Camp Rock 3 (2026) - elokuva-arvostelu

CAMP ROCK 3

Ohjaus: Veronica Rodriguez

Näyttelijät: Liamani Segura, Malachi Barton, Lumi Pollack, Hudson Stone, Casey Trotter, Sherry Cola, Brooklynn Pitts, Ava Jean, Ella Lucas, Orlando Lucas, Maria Canals-Barrera, Joe Jonas, Nick Jonas, Kevin Jonas ja Demi Lovato

Genre: komedia, musikaali, romantiikka

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 0

Disney Channelin musikaalikomedia Camp Rock (2008) oli jättimäinen katsojatilastohitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Camp Rock 2: The Final Jam (2010) oli myös menestys, mutta koska sen päätähtien Demi Lovaton ja Jonasin veljesten laulajaurat olivat lähteneet hurjaan nousuun, lisää elokuvia ei tehty. Kuitenkin vuonna 2025 paljastettiin, että Jonasit tekisivät paluun kolmannessa elokuvassa, jonka kuvaukset käynnistyivät samaisena syksynä. Nyt Camp Rock 3 on julkaistu Disney+ -palvelussa ja omat odotukseni leffaa kohtaan olivat todella matalat. En juuri piitannut kahdesta ensimmäisestä elokuvasta ja mielsin kolmosen etukäteen turhaksi rahastukseksi. Silti päätin katsoa sen heti julkaisuviikonloppuna.

Connect 3 on lähdössä isolle kiertueelle, mutta heidän lämppärinsä jättäytyy pois viime hetkellä. Grayn veljekset päättävät palata Camp Rock -leirille ja järjestää nuorille kilpailun, jonka voittaja pääsee esiintymään heidän lämppärinään kiertueella.

Jonasin veljekset Joe, Nick ja Kevin palaavat rooleihinsa Shane, Nate ja Jason Grayksi, jotka tunnetaan Connect 3 -poikabändinä. Veljesten välit ovat ailahtelevat, mutta he ovat silti päättäneet lähteä uudelle konserttikiertueelle. Jonasit ovat kelvollisia rooleissaan, mutta kolmikko jää lopulta aika pieneen rooliin, toimien lämppärikisansa kanssa lähinnä motivaattoreina Camp Rockin uusille leiriläisille. Paluun tekee myös Maria Canals-Barrera Connie Torresina, joka on noussut leirin kokista leirin nykyiseksi johtajaksi.

     Elokuvan keskiössä on kuitenkin joukko uusia nuoria, jotka saapuvat musiikkileirille, tietämättä etukäteen tulevasta kilpailusta, joka voisi mullistaa heidän elämänsä. On sisarukset Sage (Liamani Segura) ja Desi (Hudson Stone), mysteeripoika Fletch (Malachi Barton), sellistityttö Rosie (Lumi Pollack), rumpalipoika Cliff (Casey Trotter), tanssijatyttö Callie (Brooklynn Pitts), sekä se pakollinen suosittu, mutta häijy tyttö Madison (Ava Jean) ja hänen kaverinsa Daniel (Orlando Lucas) ja Danielle (Ella Lucas). Uudet hahmot ajavat asiansa ja näyttelijät hyppäävät selvästi riemukkaina laulun ja tanssin pyörteisiin. Oikeastaan vain Madison, Daniel ja Danielle tuntuvat väkinäiseltä yritykseltä toistaa alkuperäiselokuvan vastaavia hahmoja, jotka jo itsessään olivat heikkoja Mean Girls -leffan (2004) tylyjen tyttöjen kopioita. Omaksi suosikikseni nousi ylivilkas Cliff, jota esittävä Trotter hoitaa hommansa oivallisella energialla.

Camp Rock 3 sisältää pääasiassa kelvolliset uudet leiriläisnuoret, kivoja fiiliksiä ja pari ihan tarttuvaa musikaalinumeroa, mutta elokuvan käsikirjoitus on lähes pöyristyttävän typerä. Katsojan on pakko venyttää uskottavuuden rajoja enemmän kuin monien supersankarielokuvien kohdalla, sillä luvassa on taukoamaton tulva sellaisia "näin voi käydä vain ja ainoastaan elokuvissa" -hetkiä. On jo epäuskottavuuden rajoilla, että Connect 3 - näiden elokuvien maailman kenties suosituin poikabändi - ottaisi lämppärikseen jonkun kokemattoman teinin kesäleiriltä. Lapsikatsojia juonikuvio tuskin häiritsee, mutta aikuisena ei voi olla miettimättä kaikkia logistisia epäkohtia. Itse kilpailukin on varsin dorka ja varsinkin loppuskabassa en voinut olla jatkuvasti kommentoimatta ääneen asioita, kuten "mistä tuonne keskelle korpea muka saatiin pystytettyä tuollainen huippuluokan keikkatuotanto" ja "miten nuo muut hahmot yhtäkkiä osaavat tämän erään hahmon laulun, jota hän työsti salaa".

Läpi elokuvan myös tuntuu siltä kuin kohtauksia puuttuisi, aivan kuin leffaa olisi silputtu puolentoista tunnin mittaiseksi ja samalla osa tärkeistä hahmojen välisistä hetkistä on jäänyt uupumaan. Sentään se pakollinen romanssi Sagen ja Fletchin välillä rakentuu menevästi ja näyttelijöiden väliltä löytyy jopa ripaus kemiaa. Osa tarinan kaarista pääsee unohtumaan kesken kaiken ja Madison kavereineen jää ilkikurisesta juonestaan huolimatta täysin yhdentekeväksi töyssyksi hahmojen tiellä. Camp Rockin vannoutuneimmille faneille voi olla ilahduttavaa päästä vuosien jälkeen taas tälle leirille, mutta itselleni tämä Disney-leffasarja ei pahemmin toiminut oikein missään kohtaa.

Elokuvan on ohjannut Veronica Rodriguez, joka yrittää pitää tunnelmaa korkealla ja saada näyttelijänsä irrottelemaan, mutta jonka ongelmaksi muodostuu Eydie Fayen kehno käsikirjoitus. Teknisesti Camp Rock 3 toimii pääasiassa passelisti ja se on huomattavasti elokuvamaisempi kuin selvästi televisiota varten tehdyt kaksi aiempaa osaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja kameratyöskentely on musikaalinumeroiden aikana ihan tyylikästä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja uusien kappaleiden lisäksi mukaan on tietysti ympätty aiempien leffojen isoimmat hitit, kuten We Rock ja Play My Music.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Camp Rock 3, Yhdysvallat, 2026, DLG Productions, Disney Branded Television, Disney Kids & Family, The Jonas Group, Walt Disney Television

Camp Rock 2: The Final Jam (2010) - elokuva-arvostelu

CAMP ROCK 2: THE FINAL JAM

Ohjaus: Paul Hoen

Näyttelijät: Demi Lovato, Joe Jonas, Nick Jonas, Kevin Jonas, Alyson Stoner, Daniel Fathers, Maria Canals-Barrera, Anna Maria Perez De Tagle, Jasmine Richards, Roshon Fegan, Chloe Bridges, Jordan "J" Francis, Daniel Kash, Matthew "Mdot" Finley ja Meaghan Martin

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 3

Demi Lovaton ja Jonasin veljesten tähdittämä Disney Channel -elokuva Camp Rock (2008) oli katsojatilastohitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2009 ja lopulta Camp Rock 2: The Final Jam julkaistiin Disney Channelilla syyskuussa 2010. Elokuva sai positiivisemman vastaanoton kriitikoilta, mutta se ei saanut yhtä korkeita katsojalukuja kuin edeltäjänsä. Minä en ollut koskaan aiemmin katsonut Camp Rock -leffoja, mutta nyt kun elokuvasarja on yli viidentoista vuoden jälkeen saamassa jatko-osan Camp Rock 3 (2026), päätin vihdoin katsoa leffat läpi. En pahemmin piitannut ensimmäisestä elokuvasta, joten aloitin Camp Rock 2: The Final Jamin katselun hieman skeptisenä.

Kesäloma alkaa ja Mitchie, hänen kaverinsa ja Grayn muusikkoveljekset matkaavat innoissaan Camp Rock -kesäleirille, vain huomatakseen, että vastarannalle on avattu kilpaileva kesäleiri Camp Star.

Demi Lovato palaa rooliinsa Mitchie Torresiksi, joka on koko kouluvuoden odottanut pääsevänsä takaisin Camp Rock -musiikkikesäleirille, erityisesti viettämään aikaa ihastuksenkohteensa Shane Grayn (Joe Jonas) kanssa. Jatko-osaa varten myös Shanen veljille, Natelle (Nick Jonas) ja Jasonille (Kevin Jonas) on kirjoitettu enemmän ruutuaikaa, koko veljeskolmikon tultua leireilemään. Camp Rockia pyörittää jälleen veljesten setä Brown (Daniel Fathers), ruoasta vastaa Mitchien äiti Connie (Maria Canals-Barrera) ja leiriläisiin kuuluvat tutut Caitlyn (Alyson Stoner), Ella (Anna Maria Perez De Tagle), Peggy (Jasmine Richards) ja Tess (Meaghan Martin), josta on edellisleffan jälkeen kasvanut huomattavasti mukavampi hahmo. Vanhat tutut hahmot toimivat toistamiseen ihan kivasti ja tällä kertaa Nate ja Jason tuntuvat alusta asti mukaan mietityiltä, kun ykkösleffassa heidät ympättiin mukaan vasta, kun Joe Jonas valittiin Shanen näyttelijäksi. Näyttelijät palaavat selvästi riemukkaina rooleihinsa ja puhaltavat sujuvasti yhteen hiileen etenkin laulu- ja tanssinumeroiden aikana.

     Uusina hahmoina Camp Rock 2: The Final Jam esittelee Brownin entisen bänditoverin ja nykyisen vihamiehen Axel Turnerin (Daniel Kash), joka on kierosti perustanut oman musiikkikesäleirinsä Camp Starin suoraan vastarannalle, sekä Camp Starin leiriläiset Luken (Matthew "Mdot" Finley), jolla on aikamoinen ego ja Danan (Chloe Bridges), johon Nate ihastuu heti ensisilmäyksellä. Kash on nappivalinta lieroksi kilpailijaksi ja Finleystä löytyy sopivan ylimielistä asennetta omaan hahmoonsa. Bridges jää kuitenkin hitusen tylsäksi Danana, eikä häneltä ja Nick Jonasilta löydy sen kummempaa kemiaa.

Ensimmäinen Camp Rock -elokuva ei tosiaan ollut mielestäni kovinkaan kaksinen tapaus, vaan se tuntui vain yrittävän ratsastaa High School Musical -elokuvien (2006-2008) ja Jonasin veljesten suosioilla. Odotukseni jatko-osaa kohtaan eivät siis olleet korkeat, mutta yllätyksekseni Camp Rock 2: The Final Jam on hieman edeltäjäänsä parempi elokuva. Ei tämäkään leffa erityisen hyvä ole, mutta kaikessa keskinkertaisuudessaan se on sentään ihan viihdyttävä. Jatko-osa löytää paremmin oman identiteettinsä, eikä se kallistu yhtä paljon myötähäpeään, vaikka Kevin Jonas pysyykin kivuliaan epähauskana sinä kolmantena veljenä.

Elokuvassa on myös mielestäni aavistuksen parempi tarina. Pidin kilpailevien leirien konfliktista enemmän kuin Mitchien ja Shanen orastelevan romanssin rakentumisesta tai etenkään ykkösosan Mean Girlsin (2004) laiskasta kopioinnista. Tähän konfliktiin tuo kerroksia se, että leirien johtajat ovat riitaantuneita ystäviä, se kun vastapuolten leirien Naten ja Danan välille syttyy lämpimiä tunteita ja se että kilpailuvietti alkaa tehdä Mitchiestä epämukavan kaikille ympärillään, tytön unohtaessa, mikä Camp Rock -leirissä on se juttu. Siinä missä Camp Star keskittyy esitysten täydellistämiseen ja leiriläisten koulimisesta tähteyteen, Camp Rockissa kyse on hauskanpidosta musiikin kera. Näissäkin puolissa jäädään toisinaan hieman puolitiehen, mutta kertomus silti ajaa passelisti asiansa. Nyt jään uteliaana odottamaan, voiko kuusitoista vuotta myöhemmin tehty kolmososa enää toimia? Lovatoa ei tulevassa leffassa näillä näkymin nähdä, mutta Jonasit tekevät paluun Grayn veljeksiksi, uusien lasten aloittaessa musiikkileirin...

Jatko-osan ohjauksesta vastaa Paul Hoen, jota pitää tiettyä tekopirteää ilmapiiriä yllä. Karin Gistin, Dan Berendsenin ja Regina Hicksin työstämä käsikirjoitus sisältää kompastuskivensä, mutta on teksti vahvempi kuin viimeksi. Teknisesti Camp Rock 2: The Final Jam lähinnä ajaa asiansa. Leffasta paistaa tietynlainen televisioelokuvamaisuus, oli kyse sitten siihen suuntaan hoidetusta kameratyöskentelystä tai selvästi mainoskatkojen ympärille rakennetusta leikkauksesta. On myös ajoittain kiusallisen selvää, että elokuvaa ei kuvattu kesällä, sillä välillä näyttelijöiden hengitykset huuruavat ja tarkkaavaiset katsojat voivat huomata, että suunnilleen joka toisena kuvauspäivänä on satanut. Lavasteet ovat kuitenkin oivalliset, puvustus menevää ja äänityöskentelykin toimivaa, vaikka yksikään leffan kappaleista ei juuri vakuuttanut minua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Camp Rock 2: The Final Jam, Yhdysvallat, Kanada, 2010, Alan Sacks Productions, Coin Flip Productions, Walt Disney Television

Camp Rock (2008) - elokuva-arvostelu

CAMP ROCK

Ohjaus: Matthew Diamond

Näyttelijät: Demi Lovato, Joe Jonas, Meaghan Jette Martin, Alyson Stoner, Maria Canals-Barrera, Daniel Fathers, Julie Brown, Anna Maria Perez de Tagle, Jasmine Richards, Aaron Doyle, Jordan Francis, Roshon Fegan, Nick Jonas ja Kevin Jonas

Genre: komedia, musiikki

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 3

Camp Rock on Disney Channelin komediallinen musiikkielokuva. Alun perin päärooliin kaavailtiin Selena Gomezia, mutta kun hän kieltäytyi, osaan valikoitui tuolloin tuntematon Demi Lovato, joka oli esiintynyt Gomezin kanssa lapsena Barney & Friends -ohjelmassa (1992-2010). Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2007 ja lopulta Camp Rock esitettiin Disney Channelilla kesäkuussa 2008. Elokuva sai kriitikoilta nihkeän vastaanoton, mutta se oli iso hitti, jopa Disney Channelin toiseksi katsotuin elokuva, vain High School Musical 2:n (2007) jälkeen. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Camp Rockia, mutta nyt kun elokuvasarja on yllättäen saamassa kolmannen osan, päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa aiemmat leffat.

Mitchie Torres pääsee unelmiensa kesäleirille Camp Rockiin, missä hän tapaa fanittamansa poikabändin laulajan, Shane Grayn.

Demi Lovato tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa Mitchie Torresina, teinityttönä, joka haaveilee laulamisesta, mutta jota vaivaa esiintymiskammo. Mitchien unelmana on jo pitkään ollut päästä musiikkipainotteiselle Camp Rock -kesäleirille ja tänä vuonna hänen unelmansa käy toteen, koska hänen pitopalvelua pyörittävä äitinsä (Maria Canals-Barrera) pestataan vastaamaan leirin ruoista. Mitchie on ihan toimiva päähenkilö ja Lovato on kelvollinen valinta rooliin, vakuuttaen tosin enemmän lauluäänellään kuin näyttelijänä. Canals-Barrera tekee parhaansa sen kanssa, ettei hänen hahmonsa pääse juuri puhumaan muusta kuin ruoasta.

     Elokuvassa nähdään myös Daniel Fathers leiriä vetävänä Brownina, Alyson Stoner, Meaghan Jesse Martin, Anna Maria Perez de Tagle ja Jasmine Richards leiriä käyvinä Caitlynina, ylimielisenä Tessinä ja tämän hännystelijöinä Ellana ja Peggynä, sekä tuolloin suurta suosiota nauttineet Jonasin veljekset Joe, Nick ja Kevin Connect 3 -poikabändin triona Shanena, Natena ja Jasonina. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Shane oli perheen ainoa lapsi ja soololaulaja, mutta kun Joe Jonas pestattiin rooliin, Disney halusi kaksi muutakin veljestä mukaan, nostattamaan leffan potentiaalista suosiota. Sivunäyttelijöistä oikeastaan vain Fathers on pätevä osassaan. Martin, de Tagle ja Richards ovat aika heikko kopio Mean Girlsin (2004) vastaavasta tyttökolmikosta, eikä Martinista löydy samaa karismaa kuin kyseisen leffan trion johtajasta Rachel McAdamsista. Jonasin veljekset vaikuttavat lähinnä esittävän karikatyyreja itsestään. Joe on aika puupökkelö, Kevin luulee olevansa hauskempi kuin onkaan ja Nick on ymmärrettävästi ainoa kolmikosta, jonka leffaura on poikinut oikeasti muutakin kuin Disney-rooleja.

Jos olette seuranneet viime aikoina arvostelujani, olette todennäköisesti huomanneet, että olen arvostellut läpi Disney Channelin huippusuosittuja High School Musical -elokuvia (2006-2008). Olin ollut lapsena todella skeptinen niitä kohtaan ja katsoin ne vasta hiljattain ensi kertaa ja suureksi yllätyksekseni pidin erityisesti alkuperäiselokuvasta. Se oli viihdyttävä ja hauska, siitä löytyi hyvää sanottavaa koulumaailman lokeroiden rikkomisesta ja se sisälsi tarttuvia lauluja. Toivoin, että Camp Rock olisi voinut olla vastaava positiivinen yllätys, mutta ei. Tämä leffa ei tarjonnut minulle oikeastaan mitään.

Camp Rock on selvästi tehty juuri päättyneen High School Musical -trilogian yleisölle ja se sisältää paljon samoja juttuja, mutta heikommin tehtynä. Hahmot ovat latteampia, Tessistä ei löydy samaa ärsyttävää riemastuttavuutta kuin Sharpaysta ja Lovaton ja Joe Jonasin väliltä ei löydy yhtä hyvää kemiaa kuin Zac Efronilta ja Vanessa Hudgensilta. Tähän vaikuttaa toki paljon se, että Lovato oli vielä alaikäinen elokuvaa tehdessä. Siinä, missä High School Musicalin tietty tekopirteys ja ylienergisyys toimi, tässä vastaava ilmapiiri tuntuu vain väkinäiseltä ja vaivaannuttavalta. Tarinan epäuskottavuudet häiritsevät enemmän, lopun ratkaisut ovat jopa aika korneja, eivätkä elokuvan kappaleetkaan olleet mielestäni kummoisia. Jonasin veljesten esittämä Play My Music on ihan tarttuva, mutta sanoituksiltaan aika naiivi. Tiedän toki, etten kolmekymppisiäni lähestyvänä miehenä ole todellakaan leffan kohderyhmää, mutten toisaalta kuulunut High School Musicalinkaan kohderyhmään ja voin katsoa sen sujuvasti uudelleen. Camp Rockia minun ei tarvitse nähdä enää toiste.

Elokuvan on ohjannut Matthew Diamond, joka on ohjannut lähinnä yksittäisiä jaksoja eri komediasarjoista. Diamondin työ tuntuu samanaikaisesti laiskalta, mutta myös teennäisen energiseltä. Karin Gistin, Regina Hicksin, Julie Brownin ja Paul Brownin työstämä käsikirjoitus ei ole kaksinen, oli kyse sitten tarinakaaresta ja sen yksityiskohdista tai dialogista. Se jää myös sanomaltaan paljon ohkaisemmaksi kuin High School Musical. Teknisesti Camp Rockista huokuu, että se tehtiin pikaisesti ja suoraan Disney Channelille. Leirin lavasteet ovat mainiot ja puvustus on oivallista, mutta kuvaus, leikkaus ja äänityöskentely tuntuvat ajoittain kiirehdityiltä. Musiikkiesitysten toteutukseen on sentään panostettu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Camp Rock, Yhdysvallat, Kanada, 2008, Disney Channel, Sudden Motion Productions, Alan Sacks Productions

Arvostelu: Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga (2020)

EUROVISION SONG CONTEST: THE STORY OF FIRE SAGA

Ohjaus: David Dobkin
Pääosissa: Will Ferrell, Rachel McAdams, Dan Stevens, Pierce Brosnan, Melissanthi Mahut, Graham Norton, Jamie Demetriou ja Demi Lovato
Genre: komedia, musiikki
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 13

Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga on Will Ferrellin ja Rachel McAdamsin tähdittämä musiikkikomedia. Ferrell innostui Euroviisuista vuonna 1999, kun hänen ruotsalainen tyttöystävänsä esitteli laulukilpailun hänelle. Siitä lähtien Ferrell on katsonut Euroviisut joka vuonna - vuonna 2014 jopa paikan päällä Tanskassa. Ferrell alkoi työstämään elokuvaa laulukilpailusta ja vuonna 2018 hän pääsi seuraamaan Portugalin Euroviisuja kulisseista, haastatellen niin kilpailijoita kuin laulukilpailua pyörittäviä tekijöitä. Myöhemmin hän ilmoitti työstävänsä elokuvaa, minkä Netflix jakaisi suoratoistopalvelussaan. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2019 ja Eurovision Song Contest: The Story of Fire Sagan oli tarkoitus ilmestyä juuri ennen Euroviisuja tänä keväänä, mutta koska koronaviruksen takia laulukilpailu peruttiin kokonaan, elokuvan julkaisua viivästettiin. Nyt se on kuitenkin ilmestynyt Netflixin valikoimaan ja päätin katsoa sen heti samana aamuna. On muuten pelottavan ajankohtaista, että sinä vuonna, kun Euroviisuista tehdään elokuva, oikeita Euroviisuja ei pystytä järjestämään lainkaan...

Pienessä islantilaiskylässä asuvat Lars ja Sigrit ovat lapsesta asti haaveilleet esiintyvänsä jonain päivänä Euroviisuissa. Vuonna 2020 heidän yhtyeensä Fire Saga uskaltautuu vihdoin lähteä mukaan kisaan.

Will Ferrell ja Rachel McAdams ovat jokseenkin kummallinen yhdistelmä, esittäessään Fire Saga -yhtyeen laulajia Larsia ja Sigritiä. McAdams on kyllä esiintynyt komedioissa ennenkin ja osoittanut kykynsä genressä, mutta nyt hän ei oikeastaan saa aikaa loistaa sillä saralla, koska Ferrellin on aivan pakko saada valokeila läpi elokuvan. Ferrell ei onneksi ole yhtä raivostuttava kuin parin vuoden takaisessa Holmes & Watson -kammotuksessaan (2018), mutta ei hän kovin hyvä tässäkään leffassa ole. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän Ferrell kokee pakottavaa tarvetta sekoilla. Samalla hän on yhä vain vähemmän hauska ja enemmän ärsyttävä. McAdams näyttää välillä niin kiusaantuneelta, että jopa toivoo, että hän pääsisi pois koko leffasta. Kemiaa kaksikon väliltä ei löydy.

Elokuvassa nähdään myös mm. Pierce Brosnan Larsin tympeänä isänä, joka ei usko poikaansa lainkaan, Dan Stevens Venäjän Euroviisukilpailija Alexander Lemtovina, laulaja Demi Lovato Fire Sagaa vastaan kilpailevana islantilaisartisti Katianana, sekä omaa talk-showtaan pitävä Graham Norton omana itsenään, Euroviisujen kommentaattorina. Brosnan on harmillisen tylsä kömpelösti islantia puhuvana isähahmona, eikä hänen ja Larsin vaikeasta suhteesta saada lopulta oikein mitään irti. Yhdessä kohtaa Stevensin esittämälle Alexanderille yritetään luoda omaa juonikuviotaan, mutta se unohdetaan nopeasti, kun Venäjän ihmisoikeuksista on tehty pilkkaa. Leffan aikana lyhyitä cameoita tekevät myös vanhat Euroviisuvoittajat, kuten Norjan viulistiylpeys Alexander Rybak, Itävallan parrakas Conchita Wurst ja parin vuoden takainen voittaja, Israelin Netta. Suomen Lordia ei valitettavasti nähdä, mutta leffasta löytyy kuitenkin yhtyettä selvästi parodioiva hirviöbändi.

Ei varmaan tule kovin suurena yllätyksenä, ettei Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga ole kovin hyvä elokuva. Kuten nimensä, leffa on ylipitkä ja välittömästi unohdettava. Se ei ole surkea, kuten aiemmin mainitsemani Holmes & Watson, mutta kyllä se aika pitkälti jatkaa Ferrellin pyörimistä pohjamudissa. Hauskan sijaan leffa on lähinnä väärällä tavalla myötähäpeällinen. Nauraa ei saa, vaan lähinnä sitä toivoo, että Lars ja Sigrit palaisivat kotiinsa, jotta eivät nolaisi itseään enempää. Kun Ferrell pääsee vauhtiin Larsina, niin muut hahmot kuin katsojakin tuijottavat kiusaantuneina vierestä. Lisäksi ongelmaksi koituu, kuinka leffa alkaa jossain kohtaa tuntumaan enemmänkin mainokselta Euroviisuille kuin kunnon elokuvalta. Mainostuksen tunnetta vain lisää se, kuinka pelokkaasti leffa lopulta tekee vitsiä itse viisuista ja käyttää ajan lähinnä vain laulukilpailun ylistämiseen. Mainos vieläpä kestää aivan liian kauan ja pari minuuttia yli kahden tunnin kestossaan leffa on usein pitkäveteinen.

Pitkästymistä ei auta yhtään se, kuinka ennalta-arvattavasti tarina kulkee. Samanlaisia kertomuksia on nähty, kuultu ja luettu ennenkin, ja paljon paremmin toteutettuna. Katsoja arvaa hyvin pian, kuinka Larsin ja Sigritin matka Euroviisuissa tulee kulkemaan. Luvassa ei ole minkäänlaista jännitystä eikä ainuttakaan yllätystä. Senkin arvaa, että jossain kohtaa pääparin välille pitää muodostua jokin konflikti, ennen kuin välit sovitaan juuri ennen esiintymistä. Katselukokemusta helpottaisi, jos Lars olisi pidettävämpi tapaus. Silloin kaksikkoa voisi jopa kannustaa voittoon. Nyt leffa vain saa katsojan toivomaan, että Sigrit lähtisi soolouralle ja kisaisi Euroviisuissa yksin.

Elokuvan on ohjannut David Dobkin, jonka filmografiaan kuuluu selvästi hauskempi Kuokkavieraat (Wedding Crashers - 2005). Hauskuutensa puolesta Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga muistuttaakin enemmän Dobkinin edellistä filmiä, kuivaa The Judgea (2014). Dobkin antaa Ferrellin tehdä, mitä tämä haluaa ja on selvää, että Ferrellillä on ollut hauskempaa leffaa tehdessään kuin katsojalla sitä katsoessaan. Ferrellin ja Andrew Steelen käsikirjoitus on laiska raakile, joka vain lainailee muualta, eikä vaivaudu tuomaan mitään kiinnostavaa ja uutta peliin. Sentään leffa on teknisesti taitavasti tehty. Etenkin esitysten aikana kamera-ajot ympäri näyttävää lavaa ja suurta yleisöä ovat hienoja. Muutenkin lavastajat ja puvustajat ovat onnistuneet. Valotiimikin pistää parastaan esityksissä. Leikkauksessa leffaa olisi pitänyt tiivistää vielä ainakin vartilla. Ääniefektit ovat oivalliset ja täytyy myöntää, että pari biisiäkin ovat ihan meneviä. Fire Sagan Volcano Man -kappale on sopivan korni ja huomattavasti veikeämpi rallatus kuin Double Trouble, jolla kaksikko lähtee kisaamaan Euroviisuissa.

Yhteenveto: Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga on harmillisen laimea ja mitäänsanomaton raina, mikä on liian pitkä kuten nimensä ja minkä myös unohtaa yhtä nopeasti kuin ylipitkän nimen. Kahden tunnin kesto ei tunnu perustellulta, kun tarina on näin ennalta-arvattava ja komediapuoli jättää näin paljon toivomisen varaan. Ainoastaan yksi naljailu Venäjän ihmisoikeuksia kohtaan sai minut hörähtämään, mutta Ferrellin sekoilu on lähinnä kiusallista ja ärsyttävää. Leffa ei edes uskalla tehdä pilkkaa itse Euroviisuista, vaan lähinnä vain ylistää niitä maasta taivaisiin. Paikoitellen elokuva alkaakin tuntua lähinnä mainostukselta viisuille, etenkin kun vanhoja voittajia tuodaan ruudulle. Minkäänlaista jännitettä elokuvasta ei löydy, vaan Fire Sagan koettelemukset arvaa helposti etukäteen. Sentään pari biisiä toimivat kelpo rallatuksina, mutta on harmi, että Fire Saga päättää esittää Double Troublen Euroviisuissa hauskan Volcano Manin sijaan. Teknisesti leffa on taidokkaasti toteutettu, vaikkakin leikkauksessa filmi kaipaisi rajumpaakin tiivistämistä. Rachel McAdams joutuu nolostumaan usein ja välillä toivoinkin, että hän pääsisi karkuun elokuvasta. Eurovision Song Contest: The Story of Fire Sagaa voi suositella lähinnä Ferrellin vannoutuneimmille fanittajille, sekä tietty itse Euroviisuihin ihastuneille. Kenties tämä hieman lievittää todellisten viisujen peruuntumisen jättämiä vieroitusoireita ja tuskaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga, 2020, Netflix, Gary Sanchez Productions, Truenorth Productions

Arvostelu: Smurfs: The Lost Village / Smurffit: Kadonnut kylä (2017)

SMURFS: THE LOST VILLAGE (2017)

SMURFFIT: KADONNUT KYLÄ

Ohjaus: Kelly Asbury
Pääosissa: Demi Lovato, Danny Pudi, Joe Manganiello, Jack McBrayer, Rainn Wilson, Mandy Patinkin, Julia Roberts, Ellie Kemper, Michelle Rodriguez ja Frank Welker
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Smurfs: The Lost Village, eli suomeksi Smurffit: Kadonnut kylä perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Culliford -nimisen piirtäjän luomiin smurffi-hahmoihin. Siniset, valkoisiin hattuihin ja housuihin pukeutuneet pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä "Johan et Pirlouit" -sarjakuvassa ("Johannes ja Pirkale") vuonna 1958 ja saivat oman sarjakuvansa seuraavana vuonna. Hahmot nousivat suureen suosioon ja he ovatkin esiintyneet sarjakuvien lisäksi myös televisiosarjoissa, leluissa, peleissä ja tietty myös elokuvissa. Peyon kotimaassa Belgiassa tehtiin mm. animaatioleffat Les Aventures des Schtroumpfs (1965) ja La Flûte à Six Schtroumpfs (1976). Hahmot saavuttivat suuren suosion myös Yhdysvalloissa, kun vuonna 1981 alkoi animaatiosarja "The Smurfs". Vuonna 2011 elokuvateattereihin ilmestyi The Smurfs, jossa yhdisteltiin animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Leffa oli hitti, muttei kovin pidetty. Menestyksen myötä sille tehtiin jatko-osa The Smurfs 2 (2013), joka ei kuitenkaan menestynyt toivotusti ja sai murska-arviot. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä vielä kolmas osa, mutta sitä ei toteutettukaan. Kaksi filmiä tehnyt Sony ei kuitenkaan luovuttanut, vaan päätti, että seuraavaksi olisi tiedossa täysin animoitu Smurffit-leffa. Aluksi animaation teko lähti liikkeelle nimellä "Get Smurfy", mutta se muuttui Smurfs: The Lost Villageksi, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017. Elokuva oli iso menestys, mutta kriitikot eivät olleet siitäkään vakuuttuneita. Itse en ole koskaan fanittanut Smurffeja, vaikka katsoinkin lapsena 1980-luvun animaatiosarjaa, kun se pyöri uusintana televisiossa. En käynyt katsomassa kahta näyteltyä The Smurfs -filmiä, sillä en ollut kuullut niistä mitään hyvää, mutta kun ensimmäinen osa tuli pari vuotta sitten televisiosta, päätin vilkaista sen. Se oli mielestäni kehno, enkä katsonut toista osaa. Minusta Smurffeja ei pitäisi tehdä näyteltynä, vaan pelkästään animaationa, joten ilahduin hieman kuullessani, että oli tulossa kokonaan animoitu Smurffi-elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta ajattelin silti katsoa sen. Harmillisesti elokuvan lehdistönäytös oli vain suomeksi dubattu, eikä se tullut Suomen teatterilevitykseen lainkaan englanniksi, joten päätin odottaa siihen, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi. Kun niin vihdoin tapahtui, kävin vuokraamassa Smurffit: Kadonneen kylän yhdessä Fifty Shades Darkerin (2017) kanssa (outo yhdistelmä, tiedän) ja katsoin sen.

Smurffikaverukset Smurffiina, Välkky, Patti ja Kömpelö lähtevät seikkailulle kiellettyyn metsään, varoittaakseen erilaisia smurffeja ilkeästä Velhosta. Hän aikoo nimittäin siepata kaikki smurffit, jotta voi kerätä niiden voimat ja tehdä itsestään maailman mahtavimman taikojan.

Smurffeilla on tunnetusti jokaisella oma erityislahjakkuutensa, eli jokainen on juuri tietynlainen. Välkky (Danny Pudi) on todella fiksu ja kekseliäs. Kömpelö (Jack McBrayer) on nimensä mukaisesti kömpelö, mikä aiheuttaa usein ongelmia. Patilla (Joe Manganiello) on isot lihakset ja hän kokee vahvuutensa olevan... noh, vahvuus. Smurffiina (Demi Lovato) ei tosin ole oikeastaan mitään tiettyä ja leffan aikana hän pohtiikin usein, mikä hänen tarkoituksensa on? Smurffiinalla vaikuttaa olevan kaveriporukasta eniten järkeä ja sydäntä, minkä lisäksi hän vaikuttaa enemmän oikealta persoonalta kuin hieman yksiulotteiset ystävänsä. Onneksi Kömpelö, Välkky ja Patti eivät kuitenkaan täysin ole nimiensä orjia ja jokaisesta löytyy vähän jotain muutakin. Jokaiselle nelikosta on annettu oivallisesti ruutuaikaa, jolloin katsoja välittää jokaisesta hahmosta ja heidän seikkailunsa muuttuu kiinnostavammaksi.
     Elokuvan pahis on ilkikurinen Velho (Rainn Wilson), joka on vuosia haaveillut smurffien nappaamisesta. Hän ei kuitenkaan koskaan löydä smurffeja, mikä ei ole ihme, sillä vaikka hän on hyvä taikomaan, ei hän ole älykkäimmästä päästä. Jopa hänen Rontti-kissansa (Frank Welker) osoittaa useasti olevansa fiksumpi, vaikkei koskaan puhukaan kunnolla. Rontti ei ole selkeä paha, mutta tottelee silti Velhon käskyjä ja auttaa tätä smurffien sieppaamisessa. Kaksikko on hauska ja he ovat juuri sopivan erilaiset, jotta heidän tiiminsä toimii läpi filmin. Velholla on myös toinen lemmikki, Monty-lintu (Dee Bradley Baker), joka omistajansa tavoin ei ole mikään järjenjättiläinen.
     Muita hahmoja leffassa ovat smurffikylän viisas ja vanha päällikkö Suursmurffi (Mandy Patinkin), joka toimii elokuvan kertojana; toisen smurffikylän johtaja Smurffipaju (Julia Roberts); kovista esittävä Smurffimyrsky (Michelle Rodriguez); sekä ärsyttävän energinen Smurffikukka (Ellie Kemper).

Smurffit: Kadonnut kylä on huima parannus vuoden 2011 The Smurfs -leffaan verrattuna. Kun mukana ei ole aitoja ihmisiä, vaan koko filmi on toteutettu animaationa, on sitä mukavampi katsoa, eikä se aiheuta samalla lailla myötähäpeää. Elokuvan lapsellisuus ei tunnu yhtä oudolta, kun kyseessä on animaatio, vaan se tuntuu täysin hyväksyttävältä. Harmillisesti paikoitellen teoksen tunnelmasta huomaa, että se on tehty lähestulkoon pelkille lapsikatsojille, eikä vanhempia ole mietitty melkein ollenkaan. Kyseessä ei siis ole kunnon koko perheen elokuva, kuten vaikkapa Walt Disneyn tai Pixarin teokset, jotka saattavat koskettaa aikuisia jopa enemmän kuin lapsia. Älykkyyttä tai oikeasti kiehtovia teemoja ei ole mukana, vaan elokuvassa vain mennään nopeatempoisesti eteenpäin, ja lapset voivat olla innoissaan, kun smurffikaverit kohtaavat erilaisia "vaaroja". Kuitenkin jos tätä vertaa viime vuoden Trollsiin (2016), joka oli vain lapsille tarkoitettua ylienergistä kohellusta, on Smurffit: Kadonnut kylä enemmän aikuisten mieleen. Tätä katsoessa ei nimittäin tunnu siltä kuin tyhmentyisi, kuten Trollsin aikana kävi.

Vauhtia elokuvassa tosiaan riittää, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Seikkailusta on saatu aikaan kiinnostavan mukaansatempaava ja viihdyttävä, jolloin sitä seuraa mielellään, vaikkei kovin kummoisesta kokonaisuudesta ole kyse. Elokuva jopa tarjoaa parit naurut, eikä aikuiskatsojaa haittaa, vaikka monet vitsit liittyvätkin pääasiassa toilailuun. Lapsille filmistä koituu varmasti paljon riemua. Mukana on hieman jopa sydäntä ja pientä koskettavuutta, joka voi toimia herkimmille katsojille. Minä en erityisemmin välittänyt itse kadonneesta kylästä ja sen asukeista, mutta ne sopivat tarpeeksi hyvin mukaan ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Tylsiä kohtia ei mukana ole, vaan Smurffit: Kadonnut kylä viihdyttää loppuun asti, jolloin siitä jää suurimmaksi osaksi positiivinen tunne. Mukana on kuitenkin pari rasittavaa hetkeä ja kliseisen tanssinumeron olisi voinut jättää kokonaan pois. Kyseessä ei ole mikään maailmaa mullistava elokuva, mutta tarpeeksi kelpo, jotta sen voisi katsoa sujuvasti toistekin ja sille voisi tehdä jatkoa.

Elokuva on animoitu erittäin mainiosti. Vaikkei mukana olekaan samalla lailla yksityiskohtia kuin Disneyn ja Pixarin leffoissa, on visuaalinen tyyli otettu alkuperäisistä sarjakuvista, jolloin sitä on entistä mukavampaa katsoa. Itse smurffit ovat aika tylsän näköisiä, mutta Velho näyttää hassulta ja hänen Rontti-kissansa on suloinen. Elokuva on todella värikäs, mistä pidin erittäin paljon. Äänimaailma leffassa on mainio. Musiikeista vastaa Christopher Lennertz, jonka sävellykset sopivat filmiin, mutteivät jää lainkaan mieleen. Sen sijaan mukaan otettu Meghan Tarinorin ärsyttävä kappale "I'm a Lady" saattaa jäädä jumputtamaan päähän, vaikkei sovikaan elokuvaan yhtään. Smurffit: Kadonneen kylän on ohjannut Kelly Asbury, joka aiemmin tehnyt lähinnä piirtäjän hommia, mutta on myös ohjannut animaatiot Spirit: Stallion of the Cimarron (2002), Shrek 2 (2004) ja Gnomeo & Juliet (2011). Tässä Asbury on tehnyt ihan kelpoa työtä, minkä lisäksi hän ääninäyttelee nopeasti nähtävää Utelias-smurffia.

Yhteenveto: Smurffit: Kadonnut kylä on viihdyttävä seikkailu, jota seuraa mielellään, mutta joka ei tarjoa sen ihmeellisempiä tunteita. Vauhtia ja hassuja tilanteita riittää lapsille, joille elokuvasta syntyy varmasti paljon iloa, mutta aikuiskatsojia ei ole mietitty kovin paljoa tekovaiheessa. Leffassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Smurffikaverukset ovat oivallisen erilaisia toisistaan, jolloin heitä ei sekoita keskenään, ja heidän toilailujaan on huvittavaa katsoa. Myös tarinan pahis Velho on mainio, minkä lisäksi kissafanina olin innoissani söpöstä Rontti-katista. Visuaalisesti kyseessä on todella tyylikäs ja ihanan värikäs elokuva. Animointi on upeaa, vaikka itse smurffit ovatkin hieman tylsän näköisiä. Smurffit: Kadonnut kylä on hyvä tapa saada uusi sukupolvi innostumaan sinisistä olennoista ja se toimii luultavasti vanhoille smurffien ystäville, mutta muuten se voi jättää hieman kylmäksi. Se on kuitenkin huima parannus näyteltyyn versioon verrattuna ja kyllä sille voisi joskus tehdä jatkoa. Pidän todella paljon siitä, että vanhoista sarjakuvista tehdään 2000-luvulla uudelle sukupolvelle animaatioita, kuten The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn (Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus - 2011), Astérix: Le Domaine des Dieux (Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho - 2014) - jota ei harmillisesti löydy Suomessa alkuperäiskielellä - ja The Peanuts Movie (Tenavat-elokuva - 2015). Toivon, että seuraavaksi Yhdysvalloissa tehtäisiin animaatiot Morrisin luomasta "Lucky Luke" -westernsarjakuvasta (1946-) ja Bill Wattersonin "Calvin and Hobbesista" ("Lassi ja Leevi" - 1985-1995). Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smurfs: The Lost Village, 2017, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Kerner Entertainment Company, LStar Capital, Wanda Pictures