinhuoltajaisäksi jääneen Samin rooliin oli ehdolla muun muassa Michael Keaton, John Travolta ja Bill Paxton, ennen kuin rooli meni Tom Hanksille. Hanks istuu erinomaisesti menehtyneen vaimonsa (Carey Lowell) perään haikailevaksi mieheksi, joka yrittää kovasti toimia hyvänä isänä pojalleen Jonahille (Ross Malinger). Malinger on mainio valinta pieneksi Jonahiksi, jota harmittaa isänsä suru ja joka kokee, että tämä tarvitsisi uuden naisen. Hanks ja Malinger muodostavat onnistuneen ja sympaattisen isä-poika-kaksikon, jonka ympärille voisi rakentaa monenlaista tarinaa.

     Ennen kuin Meg Ryan valittiin toimittaja Annie Reediksi, rooliin pohdittiin esimerkiksi Nicole Kidmania ja Demi Moorea. Ryan on oivallinen osassaan ja hänen ja Hanksin väliltä löytyy kemiaa, vaikka näyttelijäkaksikolla onkin yhteistä ruutuaikaa vain pari vaivaista minuuttia. Annie sattuu olemaan linjoilla, kun Jonah soittaa radioon ja kertoo rakkautta kaipaavasta isästään, ja vaikka Annie onkin kihloissa ja suunnittelee häitä miehensä (Bill Pullman) kanssa, Annie alkaa kokea suurta vetoa tähän mysteerimieheen.

Uneton Seattlessa osoittautui vielä miellyttävämmäksi kokemukseksi uudelleenkatselulla. Sympaattisen isä-poika-suhteen lisäksi elokuva pitää sisällään oivallisesti rakennetun ja hyvin epätavallisen rakkaustarinan, jota uppoutua seuraamaan. Romanttinen puoli ei ole mitään imelää siirappia, vaan se hoidetaan onnistuneen draaman ja huumorin kautta. Ei elokuva mikään hulvaton komedia ole, mutta siitä löytyy useampia hupaisia hetkiä ja sanailuja hahmojen välillä. Erityisesti elokuvan alkupään pitkä radiokohtaus nostaa vähintään leveän hymyn huulille, Jonahin taivutellessa isänsä puhumaan rakkauselämästään. 

Onnistunutta draamaa taas rakennetaan isän ja pojan eri tavoista käsitellä vaimonsa/äitinsä kuolemaa. Jonahin yritykset saada isälleen uusi vaimo kielivät myös pojan tarpeesta saada äidillistä rakkautta. Voisiko Annie olla sopiva vaihtoehto molemmille, vaikka hääkellot jo melkein kumisevat? Vai olisiko kenties eräästä Victoriasta (Barbara Garrick) enempäänkin kuin vain sekoittamaan pakkaa? Erityisiä yllättäviä käänteitä filmi ei tarjoa ja vaikka tarina on toisaalta hyvin omaperäinen, kulkee se lopulta lajityypille varsin tavanomaisia latuja ja lopputuloksen voi arvata aikaisessa vaiheessa. Ei ennalta-arvattavuus kuitenkaan aina huono asia ole ja Uneton Seattlessa onkin elokuvana erittäin mainio.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pääasiassa käsikirjoittajana tunnettu Nora Ephron (joka on myös käsikirjoittanut leffan ja sai siitä Oscar-ehdokkuuden), joka oli tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, Minun elämäni (This is My Life - 1992). Ephronin työ on oivallista niin ohjaajana kuin kirjoittajana. Tekstin teossa apuna toimivat David S. Ward ja idean isä Jeff Arch. Uneton Seattlessa on myös hyvin kuvattu. Visuaaliseen ilmeeseen veikeän lisänsä tuovat muutamat kuvat Yhdysvaltojen kartasta, jolla esitetään hahmojen lentämistä osavaltiosta toiseen. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet pätevät, asut hyvät ja äänimaailmakin mainiosti rakennettu. Marc Shaimanin säveltämät musiikit tuovat mukavan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Uneton Seattlessa on erittäin mainio romanttinen draamaelokuva, joka kuuluu kaikkien rakkaustarinoiden perään haikailevien pakkokatselu-listalle. Sen tarina on toimivan omaperäinen ja toteutuksesta löytyy paljon kekseliäitä ideoita, jotka antavatkin anteeksi sen, kuinka ennalta-arvattava leffan lopputulos on. Tom Hanks on hyvässä vedossa vaimonsa kuolemaa surevana Samina ja Meg Ryan toimii tästä kiinnostuvana Anniena. Kaksikon välille rakentuu vahvaa kemiaa, vaikka heillä ei periaatteessa edes ole yhteisiä kohtauksia lähes ollenkaan. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa ja sen tunnelma on onnistuneesti rakennettu. Isä-poika-draama on oivallista ja romanttinen puoli ei äidy imeläksi. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan toimiva. Uneton Seattlessa on yksi romanttisten elokuvien merkkiteoksista ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi kaikille genrestä intoileville. 30-vuotisjuhla on mitä parhain syy vihdoin katsoa se, jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt tai sitten katsoa se uudelleen, vaikka leffan olisikin jo nähnyt ties kuinka monta kertaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sleepless in Seattle, 1993, TriStar Pictures

Arvostelu: Kunnian miehiä (A Few Good Men - 1992)

KUNNIAN MIEHIÄ

A FEW GOOD MEN

Ohjaus: Rob Reiner
Pääosissa: Tom Cruise, Demi Moore, Kevin Pollak, Kevin Bacon, Jack Nicholson, Kiefer Sutherland, Wolfgang Bodison, James Marshall, J. T. Walsh, J. A. Preston, Cuba Gooding Jr. ja Michael DeLorenzo
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

"You can't handle the truth!"

A Few Good Men, eli suomalaisittain Kunnian miehiä on Aaron Sorkinin käsikirjoittama elokuva, joka perustuu hänen omaan näytelmäänsä vuodelta 1989. Sorkin sai inspiraation tarinaan siskoltaan, joka oli valmistunut lakiopinnoista ja päätynyt puolustamaan Guantanamo Baylla kahta merisotilasta, joiden simputus melkein johti yhden sotilaan kuolemaan. Kun Sorkin sai tekstinsä valmiiksi ja siitä ryhdyttiin tekemään näytelmää, hän myi käsikirjoituksen elokuvaoikeudet tuottaja David Brownille, joka innostui tekstistä. Brown yritti saada projektia läpi TriStar Picturesilla, joka ei kuitenkaan tarttunut projektiin. Sen sijaan Castle Rock Entertainment ja ohjaaja Rob Reiner osoittivat suurta mielenkiintoa Sorkinin työtä kohtaan ja elokuvan teko alkoi. Lopulta Kunnian miehiä sai maailmanensi-iltansa 2. joulukuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin iso hitti, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, miessivuosasta, leikkauksesta ja äänitehosteista, sekä Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, miespääosasta, miessivuosasta ja käsikirjoituksesta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Kunnian miehiä kokonaan; ainoastaan lyhyen pätkän, jossa Jack Nicholson karjaisee elokuvan tunnetuimman repliikin "You can't handle the truth!". Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa, mitä muuta leffasta löytyy ikonisen repliikin lisäksi ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Kaksi merisotilasta saavat murhasyytteen, kun heidän simputustekonsa johtaa sotilaan kuolemaan. Lakimies Daniel Kaffee valitaan sotilaiden asianajajaksi ja yrittäessään keksiä puolustusta, Kaffee alkaa löytämään todisteita siitä, että kuoleman taustalla on jotain muutakin ja armeija yrittää peitellä asiaa.

Nykyään parhaiten uhkarohkeista Mission: Impossible -elokuvista (1996-) tunnettu Tom Cruise nähdään lakidraaman pääroolissa Daniel Kaffeena, joka saa hommakseen puolustaa oikeudessa murhasta syytettyjä sotilaita. Rooli on hyvin erilainen kuin missä Cruise on totuttu näkemään ja kenties juuri siksi hän toimiikin leffassa niin mainiosti. Cruise esittää hahmoaan samalla koppavan ylimielisellä asenteella kuin esimerkiksi elokuvassaan Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986). Kaffee ei säästele sanoissaan ja naljailee muille etenkin alkupäässä vähän väliä, päästäen Cruisen väläyttämään leveää virnettään jatkuvasti. Tapauksen edetessä ja synkistyessä myös Cruise alkaa vakavoitua ja loppupäässä näyttääkin todelliset taitonsa. 

     Avukseen Kaffee saa komentajakapteeni JoAnne Gallowayn (Demi Moore), joka on heti varma, että tapauksessa on jotain hämärää taustalla, sekä lakikaverinsa Sam Weinbergin (Kevin Pollak), joka taas vaikuttaisi olevan sotilaiden syyllisyyden kannalla. Syytettyjä sotilaita, korpraali Dawsonia ja sotamies Downeyta näyttelevät Wolfgang Bodison ja James Marshall, kun taas syyttäjä Jack Rossia esittää Kevin Bacon ja tuomari Randolphia J. A. Preston. Kuolinpaikkana toimivaa Guantanamo Bayn sotilastukikohtaa johtaa Jack Nicholsonin näyttelemä eversti Nathan Jessup, jonka läheisimpinä käskyläisinä toimivat everstiluutnantti Markinson (J. T. Walsh) ja luutnantti Kendrick (Kiefer Sutherland, jonka olen muuten nähnyt kahdesti livenä kesällä 2019, kun hän esiintyi suosikkibändini Musen lämppärinä). Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla kotiin. Moore on nappivalinta päättäväisen Gallowayn osaan, Bacon toimii hyvin Kaffeeta hieman halveksuvasti katsovana syyttäjänä ja Nicholson on tietysti erinomainen, huokuen vahvaa karismaa everstinä.

Heti, kun näin Aaron Sorkinin nimen elokuvan alkuteksteissä käsikirjoittajana, arvasin - ei, vaan suorastaan tiesin - että nyt olisi luvassa hyvä filmi. Enkä ollut väärässä. Kunnian miehiä oli Sorkinin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus ja välittömästi hän näyttää lahjakkuutensa, jota tultaisiin tulevaisuudessa ihastelemaan vielä lisää. Toki Sorkin oli jo tehnyt muutamia näytelmätekstejä, mutta näytelmät ja elokuvat ovat lopulta siinä mielessä erilaisia, ettei hyvä näytelmäteksti välttämättä kääntyisi hyväksi elokuvaksi. Sorkin on kuitenkin onnistunut ja tarjoaa erittäin väkevän oikeussalidraaman, mikä pitää katsojasta tiukasti kiinni, vaikka kestoa löytyy yli kaksi tuntia ja vartti. Sorkin rakentaa tarinan lahjakkaasti, kehitellen niin mysteeriä kuin hahmoja jatkuvasti, lisäten käänteitä hyvissä kohdissa ja kasvatellen panoksia kohti erittäin tiivistunnelmaista loppuhuipennusta. Tämän lisäksi Sorkin täyttää elokuvan erittäin nasevalla dialogilla ja jo pelkästään hienosti rustattujen ja näyteltyjen keskustelujen ansiosta leffaa jämähtää tuijottamaan hievahtumatta.

Sorkinin apuna on hyvien näyttelijöiden lisäksi myös erittäin hyvä ohjaaja. Rob Reiner oli tätä ennen tehnyt mm. Stephen King -adaptaatiot Stand by Me - viimeisen kesän (Stand by Me - 1986) ja Piinan (Misery - 1990), joissa Reiner osoitti lahjakkuuttaan rakentaa jännitettä. Samaa Reiner tekee myös tässä ja viimeisen yli puolen tunnin ajan huomasin olevani lähes sohvan reunalla, sillä olin niin syvästi tapahtumissa ja tunnelmassa mukana. Jatkuvilla takaiskuilla vain lisätään jännitettä. Mitä enemmän tapauksesta alkaa avautumaan puolia, sitä enemmän katsoja haluaa nähdä Kaffeen selvittävän sen perinpohjin. 

Kunnian miehiä on myös teknisesti taiturimaisesti tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu ja oikeussalikohtausten painostavuutta vain lisätään sillä, kuinka lähelle hahmojen kasvoja kameraa viedään. Hikipisarat voi nähdä kimmeltelevinä ohimoilla. Lavasteet ovat hienot ja asut näyttävät. Leikkaus on läpikotaisin taidokasta ja tukee käsikirjoitusta siinä, ettei meno koskaan livahda pitkäveteisen puolelle. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Marc Shaimanin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Kunnian miehiä on mahtava oikeussalijännäri, joka koukuttaa yllättävänkin tehokkaasti. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on erinomainen juonenkuljetusta, kohtausten rakentamista ja dialogia myöten. Tästä Rob Reinerin on ollut helppo ammentaa väkevään ohjaukseensa, jossa hän saa näyttelijöistä kaiken irti. Tom Cruise on yllättävän hyvä valinta pääosaan ja muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vähintään passelisti, mutta toki karismaattinen Jack Nicholson jättää muut varjoonsa aina ollessaan ruudulla. Jännitettä kasvatetaan erittäin onnistuneesti ja loppuhuipennuksesta on saatu todella tiivistunnelmainen. Katsojan on aivan pakko saada tietää, kuinka homma lopulta ratkeaa. Kaikkea tätä on tukemassa vahva tekninen taituruus ja lopputuloksena onkin loistava filmi, jota suosittelen erittäin lämpimästi, jos vangitsevat lakitarinat ovat juttusi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Few Good Men, 1992, Columbia Pictures, Castle Rock Entertainment, David Brown Productions

Arvostelu: Piina (Misery - 1990)

PIINA

MISERY

Ohjaus: Rob Reiner
Pääosissa: James Caan, Kathy Bates, Richard Farnsworth, Frances Sternhagen ja Lauren Bacall
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Misery, eli suomalaisittain Piina perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1987. Tuottaja Andrew Scheinman luki kirjan lentokoneessa, innostui siitä ja ehdotti sitä heti ohjaajaystävälleen, Rob Reinerille, joka oli jo ohjannut Kingin kirjaan perustuneen elokuvan Stand by Me - viimeinen kesä (Stand by Me - 1986). Reiner ihastui tarinaan ja halusi ohjata leffan sen pohjalta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Piina sai maailmanensi-iltansa 29. marraskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai suurta ylistystä kriitikoilta. Elokuva oli jopa ehdolla monista palkinnoista ja sen naispäätähti Kathy Bates voittikin mm. parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot! Itse en valitettavasti ollut nähnyt Piinaa aiemmin. Olin kuullut siitä jo vuosia sitten, mutten ollut katsonut leffaa. Kun huomasin, että elokuva täyttää 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Menestyskirjailija Paul Sheldon joutuu auto-onnettomuuteen lumisella vuoristotiellä. Hänet löytää hänen suuri ihailijansa Annie Wilkes, joka vie Paulin kotiinsa. Aluksi Annie vaikuttaa lempeältä hoitajalta, mutta vähitellen Paulille alkaa käydä selväksi, että tämän fanitus on muuttunut painajaismaiseksi pakkomielteeksi...

Ties ketkä näyttelijät kieltäytyivät kirjailija Paul Sheldonin roolista, kun sitä heille tarjottiin. Kieltäytyjien listalla on niinkin tunnettuja nimiä kuin Harrison Ford, Dustin Hoffman, Robert Ne Niro, Al Pacino, Michael Douglas, Gene Hackman, Robert Redford ja Jack Nicholson, joista jälkimmäinen ei halunnut enää esiintyä Kingin kirjaan perustuvassa leffassa Hohdon (The Shining - 1980) jälkeen. Suuri osa heistä kieltäytyi, koska Paul joutuu olemaan lähes koko leffan ajan sängyssä tai pyörätuolissa. Lopulta rooliin uskaltautui James Caan ja hyvä niin, sillä Caan on loistava roolissaan. Caan tuo upeasti esille Paulin erilaiset tunnetilat ja pystyy ilmeillään ja äänellään viestimään, mitä kaikkea hänen päässään liikkuu. Jatkuva makoilu ja istuskelu on varmasti käynyt jossain kohtaa tylsäksi kuvauksissa, mutta Caan hoitaa hommansa kunniakkaasti loppuun saakka.
     Toinen syy, miksi monet näyttelijät kieltäytyivät roolista, oli, että he kokivat Annie Wilkesin nousevan isommin esille kuin Paulin. Ja näinhän siinä kyllä käykin. Vaikka Caan on erittäin hyvä Paulina, show'n varastaa täysin Annieta näyttelevä Kathy Bates. Bates on ilmiömäisen fantastinen roolissaan, eikä mikään ihme, että hän voitti roolisuorituksellaan mm. Oscar-palkinnon. Batesin saama Oscar-pysti on muuten ainoa Oscar-palkinto, mikä on annettu millekään Stephen King -filmatisoinnille. Bates onnistuu muuttumaan salamannopeasti mitä ihanimmasta ja lempeimmästä naisesta täydeksi psykopaatiksi ja takaisin täysin saumattomasti. Hän on aidosti pelottava roolissaan, mutta samalla on myös huvittavaa, kuinka Annie on syvästi uskonnollinen, eikä suostu esimerkiksi kiroilemaan. Pelko syntyy Annien ennalta-arvaamattomuudesta ja katsojana jännittää kaiken aikaa, mitä Annie päättää seuraavaksi tehdä.
     Elokuvassa nähdään myös Lauren Bacall Paulin kirja-agenttina, Richard Farnsworth Paulia etsivänä sheriffinä ja Frances Sternhagen sheriffin vaimona.

Voi, miksi ihmeessä minä olen pitkittänyt Piinan katsomista?! Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Stephen Kingin kirjoihin perustuvista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista trillereistä! Elokuva nappasi minut koukkuunsa ensiminuuteista lähtien, eikä todellakaan päästänyt irti, ennen kuin lopputekstit olivat pyörineet loppuun saakka. Jännitystä rakennetaan mestarillisin tavoin ja kyllä huomaa, että ohjaaja Rob Reiner katsoi ison läjän Alfred Hitchcockin klassikkofilmejä valmistautuessaan Piinan tekoon, sillä elokuvassa vallitsee vahva hitchcockmaisuus. Elokuva on todella vahva suoritus psykologisessa kauhussa, avatessaan tätä inhottavaa kauhuskenaariota pikkuhiljaa. Paulin jalat ja toinen käsi ovat rikkoutuneet, eikä hän pysty tekemään mitään yksin. Kun Annien todellinen luonne paljastuu, aluksi lämmin ja mukava mökki alkaa tuntua painostavalta vankilalta. Ulos ei voi mennä, sillä siellä on kova pakkanen ja lunta sataa, eikä lähistöllä ole talon taloa. Lähin kaupunki on pieni kylänpahanen ja sinnekin on pitkä matka.

Elokuvan nimi on kyllä todella osuva, sillä piinastahan tässä on kyse. Tunnelma on erittäin tärkeä osanen filmin onnistumista ja se on saatu luotua täydellisesti. Harmi vain, että nimen suomennoksessa katoaa osa nimen nerokkuudesta, sillä alkuperäinen nimi Misery ei tarkoita pelkkää piinaa ja kurjuutta, vaan kyseessä on Paulin kirjojen päähenkilön nimi, jota Annie fanittaa hullun lailla (kirjaimellisesti). Nämä kirjat saadaan filmin kautta tuntumaan todellisilta, jolloin myös Paul vaikuttaa todelliselta henkilöltä. Annie taas on yliampuva persoona, mikä pohjautuu Kingin oudoimpiin ihailijoihin, joten periaatteessa elokuvan tarina voisi ihan hyvin tapahtuakin tosielämässä. Se myös tekee leffasta entistä pelottavamman. Leffasta löytyy pari äkkisäikäytystä, mutta pääasiassa sen kauhupuoli perustuu hitaaseen tunnelman rakentamiseen, kunnes lopussa kaikki päästetään valloilleen. Filmi hyödyntää erinomaisesti Annien mökkiä ja sen luomaa klaustrofobista tunnetta. Katsoja viedään Paulin pään sisälle, kun tämä yrittää epätoivoisesti keksiä tavan paeta. Piina on kaikin puolin nerokas tapaus ja pitkästä aikaa minulle heräsi suuri mielenkiinto lukea kirja, mihin elokuva perustuu.

Ohjaaja Rob Reiner oli tosiaan aiemmin ohjannut Stephen King -filmatisoinnin Stand by Me - viimeinen kesä, mikä on myös aika lailla mestariteos. Reiner on selkeästi oikea herra hommaan, sillä hän sai loihdittua kaksi upeaa filmiä Kingin kirjojen pohjalta. William Goldmanin käsikirjoitus on myös erinomainen ja hänen kirjoittamansa dialogit Paulin ja Annien välille ovat koukuttavia. Teknisestikin Piina on vaikuttava teos. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja huolellisesti. Mukana on paljon hienoja otoksia, ja kuvasommittelija on todella tiennyt, milloin käyttää laajaa kuvaa ja milloin tiukkaa lähikuvaa. Yksi suosikkikuvistani on, kun sheriffi etsii Paulin autoa ja kiipeää rinnettä ylös, samalla kun kamera kääntyy, paljastaen katsojalle lumen alta pilkottavan auton renkaan. Valaisuakin hyödynnetään esimerkillisesti. Leikkauksessa rytmitys on työstetty prikuulleen oikeaksi. Annien talon lavasteet ovat yksityiskohtaiset ja Paulin rikkoutuneiden ja paleltuneiden jalkojen maskeeraukset ovat ällöttävät. Lisäksi on pakko kehua heitä, jotka ovat työstäneet leffassa käytetyt "Misery"-kirjat. Kirjojen kansien tyylikkäät kuvat herättävät tunteen siitä, että ne olisivat todellisia ja voi olla, että jotkut katsojista alkavat leffan aikana jopa toivomaan, että ne todella olisivat aitoja opuksia. Äänimaailmakin on hyvin luotu ja Marc Shaimanin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä leffan painostavaan henkeen.

Yhteenveto: Piina todella on piinaava elokuva. Sen hitaasti rakentuva ja yhä vain jännittävämmäksi muuttuva tunnelma ympäröi katsojan salakavalasti ja sitten puristuu tiukasti ympärille. Lopulta ei voikaan muuta kuin sydän hakaten seurata Paulin yritystä karata turhankin innokkaan faninsa kynsistä. James Caan on loistovalinta Pauliksi, mutta lopulta huikeimman työn tekee psykoottista Annieta näyttelevä Kathy Bates, joka todella ansaitsi palkintonsa. Bates on aidosti hyytävän pelottava roolissaan, mitä ei yhtään auta hahmon käytöksen arvaamattomuus. Ohjaaja Rob Reiner saa näyttelijöistään kaiken irti ja luo tunnelmaa mestarillisesti. Reinerin työstä voi huomata Hitchcockin vaikutteet, mutta silti herra onnistuu tekemään filmistä omannäköisensä. Musiikki vain auttaa tunnelmassa ja tekninen puoli on muutenkin taiturimaista. Lopputuloksena on yksi lajityyppinsä parhaista filmeistä. Erinomainen trilleri, mitä suosittelen aivan kaikille! Vielä kun Piinan äärimmäisen harvinaisen, kotimaisen Blu-ray -julkaisun löytäisi joskus jostain...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Misery, 1990, Castle Rock Entertainment, Nelson Entertainment