Arvostelu: Megalodon (The Meg - 2018)

MEGALODON

THE MEG

Ohjaus: Jon Turteltaub
Pääosissa: Jason Statham, Li Bingbing, Winston Chao, Rainn Wilson, Cliff Curtis, Ruby Rose, Sophia Cai, Page Kennedy, Jessica McNamee, Robert Taylor, Ólafur Darri Ólafsson ja Masi Oka
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Megalodon perustuu Steve Altenin kauhukirjaan "Meg: A Novel of Deep Terror" vuodelta 1997. Jo edellisenä vuonna Hollywood Pictures -yhtiö kiinnostui kirjan filmatisoimisesta ja hankki tarinan elokuvaoikeudet. Yhtiö ei kuitenkaan ollut tyytyväinen käsikirjoittajien aikaansaannoksiin ja lopulta 1999 oikeudet palasivat takaisin Altenille. 2005 New Line Cinema -yhtiö hankki kirjan oikeudet ja alkoi työstämään filmiä. Yhtiö alkoi kuitenkin tulla toisiin ajatuksiin, tajutessaan kuinka paljon elokuvan teko tulisi maksamaan ja projekti pistettiin jäihin. Vuonna 2015 Warner Bros. -yhtiö hankki oikeudet ja ryhtyi tekemään leffaa. Alunperin kauhutekijä Eli Rothin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hänellä tuli erimielisyyksiä studion kanssa, jolloin hän poistui projektista. Roth korvattiin Jon Turteltaubilla ja vihdoin lokakuussa 2016 kuvaukset voivat alkaa. Lopulta Megalodon ilmestyi elokuussa 2018 ja vaikka se oli hitti, kriitikot lyttäsivät sen. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se ilmestyi Suomen teattereihin, sillä kammoan haita suuresti ja minulle tuotti pahaa oloa jo pelkkä trailerien katsominen. Päätin kuitenkin katsoa filmin, kun se saapuisi vuokrattavaksi ja niin vuoden 2018 viimeisinä päivinä vuokrasin Megalodonin Blockbusterista ja katsoin sen.

Meritutkimusasema Mana 1:n sukeltajat löytävät piilossa olevan, vielä Mariaanien hautaa syvemmän kohdan merenpohjasta. Siellä heidän kimppuunsa kuitenkin käy sukupuuttoon kuolleeksi luultu maailman kookkain hai, megalodon.

Toimintastara Jason Statham näyttelee sukeltaja Jonas Tayloria, joka joutuu jatkuvasti leikkimään sankaria ja pelastamaan muut pulasta. Jonasin täytyy vähän väliä tehdä vaikeimmat työt, kun muut eivät niitä uskalla tehdä ja samalla hän saa myös olla syntipukki kaikesta, mikä menee pieleen. Hahmosta on onnistuttu tekemään jollain tapaa kiinnostava, sillä hänellä tuntuu olevan enemmän älliä päässä kuin muilla ja hän ajattelee isompaa kokonaisuutta, eikä vain omaa napaansa. Jonas joutuu tekemään hyvinkin vaikeita ratkaisuja elokuvan aikana. Itse en ole mikään Stathamin fani. Pääasiassa Statham tekee täsmälleen samanlaisia roolisuorituksia kaikissa leffoissaan - joskus tosin itsetietoisemmin kuin muissa - ja hän on tässä leffassa sama rohisevalla äänellä puhuva yrmy kuin aina ennenkin. Tässä Statham pääsee kuitenkin hyödyntämään vanhaa ammattiaan. Monet eivät sitä tiedä, mutta Statham oli aikoinaan uimari, joka oli mukana ihan kunnon kisoissa. Elokuva, joka liittyy jättimäiseen haihin, pistää pakostikin päähenkilön veden varaan.
     Leffa sisältää myös paljon sivuhenkilöitä, jotka pääsevät vuorollaan kauhistelemaan megalodonia tai päätyvät sen kitaan. Li Bingbingin esittämä Suyin lähtee rohkeasti Jonasin mukaan taistoon, luoden samalla pientä romanssintynkää, mikä on tietty pakollista elokuvalle, mutta mikä ei varmaan kiinnosta ketään. Suyinilla on tytär Meiying (Sophia Cai), jonka aluksi pelkäsin olevan ärsyttävä, mutta joka osoittautuikin ihan hauskaksi hahmoksi. Etenkin keskustelut Meiyingin ja Jonaksen kesken ovat huvittavaa seurattavaa. Tutkimuksia Mana 1:llä johtaa Suyinin isä tohtori Zhang (Winston Chao) ja paikan rahoittaja on hieman ylimielinen Jack Morris (Rainn Wilson). Asemapäällikkönä toimii Cliff Curtisin esittämä Mac ja paikan lääkäri on Robert Taylorin näyttelemä tohtori Heller. Tekniikan parissa työskentelevät myös Jaxx (Ruby Rose), DJ (Page Kennedy), Lori (Jessica McNamee), Wall (Ólafur Darri Ólafsson), sekä hieman ärsyttävä Toshi (Masi Oka). Pääasiassa sivuhahmot ovat täysin yksiulotteisia, tylsiä ja joidenkin tapauksessa hyvinkin stereotyyppisiä. Joidenkin kohdalla arvaa heti, ketkä päätyvät hain ruoaksi, eikä kenenkään kohtalo erityisemmin kiinnosta katsojaa. Yksi leffan ongelmista on, kuinka se kovasti yrittää saada katsojaa välittämään näistä unohdettavista hahmoista.

Siitä lähtien, kun Steven Spielberg teki Tappajahain (Jaws - 1975), on sen jälkeen ilmestyneitä haileffoja verrattu siihen. Eikä mikään ihme, sillä elokuva teki haista suosittuja hirviöhahmoja ja aiheutti monille (kuten minulle) kammon kyseisiä otuksia kohtaan. Lisäksi Tappajahai oli leffahistorian ensimmäinen kesä-blockbuster, mikä vaikeuttaa muiden elokuvantekijöiden prosessia luoda jotain uutta ihmisiä syövistä kaloista. Pitkään haifilmit olivatkin lähinnä kopioita Tappajahaista ja kun niiden suosio alkoi hiipumaan, hait siirtyivät suoraan televisiossa julkaistaviin ö-luokan kauhurainoihin. Sharknado (2013) nosti haileffat toisenlaiseen suosioon, sillä kauhuleffan sijaan tekijät päättivätkin vain pitää hauskaa ja olla itsetietoisen hölmöjä luomuksestaan. Megalodonin tekijät ovat selvästi halunneet yhdistää Tappajahain ja Sharknadon toisiinsa, luoden kauhuleffan, joka sisältää kuitenkin pöhköilyä ja itseironisuutta, mutta huomattavasti isommalla budjetilla. Megalodon on puhdasta viihdehömppää, jota on hauska katsoa kavereiden kanssa, eikä sen oikeastaan tarvitse olla sen enempää. Ihan sellaiseksi hassutteluksi leffa ei muutu, mitä trailerit antoivat ymmärtää, mutta elokuva onnistui tästä huolimatta viihdyttämään.

Elokuvalla kestää kuitenkin yllättävän kauan, ennen kuin sen nimikkokala saapuu ruudulle. Leffan alkupää yrittää luoda jännitettä ja pitämään megalodonin mysteerinä, mikä on hölmöä, ottaen huomioon, kuinka paljon trailerit ja muut mainokset esittelivät haita kaikessa karmeudessaan. Itse jännitin elokuvan alussa, mutta veikkaan, ettei jännite tehoa niihin, jotka eivät jo valmiiksi kammoa haita. Pettymyksekseni (tai huojennuksekseni) elokuva ei itse asiassa ole pelottava. Pääasiassa itselleni epämiellyttävää oloa tuottivat ne kohdat, joissa joku hahmoista joutuu veden varaan, mutta toisaalta eiköhän siinä tilanteessa kaikki mene paniikkiin? Loppupäässä huomasin jännitykseni katoilevan, sillä kun Jonas ja kumppanit jahtaavat haita avaruusaluksilta näyttävillä sukelluslaitteilla, homma muuttui todelliseksi popcorn-viihteeksi. Valitettavasti varmasti kaikkien odottama hetki, missä megalodon pääsee herkuttelemaan uimarannalla, tuottaa aikamoisen pettymyksen. Ensinnäkin kohtaus kestää saman verran kuin trailerissa ja se on täysin veretön. On toki ymmärrettävää, että studio ymmärsi, ettei verinen haipelottelu pärjäisi yhtä hyvin teattereissa kuin lapsiystävällisempi viihde, mutta on silti outoa katsoa, kuinka megalodon hotkii ihmisiä kitaansa, eikä näy pisaraakaan verta. Jopa Jason Statham on haastattelussa tunnustanut pettymyksensä ja hänen mukaansa rantakohtauksen oli alunperin tarkoitus olla kunnon verimässäily. Sentään pari irtokättä on päässyt mukaan, mutta nekin ovat aika "kiltisti" toteutettuja.

Elokuvan ohjaajana toimii National Treasure -seikkailuelokuvat (2004-2007) ohjannut Jon Turteltaub, joka on saanut tähänkin mukaan seikkailuhenkeä. Hän tekee parhaansa Dean Georgarisin, Jon Hoeberin ja Erich Hoeberin työstämän käsikirjoituksen pohjalta, muttei millään saa katsojaa välittämään hahmoista. Megalodon on mainiosti kuvattu, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, sillä lähes kaksi tuntia tuntuu oudon pitkältä kestolta tällaiselle haihömpälle. Valaisu on oivallisesti toteutettu synkissä vedenalaisissa kohtauksissa ja Mana 1:n lavasteet ovat todella tyylikkäät. Visuaalisesti filmi on muutenkin näyttävä ja toisin kuin haileffoissa yleensä, megalodon näyttää tarpeeksi aidolta ollakseen uskottava ja pelottava, eikä naurettava. Äänimaailmakin on taidokkaasti rakennettu aina vedenalaisista äänistä ihmisten kirkumisiin. Harry Gregson-Williams on säveltänyt pientä jännitettä tuovaa musiikkia ja tehnyt pääosin hyvää työtä. Elokuvaan valituista kappaleista olen kuitenkin toista mieltä... ne ovat ihan hirveitä.

Yhteenveto: Megalodon on ihan viihdyttävä haihömppä, mikä tuottaa kuitenkin pettymyksen, jos odottaa verellä mässäilyä. Elokuvan tunnelma on paikoitellen todella epätasainen, kun se yrittää olla välillä kauhua ja välillä seikkailua. Mukaan onneksi mahtuu joitain jännittäviä hetkiä, minkä lisäksi osa huumoristakin toimii - lähinnä Jonasin ja Meiyingin keskustelut naurattavat. Elokuva myös osaa olla itsetietoisen hölmö, eikä sitä ole tarkoitettukaan kovin vakavasti otettavaksi. Jason Statham on oma itsensä pääroolissa ja vetää homman yllättävän totisena verrattuna ympärillä olevaan pöhköilyyn. Muut näyttelijät ovat ihan kelvollisia, mutta leffa käyttää liikaa aikaa yrittääkseen saada katsojan välittämään heidän hahmoistaan, kun katsoja vain haluaa nähdä heidän joutuvan hain kitaan. Visuaalisesti filmi näyttää yllättävänkin hyvältä ja vaikkei kyseessä muuten ole kovin hyvä elokuva, olen silti positiivisesti yllättynyt, että pidin Megalodonista näinkin paljon. Saatan jopa katsoa sen joskus uudestaan, sillä ongelmistaan huolimatta se onnistui viihdyttämään. Loppujen lopuksi minua jäi vain harmittamaan, ettemme päässeet näkemään sellaista verimättöä, mitä tekijät olivat suunnitelleet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Meg, 2018, Apelles Entertainment, Di Bonaventura Pictures, Flagship Entertainment Group, Gravity Pictures, Maeday Productions

Yhteistyössä

Arvostelu: Smurfs: The Lost Village / Smurffit: Kadonnut kylä (2017)

SMURFS: THE LOST VILLAGE (2017)

SMURFFIT: KADONNUT KYLÄ

Ohjaus: Kelly Asbury
Pääosissa: Demi Lovato, Danny Pudi, Joe Manganiello, Jack McBrayer, Rainn Wilson, Mandy Patinkin, Julia Roberts, Ellie Kemper, Michelle Rodriguez ja Frank Welker
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Smurfs: The Lost Village, eli suomeksi Smurffit: Kadonnut kylä perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Culliford -nimisen piirtäjän luomiin smurffi-hahmoihin. Siniset, valkoisiin hattuihin ja housuihin pukeutuneet pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä "Johan et Pirlouit" -sarjakuvassa ("Johannes ja Pirkale") vuonna 1958 ja saivat oman sarjakuvansa seuraavana vuonna. Hahmot nousivat suureen suosioon ja he ovatkin esiintyneet sarjakuvien lisäksi myös televisiosarjoissa, leluissa, peleissä ja tietty myös elokuvissa. Peyon kotimaassa Belgiassa tehtiin mm. animaatioleffat Les Aventures des Schtroumpfs (1965) ja La Flûte à Six Schtroumpfs (1976). Hahmot saavuttivat suuren suosion myös Yhdysvalloissa, kun vuonna 1981 alkoi animaatiosarja "The Smurfs". Vuonna 2011 elokuvateattereihin ilmestyi The Smurfs, jossa yhdisteltiin animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Leffa oli hitti, muttei kovin pidetty. Menestyksen myötä sille tehtiin jatko-osa The Smurfs 2 (2013), joka ei kuitenkaan menestynyt toivotusti ja sai murska-arviot. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä vielä kolmas osa, mutta sitä ei toteutettukaan. Kaksi filmiä tehnyt Sony ei kuitenkaan luovuttanut, vaan päätti, että seuraavaksi olisi tiedossa täysin animoitu Smurffit-leffa. Aluksi animaation teko lähti liikkeelle nimellä "Get Smurfy", mutta se muuttui Smurfs: The Lost Villageksi, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017. Elokuva oli iso menestys, mutta kriitikot eivät olleet siitäkään vakuuttuneita. Itse en ole koskaan fanittanut Smurffeja, vaikka katsoinkin lapsena 1980-luvun animaatiosarjaa, kun se pyöri uusintana televisiossa. En käynyt katsomassa kahta näyteltyä The Smurfs -filmiä, sillä en ollut kuullut niistä mitään hyvää, mutta kun ensimmäinen osa tuli pari vuotta sitten televisiosta, päätin vilkaista sen. Se oli mielestäni kehno, enkä katsonut toista osaa. Minusta Smurffeja ei pitäisi tehdä näyteltynä, vaan pelkästään animaationa, joten ilahduin hieman kuullessani, että oli tulossa kokonaan animoitu Smurffi-elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta ajattelin silti katsoa sen. Harmillisesti elokuvan lehdistönäytös oli vain suomeksi dubattu, eikä se tullut Suomen teatterilevitykseen lainkaan englanniksi, joten päätin odottaa siihen, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi. Kun niin vihdoin tapahtui, kävin vuokraamassa Smurffit: Kadonneen kylän yhdessä Fifty Shades Darkerin (2017) kanssa (outo yhdistelmä, tiedän) ja katsoin sen.

Smurffikaverukset Smurffiina, Välkky, Patti ja Kömpelö lähtevät seikkailulle kiellettyyn metsään, varoittaakseen erilaisia smurffeja ilkeästä Velhosta. Hän aikoo nimittäin siepata kaikki smurffit, jotta voi kerätä niiden voimat ja tehdä itsestään maailman mahtavimman taikojan.

Smurffeilla on tunnetusti jokaisella oma erityislahjakkuutensa, eli jokainen on juuri tietynlainen. Välkky (Danny Pudi) on todella fiksu ja kekseliäs. Kömpelö (Jack McBrayer) on nimensä mukaisesti kömpelö, mikä aiheuttaa usein ongelmia. Patilla (Joe Manganiello) on isot lihakset ja hän kokee vahvuutensa olevan... noh, vahvuus. Smurffiina (Demi Lovato) ei tosin ole oikeastaan mitään tiettyä ja leffan aikana hän pohtiikin usein, mikä hänen tarkoituksensa on? Smurffiinalla vaikuttaa olevan kaveriporukasta eniten järkeä ja sydäntä, minkä lisäksi hän vaikuttaa enemmän oikealta persoonalta kuin hieman yksiulotteiset ystävänsä. Onneksi Kömpelö, Välkky ja Patti eivät kuitenkaan täysin ole nimiensä orjia ja jokaisesta löytyy vähän jotain muutakin. Jokaiselle nelikosta on annettu oivallisesti ruutuaikaa, jolloin katsoja välittää jokaisesta hahmosta ja heidän seikkailunsa muuttuu kiinnostavammaksi.
     Elokuvan pahis on ilkikurinen Velho (Rainn Wilson), joka on vuosia haaveillut smurffien nappaamisesta. Hän ei kuitenkaan koskaan löydä smurffeja, mikä ei ole ihme, sillä vaikka hän on hyvä taikomaan, ei hän ole älykkäimmästä päästä. Jopa hänen Rontti-kissansa (Frank Welker) osoittaa useasti olevansa fiksumpi, vaikkei koskaan puhukaan kunnolla. Rontti ei ole selkeä paha, mutta tottelee silti Velhon käskyjä ja auttaa tätä smurffien sieppaamisessa. Kaksikko on hauska ja he ovat juuri sopivan erilaiset, jotta heidän tiiminsä toimii läpi filmin. Velholla on myös toinen lemmikki, Monty-lintu (Dee Bradley Baker), joka omistajansa tavoin ei ole mikään järjenjättiläinen.
     Muita hahmoja leffassa ovat smurffikylän viisas ja vanha päällikkö Suursmurffi (Mandy Patinkin), joka toimii elokuvan kertojana; toisen smurffikylän johtaja Smurffipaju (Julia Roberts); kovista esittävä Smurffimyrsky (Michelle Rodriguez); sekä ärsyttävän energinen Smurffikukka (Ellie Kemper).

Smurffit: Kadonnut kylä on huima parannus vuoden 2011 The Smurfs -leffaan verrattuna. Kun mukana ei ole aitoja ihmisiä, vaan koko filmi on toteutettu animaationa, on sitä mukavampi katsoa, eikä se aiheuta samalla lailla myötähäpeää. Elokuvan lapsellisuus ei tunnu yhtä oudolta, kun kyseessä on animaatio, vaan se tuntuu täysin hyväksyttävältä. Harmillisesti paikoitellen teoksen tunnelmasta huomaa, että se on tehty lähestulkoon pelkille lapsikatsojille, eikä vanhempia ole mietitty melkein ollenkaan. Kyseessä ei siis ole kunnon koko perheen elokuva, kuten vaikkapa Walt Disneyn tai Pixarin teokset, jotka saattavat koskettaa aikuisia jopa enemmän kuin lapsia. Älykkyyttä tai oikeasti kiehtovia teemoja ei ole mukana, vaan elokuvassa vain mennään nopeatempoisesti eteenpäin, ja lapset voivat olla innoissaan, kun smurffikaverit kohtaavat erilaisia "vaaroja". Kuitenkin jos tätä vertaa viime vuoden Trollsiin (2016), joka oli vain lapsille tarkoitettua ylienergistä kohellusta, on Smurffit: Kadonnut kylä enemmän aikuisten mieleen. Tätä katsoessa ei nimittäin tunnu siltä kuin tyhmentyisi, kuten Trollsin aikana kävi.

Vauhtia elokuvassa tosiaan riittää, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Seikkailusta on saatu aikaan kiinnostavan mukaansatempaava ja viihdyttävä, jolloin sitä seuraa mielellään, vaikkei kovin kummoisesta kokonaisuudesta ole kyse. Elokuva jopa tarjoaa parit naurut, eikä aikuiskatsojaa haittaa, vaikka monet vitsit liittyvätkin pääasiassa toilailuun. Lapsille filmistä koituu varmasti paljon riemua. Mukana on hieman jopa sydäntä ja pientä koskettavuutta, joka voi toimia herkimmille katsojille. Minä en erityisemmin välittänyt itse kadonneesta kylästä ja sen asukeista, mutta ne sopivat tarpeeksi hyvin mukaan ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Tylsiä kohtia ei mukana ole, vaan Smurffit: Kadonnut kylä viihdyttää loppuun asti, jolloin siitä jää suurimmaksi osaksi positiivinen tunne. Mukana on kuitenkin pari rasittavaa hetkeä ja kliseisen tanssinumeron olisi voinut jättää kokonaan pois. Kyseessä ei ole mikään maailmaa mullistava elokuva, mutta tarpeeksi kelpo, jotta sen voisi katsoa sujuvasti toistekin ja sille voisi tehdä jatkoa.

Elokuva on animoitu erittäin mainiosti. Vaikkei mukana olekaan samalla lailla yksityiskohtia kuin Disneyn ja Pixarin leffoissa, on visuaalinen tyyli otettu alkuperäisistä sarjakuvista, jolloin sitä on entistä mukavampaa katsoa. Itse smurffit ovat aika tylsän näköisiä, mutta Velho näyttää hassulta ja hänen Rontti-kissansa on suloinen. Elokuva on todella värikäs, mistä pidin erittäin paljon. Äänimaailma leffassa on mainio. Musiikeista vastaa Christopher Lennertz, jonka sävellykset sopivat filmiin, mutteivät jää lainkaan mieleen. Sen sijaan mukaan otettu Meghan Tarinorin ärsyttävä kappale "I'm a Lady" saattaa jäädä jumputtamaan päähän, vaikkei sovikaan elokuvaan yhtään. Smurffit: Kadonneen kylän on ohjannut Kelly Asbury, joka aiemmin tehnyt lähinnä piirtäjän hommia, mutta on myös ohjannut animaatiot Spirit: Stallion of the Cimarron (2002), Shrek 2 (2004) ja Gnomeo & Juliet (2011). Tässä Asbury on tehnyt ihan kelpoa työtä, minkä lisäksi hän ääninäyttelee nopeasti nähtävää Utelias-smurffia.

Yhteenveto: Smurffit: Kadonnut kylä on viihdyttävä seikkailu, jota seuraa mielellään, mutta joka ei tarjoa sen ihmeellisempiä tunteita. Vauhtia ja hassuja tilanteita riittää lapsille, joille elokuvasta syntyy varmasti paljon iloa, mutta aikuiskatsojia ei ole mietitty kovin paljoa tekovaiheessa. Leffassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Smurffikaverukset ovat oivallisen erilaisia toisistaan, jolloin heitä ei sekoita keskenään, ja heidän toilailujaan on huvittavaa katsoa. Myös tarinan pahis Velho on mainio, minkä lisäksi kissafanina olin innoissani söpöstä Rontti-katista. Visuaalisesti kyseessä on todella tyylikäs ja ihanan värikäs elokuva. Animointi on upeaa, vaikka itse smurffit ovatkin hieman tylsän näköisiä. Smurffit: Kadonnut kylä on hyvä tapa saada uusi sukupolvi innostumaan sinisistä olennoista ja se toimii luultavasti vanhoille smurffien ystäville, mutta muuten se voi jättää hieman kylmäksi. Se on kuitenkin huima parannus näyteltyyn versioon verrattuna ja kyllä sille voisi joskus tehdä jatkoa. Pidän todella paljon siitä, että vanhoista sarjakuvista tehdään 2000-luvulla uudelle sukupolvelle animaatioita, kuten The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn (Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus - 2011), Astérix: Le Domaine des Dieux (Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho - 2014) - jota ei harmillisesti löydy Suomessa alkuperäiskielellä - ja The Peanuts Movie (Tenavat-elokuva - 2015). Toivon, että seuraavaksi Yhdysvalloissa tehtäisiin animaatiot Morrisin luomasta "Lucky Luke" -westernsarjakuvasta (1946-) ja Bill Wattersonin "Calvin and Hobbesista" ("Lassi ja Leevi" - 1985-1995). Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smurfs: The Lost Village, 2017, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Kerner Entertainment Company, LStar Capital, Wanda Pictures