Arvostelu: Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle - 1993)

UNETON SEATTLESSA

SLEEPLESS IN SEATTLE

Ohjaus: Nora Ephron

Pääosissa: Tom Hanks, Meg Ryan, Ross Malinger, Bill Pullman, Rosie O'Donnell, Rob Reiner, Gaby Hoffman, David Hyde Pierce, Victor Garber, Rita Wilson, Barbara Garrick, Caroline Aaron ja Carey Lowell

Genre: romantiikka, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: S

Sleepless in Seattle, eli suomalaisittain Uneton Seattlessa on Tom Hanksin ja Meg Ryanin tähdittämä romanttinen elokuva. Leffa lähti liikkeelle Jeff Archin kynäilemästä tarinasta, jonka pohjalta Nora Ephron päätti käsikirjoittaa ja ohjata elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Uneton Seattlessa sai maailmanensi-iltansa 25. kesäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras käsikirjoitus ja laulu) ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, miespääosa ja naispää). Itse näin Unettoman Seattlessa muutamia vuosia sitten Netflixistä ja pidin elokuvasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vaimonsa menehdyttyä yksinhuoltajaisäksi jääneen Sam Baldwinin lapsi Jonah harmittelee isänsä surua ja kokee, että tämä tarvitsee uuden vaimon. Jonah soittaa radio-ohjelmaan ja kertoessaan isästään, hän herättää toimittaja Annie Reedin huomion.

Leskeksi ja yksinhuoltajaisäksi jääneen Samin rooliin oli ehdolla muun muassa Michael Keaton, John Travolta ja Bill Paxton, ennen kuin rooli meni Tom Hanksille. Hanks istuu erinomaisesti menehtyneen vaimonsa (Carey Lowell) perään haikailevaksi mieheksi, joka yrittää kovasti toimia hyvänä isänä pojalleen Jonahille (Ross Malinger). Malinger on mainio valinta pieneksi Jonahiksi, jota harmittaa isänsä suru ja joka kokee, että tämä tarvitsisi uuden naisen. Hanks ja Malinger muodostavat onnistuneen ja sympaattisen isä-poika-kaksikon, jonka ympärille voisi rakentaa monenlaista tarinaa.

     Ennen kuin Meg Ryan valittiin toimittaja Annie Reediksi, rooliin pohdittiin esimerkiksi Nicole Kidmania ja Demi Moorea. Ryan on oivallinen osassaan ja hänen ja Hanksin väliltä löytyy kemiaa, vaikka näyttelijäkaksikolla onkin yhteistä ruutuaikaa vain pari vaivaista minuuttia. Annie sattuu olemaan linjoilla, kun Jonah soittaa radioon ja kertoo rakkautta kaipaavasta isästään, ja vaikka Annie onkin kihloissa ja suunnittelee häitä miehensä (Bill Pullman) kanssa, Annie alkaa kokea suurta vetoa tähän mysteerimieheen.

Uneton Seattlessa osoittautui vielä miellyttävämmäksi kokemukseksi uudelleenkatselulla. Sympaattisen isä-poika-suhteen lisäksi elokuva pitää sisällään oivallisesti rakennetun ja hyvin epätavallisen rakkaustarinan, jota uppoutua seuraamaan. Romanttinen puoli ei ole mitään imelää siirappia, vaan se hoidetaan onnistuneen draaman ja huumorin kautta. Ei elokuva mikään hulvaton komedia ole, mutta siitä löytyy useampia hupaisia hetkiä ja sanailuja hahmojen välillä. Erityisesti elokuvan alkupään pitkä radiokohtaus nostaa vähintään leveän hymyn huulille, Jonahin taivutellessa isänsä puhumaan rakkauselämästään. 

Onnistunutta draamaa taas rakennetaan isän ja pojan eri tavoista käsitellä vaimonsa/äitinsä kuolemaa. Jonahin yritykset saada isälleen uusi vaimo kielivät myös pojan tarpeesta saada äidillistä rakkautta. Voisiko Annie olla sopiva vaihtoehto molemmille, vaikka hääkellot jo melkein kumisevat? Vai olisiko kenties eräästä Victoriasta (Barbara Garrick) enempäänkin kuin vain sekoittamaan pakkaa? Erityisiä yllättäviä käänteitä filmi ei tarjoa ja vaikka tarina on toisaalta hyvin omaperäinen, kulkee se lopulta lajityypille varsin tavanomaisia latuja ja lopputuloksen voi arvata aikaisessa vaiheessa. Ei ennalta-arvattavuus kuitenkaan aina huono asia ole ja Uneton Seattlessa onkin elokuvana erittäin mainio.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pääasiassa käsikirjoittajana tunnettu Nora Ephron (joka on myös käsikirjoittanut leffan ja sai siitä Oscar-ehdokkuuden), joka oli tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, Minun elämäni (This is My Life - 1992). Ephronin työ on oivallista niin ohjaajana kuin kirjoittajana. Tekstin teossa apuna toimivat David S. Ward ja idean isä Jeff Arch. Uneton Seattlessa on myös hyvin kuvattu. Visuaaliseen ilmeeseen veikeän lisänsä tuovat muutamat kuvat Yhdysvaltojen kartasta, jolla esitetään hahmojen lentämistä osavaltiosta toiseen. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet pätevät, asut hyvät ja äänimaailmakin mainiosti rakennettu. Marc Shaimanin säveltämät musiikit tuovat mukavan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Uneton Seattlessa on erittäin mainio romanttinen draamaelokuva, joka kuuluu kaikkien rakkaustarinoiden perään haikailevien pakkokatselu-listalle. Sen tarina on toimivan omaperäinen ja toteutuksesta löytyy paljon kekseliäitä ideoita, jotka antavatkin anteeksi sen, kuinka ennalta-arvattava leffan lopputulos on. Tom Hanks on hyvässä vedossa vaimonsa kuolemaa surevana Samina ja Meg Ryan toimii tästä kiinnostuvana Anniena. Kaksikon välille rakentuu vahvaa kemiaa, vaikka heillä ei periaatteessa edes ole yhteisiä kohtauksia lähes ollenkaan. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa ja sen tunnelma on onnistuneesti rakennettu. Isä-poika-draama on oivallista ja romanttinen puoli ei äidy imeläksi. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan toimiva. Uneton Seattlessa on yksi romanttisten elokuvien merkkiteoksista ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi kaikille genrestä intoileville. 30-vuotisjuhla on mitä parhain syy vihdoin katsoa se, jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt tai sitten katsoa se uudelleen, vaikka leffan olisikin jo nähnyt ties kuinka monta kertaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sleepless in Seattle, 1993, TriStar Pictures

Arvostelu: 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989)

007 JA LUPA TAPPAA

LICENCE TO KILL

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Carey Lowell, Robert Davi, Talisa Soto, Anthony Zerbe, Benicio del Toro, Everett McGill, Frank McRae, Pedro Armendáriz Jr., Desmond Llewelyn, David Hedison, Priscilla Barnes, Robert Brown ja Caroline Bliss
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja lupa tappaa on 16. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvasarjan edellinen osa, Timothy Daltonin ensimmäinen Bond-filmi 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987) oli osoittautunut isommaksi menestykseksi kuin sitä edeltänyt, Roger Mooren viimeinen Bond-elokuva 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985), minkä lisäksi kriitikotkin pitivät siitä huomattavasti enemmän. Tekijät kokivat, että katsojat innostuisivat nyt Daltonin tuimemmasta Bondista ja halusivat tehdä seuraavasta elokuvasta vielä synkemmän. Käsikirjoittajat Michael G. Wilson ja Richard Maibaum alkoivat pohtimaan uutta tarinaa ja he päättivät, etteivät tekisi yhtäkään Flemingin kirjoista suoraan leffaksi. Kaksikko halusi aluksi leffan tapahtuvan Kiinassa, mutta siellä kuvaamiseen oli muodostunut niin isoja rajoituksia, että he hylkäsivät idean. Lopulta he kuitenkin saivat tarinansa kasaan ja kuvaukset alkoivat kesällä 1988. Iso-Britanniassa oli kuitenkin mennyt läpi uusi verojärjestely koskien leffojen tekoa, minkä vuoksi uutta elokuvaa ei voitu kuvata siellä lainkaan. Vaikka vaikeuksia syntyi myös siitä, että sekä Briteissä että Yhdysvalloissa elokuvaa pidettiin liian raakana ja siitä pakotettiin leikkaamaan joitain pätkiä pois, 007 ja lupa tappaa sai vihdoin ensi-iltansa kesällä 1989. Elokuva sai kriitikoilta hieman ristiriitaista palautetta leffan synkkyydestä ja vaikka se oli hitti, ei se tuottanut läheskään yhtä paljon rahaa kuin 007 vaaran vyöhykkeellä. Itse näin leffan eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle vanhat 20 Bond-elokuvaa. Tämän kohdalla tapahtui pientä epäröintiä ja muistankin pitäneeni elokuvaa todella hurjana aiempiin osiin verrattuna. En muista, olenko koskaan nähnyt elokuvaa uudestaan, mutta nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa uudestaan ja arvostella vanhat Bond-elokuvat. Katsoinkin 007 ja lupa tappaa noin viikko 007 vaaran vyöhykkeellä jälkeen.

MI6-agentti James Bond ja CIA-agentti Felix Leiter saavat kiinni vaarallisen huumeparoni Franz Sanchezin. Kun Sanchez pääseekin pakoon ja hyökkää Felixin ja tämän vaimon kimppuun, Bond päättää kostaa.

Timothy Dalton palaa toista ja samalla viimeistä kertaa salaisen agentti 007:n, James Bondin rooliin. Dalton osoitti jo ensimmäisessä Bondissaan olevansa huomattavasti tylympi tapaus kuin edeltäjänsä Roger Moore ja vain vahvistaa käsitystä tässä. Daltonin Bond tappaa vastuksena julmemmilla tavoilla kuin hahmo on koskaan aiemmin tehnyt ja leffan aikana hahmo horjuukin rajalla, milloin hän muuttuu itse sankarista roistoksi. Tämä tekee välittömästi kiehtovan asetelman. Dalton on toistamiseen erittäin hyvä roolissaan ja onkin harmi, ettei hän pysynyt roolissa kauemmin. Pidän eritoten hetkestä, jossa mainitaan, että Bondin vaimo on kuollut vuosia aiemmin ja vaikkei Dalton näytellyt kyseisessä Bondissa, missä tämä tapahtui, hänen ilmeensä vakuuttaa siitä kuin hän olisi ollut kokemassa kyseisen tapahtuman. Bondin annetaan muutenkin näyttää enemmän tunteita, mikä tekee hänestä heti inhimillisemmän.

Tällä kertaa Bond saa vastaansa Robert Davin näyttelemän Franz Sanchezin, häikäilemättömän huumeparonin. Davi istuu rooliinsa täydellisesti ja hänessä on samanaikaisesti jotain hienostunutta ja uhkaavaa. Sanchezin kätyreitä ovat mm. rikas ja lipevä Krest (Anthony Zerbe), tappaja Dario (Benicio del Toro uransa toisessa elokuvaroolissa), korruptoitunut DEA-agentti Killifer (Everett McGill), sekä Sanchezin vastahakoinen tyttöystävä Lupe (Talisa Soto), johon Bond iskee tietty silmänsä. On hauska nähdä mahtava Del Toro yhdessä varhaisimmista rooleistaan. Hänhän ei suinkaan ole ainoa, joka on uransa alkuvaiheilla esittänyt Bond-pahiksen kätyriä, vaan häntä ovat edeltäneet mm. Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) Tywin Lannisteria upeasti näytellyt Charles Dance Erittäin salaisessa (For Your Eyes Only - 1981) ja kasarin lopulla suosioon noussut toimintastara Dolph Lundgren 007 ja kuoleman katseessa.
     Lupen lisäksi James Bond tapaa myös toisen neidon, Carey Lowellin näyttelemän ex-pilotti Pam Bouvierin, joka haluaa kaiken aikaa todistaa kykynsä. On aina hienoa nähdä, kun Bond-tytöstä ei tehdä avutonta naikkosta, joka Bondin täytyy kaiken aikaa pelastaa ja tässä Bond tarvitseekin välillä Pamia päästäkseen pois pinteestä. Lowell on mainio roolissaan ja hänellä on toimivaa kemiaa Daltonin kanssa, vaikkakin heidän hahmonsa päätyvät "tositoimiin" hieman liiankin nopeasti.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Caroline Bliss tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn vempaintehtailija Q:na. Bondin CIA-kaveri Felix Leiter on tosiaan mukana, mutta jostain syystä häntä ei näyttele 007 vaaran vyöhykkeellä -filmissä hahmoa juuri näytellyt John Terry, vaan Roger Mooren ensimmäisessä Bond-elokuvassa, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) hahmoa tulkinnut David Hedison. Täten Hedisonista tuli ensimmäinen näyttelijä, joka esitti hahmoa toistamiseen. On vain hassua, etteivät tekijät käyttäneet samaa näyttelijää edellisestä Bond-leffasta, vaan hahmon näyttelijää yli 15 vuoden takaa. Hedison hoitaa kyllä hommansa hyvin, mutta ratkaisu on silti kummallinen.

Timothy Dalton ja hänen ensimmäinen Bond-elokuvansa 007 vaaran vyöhykkeellä veivät hahmon ja sarjan tosiaan synkempään suuntaan, kevyempien, hieman camp-henkisten Roger Mooren Bond-seikkailujen jälkeen. 007 ja lupa tappaa vie synkentämisen vielä pidemmälle ja tämä onkin kenties synkin osa koko sarjasta. Heti alussa muunneltu musiikki perinteisen aseenpiippukuvan aikana viestii katsojalle, että tästä tarinasta on leikki kaukana ja tätä vain vahvistetaan tulevissa kohtauksissa. Elokuvassa tehdään julmempia asioita ihmisille ja pari rajumpaa tappoa ovat ymmärrettävästi kauhistuttaneet Mooren leffoihin tottuneet Bond-fanit. Itse pidän tästä karummasta ja totisemmasta lähestymistavasta todella paljon. Vaikka pidin myös Mooren kevyemmästä tyylistä, on hienoa nähdä, kuinka sarjaa viedään takaisin juurilleen ja lähemmäs Flemingin kirjoja.

Lisäksi pidän erittäin paljon siitä, että tällä kertaa MI6 ei lähetä James Bondia suorittamaan tehtävää, vaan hän lähtee omalle kostoretkelleen, jolloin salainen palvelu ei enää tue häntä ja jopa ottaa hänen 00-statuksena, eli luvan tappaa pois! Tämä tekee Bondin tylymmästä seikkailusta entistä mielenkiintoisemman, sillä hän on niin sanotusti lainsuojaton, eikä voi kiperissä tilanteissa vedota agenttiuteensa. Tylympi ja ns. realistisempi lähestymistapa hahmoon ja elokuvaan ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi lennokkaita toimintakohtauksiakin, joista monista ei tosielämässä selviäisi millään hengissä. Toimintakohtaukset ovat koukuttavia ja paikoitellen jännittäviä. Harmillisesti elokuva alkaa hieman laahaamaan puolen välin paikkeilla ja sen tapahtumat käyvät kohtaus kohtaukselta vähemmän kiinnostaviksi. Loppuhuipennus on kuitenkin jälleen oikein mainio.

John Glen palaa Bond-ohjaajaksi viidettä ja viimeistä kertaa. Vaikka Glenin ohjaamat Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katse olivatkin sarjan heikommasta päästä, onnistui hän erittäin hyvin Erittäin salaisessa, 007 vaaran vyöhykkeellä ja tässä. Jos vuonna 1983 ilmestynyttä epävirallista James Bond -elokuvaa Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again) ei lasketa mukaan, Glen ohjasi kaikki kasari-Bondit, mistä täytyy jo itsessään nostaa herralle hattua. Glen hallitsee selvästi Bondin synkemmän puolen paremmin kuin kevyen ja häneltä löytyy yhä silmää tyylikkäille toimintakohtauksille. Wilsonin ja Maibaumin käsikirjoitus sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, mutta monin tavoin he lähtivät kirjoittamaan hyvin erilaista kertomusta. Lisäksi leffa on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa hyvin leikattu. Parissa kohtaa voi huomata taustakankaan käytön, mutta muuten efektit ja etenkin stuntit ovat vaikuttavia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Michael Kamenin säveltämät synkät tunnelmointimusiikit istuvat elokuvaan. Gladys Knightin laulama tunnuskappale "Licence to Kill" on ihan kiva biisi, mutta Bond-tunnareiden listalla se on yksi unohdettavimmista.

Yhteenveto: 007 ja lupa tappaa on erittäin hyvä ja mieleenpainuva James Bond -elokuva kaikessa synkkyydessään. Tilanteet muuttuvat koko ajan vain tylymmiksi, eikä Bondkaan ole yhtä sankarillinen kuin yleensä tällä kostoreissulla. Tuttuja Bond-juttuja on kuitenkin mukana paljon ja huumoriakin löytyy passelisti. Toimintakohtaukset nappaavat mukaansa ja jännittääkin saa. Tämänkertainen pahis Franz Sanchez pääsee Bondin pahisgalleriassa korkealle, hyvin kirjoitettuna ja erinomaisesti näyteltynä hahmona. Timothy Dalton jatkaa iskevästi itse 007:n roolissa ja onkin suuri harmi, että hänen matkansa Bondin parissa loppui näin lyhyeen. Sarjan seuraava osa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) ilmestyi vasta kuusi vuotta tämän jälkeen, joten hän olisi ihan hyvin ehtinyt tekemään vielä kolmannen leffan siinä välissä. Ohjaaja John Glen sai Daltonin tähdittämillä leffoilla hienosti pelastettua kasvonsa kahden keskinkertaisen tekeleen jälkeen. Harmi, ettei Gladys Knightin laulama tunnuskappale oli mikään kovin ihmeellinen. Jos Daltonin synkempi ote Bondista toimi, kannattaa ehdottomasti katsoa 007 ja lupa tappaa. Ensi viikolla sitten siirrytään Pierce Brosnanin filmeihin, alkaen juurikin 007 ja kultaisella silmällä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Licence to Kill, 1989, Eon Productions, United Artists, Danjaq