Haukka, kausi 1 (The Hawk - 2026) - sarja-arvostelu

HAUKKA - KAUSI 1

THE HAWK

Luojat: Will Ferrell, Harper Steele ja Chris Henchy

Näyttelijät: Will Ferrell, Fortune Feimster, Jimmy Tatro, Molly Shannon, Chris Parnell, Katelyn Tarver, Luke Wilson, David Hornsby, Gabriel Hogan, Aida Osman ja Keith David

Genre: komedia, urheilu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 28 minuuttia - 37 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hawk, eli suomalaisittain Haukka on Will Ferrellin, Harper Steelen ja Chris Henchyn luoma komediasarja. Kolmikko ilmoitti sarjan teosta vuonna 2023, jolloin se kulki aluksi työnimellä "Golf". Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025 ja nyt Haukka on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta, kun luin Ferrellin tähdittävän golfin maailmaan sijoittuvaa komediasarjaa. Ryhdyinkin katsomaan Haukkaa heti sarjan julkaisupäivänä.

Entinen golflahjakkuus Lonnie "Haukka" Hawkins päättää tehdä kunnon paluun ja saavuttaa golfaajien tavoitteleman Grand Slamin, voittamalla lajin tärkeimmät turnaukset putkeen.

Will Ferrell ei tietenkään toimi pelkkänä sarjan luojana, vaan hän toki myös näyttelee sen päähenkilöä, Lonnie Hawkinsia, joka tunnetaan lempinimellä "Haukka". Lonnie oli aikoinaan todellinen golfin mestari, mutta juuri kun hän oli saavuttamassa kaikkien golfaajien unelman, Grand Slamin, eli voittamassa lajin neljä merkittävintä kilpailua putkeen, hän mokasi juuri ratkaisevalla hetkellä. Nyt Lonnie yrittää pitää maineestaan kiinni, mutta häntä pidetään lähinnä golfin häpeäpilkkuna. Ferrell on roolissaan juuri niin Ferrell kuin voi etukäteen kuvitella. Hän vetää tuttua "ylikasvaneen miesvauvan" roolia, mitä häneltä on usein totuttu näkemään. Hän heittäytyy kyllä täysillä roolinsa vietäväksi, mutta hauskan sijaan hän on pääasiassa vaivaannuttava. Hän ei myöskään onnistu tekemään Lonniesta erityisen tykättävää luuseria, jota haluaisi kannustaa uuteen nousuun, vaan Lonnie on lähinnä ärsyttävä narsisti.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Lonnien ex-vaimo Stacy (Molly Shannon) ja hänen uusi miehensä Radford (David Hornsby), Lonnien ja Stacyn poika Lance (Jimmy Tatro) ja hänen tyttöystävänsä Natalie (Katelyn Tarver), Lonnien mailapoika Old Henry (Keith David), Lonnien pitkäaikainen kilpailija Golden Fisk (Luke Wilson), Lonnieta vihaava PGA-golfkiertueen johtaja Anton (Chris Parnell), sekä hämärän taustan omaava Sam (Fortune Feimster), joka tarttuu Lonnien matkaan. Sivuhahmot ovat joko tylsähköjä tai rasittavia. Näyttelijät yrittävät parhaansa, mutta joutuvat selvästi tyytymään pysyttelemään Ferrellin varjossa.

Haukassa olisi ainesta kelvolliseen, vajaan parin tunnin mittaiseen komediaelokuvaan, mutta harmillisesti kymmenestä puolen tunnin mittaisesta jaksosta koostuvana sarjatuotantokautena se tuntuu turhan venytetyltä. Ongelma todennäköisesti korjaantuisi jo sillä, että itse "Haukka", eli Lonnie olisi pidettävämpi päähenkilö ja jos Ferrell olisi parempi roolissaan. Nyt miehen katkeraa kitinää ja lapsellista käytöstä on lähinnä turhauttavaa katsella ja suurimman osan ajasta hauskoiksi tarkoitetut tilanteet aiheuttivat vain kiusallista hiljaisuutta minun kotisohvallani. Jo avausjakson kaamea tanssinumero sai minut melkein lopettamaan katselun. Ferrellin vannoutuneimmille faneille sarja todennäköisesti toimii, mutta omasta mielestäni Haukka oli vain aika heikko tapaus.

Sen lisäksi, että Lonnie yrittää tehdä uutta nousua ja saavuttaa vihdoin Grand Slamin, todistaen epäilijänsä vääriksi, kaudella on muitakin juonikuvioita, jotka liittyvät parin hahmon kytköksiin rikollisten kanssa. Yhden hahmon kohdalla tämä tuntui lähinnä sarjan venyttämiseltä, mutta toisen kohdalla kuviolla on selvä vaikutuksensa Lonnien kehityskaareen. Kaikki tämä ei kuitenkaan juuri kiinnosta, naurata tai edes viihdytä. Siinä, missä monen muun komediasarjan kohdalla puolituntisia jaksoja ahmii mielellään useamman putkeen, Haukan kohdalla jo pari jaksoa peräkkäin oli liikaa. Jos Haukkaa ei päätetä tehdä enempää, minua ei ainakaan harmita. Kun haluan katsoa hyvää komediasarjaa golfista, käännyn suosiolla Apple TV:n lystikkään Stickin (2025-) puoleen.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa uudesta Halloween-trilogiasta vastannut David Gordon Green) eivät saa kunnon potkua mukaan, eikä Harper Steelen ja Chris Henchyn johtama käsikirjoitustiimi keksi järin hauskoja tilanteita tai keskusteluja. Voisin hyvin myös kuvitella, että Ferrell on todennäköisesti improvisoinut suuren osan repliikeistään. Teknisesti Haukka on sentään menevä. Sarja on osaavasti kuvattu, lavastettu, puvustettu ja maskeerattu ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, vaikkei The Octopus Projectin musiikeista jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Hawk, Yhdysvallat, 2026-, Gloria Sanchez Productions, T-Street

Arvostelu: Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007)

ALIENS VS. PREDATOR 2

ALIENS VS. PREDATOR: REQUIEM

Ohjaus: Colin Strause ja Greg Strause

Pääosissa: Steven Pasquale, Johnny Lewis, John Ortiz, Kristen Hager, Reiko Aylesworth, Sam Trammell, Ariel Gade, David Paetkau, Gina Holden, David Hornsby, Chris William Martin, Chelah Horsdal, Liam James, Kurt Max Runte, Matt Ward, Michael Suchánek, Tim Henry, Robert Joy, Tom Woodruff Jr., Ian Whyte ja Françoise Yip

Genre: kauhu, scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 18

Scifikauhuelokuvasarja Alienin (1979-) ja scifitoimintaelokuvasarja Predatorin (1987-) risteyttänyt elokuva AVP: Alien vs. Predator (2004) oli taloudellinen hitti, vaikka kriitikot lyttäsivät sen ja monet fanitkin antoivat sille negatiivista palautetta. Taloudellisen menestyksen myötä 20th Century Fox pisti jatko-osan tuotantoon ja pestasi ohjaajiksi Strausen veljekset Colinin ja Gregin, jotka olivat pitkään haaveilleet mahdollisuudesta Hollywoodissa ja olivat pyrkineet jo ensimmäisen Alien vs. Predator -filmin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2006 ja lopulta Aliens vs. Predator: Requiem, eli suomalaisittain ihan vain Aliens vs. Predator 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2007. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti, minkä lisäksi niin elokuvasarjojen fanit kuin kriitikotkin haukkuivat sen lyttyyn. Elokuva jopa sai Razzie-ehdokkuudet huonoimpana jatko-osana ja kauhuelokuvana. Kuten kerroin arvostelussani AVP: Alien vs. Predatorista, avaruusmonstereiden ensimmäinen yhteisleffa on itselleni nostalginen tapaus, jonka parissa viihdyn passelisti edelleen. Jatko-osasta, jonka näin muutama vuosi ensimmäisen jälkeen, en kuitenkaan ole koskaan pitänyt. Kun huomasin AVP: Alien vs. Predatorin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella elokuvan, sekä sen jatko-osan. Katsoinkin Aliens vs. Predator 2:n heti seuraavana iltana.

Alien ja predatorin symbioosi predalien aiheuttaa tuhoa saalistajien aluksessa ja saa sen tekemään pakkolaskun lähelle pientä coloradolaiskaupunkia, Gunnisonia, jonka asukkaat joutuvat keskelle avaruusolentojen välistä taistelua.

Siinä, missä ensimmäinen Alien vs. Predator -elokuva keskittyi tutkimusryhmään, joka lähti selvittämään mysteerisen pyramidin saloja, pieneen amerikkalaiskaupunkiin sijoittuva jatko-osa kertoo Gunnisonin asukkaista. Heitä ovat muun muassa paikallinen sheriffi Eddie (John Ortiz), apulaissheriffi Ray (Chris William Martin) ja hänen vaimonsa Carrie (Gina Holden), vastikään vankilasta vapautunut Dallas (Steven Pasquale) ja hänen pikkuveljensä Ricky (Johnny Lewis), Rickyn ihastuksenkohde Jesse (Kristen Hager) ja Jessen poikaystävä Dale (David Paetkau), kotiinsa palaava sotilas Kelly (Reiko Aylesworth), hänen miehensä Tim (Sam Trammell) ja heidän tyttärensä Molly (Ariel Gade), sekä metsästäjä Buddy (Kurt Max Runte), hänen vaimonsa Darcy (Chelah Horsdal) ja heidän poikansa Sam (Liam James). Eivät ykkösleffan hahmot mitään erityisen moniulotteisia tai muistettavia olleet, mutta he muodostivat sentään ihan tarpeeksi tykättävän joukon, jotta heitä kannusti, kun paska osui tuulettimeen. Näistä gunnisonilaisista ei jaksa välittää tuon taivaallista. Hahmot ovat toinen toistaan pahvisempia ja mitäänsanomattomampia, suorastaan käveleviä karikatyyrejä, joiden ainoa funktio on toimia tykinruokana. Näyttelijöissäkään ei ole pahemmin kehumista, etenkään teineissä. Parhaiten suoriutuu sheriffiä esittävä Ortiz.

     Alienien ja predatorin asuissa hikoilevat toistamiseen Tom Woodruff Jr. ja Ian Whyte, jotka hyppäävät antaumuksella takaisin ikonisten scifimörköjen saappaisiin. Kumpikin suoriutuu toistamiseen mallikkaasti. Whyte hoitaa hommansa erityisen hyvin, tehden tämänkertaisesta predatorista erilaisen kuin viime leffassa. Ykkösleffan saalistajat olivat vielä teini-ikäisiä kokelaita, mutta tämänkertainen predator on kokenut soturi ja sen myös huomaa. Lisäksi menoon hyppää mukaan ykkösleffan päätteeksi syntynyt predalien, nimensä mukaisesti predatorin ja alienin sekoitus, joka on aivan mahtava idea. Harmi vain, ettei uutta olentoa hyödynnetä kaksisesti.

Ensimmäistä Alien vs. Predator -elokuvaa kritisoitiin ilmestyessään fanien toimesta sen "lapsiystävällisyydestä" ja valoisuudesta, eivätkä nämä kritiikit ole selvästi menneet ohi studiopomoilta ja jatko-osan tekijöiltä. Aliens vs. Predator 2:sta on tehty huomattavasti edeltäjäänsä väkivaltaisempi, raaempi ja synkempi. Päät räjähtelevät, veri roiskuu, raajat sulavat happoverestä, eivätkä edes lapset ole turvassa, kun nämä avaruuden hirviöt ryhtyvät rellestämään. Raakuuksissa on siis väännetty nupit kaakkoon ja vaikka toisaalta pidän siitä, että tekijät ovat olleet varsin rohkeita etenkin Hollywoodin mittareilla, välillä mennään liian pitkälle. Tarvitseeko tekijöiden oikeasti näyttää, kun raskaana olevan naisen vatsasta purskahtaa ulos alien-vauvoja, jotka ovat juuri ahmineet ihmisvauvan?

Ja jos jossain tekijät ovat menneet aivan liian pitkälle, niin synkkyydessä. Eikä kyse ole nyt tummasävyisistä teemoista ja sen sellaisista, vaan siitä että valaisutiimi taisi jäädä kotiin elokuvaa tehdessä. Suuri osa leffasta tapahtuu niin pimeässä, että katsojan on jatkuvasti vaikea saada selvää, mitä ruudulla tapahtuu. Itse katsoin elokuvan keskellä yötä, verhot visusti ikkunoissa ja valot pois päältä, mutta silti turhauduin vähän väliä Aliens vs. Predator 2:n pimeyden takia. Erityisen turhauttavaa on, että puvustajat ovat selvästi tehneet upeaa työtä näiden monstereiden kanssa, mutta surkean valaisun takia xenomorpheista ja predatorista on usein näkyvissä pelkät siluetit. Uuden predalien-hirviön ulkonäöstä on vaikea muodostaa mielipidettä, kun otusta ei pääse koskaan näkemään kunnolla. Ja jos leffan ensimmäinen puolisko turhauttaa vähäisen valaistuksen takia, niin todellinen ärtymys syntyy, kun taistelun tiimellyksessä predator menee räjäyttämään paikallisen voimalan ja kaupungista katkeavat sähköt.

Tylsät, pahviset hahmot, yliampuvuuksiin äityvä raakuus ja liiallinen pimeys ovat vain osa leffan ongelmista. Ei ensimmäisen elokuvan käsikirjoitusta kehtaisi vaikkapa Oscareihin pistää ehdolle, mutta löytyi sen tekstistä enemmän sisältöä kuin tästä. Siinä sentään rakennettiin mysteeriä ja pohdittiin mytologiaa näiden olentojen vastakkainasettelun taustalle. Jatko-osasta ei löydy mitään tällaista. Predalienin aiheuttaman tuhon takia predator-alus tekee pakkolaskun takaisin Maahan ja sitten nähdään, kun ihmiset joutuvat kerta toisensa perään jonkun näistä monstereista uhriksi, kunnes lopputekstit lähtevät rullaamaan. Aliens vs. Predator 2 on todella laiskasti pistetty kasaan - niinkin laiskasti, että tekijät tuntuvat jatkuvasti unohtavan asioita edellisosasta, oli kyse sitten predatorien aluksen lavastuksesta tai erään hahmon vitsailusta, että "eikös halloween ole vasta lokakuussa?" Ensimmäinen elokuva tapahtui 10. lokakuuta 2004 ja kaiken tiedon mukaan jatko-osa tapahtuu päivää tai paria myöhemmin.

Merkittävä ongelma on myös se, ettei elokuva oikein tunnu Alienilta tai Predatorilta. Etenkin alienit tuntuvat vierailta omassa elokuvassaan, eivätkä ne istu filmin pikkukaupunkiasetelmaan. Mukaan mahtuu pari Predator-leffalta tuntuvaa hetkeä, kun saalistaja väijyy metsässä, mutta muuten leffa muistuttaa enemmän jotain slasher-kauhurainaa. Erityisesti Rickyn, Jessen ja Dalen välisestä kolmiodraamasta tulee mieleen joku halpa teinikauhuilu ja niinpä xenomorphin tai predatorin sijaan katsoja odottaa hahmojen kimppuun hyökkäävän ennemminkin Jason Voorheesin tai Michael Myersin tapaisia murhaajia.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Strausen veljekset Colin ja Greg, jotka olivat pitkään yrittäneet saada jalkaansa ovenväliin Hollywoodissa ja saivatkin lopulta tahtonsa läpi, kun 20th Century Fox tarjosi heille mahdollisuutta ohjata AVP: Alien vs. Predatorin jatko-osan. Strauset olivat kovia fanipoikia ja sen myös näkee. Jatko-osa kun näyttää ja tuntuu fanileffalta, mitä vain pahentaa kiusallisen kehnosti mukaan ujutetut viittaukset aiempiin elokuviin "Get to the choppa." -repliikistä lähtien. Veljesten työ on kehnoa ja amatöörimäistä, eikä asiaa auta Shane Salernon ontto käsikirjoitus. Leffa on kuvattu ihan passelisti, mutta kuten jo olen ilmaissut, hyvätkin otokset menevät pilalle, kun lamppuja ei ole sytytetty. Leikkaus ei ole kaksista ja siitä tulee usein televisiomainen olo, kun kohtaukset yleensä loppuvat mustaan ruutuun mainoskatkon omaisesti. Sentään äänimaailma on pätevästi rakennettu. Elokuvassa hyödynnetään edellisosaa enemmän ikonisia alien- ja predator-ääniä, minkä lisäksi Brian Tyler on hyödyntänyt sävellyksissään hirviöiden soololeffojen musiikkeja. Tylerin melodiat ovatkin yksi leffan harvoja hyviä puolia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aliens vs. Predator: Requiem, 2007, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Brandywine Productions, Dune Entertainment