Hijack, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

HIJACK - KAUSI 2

Luojat: George Kay ja Jim Field Smith

Näyttelijät: Idris Elba, Christian Näthe, Lisa Vicari, Clare-Hope Ashitey, Christiane Paul, Toby Jones, Albrecht Schuch, Dejan Bućin, Karima McAdams, Jasmine Bayes, Christine Adams, Ian Burfield, Christian Berkel, Asher Ali, Thomas Kitsche, Neil Maskell, Langston Uibel, Ellie McKay, Paddy Holland, Isobel Imade, Gretchen Mae Bean, Martin Oelbermann, Herbert Forthuber ja Jessica Hardwick

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 42 minuuttia - 59 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

George Kayn ja Jim Field Smithin luoma jännärisarja Hijack nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä kesäkuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt Hijackin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta aika paljonkin ja olen positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoinkin Hijackin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä. 

Sam Nelson on matkalla Saksan pääkaupungissa Berliinissä, kun hänen metronsa kaapataan. Tämänkertaisessa kaappauksessa piilee kuitenkin jotain enemmän kuin aluksi voisi luulla...

Idris Elba palaa rooliinsa Sam Nelsoniksi, bisnesneuvottelijaksi, joka sai ykköskaudella pysäytettyä terroristit, jotka olivat vallanneet lentokoneen. Siinä, missä tosielämässä vastaavaan tilanteeseen tuskin päätyy toiste, Sam huomaa toki olevansa taas kerran rikollisten nappaamassa kulkuneuvossa, tällä kertaa kyse on tosin lentokoneen sijaan metrosta Saksassa. Elba on edelleen karismaattinen roolissaan, mutta Samin kohdalla on tehty tällä kaudella tönkköjä ratkaisuja, joille en oikein lämmennyt missään vaiheessa. 

     Tämän kauden sivuhahmoja ovat muun muassa metronkuljettaja Otto (Christian Näthe), muut matkustajat, kuten Mei (Jasmine Bayes), kestävän kehityksen konsultti Freddie (Albrecht Schuch), hoitaja Jess (Karima McAdams), vauvansa kanssa kulkeva Timo (Thomas Kitsche), opettaja Colin (Langston Uibel), tämän oppilaat George (Paddy Holland), Rebecca (Isobel Imade) ja Tania (Gretchen Mae Bean), sekä metroliikennettä valvova Clara (Lisa Vicari), Ison-Britannian tiedustelupalveluun kuuluva Faber (Toby Jones) ja Saksan liittovaltion poliisin, Bundespolizein päällikkö Winter (Christiane Paul). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa vähintään passelisti, etenkin matkustajien esittäjät, jotka pääsevät tuomaan esille eri persoonia, jotka reagoivat hurjaan tilanteeseensa eri tavoin. Osa panikoi, osa onnistuu pysymään rauhallisena, osa tuo turvaa ja jotkut yrittävät leikkiä sankaria.

Mielsin Hijackin avauskauden oikein mainioksi jännitysnäytelmäksi. Mutta kuten usein käy jatko-osille, joissa sama hahmo ajautuu vastaavaan skenaarioon, ei Hijackin toinen tuotantokausi millään yltänyt edeltäjänsä tasolle. On kiva, että kyseessä ei ole tälläkin kertaa lentokone, vaan metro, mutta tämä tuo tavallaan oman mutkansa matkaan. Toisin kuin lentokone, joka on yläilmoissa, eristäen niin matkustajat, henkilökunnan kuin sieppaajat korkeuksiin, minne ei noin vain päästä, metron kohdalla sama homma ei ole mahdollista. Metro ei voi Berliinissä loputtomiin kaahata eteen- tai taaksepäin, kun joko edellä oleva tai perässä tuleva metro tulevat vastaan. Lisäksi metron kulku on helpompi estää kuin lentokoneen. Niinpä kausi joutuu keksimään aika väkinäisiä tapoja pitääkseen tilannetta käynnissä ja ennen kaikkea pitääkseen menon kiinnostavana. 

Siinä, missä avauskausi piti tehokkaasti otteessaan alusta loppuun, kakkoskaudella jännite alkaa rakoilla jo avausjakson jälkeen. Tekijät ovat yrittäneet tuoda omat koukkunsa tarinaan, mikä käy jo ilmi ykkösjakson lopusta, joka sen enempää spoilaamatta nykäisee varsin reippaasti mattoa katsojan jalkojen alta. Mutta minkään oikeasti shokeeraavan vedon sijaan tämä kikka tuntuu turhan epätoivoiselta "hähää, etpäs osannutkaan odottaa tätä!" -yritykseltä. Tämä toisaalta herättää kiinnostuksen nähdä, mihin suuntaan tarina tämän paljastuksen jälkeen etenee, mutta kuten jo totesin, tekijät eivät onnistu pitämään intensiteettiä yllä ja loppupeleissä mielsin Hijackin kakkoskauden aika yhdentekeväksi. Sääli, sillä ykköskausi oli niin toimiva paketti. Eipä minua siis juuri haittaisi, jos sarja päätetään lopettaa tähän.

Tuotantokauden ohjaajakaksikko Shaun James Grant ja ykköskaudelta palaava Jim Field Smith eivät saa pidettyä tiivistä tunnelmaa yllä yhtä onnistuneesti, mihin vaikuttaa voimakkaasti käsikirjoitustiimin heppoisempi työ. Teknisesti Hijackin kakkoskausi on kuitenkin pätevä, vaikka mukaan mahtuu joitain liian päivänselviä tietokonetehosteita, jotka eivät täysin vakuuta. Kausi on osaavasti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat hienot ja puvustus on oivallista. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Anne Nikitin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Pidin myös Shawn Lee's Ping Pong Orchestran Kiss the Sky -kappaleesta, joka soi kauden alkutekstien aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Hijack, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2023-, 60Forty Films, Green Door Pictures, Idiotlamp Productions

Arvostelu: Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues - 2022)

LÄNSIRINTAMALTA EI MITÄÄN UUTTA

IM WESTEN NICHTS NEUES

Ohjaus: Edward Berger

Pääosissa: Felix Kammerer, Albrecht Schuch, Aaron Hilmer, Moritz Klaus, Adrian Grünewald, Edin Hasanovic, Daniel Brühl, Thibault de Montalembert, Devid Striesow, Andreas Döhler ja Sebastian Hülk

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Im Westen nichts Neues, eli suomalaisittain Länsirintamalta ei mitään uutta perustuu Erich Maria Remarquen samannimiseen kirjaan vuodelta 1929. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty kaksi elokuvasovitusta, heti vuotta myöhemmin työstetty parhaan elokuvan Oscar-voittaja Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front - 1930), sekä suoraan televisiossa julkaistu Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front - 1979). Kummatkin olivat kuitenkin yhdysvaltalaisia filmatisointeja saksalaisen kirjan pohjalta ja 2010-luvulla Saksassa alettiin suunnitella omaa elokuvaa kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta uusi Länsirintamalta ei mitään uutta sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2022, kunnes se saapui maailmanlaajuiseen levitykseen Netflixin suoratoistopalvelun kautta kuukautta myöhemmin. Elokuva nousi kehutuksi hitiksi, vaikkakin se sai myös kritiikkiä erityisesti kotimaassaan Saksassa monien lähdemateriaalista tehtyjen poikkeuksien vuoksi. Kehuista huolimatta en kiinnostunut katsomaan elokuvaa, kun se ilmestyi Netflixiin. Olin juuri puoli vuotta aiemmin katsonut vuoden 1930 filmatisoinnin, enkä nähnyt tarpeelliseksi, että erinomaista sotaklassikkoa tehtäisiin uusiksi. Vasta kun elokuva sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ulkomaalainen elokuva, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, maskeeraus, ääni, musiikki ja erikoistehosteet), sekä voitti seitsemän BAFTA-palkintoa (paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, ääni, musiikki ja vieraskielinen elokuva), päätin vihdoin antaa leffalle mahdollisuuden ja katsoin vuoden 2022 Länsirintamalta ei mitään uutta viikkoa ennen Oscar-gaalaa.

Vuonna 1917 ensimmäistä maailmansotaa on kestänyt kolme vuotta. Nuori Paul Bäumer värväytyy kaveriensa kanssa sotimaan Saksan keisarillisessa armeijassa, uskoen sinisilmäisesti, että rintamalla hänestä kehkeytyisi suuri sankari. Todellisuus on kuitenkin aivan muuta ja koti-ikävä iskee pian, kun Paul tovereineen kohtaa sodan kauhut.

Pääroolissa vain 17-vuotiaana armeijaan värväytyvänä Paul Bäumerina nähdään Felix Kammerer, joka tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa muutosta läpi elokuvan. Paul esitellään leffan alussa naiivina ja leppoisana nuorukaisena, joka näkee sodassa lähinnä tilaisuuden todistella itseään, eikä tiedä yhtään, mikä rintamalla oikeasti odottaa. Kun hahmo lähtee taistoon, karu todellisuus iskee pian päin lärviä ja Kammerer esittää hienosti hahmonsa kasvavat pelkotilat. Katsojana jämähtää seuraamaan kiinnostuneena Paulin matkaa, toivoen, että tämä pääsee takaisin kotiinsa.

     Elokuvassa nähdään myös Albrecht Schuch Katczinskynä, joka toimii vähän kuin Paulin mentorina sotatantereella, Aaron Hilmer, Moritz Klaus, Adrian Grünewald ja Edin Hasanovic muina Paulin lailla sinisilmäisesti värväytyneinä nuorukaisina, joilla menee yhtä lailla pupu pöksyyn tosipaikan tullen, sekä tällä hetkellä Saksan kenties isoin maailmanlaajuinen stara Daniel Brühl Matthias Erzbergerinä, tosielämän henkilönä, joka allekirjoitti sodan lopettaneen Compiègnen aselevon. Sivunäyttelijät ovat myös mainioita rooleissaan, joskin Brühl tuntuu alikäytetyltä leffassa. Erzbergerin juonikuvio pohjautuu tositapahtumaan, mutta se ei kuulunut alkuperäiskirjaan tai aiempiin filmatisointeihin. Kuvion ujuttaminen mukaan jääkin hieman raakileeksi yritykseksi laajentaa tarinaa.

Skeptiset ennakko-odotukseni uutta Länsirintamalta ei mitään uutta -filmatisointia kohtaan osoittautuivat oikeiksi. Ei kyseessä ole missään nimessä huono elokuva. Ei. Parhaimmillaan filmi on suorastaan mahtava, mutta loppujen lopuksi se ei tuntunut tuovan mitään erityistä uutta pöytään, jotta se perustelisi olemassaoloaan. Itse asiassa se jopa poistaa tärkeiltä tuntuneita juttuja. Vaikka elokuvan alussa näytetäänkin pikaisesti, kuinka naiivi ennakkoasenne Paulilla ja kumppaneilla on sotaan, leffasta jää täysin uupumaan ainakin vuoden 1930 sovituksessa mukana ollut sotapropaganda, jolla hyväuskoisia nuoria kosiskeltiin liittymään armeijaan. Sodan kauheuksien realisoituminen kuvataan tarpeeksi hyvin, mutta todellinen isku jää lyömättä. Lisäksi uudesta elokuvasovituksesta uupuu mielestäni tärkeä osio, jossa traumatisoituneet ja kotiin ikävöineet selviytyjät palaavat lomansa aikana hetkellisesti kotiinsa, vain tajutakseen, etteivät enää kuulu sinne, sillä heidän asenteensa on muuttunut voimakkaasti, mutta kotipuoli on jäänyt ennalleen. Tämän takia hahmoilta uupuu se kauheus siitä, ettei heillä tunnu olevan enää paikkaa maailmassa. Elokuvalla kestää myös lopputeksteihin asti tuoda esille filmin nimen merkitys. Ranska pisti niin väkevästi hanttiin, ettei länsirintama edennyt lähes lainkaan, eikä sieltä siis ollut mitään uutta kerrottavaa.

Puutteistaan huolimatta elokuva on kuitenkin omana sotadraamanaan kieltämättä mallikkaasti tehty ja erityisesti sen taistelukohtaukset ovat vaikuttavia karmeudessaan ja teknisessä taituruudessaan. Parhaimmillaan leffa vangitsee katsojansa jännittämään nuorukaisten puolesta, kun nämä yrittävät taistella henkensä kaupalla. Surun hetkiltä ei tietenkään voida välttyä, joskin samoihin sydäntä särkeviin tunnelatauksiin ei ylletä kuin vuoden 1930 klassikossa. Sekaan on saatu oivia suvantovaiheita, joissa nähdään muun muassa sotilaiden yhteishengen vahvistumista esimerkiksi vitsailun kautta. Nämä tuovat sydäntä ja ihmisyyttä muuten kylmään ja ankeaan filmiin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Edward Berger, joka tekee vakuuttavaa työtä tunnelman ja massiivisten sotakohtausten kanssa. Hänen, Ian Stokellin ja Lesley Patersonin käsikirjoitus kuitenkin kompastelee merkittävien hetkien ja temaattisten juttujen puutteella. Sentään he pitävät mukana merkittävän teeman sodan typeryydestä ja turhuudesta. Teknisiltä ansioiltaan Länsirintamalta ei mitään uutta on erinomainen. Kameratyöskentely on todella näyttävää ja sitä vain tukevat tyylikäs valaisu, harmaa värimaailma, sekä toinen toistaan upeammat lavasteet, taidokkaasti tehdyt asut ja yhä vain karummiksi muuttuvat maskeeraukset. Äänimaailma on väkevästi rakennettu. Heti alussa on loistoratkaisu, kuinka sota-asuja parsivat ompelukoneet kuulostavat konekivääriltä. Volker Bertelmannin säveltämät musiikit maalailevat oivallisen lisäyksen alakuloiseen tunnelmaan.

Yhteenveto: Länsirintamalta ei mitään uutta on erittäin mainio sotaelokuva, joka jää kuitenkin hieman laihaksi vuoden 1930 klassikkofilmiin verrattuna. Elokuva kuvaa väkevästi sodan kauhut, mutta siitä jää uupumaan tarinalle merkittäviä juttuja alun propagandasta hetkelliseen kotiinpaluuosioon. Leffalla myös kestää turhan kauan tuoda esille elokuvan nimen merkitys. Sotakohtaukset ovat kuitenkin vaikuttavaa katseltavaa kaikessa karmeudessaan. Lavastus-, puvustus-, maskeeraus-, ääni- ja tehostetiimi ansaitsevat aplodit, sillä niin erinomaisesti he rakentavat suuria taisteluita. Kameratyöskentely on myös upeaa ja teknisiltä ansioiltaan elokuva onkin varsinainen taidonnäyte. Myös näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Käsikirjoitukseltaan leffa jää kuitenkin vajaaksi, kaivaten temaattisesti tärkeitä aspekteja ja hetkiä. Uusi Länsirintamalta ei mitään uutta on pätevästi tehty sotafilmi, jolla varmasti napataan Oscar-pystejä ainakin teknisillä osa-alueille. Suosittelen kuitenkin kääntymään vuoden 1930 klassikon puoleen, joka on kestänyt aikaa häkellyttävän hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wikipedia.org

Im Westen nichts Neues, 2022, Amusement Park Films, Rocket Science, Sliding Down Rainbows Entertainment

Arvostelu: System Crasher (Systemsprenger - 2019)

SYSTEM CRASHER

SYSTEMSPRENGER

Ohjaus: Nora Fingscheidt
Pääosissa: Helena Zengel, Albrecht Schuch, Gabriela Maria Schmeide, Lisa Hagmeister, Melanie Straub, Maryam Zaree, Victoria Trauttmansdorff ja Matthias Brenner
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

System Crasher on saksalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Nora Fingscheidtin esikoiselokuva. Fingscheidt sai idean leffaan, kun hän oli naisten suojakodissa tekemässä dokumenttia ja sinne muutti 14-vuotias tyttö. Fingscheidt ihmetteli, miten sen ikäinen tyttö otettiin sinne vastaan ja hänelle kerrottiin, ettei tytölle ollut muuta paikkaa. Tämä oli viranomaisten mukaan "system crasher", jota kukaan ei huolinut vuosien yritystenkin jälkeen. Fingscheidt ajatteli, että tällaisesta tytöstä voisi kertoa kiinnostavan tarinan ja hän alkoikin työstämään leffan käsikirjoitusta. Hän sai rahoituksen tarinalleen ja kuvaukset alkoivat. System Crasher sai ensiesityksensä helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla, missä se voitti Hopeisen karhun -palkinnon. Leffaa on esitetty erilaisilla filmifestivaaleilla (mm. Suomessa kesällä Sodankylän elokuvajuhlilla ja syksyllä Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla) ja samalla se on alkanut saamaan myös teatterilevitystä. Nyt System Crasher rantautui teattereihin kunnolla täälläkin. Itse en ollut aikonut mennä katsomaan leffaa, kunnes ystäväni alkoi hehkuttamaan, kuinka upea teos oli kyseessä. Lopulta päätinkin, että kävisin sen kurkkaamassa ja menin katsomaan System Crasherin sen ensi-iltaviikonloppuna.

9-vuotias Benni on ongelmalapsi, systeeminrikkoja, jolle ei ole onnistuttu löytämään kotia. Benni kaipaa rakkautta, mutta voiko hän saada sitä huutamalla ja hakkaamalla?

Nuorena Benninä nähdään Helena Zengel, joka tekee tässä yhden kaikkien aikojen parhaimmista lapsinäyttelijöiden suorituksista. Zengel on aivan ällistyttävän upea roolissaan, eläytyen äärimmäisen vaikeaan osaansa paremmin kuin moni aikuinen ammattinäyttelijäkään pystyisi. Läpi leffan katsoja kummastelee, miten ihmeessä Zengel onkaan onnistunut sisäistämään tällaisen ongelmaisen nuoren tytön näin täydellisesti? Sillä kun Benni suuttuu, niin hänhän suuttuu ihan tosissaan. Benni huutaa, kirkuu, raapii, lyö, potkii, haukkuu ja heittelee tavaroita, mitkä osuvat käteen. Raivokohtaus saattaa syntyä jostain, mikä vaikuttaa toiselle todella pieneltä asialta, mutta Bennin mielessä se eskaloituu hurjiin mittasuhteisiin. Muutos saattaa tapahtua täysin äkillisesti ja Benni onkin erittäin arvaamaton tapaus. Monet aikuisista pelkäävät häntä ja vaikka Benni esittää nauttivansa tästä, on selvää, että hän kaipaa aikuisen rakkautta, mitä hän näkee monien muiden lasten saavan. Vaikka Benni onkin raivoisa ja pahimmillaan oikeasti vaarallinen, on hän rauhallisena usein suloinen nuori tyttö ja Zengel hoitaa senkin puolen hahmosta mestarillisesti. Zengel karjuu ilmoille ilmiömäisen roolisuorituksen, mikä nousee kevyesti vuoden parhaimpiin - eikä todellakaan vain lapsinäyttelijöiden tasolla.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Bennin äiti (Lisa Hagmeister), Bennille kotia etsivä sosiaalityöntekijä Bafané (Gabriela Maria Schmeide) ja Bennin koulunkäyntiavustaja Micha (Albrecht Schuch). Aikuisnäyttelijätkin ovat erittäin hyviä rooleissaan. Hagmeister tuo hyvin esille äitihahmon kokeman tunteen Bennin kaltaisen lapsen kasvattamisesta ja siinä pahasti epäonnistumisessa, kun taas Schmeide on sympaattinen Bafanéna, joka on leffan lempein hahmo Bennille. Aikuisnäyttelijöistä voiton vie kuitenkin Schuch, joka on osuva valinta Michan rooliin. Hänen hahmonsa muuttuu kiinnostavammaksi, mitä pidemmälle leffa etenee ja hänen ja Bennin välille muodostuu mielenkiintoinen ihmissuhde. Zengel on kuitenkin niin käsittämättömän fantastinen Benninä, että hän jättää kaikki muut näyttelijät varjoonsa läpi elokuvan.

System Crasher tarttuu hienosti ja vahvasti yhteiskunnan ongelmiin. Bennin kaltaisia tyttöjä ja poikia löytyy joka maasta ja joka maassa on samat ongelmat löytää heille paikkaa. Elokuva osoittaa, ettei Benni ole niinkään "systeemin rikkoja", sillä systeemi on jo rikki. Tyttöä siirretään lastenkodista toiseen, sijaisvanhemmilta ryhmäkoteihin. Ei ihme, että vuosien varrella Bennille on syntynyt mielikuva siitä, ettei häntä haluta minnekään. Ja kun hän ajattelee näin, kääntyy se myös toisinpäin, eikä hän halua minnekään - paitsi äitinsä luokse, mutta tämä ei pysty tarjoamaan sitä ihannekotia, mistä Benni unelmoi. Läpi leffan näytetään, millaiseksi syöksykierteeksi Bennin elämä on muuttunut ja kuinka hänelle ei edes nähdä positiivista tulevaisuutta. Monet ovat heti sitä mieltä, että hän kuuluu lukkojen taakse parantamattomana tapauksena. Katsoja voi tuntea Bennin tuskan.

Päähenkilönsä tavoin itse elokuvakin on usein aggressiivinen ja äkkipikainen, mutta myös hyvin herkkä. Leffasta löytyy kauniit ja koskettavat hetkensä. Epätoivon keskellä on pilkahdus jostain hyvästä, mutta aina kun asiat menevät paremmin, katsoja vain pelkää, milloin sama kauheus alkaa taas uudestaan. Elokuva aiheuttaa vahvan epämiellyttävää oloa - jo Bennin mustelmien täyttämä keho voi saada voimaan pahoin, etenkin kun leffa ei koskaan kerro, mistä ne ovat aiheutuneet. Onko kyseessä joku äidin miesystävistä, jonkin ryhmäkodin hoitaja, ilkeät lapset vai Benni itse? Varmaan niitä kaikkia. Leffa jättää jotkut jutut taidokkaasti katsojan tulkinnan varaan... paitsi lopun, mikä on sääli, sillä jos elokuva loppuisi muutaman minuutin aiemmin, olisi se vahvempi. Aikaisempi lopetus jättäisi katsojalle vellomaan sen epämiellyttävän tunteen. Kenties lisätyillä minuuteilla on haluttu hieman keventää, sillä jostain syystä ohjaaja-käsikirjoittaja Fingscheidt on kai ajatellut, että tällaisen jälkeen katsojan kuuluu lähteä kotiin hyvillä mielin.

Lopetusta lukuunottamatta Fingscheidt tekee erinomaista työtä elokuvan kanssa. Jos ei lasketa pientä TV-leffamaisuutta, mitä System Crasher pitää välillä sisällään, ei tästä uskoisi, että kyseessä on hänen esikoisteoksensa. Ohjaus on vahvaa ja Fingscheidt luo tunnelmaa upeasti. Hänen käsikirjoituksensa on iskevä ja voin kuvitella, millaiset paineet hän on kokenut, ymmärrettyään, että hänen pitäisi vielä löytää joku nuori tyttö, joka osaisi tulkita Fingscheidtin kirjoittamaa hahmoa ja lukea monia törkyrepliikkejä uskottavasti. Voin myös kuvitella, kuinka hän on huokaissut helpotuksesta nähdessään Zengelin roolityön. System Crasher on kuvattu oivallisesti ja heiluvaa käsivaraa hyödynnetään taidokkaasti kuvastamaan Bennin levottomuutta ja mielialan vaihtelua. Leikkauksessa joitain kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman (ja viimeiset minuutit olisi voinut pilkkoa pois), mutta suurimmaksi osaksi leffa kulkee sujuvasti eteenpäin. Lavasteet ovat hyvin tehdyt ja puvustajat ovat päässeet pukemaan Zengelin moniin erilaisiin vaaleanpunaisiin vaatteisiin, mikä on hyvässä ristiriidassa Bennin synkän maailman kanssa. John Gürtlerin säveltämät musiikit tuovat mainion lisäyksensä leffan henkeen.

Yhteenveto: System Crasher on hieno kuvaus yhteiskunnan rikkinäisyydestä. Elokuvassa nähdään yksi kaikkien aikojen parhaista lapsinäyttelijän roolisuorituksista, sekä ylipäätään yksi vuoden parhaista roolitöistä. Helena Zengel on käsittämättömän hyvä 9-vuotiaan Bennin roolissa. Hän hyppää täysillä tämän ongelmanuoren mieleen ja antaa palaa täysillä. Katsojalla saattaa usein loksahtaa suu auki Zengelin hurjaa roolisuoritusta seuratessa. Benni on paikoitellen pelottava, mutta samalla hyvin sympaattinen hahmo. Katsoja voi tuntea hänen tuskansa ja kaiken aikaa ärsyttää, kuinka maailma ei tunnu olevan valmis auttamaan häntä oikeasti. Elokuva on välillä raivokas, mutta usein myös koskettava. Ohjaaja-käsikirjoittaja Nora Fingscheidt tekee vaikuttavaa työtä leffan parissa. Ihan lopusta olisi kuitenkin voitu leikata viimeiset minuutit pois, sillä aikaisempi lopetus tarinalle olisi tehnyt paketista iskevämmän ja jättänyt katsojalle vielä oudomman tunteen. Jo tällaisenaan System Crasher on kuitenkin mahtava teos. Suosittelen elokuvaa rankoista draamoista pitäville, sekä kaikille vanhemmille, sillä tämä näyttää hyvin, kuinka lapsi ottaa vaikutteensa lähipiiristään ja jos lähipiiri ei ole kummoinen, on vaarana, että lapsi ei kasva kunnolliseksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Systemsprenger, 2019, Kineo Filmproduktion, Weydemann Bros., Oma Inge Film, ZDF/Das kleine Fernsehspiel