Arvostelu: Drive (2011)

DRIVE

Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Pääosissa: Ryan Gosling, Carey Mulligan, Bryan Cranston, Albert Brooks, Oscar Isaac, Kaden Leos, Ron Perlman ja Christina Hendricks
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Drive perustuu James Sallisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Tuottajakaksikko Marc Platt ja Adam Siegel innostuivat kirjasta ja hankkivat sen elokuvaoikeudet. Alunperin ohjaajaksi valittiin Neil Marshall ja pääosassa oli tarkoitus nähdä Hugh Jackman, mutta he kuitenkin jättivät projektin vuonna 2010. Jackmanin korvasi Ryan Gosling, joka sai ensimmäistä kertaa urallaan valita ohjaajan elokuvalle. Gosling valitsi tanskalaisen Nicolas Winding Refnin, jonka kanssa kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2010. Lopulta Drive sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten. Refn voitti Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon, minkä lisäksi elokuvaa kehuttiin paljon. Kehut jatkuivat kriitikoiden keskuudessa, kun elokuva sai teatterilevityksen ympäri maailman, mutta maksavalle yleisölle elokuva tuotti ristiriitaisia tunteita, sillä monet odottivat puhtaampaa toimintakaahailua. Itse näin Driven ensimmäisen kerran muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Ostin leffan ja olen katsonut sen kerran uudestaan, jolloin pidin siitä vielä enemmän. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Driven uudestaan ja arvostelemalla sen.

Päivisin Hollywood-elokuvien stuntteja tekevä ja autoja korjaava nimetön mies ajaa öisin rikollisten pakokuskina. Kun mies rakastuu naapuriinsa, hänen täytyy keksiä itselleen pakoreitti alamaailmasta.

Yleensä romanttisista elokuvista, kuten The Notebook - Rakkauden sivuista (The Notebook - 2004), Hölmöstä, hullusta rakkaudesta (Crazy, Stupid, Love. - 2011) ja La La Landista (2016) tunnettu Ryan Gosling tekee Drivessa hyvin erilaisen roolin synkkänä ja nimettömänä kuskina, joka käyttää ajotaitojaan niin hyvään kuin pahaan. Gosling sopii osaan täydellisesti. Kuski harvemmin puhuu mitään ja pyrkii pitämään ilmeensä jatkuvasti peruslukemilla, joten Goslingin täytyy vielä enemmän panostaa pieniin eleisiin ja ilmeisiin. Hän näyttelee todella vahvasti jo pelkillä silmillään ja viestii katseillaan kaipuuta tavalliseen elämään. Kuski nappaa katsojan kyytiinsä heti elokuvan alussa ja välittömästi katsoja toivoo näkevänsä, että kuski pääsisi irtautumaan rikollisesta elämästä ja löytämään onnen.

Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Irenenä, kuskin naapurina, johon tämä ihastuu, Kaden Leos Irenen poikana Beniciona, uusimmasta Star Wars -trilogiasta (2015-2019) tuttu Oscar Isaac vankilassa viruvana Irenen miehenä Standardina, Breaking Badin (2008-2013) tähti Bryan Cranston kuskille hommia antavana Shannonina, sekä Ron Perlman ja Albert Brooks alamaailmaan kuuluvina Ninona ja Bernienä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä. Isaac vakuuttaa rikkinäisenä roistona, kun taas Mulligan tuo aitoa herkkyyttä niin kuskin elämään kuin elokuvaan Irenenä. Perlman ja Brooks ovat nappivalinnat julmiksi rikollisiksi.

Ei ole ihme, ettei Drive mennyt läpi isolle yleisölle. Elokuvan traileri antaa herkästi kuvan The Transporterin (2002) kaltaisesta toimintaviihteestä, missä kivikasvoinen Gosling kaahailee pitkin öisiä Los Angelesin katuja ja vetää pahiksia turpaan. Leffa ei todellakaan ole helppoa viihdettä, eikä siinä edes lopulta ole kovin montaa kaahailukohtausta. Turpaanvedot eivät ole kevyttä toimintaa, vaan tappelut ovat brutaaleja ja rujoja, eikä niissä kaunistella sitä, mitä käy, kun esimerkiksi tarpeeksi kauan murjoo jalkaa ihmisen päätä vasten. Ääniefekti kallon murtumisesta tuntuu katsojan koko kehossa ja jättää hyvinkin epämiellyttävän tunteen. Siihen on syynsä, miksi leffalla on Suomessa korkea K18-ikäraja. 

Vauhdikkaita autotakaa-ajoja ja muita kaahailuja kaipaavat saavat kyllä silti sitä, mitä toivovat. Vaikka näitä hetkiä ei ole montaa, ovat elokuvan ajelut todella vaikuttavaa menoa. Leffa lähtee heti liikkeelle erittäin koukuttavasti paosta ryöstön jälkeen, missä kuski pääsee heti näyttämään taitonsa. Erityisen iskevän kohtauksesta tekee se, että kamera ei poistu auton sisältä lähes lainkaan, mikä tarjoaa tunteen siitä kuin olisi itse kyydissä rikollisten kanssa. Leffan puolessavälissäkin on erittäin näyttävä ja napakka takaa-ajo, missä adrenaliinitasot nostetaan huippuunsa. 

Lähinnä tällaisia autorymistelyjä toivovat katsojat saattavat kuitenkin herkästi pettyä siihen, millainen elokuva todella on luonteeltaan. Kyseessä on herkkä, mutta silti vahva kuvaus kuskin elämästä, maailmankuvasta ja haaveista tulevaisuutta kohtaan. Kuski ei tosiaan paljoa puhu tai etenkään selittele, mutta Goslingin huikean roolityön ansiosta katsoja on silti täysin perillä siitä, mitä kuskin mielessä liikkuu. Ihastuttava naapuri voisi olla kuskin toivoma pakoreitti itselleen, mutta eipä rikosbisneksistä noin vain lähdetä kävelemään. Elokuvassa rakennetaan taiturimaisesti jännitystä. Vaikkei loppuhuipennus äidy monien toivomaksi isoksi taistoksi, on jännittävä tunnelma silti todella korkealla. Viimeisen vartin aikana katsoja vain tuijottaa ruutua hievahtamatta, sillä on aivan pakko saada tietää, miten kuskille lopulta käy?

Nicolas Winding Refnin ohjaus on erinomaista. Refn hallitsee pakettia lahjakkaasti, eikä häntä pelota tehdä leffastaan hiljaisempaa, rajumpaa ja herkempää kuin siltä voisi odottaa. Hän ei mielistele massaa ja hyvä niin. Hossein Aminin käsikirjoitus on loistava pohja, mistä Refn ja Gosling voivat ammentaa. Aminin dialogi on erityisen onnistunutta. Sitä ei ole paljon, eikä se ole mitenkään erityisen nokkelaa, vaan onnistuneisuus syntyy siitä, kuinka mukana on juuri niin paljon puhumista kuin leffa vaatii. Visuaalisesti Drive on todella hieno teos. Kuvaus on mestarillista, oli kyse sitten näyttävistä kameraliikkeistä autotakaa-ajojen aikana, kuvasommitteluista keskustelujen aikana tai maalauksellisista maisemakuvista Los Angelesin yöstä. Kuvausta tukee tarkka leikkaus, tyylitelty värimaailma ja valaistus. Puvustajien puolelta on pakko kehua kuskin todella päheää skorpionitakkia, jonka varmasti moni haluaisi pukea päälle leffan jälkeen ja lähteä sitten ajelemaan keskellä yötä. Kallon rusahduksen lisäksi äänimaailma on muutenkin oivallinen ja Cliff Martinez tunnelmoi kutkuttavasti musiikeillaan. Musiikkien puolesta itselleni on kuitenkin aina tarttunut parhaiten elokuvassa käytetty, Chromaticsin aivan mahtava Tick of the Clock -jumputus.

Yhteenveto: Drive on päheän hieno elokuva, jossa Ryan Gosling pääsi vihdoin todistamaan lahjansa vakavassa roolissa. Leffa ei kuitenkaan ole jokaiseen makuun ja jatkuvaa vauhdikasta kaahailua ja toimintaa odottavat luultavasti pettyvät näkemäänsä. Kaahailua kyllä löytyy ja mukana on pari todella tyylikästä takaa-ajoa. Samoin mukana on myös turpaanvetoa, jossa ei yhtään kaunistella menoa, vaan väkivalta on todella brutaalia. Kaahailua ja toimintaa on kuitenkin lopulta aika vähän ja lähinnä filmi on draamateos kuskipäähenkilöstä ja kuinka hän yrittää ensimmäistä kertaa löytää itselleen pakoreittiä. Nicolas Winding Refnin ohjaus on taidokasta ja visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa. Hidas tempo ja hahmovetoinen kertomus saattavat olla toiminnannälkäisille katsojille negatiivinen seikka, mutta itse lumoudun joka katselulla yhä enemmän Driven voimasta. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Drive, 2011, FilmDistrict, Bold Films, MWM Studios, Marc Platt Productions, Motel Movies, Drive Film Holdings, Oddlot Entertainmente

Arvostelu: The Neon Demon (2016)

THE NEON DEMON (2016)

Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Pääosissa: Elle Fanning, Jena Malone, Bella Heathcote, Abbey Lee, Christina Hendricks, Karl Glusman, Desmond Harrington ja Keanu Reeves
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

The Neon Demon ei olisi sanonut minulle mitään, jos en olisi sitä työharjoitteluni puitteissa mennyt katsomaan. Mainoksen vilkaisin, jotta tietäisin, mistä suunnilleen on kyse. Se herätti onneksi kiinnostukseni ja menin mielenkiinnolla katsomaan elokuvan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kävin Korjaamo Kinossa katsomassa elokuvan tai ylipäätään sisällä koko rakennuksessa.

Jesse päätyy mallibisnekseen, mikä saa aiemmat mallit raivostumaan. Kilpailu todellisesta kauneudesta muuttuu hengenvaaralliseksi, kun rajummat keinot otetaan käyttöön.

Elle Fanning sai huomioni, kun näin hänet ensimmäisen kerran elokuvassa Super 8 (2011). Dakota Fanningin lahjakkaampaa siskoa toivoisi näkevän useammin elokuvissa ja onkin hienoa nähdä hänet jo nyt hieman erikoisemmassa, vakavassa elokuvassa. Tässä hänet nähdään pääosassa Jessenä. Hahmon muutos kiltistä ja viattomasta tytöstä itserakkaaksi naiseksi on saatu toimivasti tehtyä ja muutos ei tapahdu liian äkkiä.
     Jena Malonen esittämä Ruby aloittaa Jessen maskeeraajana, mutta hänestä tulee myös henkilökohtainen, henkinen assistentti Jesselle. Malonen hahmo ei aluksi innosta, mutta loppupuolella, kun hän alkaa näyttää uusia puolia itsestään, Ruby muuttuu mielenkiintoiseksi.
     Bella Heathcoten esittämä Gigi ei pidä Jessen tunkemisesta hänen reviirilleen. Heathcoten suoritus murtuneena mallina, jossa ei ole ulkonäöllisesti enää lähes mitään aitoa, on todella toimiva.
     Karl Glusmanin näyttelemä Dean on ainoa täysjärkinen hahmo elokuvassa. Glusmanin näyttelijäntyö on hyvä ja hänen hahmonsa on ainoana "normaalina" todella mielenkiintoinen etenkin, kun haluaa tietää, käykö hänelle jotain sen takia?
     The Matrix -trilogiasta (1999-2003) tuttu Keanu Reeves esittää Hankia, jonka motellissa Jesse asuu. Hank on todella ontto hahmo, eikä Reeves oikeastaan tee mitään elokuvassa. Yksi hyvä kohta löytyy, jossa Hank puhuu Deanin kanssa yhdestä motellin asukkaasta, mikä tuo sairaalloista syvyyttä hahmoon, mutta muuten hahmoa ei muistaisi, jos häntä ei esittäisi Reeves.
     Mukana ovat myös Charles Baker, Abbey Lee, Christina Hendricks ja Desmond Harrington, joka on elokuvan ainoa mieleenpainuva, pienessä roolissa oleva näyttelijä.

The Neon Demon alkaa kuvasta, jossa Jesse makaa verisenä sohvalla. Jo alun pitkistä kuvista käy ilmi, että kyseessä on hidastempoinen elokuva. Juonta kuljetetaan nokkelasti eteenpäin kahdella eri tavalla. Noin joka toinen pätkä elokuvasta on visuaalisesti hienoa kuvaa, jota musiikki säestää ja joka toinen on dialogikohtaus. Suurimmaksi osaksi elokuvan ajasta musiikin soidessa ei kuulu puhetta ja dialogien aikana ei kuulla musiikkia. Se on yllättävän toimiva ratkaisu ja on hyvä asia, että se jatkuu läpi koko elokuvan. Elokuva on tosiaan hidastempoinen ja välillä musiikkikohdat tuntuvat liian pitkiltä ja välillä taas dialogit. Elokuva on kuitenkin taidokkaasti kirjoitettu ja musiikki on jokseenkin jopa lumoavaa, jolloin elokuvaa vain jämähtää katsomaan. Ainoa ongelmani oli elokuvan viimeinen vartti, joka tuntui omalla tavallaan hieman turhalta.

Elokuvasta tuli itselleni mieleen Black Swan (2010). Vaikka se keskittyi balettiin ja tämä muotimaailmaan, niin monia samanlaisia elementtejä on mukana ja kumpikin on jollain tapaa häiriintynyt elokuva. Tässä mennään monissa asioissa kuitenkin äärimmäisyyksiin asti, enkä suosittele tätä kovin herkille ihmisille. Raakoja kohtia on mukana, joten lastenelokuva tämä ei siis todellakaan ole.

En mallimaailmasta paljoa tiedä, mutta veikkaisin, ettei siellä oikeasti mennä ihan niin pitkälle kuin tässä elokuvassa. Tai voihan niitäkin erikoistapauksia olla. Ulkonäköön liittyviä leikkauksia on tottakai, kuten varmasti myös elokuvassa useasti kysytty "Ketä panit päästäksesi tänne?" kuuluu oikeassakin elämässä. Tällä hetkellä pyörii juttuja Hollywoodissa esiintyvästä pedofiliasta, niin myös elokuvassa ilmenevä mallimaailman pedofilia on takuulla totta, vaikkei kaikkialla esiintyisikään. The Neon Demon ottaa maailman rankkoja asioita esille ja tunkee ne katsojien naamoille, jotta ymmärrys heräisi. Tämän takia monet ovat kuitenkin haukkuneet tätä elokuvaa, sillä se on monien mielestä jo aivan liian karu ja hirveä sisällöltään.

Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti. Kuvaus on tasaista ja todella tarkkaan mietittyä, kuten myös leikkaus. Yleensä en paljoa puhu valoista, mutta tässä valaistus on pakko ottaa huomioon, sillä valaistuksella on todella suuri rooli elokuvan tyylissä. Etenkin musiikkikohtauksissa valaistuksella korostetaan tiettyjä kohtia maisemissa tai ihmisissä. Värimaailma elokuvassa on myös todella laaja ja kuten jo sanoin, niin musiikki on paikoitellen lumoavaa, vaikka välillä kuullaankin jopa hieman kaameiden kuvien kanssa soitettuna.

Yhteenveto: The Neon Demon on omalla tavallaan erittäin häiriintynyt elokuva. Alastomuuden ja veren lisäksi se sisältää pedofiliaa, nekrofiliaa ja kannibalismia, joten lapsille tätä ei kannata näyttää. Olen itse nähnyt useita aika sairaita kohtia elokuvissa, joten ajattelin, että olisin tottunut sellaisiin, mutta pari kohtaa tässä alkoivat jo herättää minussa epämiellyttävää tunnetta. Kuitenkin kaiken sairauden ohella elokuva on yllättävän hyvä. Elle Fanning suoriutuu todella hyvin roolistaan, kun taas Keanu Reeves tuntuu olevan mukana vain nimensä takia. Tämä elokuva ei todellakaan ole kaikille. Herkille ihmisille ja perheen pienimmille en tätä elokuvaa suosittele, sillä se voi jättää omat henkiset arpensa. Mutta jos on valmis rankempiin "taide"-pätkiin, niin kannattaa The Neon Demon vilkaista - etenkin, jos samaan aikaan teattereissa pyörivät Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016), Warcraft (2016) ja Now You See Me 2 (2016) eivät kiinnosta. Jos elokuva jätti traumoja, niin pitäkää mielessä, että se oli kuitenkin vain elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
The Neon Demon, 2016, Space Rocket Nation, Vendian Entertainment, Bold Films