Arvostelu: Happy Gilmore 2 (2025)

HAPPY GILMORE 2

Ohjaus: Kyle Newacheck

Pääosissa: Adam Sandler, Sunny Sandler, Benny Safdie, Haley Joel Osment, Benito Antonio Martínez Ocasio, Sadie Sandler, John Daly, Christopher McDonald, Ben Stiller, Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider, Conor Sherry, Jackie Sandler, Julie Bowen, Eric Andre, Margaret Qualley, Steve Buscemi, Rob Schneider, Nick Swardson ja Eminem

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Adam Sandlerin tähdittämä komediaelokuva Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996) oli hitti, joten sille on tietty päätetty tehdä jatkoa. Sandler pyöritteli ideoita mahdollista jatkoa varten vuosia, kunnes lopulta keksi tarinan, jonka hän halusi kertoa. Vuonna 2024 Sandler paljasti, että kakkososa on ihan oikeasti tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Happy Gilmore 2 on julkaistu suoraan Netflixissä. Itse pidän alkuperäisestä Happy Gilmoresta, mutten kokenut elokuvan tarvinneen jatkoa. Päätin silti katsoa Happy Gilmore 2:n heti sen julkaisupäivänä.

On kulunut lähes 30 vuotta siitä, kun Happy Gilmoresta tuli maailmankuulu golfaaja. Nyt mies on ikääntynyt alkoholisti ja yksinhuoltajaisä, Virginia-vaimon menehdyttyä. Kun Happyn tytär tarvitsee suuren summan rahaa päästäkseen unelmakouluunsa, Happyn täytyy palata kentälle ja voittaa uudenlainen golfturnaus, saadakseen koulurahat.

Adam Sandler palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan Happy Gilmoreksi, entiseksi räyhäjääkiekkoilijaksi, joka vaihtoi kaukalon golfkenttään, tajutessaan voivansa lyödä palloa pidemmälle kuin kukaan muu. Happyn kuvio oli varsinainen menestystarina, jonka myötä hän voitti suuren golfturnauksen ja vielä voitti erään Virginian (Julie Bowen) sydämen. No, se oli silloin lähes 30 vuotta sitten se. Happy Gilmore 2 esittelee aika säälittävän miehenromun, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen vajonnut alkoholismiin, jättänyt golfin, menettänyt rahansa ja pärjää heikosti yksinhuoltajaisänä tolvanoille pojilleen (Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider ja Conor Sherry) ja baletista haaveilevalle tyttärelleen Viennalle (Sandlerin tytär Sunny Sandler). Sandler on roolissaan jotenkin väsynyt ja jopa Happyn tuittupäähetkinä hän vetää roolinsa laiskasti, vailla sen suurempaa intoa koko leffaa kohtaan. Happyn poikien näyttelijät omaavat sitten sitäkin enemmän energiaa, kun taas Sunny-tytär ei vaikuta omaavan juuri mitään presenssiä kameran edessä.

     Vanhoista tutuista paluun tekee myös Christopher McDonald entisenä golftähti Shooter McGavinina, joka on viettänyt viimeiset kolme vuosikymmentä mielisairaalassa, seottuaan Happyn voiton myötä. Uusina tuttavuuksina taas esitellään muun muassa golfin uudistamisesta haaveileva Frank Manatee (Benny Safdie), Happyn uusi caddie Oscar (Benito Antonio Martinez Ocasio), sekä Happyn uusi vastus golfkentällä, Billy Jenkins (Haley Joel Osment). Leffa on lisäksi täynnä lukuisia cameoita ja Sandler on ujuttanut myös äitinsä Judyn, vaimonsa Jackien ja toisen tyttärensä Sadien, sekä kaverinsa Rob Schneiderin, Steve Buscemin ja Nick Swardsonin mukaan. Safdie ei vakuuta osassaan, mutta McDonald revittelee hyvin, Osment tanssahtelee sulavasti pidettävän ja mulkvistin välimaastossa ja Ocasion esittämä sympaattinen Oscar nousee suosikiksi hahmokaartista.

Happy Gilmore 2 on jälleen yksi helppojen rahojen perässä väkisin väännetty jatko-osa, joita viime vuosina on totuttu näkemään turhankin paljon. Siinä, missä ensimmäinen elokuva oli hauska ja viihdyttävä, sekä sisälsi oikeasti hyvän tarinan, jatko-osa on ponneton, laiska ja jopa pitkäveteinen, eikä tarinassakaan ole juuri kehuttavaa. Sen sijaan, että Happy osallistuu golfturnaukseen pelastaakseen äitinsä kodin, hän yrittää kerätä tarvittavat rahat, jotta hänen tyttärensä pääsisi haaveilemaan kouluun. Tavallisen golfturnauksen sijaan luvassa on "Maxi Golfia", joka menee omien sääntöjensä ja esteratojensa kanssa jo hieman typerryttävän puolelle.

Sandlerin leffoissa ei toki ole usein kehumisen aihetta, mutta olisin odottanut, että kun mies palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan, nimenomaan tähän elokuvaan olisi panostettu. Mutta ei. Happy Gilmore 2:ssa toisaalta tapahtuu vähän väliä jotain todella hektistä ja hahmot meuhkaavat, mutta kaikesta puuttuu palo leffaa kohtaan. Komediaosasto jätti minut kylmäksi, vaikka yleensä Sandlerin tyhmät pissa-kakka-jututkin herättävät minussa lapsellisen huvittuneen hymyn. Kun leffan alkupää velloo niin paljon Happyn masennuksessa, ovat vitsitkin vähissä. Pari ihan hauskaa juttua mahtuu sekaan, mutta eivätpä ne paljoa pelasta. Jostain syystä Happy Gilmore 2 on vieläpä päätetty venyttää kahden tunnin mittaan, siinä missä ykkösosa oli napakka puolitoistatuntinen. Iso osa tästä liikakestosta syntyy, kun kaikki vanhat tutut ykkösleffasta on pitänyt ängetä mukaan ja jos heidän näyttelijänsä ovat kuolleet tässä kolmen vuosikymmenen aikana, on heidän hahmonsa korvattu heidän lapsillaan, jotka ovat ihan samanlaisia tyyppejä kuin vanhempansa. Jatko-osalla ei kuitenkaan ole luottoa, että katsoja muistaisi nämä hahmot, vaan turvautuu näyttämään aivan liikaa muistelupätkiä ensimmäisestä leffasta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Kyle Newacheck, joka on aiemmin tehnyt Sandlerin Murder Mystery -komedian (2019). Newacheckin työ on turhauttavan laiskaa, mihin vaikuttaa Sandlerin ja Tim Herlihyn heikko käsikirjoitus. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt älytä tiivistää ja karsia latteimpia vitsejä. Happy Gilmore 2 on kuitenkin kuvattu kelvollisesti, lavasteet ovat oivat ja puvustus menevää. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit jäivät aika yhdentekeväksi taustahälinäksi. Lopulta itselleni elokuvan ainoa innostava juttu oli, kun finaaliottelun käynnistyessä pärähti soimaan suosikkikappaleeni suosikkiyhtyeeltäni, eli Musen Knights of Cydonia. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore 2, 2025, Happy Madison Productions, Netflix, Pro Shop Studios, STX Films, Universal Pictures

Arvostelu: Blink Twice (2024)

BLINK TWICE

Ohjaus: Zoë Kravitz

Pääosissa: Naomi Ackie, Channing Tatum, Alia Shawkat, Adria Arjona, Christian Slater, Haley Joel Osment, Liz Caribel, Trew Mullen, Simon Rex, Levon Hawke, Geena Davis, María Elena Olivares, Cris Costa ja Kyle MacLachlan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Blink Twice on näyttelijä Zoë Kravitzin esikoisohjaus. Kravitz oli vuosia halunnut kokeilla elokuvantekoa kameran toisella puolella ja ryhtyi vuonna 2017 kynäilemään käsikirjoitusta, joka kulki työnimellä "Pussy Island". Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja nyt Blink Twice on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Kravitzin kokeilevan onneaan ohjaajan penkillä ja kiinnostukseni kasvoi, kun näin elokuvan lupaavan trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Blink Twicen heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Cocktail-tarjoilija Frida saa kutsun teknomoguli Slater Kingin paratiisisaarelle. Aluksi jatkuva juhlinta vaikuttaa huippulomalta, mutta pian Frida alkaa epäillä, että saarella on meneillään jotain shokeeraavaa...

I Wanna Dance: The Whitney Houston Movieta (Whitney Houston: I Wanna Dance With Somebody - 2022) tähdittänyt Naomi Ackie näyttelee Fridaa, cocktail-tarjoilijaa, joka haaveilee hulppeammasta elämästä ja kiinnostuukin työkeikkanaan toimivan varainkeruugaalan järjestävästä teknomoguli Slater Kingistä, jota näyttelee ohjaaja Kravitzin poikaystävä Channing Tatum. Frida on pidettävä hahmo ja varmasti samaistuttava monelle, tämän painaessa tylsää duunia ja tarttuessa sitten tietty aikamoiseen irtiotto arjesta -tarjoukseen. Ackie on hyvä valinta rooliinsa ja mainio on myös Tatum, josta löytyy karismaa hurmaavaksi bisnesmieheksi ja joka parantaa otettaan elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Alia Shawkat Fridan työkaveri-kämppis-bestiksenä Jessinä, joka pääsee myös paratiisisaarelle, sekä Adria Arjona, Haley Joel Osment, Christian Slater, Liz Caribel, Trew Mullen, Geena Davis, Simon Rex, Levon Hawke, Cris Costa ja Kyle MacLachlan saaren muina vieraina, Sarahina, Tomina, Vicinä, Camillana, Heatherina, Stacyna, Codynä, Lucasina, Stanina ja tohtori Richinä. Sukuvika-komediasarjasta (Arrested Development - 2003-2019) tuttu Shawkat on lystikäs osassaan ja hän ja Ackie vakuuttavat siitä, että he olisivat olleet parhaita ystäviä vuosikaudet. Oivallinen on kanssa alkukesän Hit Man -leffassakin (2023) nähty Arjona fiktiivisestä Selviytyjät-tyyppisestä sarjasta tunnettuna Sarahina.

Blink Twice alkaa sisältövaroituksella, elokuvan käsitellessä vallan väärinkäyttöä ja sisältäessä kuvausta seksuaalisesta väkivallasta. Kyseessä onkin hyvin ajankohtainen trilleri, jonka kauhukertomuksesta on helppo vetää yhtymäkohtia tosielämän ikäviin tapauksiin. Mukana on pari kohtausta, jotka saattavat laukaista herkemmällä ja/tai traumaattisen kokemuksen läpikäyneellä katsojalla paniikkikohtauksen, joten tässä tapauksessa suosittelen elokuvaa varauksella. Muuten suosittelen varsin lämpimästi käymään kurkkaamassa Blink Twicen, sillä kyseessä on oikein toimiva jännäri ja ennen kaikkea ihan pätevä esikoiselokuva Zoë Kravitzilta.

Kravitzin työssä parasta on hänen ohjauksensa. Hän rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti ja hissuksiin. Aluksi unelmalomalta paratiisisaarella vaikuttava reissu alkaa vähitellen saada synkkiä pilviä ylleen ja meno muuttuu kohtaus kohtaukselta epämiellyttävämmäksi. Kravitz ei paljoa säästele katsojaansa, vaan ne parit aiemmin mainitut kohtaukset ovat aidosti ahdistavia. Painostavuuden lisäksi sekaan on ujutettu myös hyvää huumoria, paikoin varsin synkkää sellaista ja kelpo satiiria. Kravitzin käsikirjoitus ei kuitenkaan ole yhtä vahva kuin ohjaus ja itse jäin kaipaamaan menoon jotain mojovampaa koukkua. Kenelle ihan oikeasti tulee yllätyksenä, että naisen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa trillerissä valkoisen rikkaan miehen bilesaari ei ole kiva paikka naisille? Fridalta ja muilta kestää todella kauan hoksata asian todellinen laita, mutta tämänkin jälkeen leffa kulkee turhan yllätyksettömiä polkuja lopputeksteihin asti. Alusta saakka Kravitz istuttaa katsojan mieleen tarinan loppupään kannalta tärkeitä yksityiskohtia, mutta tekee sitä turhankin alleviivaavasti, jolloin näiden yksityiskohtien todellisen merkityksen voi arvata hyvissä ajoin etukäteen. Siitä huolimatta, että käsikirjoitus kaipaisi hieman potkua, on Blink Twice silti pääosin hyvä jännäri, joka jättää positiivisena odottamaan, mitä Kravitz seuraavaksi tekee kameran takana.

Tekniseltäkin puoleltaan Blink Twice on hyvin tehty. Se on taitavasti kuvattu ja kameratyöskentelyllä ja leikkauksella korostetaan epämiellyttävää ilmapiiriä, kun kuvat ovat esimerkiksi hieman vinksahtaneita tai vaivaannuttavan lähellä kohteitaan. Luksussaaren lavastukset ovat hienot, puvustus on oivaa ja maskeeraukset äityvät kivan rajuiksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu Chanda Dancyn musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blink Twice, 2024, Metro-Goldwyn-Mayer, Bruce Cohen Productions, Free Association, Redrum

Arvostelu: A.I. - Tekoäly (A.I. Artificial Intelligence - 2001)

A.I. - TEKOÄLY

A.I. ARTIFICIAL INTELLIGENCE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Haley Joel Osment, Frances O'Connor, Jude Law, Sam Robards, Jake Thomas, Jack Angel, William Hurt, Brendan Gleeson, Robin Williams, Meryl Streep, Chris Rock ja Ben Kingsley
Genre: scifi, draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16

A.I. Artificial Intelligence, eli suomalaisittain A.I. - Tekoäly perustuu löyhästi Brian Aldissin novelliin Supertoys Last All Summer Long vuodelta 1969. Jo 1970-luvun lopulla ohjaaja Stanley Kubrick alkoi suunnitella elokuvaa novellin pohjalta, ostettuaan sen filmatisointioikeudet ja sai Aldissin itse kirjoittamaan leffan käsikirjoitusta. 1980-luvulla Kubrick pyysi Tappajahain (Jaws - 1975) ja Indiana Jones -elokuvien (1981-) myötä kuuluisuuteen noussutta Steven Spielbergiä ohjaamaan elokuvan hänen sijaan, mihin tarjoukseen Kubrickia fanittava Spielberg tarttui heti. Vuonna 1990 Aldiss korvattiin uudella käsikirjoittajalla, Ian Watsonilla, mistä Aldiss katkeroitui. Kubrick ei kuitenkaan uskonut, että elokuvan vaatimia erikoistehosteita pystyttäisiin luomaan, joten hän alkoi työstämään muita projekteja. Spielbergin julkaistua tehoste-elokuvansa Jurassic Parkin (1993), Kubrick oli niin häkeltynyt, että hän palasi välittömästi leffan pariin. Spielberg halusi kuitenkin siirtyä muihin projekteihin, ehdottaen Kubrickille, että tämä ohjaisi sittenkin elokuvan. Kubrick sen sijaan päätti tehdä Eyes Wide Shutin (1999) ja projekti pistettiin jälleen tauolle. Kubrick menehtyi juuri saatuaan elokuvansa valmiiksi, jolloin hänen vaimonsa Christiane Kubrick pyysi Spielbergiä harkitsemaan A.I. - Tekoälyn tekoa uudestaan. Spielberg suostui ja ohjauksen lisäksi päätti myös työstää käsikirjoituksen itse. Tuotanto pistettiin jälleen tauolle, kun Spielbergille tarjoutui hetkeksi mahdollisuus ohjata Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), mutta kun sen ohjausvastuu päätyi Chris Columbukselle, Spielberg palasi vihdoin kunnolla Kubrickin työn pariin. Kuvaukset alkoivat viimein kesällä 2000 ja lopulta A.I. - Tekoäly sai maailmanensi-iltansa 26. kesäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mikä sai kehuja kriitikoilta. Leffa sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras musiikki ja parhaat erikoistehosteet), yhden BAFTA-ehdokkuuden (parhaat erikoistehosteet), sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras ohjaus, miessivuosa ja musiikki), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse näin A.I. - Tekoälyn lähes kymmenen vuotta sitten, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun filmi täyttää 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella A.I. - Tekoälyn juhlan kunniaksi.

2100-luvulla ilmastonmuutos on aiheuttanut tuhoja ympäri Maapalloa, aiheuttaen monien miljoonien ihmisten kuoleman. Ihmiskunnan avuksi rakennetaan tekoälyllisiä meka-robotteja, mutta eräs tutkija ei koe niiden riittävän. Hän luokin David-nimisen lapsirobotin, minkä tehtävä on rakastaa ja tulla rakastetuksi oikean ihmisen tavoin.

Kuudes aisti -jännäristä (The Sixth Sense - 1999) tunnetuksi noussut ja siitä jopa Oscar-ehdokkuuden saanut Haley Joel Osment näyttelee Davidia, tekoälyllistä robottia, josta on ensimmäisenä yritetty luoda ihmismäistä tunteiltaan. Elokuvan aikana David yrittääkin ymmärtää rakkautta, mikä on hänelle aluksi pelkkä koodattu käsite, mutta vähitellen myös todellinen tunne. Osment eläytyy yllättävänkin vakuuttavasti robotiksi. Etenkin leffan alussa hänen liikkeensä ovat todella konemaiset ja tarkat, eikä hän taida räpäyttää silmiään koko filmin aikana. Alkupää elokuvasta käytetäänkin hyvin pitkälti siihen, kun hän tutkii ihmisten tapoja ja yrittää matkia niitä, sulautuakseen joukkoon.
     Frances O'Connor ja Sam Robards näyttelevät Monica ja Henry Swintonia, pariskuntaa, jonka todellinen lapsi Martin (Jake Thomas) on vakavan sairauden kourissa ja siksi jäädytetty hoitoa varten. Pariskunta ottaakin David-robotin itselleen sijaislapseksi. Robards ei pääse paljoa tekemään omassa osassaan, mutta O'Connor suoriutuu mainiosti äitinä, joka joutuu vaikeiden päätösten äärelle.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Davidin ystävä, nallerobotti Teddy (äänenä Jack Angel), seksirobotti Gigolo Joe (Jude Law), Davidin luoja professori Hobby (William Hurt) ja roboteista rahaa tahkoava Johnson-Johnson (Brendan Gleeson). Lisäksi joukko tunnettuja näyttelijöitä, kuten Robin Williams, Meryl Streep, Chris Rock ja Ben Kingsley tekevät cameoroolit robottien ääninä. Muuten näyttelijät tekevät vähintään kelvollista työtä, mutta Jude Law'n eksentrinen suoritus Gigolo Joena ampuu pahasti yli. Kyseessä saattaa jopa olla Law'n uran kehnoin roolityö.

Jude Law on jopa niin häiritsevä roolissaan, että elokuvan taso lähtee hurjaan laskuun, kun hän saapuu mukaan tarinaan. Ennen sitä, filmin ensimmäisten 45 minuutin ajan ehdin jo pohtia todella hämilläni, miksi ihmeessä en pitänyt A.I. - Tekoälystä kovinkaan paljon ensimmäisellä katselukerralla. Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mahtavat. Spielberg onnistuu taidokkaasti kanavoimaan Kubrickin henkeä ja tyyliä, silti pitäen lopputuloksen selvästi omana elokuvanaan. Hän vangitsee katsojan heti alussa samantyylisellä syvällisellä pohdinnalla, mitä Jurassic Parkistakin löytyi. Siinä mietiskeltiin, onko dinosaurusten palauttaminen takaisin oikein ja kannattaako niin tehdä, jos siihen pystyy? Tässä taas pohditaan, onko tekoälyllisten robottien luominen moraalisesti oikein ja etenkin, jos niihin yrittää koodata ihmismäisiä tunteita? Jumalan leikkiminen kostautuu aina ihmiskunnalle, joten miksi samoja virheitä toistetaan?

Pohdiskelun lisäksi on aidosti todella kiehtovaa ja suorastaan lumoavaa seurata, kuinka David aloittaa elämänsä Swintonin pariskunnan uutena lapsena. Seuraa toinen toistaan vangitsevampia kohtauksia, vaikka ne olisivat niinkin yksinkertaisia, että David vain tuijottaa, kun hänen vanhempansa syövät - ihmetellen, mitä ja miksi he tekevät niin, kun Davidin ei pidä tehdä? Oman lisänsä tähän kaikkeen tuo vielä elokuvan selvä pyrkimys olla futuristinen kuvaus Pinocchion sadusta. Paikoitellen tässä mennään liiallisuuksiin ja elokuva olisi voinut tehdä vertauskuvansa hienovaraisemmin, mutta toisaalta Pinocchion nykyaikaistaminen tarkottaisi luultavasti juurikin robottia, joka haluaa olla oikea ihminen.

Lähes kaikki tämä kuitenkin katoaa sen ensimmäisen 45 minuutin jälkeen. Gigolo Joe tuodaan mukaan ja vaikka toisaalta tulevat tapahtumat avaavat 2100-luvun maailmaa paremmin, alkupään vangitsevuus katoaa kuin tuhka tuuleen. A.I. - Tekoälyn mahtavuus lässähtelee jopa keskinkertaisuuden tasoille ja elokuva muuttuu yhä vain epätasaisemmaksi. Seikkailuissa futuristisessa kaupungissa on kyllä oma kiehtovuutensa, kun kaupunki on toteutettu kuin huomattavasti tätä vanhemmassa tieteiselokuvassa, mutta ei sekään lopulta riitä. Kahden ja puolen tunnin kestossaan elokuva käy välillä pitkäveteiseksikin. Kummallisessa loppuhuipennuksessaan meno taas paranee, mutta se alkupään hienous jää saavuttamatta. Pidin A.I. - Tekoälystä nyt toisella katselulla enemmän, mutta siitä löytyy yhä isoja ongelmia, mitkä estävät sitä nousemasta erittäin hyväksi filmiksi.

Vaikka kyseessä on selvästi Spielbergin elokuva (minkä voi huomata tunnelman lisäksi myös valaistuksesta ja savukoneen käytöstä), on A.I. - Tekoäly selvästi tehty Stanley Kubrickia kunnioittaen. Kahden omien aikojensa legendaaristen ohjaajien yhteentörmäys on kiehtova, mutta se ei jaksa kannatella loppuun asti, kuten ei myöskään tee Spielbergin käsikirjoitus. Teknisesti leffa on kuitenkin oivallinen (joskin leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla). Jotkut erikoistehosteet ovat vuosien varrella vanhentuneet kehnosti, mutta praktikaalitehostein toteutettu Teddy-nalle on yhä vaikuttava ilmestys. Huonoiten vanhentunutta taitaa tosin olla kuva tulevaisuuden New Yorkista, mikä on peittynyt veden valtaan, mutta missä vedestä kohoavat selvät World Trade Centerin kaksoistornit. Elokuva ilmestyi vuonna 2001, eivätkä tekijät tietenkään voineet tietää, mitä tulisi tapahtumaan... Spielbergin luottosäveltäjä John Williams on jälleen musiikkien puikoissa ja hoitaa hommansa tietty hienosti ja herkästi tunnelmoiden, nostaen hengen välillä mahtipontisiinkin mittoihin.

Yhteenveto: A.I. - Tekoäly on ensimmäisten kolmen varttinsa aikana hieno ja syvällisesti pohdiskeleva tieteiselokuva, joka kuitenkin lässähtää heti, kun Jude Law'n pahasti ylinäyttelemä Gigolo Joe tuodaan mukaan tarinaan. Alun unenomainen henki pitää kiehtovasti mukanaan ja on todella mielenkiintoista seurata, kuinka David yrittää elää kuin ihmiset. Haley Joel Osment on nappivalinta robottipojan rooliin. Filmistä löytyy oivaa moraalista mietintää ja samalla se ottaa kantaa teknologian ihannointiin ja ilmastonmuutokseen. Kun leffa siirtyy tästä nopeatempoisempaan scifiseikkailuun, elokuvasta tuntuu katoavan paljon. Epätasaisuutta alkaa löytyä yhä vain enemmän ja taso hiipuu pikkuhiljaa. Silti lopputuloksena on kelvollinen tieteisfilmi, jossa yksi kiehtovimmista puolista on kahden ohjaajalegendan tyylien yhdistyminen. Visuaalisesti elokuva toimii yhä, vaikka osa tietokonetehosteista ovatkin parhaat päivänsä jo nähneet. John Williams tunnelmoi tuttuun tapaansa mainiosti musiikeillaan. A.I. - Tekoäly ei kuulu Spielbergin filmografian kärkikastiin, mutta on se silti kelpo lisäys hänen kattavalle uralleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A.I. Artificial Intelligence, 2001, Warner Bros., Amblin Entertainment, DreamWorks, Parkes/MacDonald Image Nation, Stanley Kubrick Productions, The Kennedy/Marshall Productions

Arvostelu: Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999)

KUUDES AISTI

THE SIXTH SENSE

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Bruce Willis, Haley Joel Osment, Toni Collette, Olivia Williams, Trevor Morgan, Bruce Norris, Glenn Fitzgerald, Misha Barton, Donnie Wahlberg ja M. Night Shyamalan
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuudes aisti on M. Night Shyamalanin ohjaama draamatrilleri vuodelta 1999 ja luultavasti hänen tunnetuin työnsä. Vielä vuonna 1999 Shyamalan ei kuitenkaan ollut tunnettu nimi. Hän oli sitä ennen ohjannut vain leffat Praying with Anger (1992) ja Herätys Joshua! (Wide Awake - 1998), joista kumpikaan ei ollut menestynyt hyvin tai kehuttu kriitikoiden keskuudessa. Shyamalan yritti kuitenkin sinnikkäästi tehdä uusia elokuvia ja kirjoittikin tarinan pojasta, joka pystyy näkemään asioita, mitä muut eivät näe. Walt Disney -yhtiön johtoasemassa ollut David Vogel innostui tarinasta ja osti sen elokuvaoikeudet ilman muun yhtiön hyväksyntää. Disneyllä ei ollut luottamusta Shyamalanin taitoihin, joten he myivät leffan Spyglass-yhtiölle ja elokuvan teko lähti käyntiin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kuudes aisti sai ensi-iltansa 2. elokuuta 1999 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta, mutta se ei ollut välitön hitti. Ensimmäiset katsojat menivät katsomaan leffan lähinnä Bruce Willisin vuoksi, mutta sitten levisi sana, että leffa sisältäisi mieltämullistavia käänteitä, mikä sai yhä vain enemmän ihmisiä teatteriin. Lopulta elokuva tuotti lähes 700 miljoonaa dollaria ja se oli vuoden toiseksi menestynein leffa Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) jälkeen. Elokuva keräsi myös paljon palkintoehdokkuuksia ja se oli ehdolla mm. kuudesta Oscar-palkinnosta (paras elokuva, paras ohjaus, paras käsikirjoitus, paras miessivuosa, paras naissivuosa ja paras leikkaus), muttei voittanut niistä yhtäkään. Filmi on kuitenkin jäänyt elämään elokuvahistoriassa ja se nosti Shyamalanin maailmanmaineeseen. Itse näin Kuudennen aistin muistaakseni 2014 ja pidin sitä kelpo jännärinä. Harmillisesti elokuvan twistit oli jo spoilattu minulle, jolloin se ei tarjonnut samanlaista yllätystä kuin monille muille. Olen pohtinut jo pitkään katsovani elokuvan uudestaan ja ostinkin sen pari vuotta sitten Blu-rayna. Kun huomasin, että elokuva täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.

Lapsipsykologi Malcolm Crowe saa potilaakseen 9-vuotiaan Cole-pojan, joka näkee karmaisevia asioita...

Pääosassa Malcolmina nähdään Die Hard -tähti (1988-) Bruce Willis, joka on erinomainen roolissaan. Willis saa aikaiseksi paljon hyvin vähällä ja onnistuu näyttämään isoja tunteita jo pelkillä silmillään. Hän sopii uskottavasti psykologin osaan, missä vaaditaankin rauhallisuutta. Malcolm vaikuttaa oivalta psykologilta, joka kuitenkin itse tarvitsisi ammattiapua, sillä hänen elämänsä ei kulje kovin hyvin, etenkään hänen vaimonsa Annan (Olivia Williams) kanssa. Pariskunnasta on tullut todella etäinen, mikä aiheuttaa selvää tuskaa molemmissa. Williams ei ole kovin isosti esillä, mutta hän tekee hyvää työtä kohtauksissaan.
     Outoja ja pelottavia juttuja näkevää Colea taas näyttelee Haley Joel Osment, jonka roolisuorituksen onnistuminen on äärimmäisen tärkeää koko elokuvan onnistumisen kannalta. Jos Osment ei pystyisi myymään katsojalle sitä, että hänen hahmonsa näkee näitä hirvittäviä asioita, leffa murenisi hänen ympärillään. On ollut uhkarohkeaa pistää näin paljon paineita lapsinäyttelijän varaan, mutta onneksi se palkitaan ja Osment on nappivalinta rooliin, eikä ole sinänsä mikään ihme, että hän sai Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöstään. Parissa kohtaa hän ei täysin vakuuta, mutta suurimmaksi osaksi hän on mahtava ahdistuneena poikana, joka pelkää sekä näkyjään että ihmisten reaktioita hänen kykyynsä. Cole saakin nopeasti katsojan sympatiat puolelleen.
     Toni Collette näyttelee Colen äitiä, joka on juuri eronnut miehestään ja yrittää pärjätä yksin lapsensa ja parinkin eri työn kanssa. Äiti ei ole millään lailla inhottava, vaan oikein lämmin ja huolehtiva, mutta silti on ymmärrettävää, miksei Cole uskalla puhua kyvystään hänelle. Collettekin sai Oscar-ehdokkuuden ja täysin ansaitusti, sillä muutamassa kohtaa hän tekee todella vakuuttavaa työtä.
     Elokuvassa nähdään myös Trevor Morgan Colea kiusaavana Tommy Tammisimona, Bruce Norris Colen opettajana, sekä Donnie Wahlberg erikoisena Vincentinä. Ohjaaja Shyamalan nähdään lääkärinä eräässä sairaalakohtauksessa, kunnianosoituksena hänen suvulleen, josta monet ovat lääkäreitä.

Kuudes aisti on ehdottomasti ansainnut paikkansa elokuvahistorian merkkiteosten joukossa. Kyseessä on aivan fantastinen teos, missä Shyamalan osoittaa taidokkuutensa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Hän on rakentanut tarinan mestarillisella tavalla ja aukoo sen nerokkaita mysteereitä upeasti. Shyamalan on viilannut tarinan pienet yksityiskohdat täydellisiksi, jotta se antaa salakavalia vihjeitä, muttei ole liian paljastava, jottei loppuratkaisu selviäisi heti. Hienon tekstinsä pohjalta Shyamalan tekee erinomaista työtä myös ohjaajana ja on hauska pistää merkille, kuinka vanhanaikainen ohjaustyyli hänellä on tässä leffassa. Kuudes aisti voisi monin tavoin olla vaikkapa 1970-luvun leffa, sillä sen henki ja kerrontatapa ovat hyvin samanlaisia. Enkä todellakaan tarkoita tätä huonolla tavalla - tyyli sopii elokuvaan täydellisesti ja vieläpä lisää sen koukuttavuutta.

Shyamalan on myös onnistunut luomaan erikoisen yhdistelmän draamaa ja kauhua, mitkä tukevat toisiaan juuri oikein. Kauhuelementtejä tuodaan mukaan hienovaraisin keinoin ja tunnelmaa kasvatellaan hitaasti läpi leffan. Nykypäivänä jotkut katsojat eivät välttämättä edes laske tätä leffaa kauhuksi, sillä se ei ole pelottava alusta loppuun. Itse taas pidän hienona, kuinka Shyamalan tuo kauhuhenkeä ja -kuvastoa mukaan vähitellen ja maltillisesti. Tämä lisää shokeeraavien hetkien arvoa. Hän myös hallitsee äkkisäikäytysten käytön, eivätkä ne ole mukana naurettavan yliampuvasti, kuten monissa 2010-luvun kauhurainoissa. Elokuva onnistuu paikoitellen olemaan erittäin jännittävä, etenkin kun Cole vihdoin paljastaa, mitä hän oikeasti näkee, jolloin katsojakin pääsee näkemään samoja kauheuksia.

Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää jännitystä ja ahdistavuutta, vaan siinä on myös paljon koskettavaa draamaa - etenkin Colen ja hänen äitinsä välisen vaikean suhteen ansiosta. Heidän välejään rakennetaan hienosti läpi elokuvan ja siihen on saatu jotain aidosti liikuttavaa. Myös Malcolmin sydänsurut ovat haikeaa seurattavaa ja on mahtavaa, että tällaiseen leffaan on otettu mukaan tällainen juonikuvio. Filmistä löytyy myös pienesti huumoria, etenkin Colen ja Malcolmin yhteisten kohtausten aikana. Huumori ei tarjoa isoja nauruja, mutta Malcolmin taikatemput nostavat väkisinkin hymyn huulille. Elokuvan loppu on kuitenkin se, mikä ihmisiä puhututtaa edelleen ja mitään sen kummempia paljastamatta sanon vain, että on täysin ymmärrettävää, miksi lopun käänne on ollut niin mullistava. Se ei ole vain shokeeraava paljastus, vaan se saa katsojan myös miettimään kaikkea aiemmin nähtyä täysin uudella tavalla. Kuudes aisti on esimerkillinen tapaus siitä, kuinka lopputwisti täytyy tehdä. Sen pitää todella avata katsojan silmät ja saada katsoja pitämään elokuvaa entistäkin parempana. Seuraavilla katselukerroilla onkin mielenkiintoista tutkia leffaa uudella tavalla ja löytää vihjeitä loppuratkaisuun.

Kuudes aisti on myös tekniseltä toteutukseltaan hieno filmi. Elokuva on kuvattu erinomaisesti ja siinä käytetään upeasti hyödyksi pitkiä otoksia, sekä ahdistusta lisääviä lähikuvia. Leikkaus on taidokasta ja filmin hidas rytmi ei oikeastaan kertaakaan käy tylsäksi. Lavastus ja puvustuskin ovat onnistuneet ja elokuva hyödyntää erästä väriä todella kiehtovalla tavalla läpi elokuvan. Maskeeraukset ovat paikoitellen ällöjä ja karmivia. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit lisäävät jännittävää ja surullista ilmapiiriä.

Yhteenveto: Kuudes aisti on upea elokuva ja kevyesti ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin paras teos. Shyamalanin tapa tehdä leffaa on kiehtovan vanhanaikainen ja elokuvassa vallitsee samanlainen tunnelma kuin 1970-luvun kauhufilmeissä. Tarinaa rakennetaan rauhallisesti ja jännitettä luodaan pikkuhiljaa. Äkkisäikäytyksiä on vain muutama ja ne on istutettu mukaan tehokkaasti. Elokuvasta löytyy hyvin ahdistavaa tunnelmaa, mikä naulitsee katsojan paikoilleen. Draamapuoli on myös erinomaisesti tehty ja hahmoista välittääkin yllättävän paljon. Tähän vaikuttavat myös hienot roolisuoritukset Bruce Willisiltä, Toni Collettelta ja nuorelta Haley Joel Osmentilta, joka välittää lahjakkaasti hahmonsa tunteet katsojalle. Ja tietty mukana on se suuri loppukäänne, mikä on täysin ymmärrettävästi saanut katsojat haukkomaan henkeä. Elokuvan lopetus muuttaa totaalisesti katsojan käsityksen filmistä ja toisella katselukerralla kokemus on täysin erilainen. Silloin vasta onkin kiehtovaa huomata, kuinka nerokkaasti Shyamalan asettelee vihjeitä ja kuinka mestarillisesti hän onkaan kirjoittanut ja ohjannut tämän filmin. Kuudes aisti kuuluu niihin leffoihin, mitkä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään ja se on todella ansainnut paikkansa elokuvahistorian merkkiteoksena.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Sixth Sense, 1999, Hollywood Pictures, Spyglass Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Barry Mendel Productions