Alley Cats, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

ALLEY CATS - KAUSI 1

Luoja: Ricky Gervais

Näyttelijät: Ricky Gervais, Tom Basden, Andrew Brooke, David Earl, Jo Hartley, Diane Morgan, Kerry Godliman, Natalie Cassidy ja Tony Way

Genre: animaatio, komedia

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: noin 16 minuuttia - Yhteiskesto: noin 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Alley Cats on Ricky Gervaisin luoma animoitu komediasarja. Gervais sai ideansa läpi Netflixillä, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Alley Catsin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun näin Gervaisin mainostavan sosiaalisessa mediassa tulevaa kissa-animaatiotansa. Katsoinkin lopulta Alley Catsin kokonaan yhdeltä istumalta heti sarjan julkaisuaamuna.

Katukissakaverit päättävät auttaa eksynyttä kissanpentua löytämään kotinsa.

Alley Cats kertoo viidestä kissakaverista, joiden laiskanpulskea elämä mullistuu, kun he törmäävät eksyneeseen kissanpentuun (Jo Hartley), joka ei löydä takaisin kotiinsa. On kyyninen Gus (Ricky Gervais), kaiken aikaa uhoava Fang (Andrew Brooke), kaikkeen liikkuvaan peniksensä tökkäävä Yrjö (David Earl), heidän kanssa hengaava hienostunut kotikissa Keikari (Tom Basden), sekä joukon ainoa naispuoleinen katti Olive (Diane Morgan). Kissat ovat persooniltaan sopivan erilaisia toisistaan ja heidän ryhmädynamiikkansa toimii lystikkäästi. Olive tuo hyvän lisänsä poppooseen ja erityisesti pakkaa sekoittaa kissanpentu, joka saa karskimmatkin kollit heltymään söpöjen isojen silmien edessä.

Toisin kuin aiemmin tänä vuonna julkaistu Amazon Prime Videon heikko kissa-animaatiosarja Kevin (2026), Alley Cats on oikeasti hupaisa tapaus, joka onnistuu yllättävän hyvin draamankin puolella. Siinä, missä Kevin yritti liian kovasti ronskin huumorin ja häröjen hahmojen suhteen, Alley Catsissa jutut oikeasti naurattavat, vaikka monissa keskusteluissa onkin kyse siitä, minkä kaiken kanssa Yrjö onkaan ehtinyt sekstailla elämänsä aikana. Häröjen juttujen lisäksi sarja naurattaa oivalluksillaan kissojen elämästä, sekä täysin puskista tulevilla synkkyyksillä, jotka vaativat katsojalta aavistuksen kierompaa huumorintajua. Gervais näyttää jälleen kerran, miksi hän on koomikkona ja vitsintekijänä niin suosittu.

Alley Catsin todellinen vahvuus ei kuitenkaan ole hauskoissa keskusteluissa ja tilanteissa, vaan sen dramaattisemmissa hahmovetoisissa hetkissä. Kun näiden kissojen kanssa kaivetaan syvemmältä, sarja onnistuu olemaan yllättävänkin riipaiseva. Gus heittää kaiken aikaa vitsiä siitä, kuinka Keikaria hemmotellaan pilalle, mutta sarja tekee myös selväksi, kuinka paljon Gus haluaisi itse kokea samaa. Mukana on jopa yllättävän sydäntä särkeviä hetkiä, kun kissat esimerkiksi hyvästelevät erittäin iäkkään lajitoverinsa, joka on juuri lähdössä viimeiselle matkalleen eläinlääkäriin. Pohdinnat elämästä ja kuolemasta, niiden nyansseista pelottavine ja kauneine aspekteineen tuovat Alley Catsiin hämmästyttävää rikkautta. Ja kaikista hämmästyttävintähän on se, että kaikki tämä tarjoillaan vain kuudessa vartin mittaisessa jaksossa. Alley Cats on äärimmäisen helppo tuijottaa yhtä kyytiä alusta loppuun, koska yhteiskestoa on vain hieman yli puolitoista tuntia!

Pidin myös paljon siitä, miltä sarja näyttää. Animaatiojälki on oivallista, oli kyse sitten karikatyyrimaisista kissoista tai hieman siihen suuntaan luonnostelluista ympäristöistä. Roskaisista kujista löytyy hyvin yksityiskohtia ja värien käyttö on tyylikästä. Äänityöskentely on myös pätevää ja Andy Burrowsin säveltämät musiikit säestävät näiden kissojen elämää mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Alley Cats, Iso-Britannia, 2026-, Derek Productions, Shush Creative, Blink Industries, Netflix Animation

Arvostelu: Spinal Tap II: The End Continues (2025)

SPINAL TAP II: THE END CONTINUES

Ohjaus: Rob Reiner

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner, Valerie Franco, C. J. Vanston, Kerry Godliman, Chris Addison, Nina Conti, June Chadwick, Paul McCartney, Elton John, Garth Brooks, Questlove, Trisha Yearwood, Chad Smith ja Lars Ulrich

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Rob Reinerin ohjaama ja Michael McKeanin, Christopher Guestin ja Harry Shearerin tähdittämä, fiktiivisestä rockyhtyeestä kertova dokumenttiparodia Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap - 1984) oli kriitikoiden, katsojien ja muusikoiden kehuma pikkuhitti, josta muodostui vuosien varrella sen tason kulttiklassikko, että näyttelijät alkoivat oikeasti keikkailla Spinal Tapina. Nelikko koki kuitenkin ongelmia elokuvan oikeudet omistavan StudioCanalin kanssa ja haastoi yhtiön lopulta oikeuteen. Tapaus setvittiin yksityisesti ja nelikko sai Spinal Tapin oikeudet omakseen tammikuussa 2021. Seuraavana vuonna nelikko ilmoitti, että elokuva saisi jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Spinal Tap II: The End Continues on saapunut teattereihin myös Suomessa. Itse katsoin alkuperäisen Hei me rokataan! -elokuvan vasta muutamaa päivää sitten, kun jatko-osan ilmoitettiin tulevan Finnkinolle lyhyellä varoitusajalla. Pidin näkemästäni paljon, mutta olin silti skeptinen mennessäni katsomaan jatko-osaa, epäillen että 41 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa toimisi.

Dokumentaristi Marty DiBergi ottaa toistamiseen kohteekseen brittiläisen rockyhtye Spinal Tapin, joka tekee paluun 15 vuoden jälkeen yhtä viimeistä konserttia varten.

Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer ja Rob Reiner palaavat rooleihinsa Spinal Tapin laulaja-kitaristi David St. Hubbinsiksi, laulaja-kitaristi Nigel Tufneliksi ja basisti Derek Smallsiksi, sekä heistä 40 vuotta sitten dokumentin tehneeksi Marty DiBergiksi. Spinal Tap ei ole keikkaillut viiteentoista vuoteen, Davidin ja Nigelin välille syntyneen riidan takia, mutta tähän tulee muutos, kun heidän entinen managerinsa Ian Faith menehtyy ja Spinal Tapin sopimus siirtyy hänen tyttärelleen, Hope Faithille (Kerry Godliman), joka huomaa pikkuprintin vaativan yhtyeen tekevän paluun vielä yhdelle keikalle. Vuosien varrella trio on kuitenkin lähtenyt omille teilleen ja vuosikymmenten aikana matkaan tarttuneet rumpalitkin ovat kaikki kuolleet omituisissa olosuhteissa. Pitkästä tauosta huolimatta McKean, Guest ja Shearer hyppäävät tuttuihin rooleihinsa samalla puhdilla kuin 40 vuotta sitten. Uusista uravalinnoistaan huolimatta hahmot ovat pysyneet ennallaan. David on omalaatuinen visionääri, joka ei innostu siitä, jos joku kehtaa kommentoida hänen työtään, Nigel ei vieläkään ole mikään järjen jättiläinen ja Derek on oma rento itsensä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Chris Addison keikkapromoottori Simon Howlerina, Nina Conti Nigelin vaimona Moirana, vanha tuttu June Chadwick Davidin ex-tyttöystävä Jeaninena, sekä joitain oikeita muusikoita omina itsenään. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, erityisesti Addison musiikista mitään ymmärtämättömänä, mutta bisnestä tajuavana Simonina.

Etukäteen jännitin, että noinkohan Spinal Tap II: The End Continues olisi jälleen yksi vaivaannuttava nostalgiakalastelu, jossa vanhat ukot yrittäisivät toistaa nuoruusvuosiensa loistoa, mutta lopputulos aiheuttaakin lähinnä kiusaantuneisuutta. Elokuva on kieltämättä täysin tarpeeton nostalgiarahastus, joka on taidettu tehdä lähinnä siksi, että StudioCanalin omistettua aiemmin oikeudet Spinal Tapiin, päänelikko ei tienannut konseptilla juuri mitään. Nyt kun oikeudet ovat nelikon käsissä, ovat he tietty päättäneet tehdä niillä oikeuksilla jotain. Tietystä rahastuksesta ja turhuudesta huolimatta on pakko todeta, että Spinal Tap II: The End Continues onnistui silti olemaan varsin viihdyttävä jatko-osa. Alkuperäisen komediaklassikon tasolle ei päästä, ei sitten millään, mutta olisi tämä varmasti voinut olla paljon huonompikin raina.

Päänelikko palaa selvästi innostuneina hommiinsa kameran eteen ja taakse. Leffassa on alusta asti tietty hyväntuulisuus läsnä, mikä tarttuu väkisinkin katsojaan ja etenkin ensimmäisen puolen tunnin aikana on luvassa useita hauskoja juttuja. Paljon kierrätetään alkuperäisleffasta ja vaikka muutamat "hei muistatko tämän hassun jutun, eikö olekin hassu edelleen" -hetket jättivät ainakin minut kylmäksi, olin huojentunut, ettei elokuva sisältänyt sentään mitään "goes up to twelve" -väännöstä. Vanhojen vitsien jatkosta hauskinta on, että bändi kokee suuria vaikeuksia löytää uutta rumpalia, sillä pesti mielletään kirotuksi. Siinä, missä alkuperäisleffassa vajaan puolentoista tunnin kesto tuntui turhan lyhyeltä, tällä kertaa se on juuri oikea mitta, jolloin elokuva ei venytä vitsiään liian pitkäksi - etenkin kun loppujen lopuksi ykkösosasta klassikon tehnyt musiikkimaailman terävä satiiri jää tällä kertaa uupumaan. Tai no, ehkä sen voi laskea, että tänä päivänä vanhojen menestysyhtyeiden, kuten Oasiksen, Linkin Parkin ja täällä Suomessakin PMMP:n ja Ultra Bran paluut ovat jo muodostuneet trendiksi, joten siinä mielessä Spinal Tap II: The End Continues on ajankohtainen.

Rob Reinerin ohjaus on lystikästä, mutta hänellä ei ole ollut yhtä vahvaa visiota pseudodokumenttipuoleen, eikä hänen, McKeanin, Guestin ja Shearerin käsikirjoituskaan ole yhtä oivaltava ja hulvaton. Tekniseltä puoleltaan Spinal Tap II: The End Continues on kuitenkin pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot ja onpa mukaan toki keksitty uusi vitsi Stonehenge-lavasteesta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja mukana ovat tietty Spinal Tapin hittibiisit, kuten Big Bottom, Heavy Duty, (Listen To The) Flower People ja Tonight I'm Gonna Rock You Tonight.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spinal Tap II: The End Continues, 2025, Castle Rock Entertainment