Arvostelu: Star Trek: Nemesis (2002)

STAR TREK: NEMESIS

Ohjaus: Stuart Baird
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Marina Sirtis, Gates McFadden, Tom Hardy ja Ron Perlman
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Gene Roddenberryn luoma Star Trek ilmestyi maailmaan vuonna 1966 ja on siitä lähtien kerännyt faneja televisiosarjojen, animaatioiden, pelien, sarjakuvien ja elokuvien voimalla. Itse kiinnostuin koko jutusta vasta yli 40 vuotta myöhemmin, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -elokuvan vuodelta 2009. Sitä ennen olin nähnyt vain yksittäisiä jaksoja vanhoista sarjoista, joita olin pitänyt tylsinä. Innostuneena kävin katsomassa Abramsin filmin jatko-osat, Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016), leffateatterissa, mutten kuitenkaan ajatellut vanhojen elokuvien katselua. Vasta loppuvuodesta 2016 huomasin, että tyttöystäväni omisti viisi ensimmäistä Star Trek -leffaa ja katsoimme ne yhdessä. Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture - 1979) oli mielestäni todella tylsä ja vaikka Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) oli selkeä parannus, jatkoimme filmien katselua vasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Star Trek III: Spockin paluu (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) ja Star Trek IV: Kotiinpaluu (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) olivat ihan kivoja seikkailuleffoja, mutta koska Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) oli kehno, eikä tyttöystäväni omistanut muita sarjan elokuvia, kesti jälleen kuukausia, kunnes jatkoimme sarjan katselua. Katsoimmekin Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja eri Star Trek -televisiosarjaan, "The Next Generationiin" (1987-1994) perustuvat elokuvat Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994), Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996) ja Star Trek - kapinan (Star Trek: Insurrection - 1998) heti, kun olin ostanut ne. Yksikään niistä ei ollut erityisen hyvä, mutta koska Kapinan jälkeen oli tiedossa enää yksi filmi, haukuttu floppi Star Trek: Nemesis, päätimme katsoa sen vain pari päivää Kapinan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek - sukupolvet, Star Trek - ensimmäinen yhteys ja Star Trek - kapina!

Kapteeni Picard ja U.S.S. Enterprisen miehistö matkaavat Romulukselle, jossa he kohtaavat Picardin kloonin, Shinzonin. Aluksi Shinzon vaikuttaa olevan rauhan asialla, mutta pian käy selväksi, että hänellä on kauhea suunnitelma koko Liiton tuhoamiseksi.

Patrick Stewart nähdään jälleen kapteeni Picardina ja hän suoriutuu taas kerran oivallisesti roolistaan. Kapteeni Picard pääsee näyttämään kykynsä toimintasankarina, mutta muuten hahmo jää hieman etäiseksi. Stewart on edelleen mainio johtajahahmo, minkä hän osoitti myös pari vuotta aikaisemmin ilmestyneessä X-Menissä (2000). Toisaalta parissa kohtaa leffaa vaikuttaisi siltä, että Stewart haluaisi mieluummin siirtyä kokonaan mutanttileffojen pariin ja jättää U.S.S. Enterprisen kapteenin tuolin lopullisesti.
     U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu vanhoista tutuista hahmoista kolmesta edellisestä filmistä. Brent Spinerin näyttelemä androidi Data on taas kerran sivuhahmoista isoimmassa roolissa. Spiner on myös isommassa osassa, sillä hän pääsee esittämään myös toista androidia, B-4:ää (hehe, tajusitteko, B-4 sanotaan kuin "before", eli "ennen"). Martina Sirtiksen esittämä Troi pääsee paljon isompaan rooliin, sillä hän ja försti Riker (Jonathan Frakes) ovat menneet naimisiin, jonka takia heidät nähdään jatkuvasti yhdessä. Michael Dornin esittämä klingonkomentaja Worf pääsee toimintaan mukaan, mutta LeVar Burtonin näyttelemä konemestari Geordi La Forge tuntuu lähinnä roikkuvan mukana, kuten tekee myös lääkintäupseeri Beverly Crusher (Gates McFadden). Näyttelijät ovat jälleen ihan kivoja rooleissaan, mutta yksikään heistä ei ole oikeasti kovin kummoinen.
     Elokuvan pahista, Picardin klooni Shinzonia näyttelee nykyään paljon tunnetumpi Tom Hardy. Tämä on Hardyn toinen elokuvarooli, ja vaikka sen huomaa, osoittaa hän silti jo tässä hieman taitojaan. Ongelma onkin siinä, kuinka tönkösti Shinzon on hahmona kirjoitettu. Häneen saadaan kiinnostavuutta sillä, että hän tekee kuolemaa, mutta muuten hahmo jää aika unohdettavaksi. Shinzonin kätyriä, varakuningasta näyttelee Ron Perlman, jota ei millään voi tunnistaa monsterimaskeerausten takaa.

Star Trek: Nemesis on kenties jopa haukutuin Star Trek -elokuva, joten pelkäsin etukäteen näkeväni jotain ihan kamalaa roskaa. Yllätyinkin positiivisesti, sillä kyseessä onkin ihan katsottavaa viihdettä. Uskoisin, että inho leffaa kohtaan johtuu lähinnä siitä, että se on paljon toiminnallisempi kuin aiemmat sarjan elokuvat. Jo filmin alkupäässä nähdään vauhdikas takaa-ajokohtaus, joka tuo autonsa ja aavikkomaisemansa takia helposti mieleen Mad Max -elokuvat (1979-2015). Loppuhuipennuksesta on tehty isohko avaruustaistelu, jota on kivaa katsella. Voi tosin olla, ettei ihmisiä häiritse toiminnan määrä, vaan sen laatu - vai pitäisikö sanoa laaduttomuus. Etenkin takaa-ajokohtaus on todella kehnosti toteutettu ja se tuntuu oudon irralliselta hetkeltä. Takaa-ajokohtaus on kuin ryöstetty huonoista B-luokan elokuvista, jotka ovat suoraan televisioon tehtyjä. Itse asiassa koko Star Trek: Nemesis tuntuu enemmän tai vähemmän siltä kuin se olisi tehty pienemmällä rahalla televisiokatseluun. Se vaikuttaa oikealta elokuvalta, mutta samalla se tuntuu myös jotenkin kummalliselta.

Elokuvasta huomaa selvästi, että Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) oli ilmestynyt juuri teattereihin, kun tätä on alettu työstämään. Leffassa on muutamia hetkiä, jolloin se yrittää olla hieman Star Warsimpi kuin Star Trek yleensä, mutta siinä se ei kuitenkaan onnistu. Filmi ei myöskään osaa yhdistellä kevyttä huumoripuolta synkkään kostoteemaan, jolloin tunnelma heittelee oudosti aina silloin tällöin. Star Trek: Nemesis onnistuu kuitenkin yhdessä asiassa paremmin kuin edeltäjänsä: se ei ole lähes kertaakaan pitkäveteinen. Elokuva ei kuitenkaan ole kovin mukaansatempaava - takaa-ajokohtaus tuntuu lähinnä luotaantyöntävältä - mutta se viihdyttää tarpeeksi, jotta sen jaksaa katsoa loppuun asti. Kovin hyvästä leffasta ei ole kyse, mutta se ei toisaalta ole mitään uutta vanhojen Star Trek -filmien keskuudessa. Jos laittaisin vanhat Star Trek -filmit paremmuusjärjestykseen, Star Trek: Nemesis pääsisi noin puoleen väliin listaa, Star Trek - kapinan, Star Trek - sukupolvien, Star Trek V: Viimeisellä rajalla ja sarjan huonoimman osan eli Star Trek: Avaruusmatkan yläpuolelle. Mielestäni vanhoista elokuvista paras on Star Trek II: Khanin viha, toiseksi paras hölmö Star Trek IV: Kotiinpaluu ja pronssisijalle pääsee Star Trek - ensimmäinen yhteys. Neljäntenä on viihdyttävä seikkailu Star Trek III: Spockin paluu ja juuri Nemesiksen yläpuolelle pääsee Star Trek VI: Tuntematon maa. Omissa silmissäni yksikään niistä ei kuitenkaan pääse uusien Star Trek -filmatisointien tasolle.

Sarjan ohjaus on vaihtunut Stuart Bairdille, joka on aiemmin tehnyt lähinnä leikkaajan hommia. Hän on myös ohjannut pari toimintaleffaa, Ratkaisun hetket (Executive Decision - 1996) ja Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998), mutta kovin hyvä hän ei vaikuta ohjaajana olevan. Leikkaajana Baird on osoittanut taitonsa esimerkiksi huikeassa Casino Royalessa (2006), joten siinä työssä hänen pitäisi pysyä. John Loganin käsikirjoituskaan ei ole kovin hyvä. Elokuva on kuitenkin kuvattu ihan kelvosti ja sen leikkaus on sujuvaa. Valaisu on muuten toimivaa, mutta koko aavikko-osuus on pahasti ylivalottunut. Kohtaus näyttää muutenkin ihan hirveältä käsittämättömän surkean värimäärittelynsä takia, mikä parhaiten saa katsojan luulemaan, että ruudulla pyörii pienellä budjetilla tehty B-leffa. Visuaaliset efektit ovat ihan kivoja, vaikkakin todella digitaalisen näköisiä. Ääniefektit eivät ole parhaasta päästä, eikä Jerry Goldsmith ole saanut aikaiseksi muistettavia musiikkeja.

Yhteenveto: Star Trek: Nemesis on ihan kiva päätös vanhoille Star Trek -elokuville. Se on toiminnallisempi kuin aiemmat, mistä itse pidin, vaikkakin toimintakohtaukset olisivat voineet olla selkeästi parempia. Loppuhuipennus on kyllä viihdyttävä, mutta Mad Maxista varastettu autotakaa-ajokohtaus on monin tavoin kehnosti toteutettu, ja koko aavikko-osuuden värimäärittely tuottaa katsojalle halun repiä silmät päästä. Muuten elokuva viihdyttää, eikä sitä katsoessa käy aika pitkäksi. Kovin hyvästä teoksesta ei ole kyse, mutta oli filmi parempi kuin odotin. Näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, ja on hauska nähdä leffassa Tom Hardy, kun hän ei ollut vielä tunnettu. Visuaaliset efektit ovat selvästi tietokoneella toteutetut ja muistuttavat videopelejä, mutta se ei onneksi häiritse liikaa. Eniten elokuvassa häiritsee sen B-luokan henki, jolloin se tuntuu usein suoraan televisioon tehdyltä. Jos olet Star Trekin suuri fani, niin pitäähän tämäkin elokuva nähdä, mutta muuten Star Trek: Nemesistä voi suositella vain pienen budjetin avaruustoimintahömpän ystäville. Leffasarjan oli tarkoitus jatkua tämän jälkeen esiosalla Star Trek: The Beginning, mutta kun Nemesis ei ollutkaan toivottu menestys, suunnitelmat muuttuivat. Ja hyvä niin, sillä seuraavaksi ilmestyi J. J. Abramsin loistava Star Trek -leffa, joka vihdoin osoitti, että sarjasta voi saada aidosti oikeasti hyvän!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek: Nemesis, 2002, Paramount Pictures, Digital Image Associates

Arvostelu: Star Trek - kapina (Star Trek: Insurrection - 1998)

STAR TREK - KAPINA

STAR TREK: INSURRECTION

Ohjaus: Jonathan Frakes
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Gates McFadden, Marina Sirtis, Donna Murphy, F. Murray Abraham, Anthony Zerbe, Gregg Henry, Daniel Hugh Kelly ja Michael Welch
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Star Trekistä (1966-) vasta, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -elokuvan vuodelta 2009. Sitä ennen olin pitänyt koko juttua tylsänä muutamien jaksojen perusteella, jotka olin nähnyt eri Star Trek -sarjoista. Kävinkin katsomassa vuoden 2009 leffan jatko-osat, Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) elokuvateatterissa. En silti ajatellut alkuperäisten filmien katselua, kunnes huomasin, että tyttöystäväni omisti niistä osan. Katsoimmekin yhdessä Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) loppuvuodesta 2016 ja se osoittautui todella tylsäksi ja huonoksi. Katsoimme silti sen jatko-osan, Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), joka oli parannus edelliseen verrattuna, muttei silti kovin kummoinen teos, joten katsoimme sarjan seuraavat leffat, Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) vasta monta kuukautta sen jälkeen. Sitten tuli jälleen pidempi tauko, kunnes ostin loput Star Trek -elokuvat ja katsoimme Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991), sekä "Star Trek: The Next Generation" -sarjaa (1987-1994) jatkavat leffat Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994) ja Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996). Koska jälkimmäisin niistä oli yllättäen lähestulkoon jopa hyvä elokuva, katsoimme yhdeksännen elokuvan, Star Trek: Insurrectionin, eli suomalaisittain Star Trek - kapinan kaksi päivää Ensimmäisen yhteyden jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek - sukupolvet ja Star Trek - ensimmäinen yhteys!

Suorittaessaan tutkimustehtävää androidi Data menee epäkuntoon, jolloin kapteeni Picardin ja U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy lähteä selvittämään, mistä on kyse. He päätyvät rauhallisten ba'kujen planeetalle, jossa he huomaavat jotain hämärää olevan tekeillä.

Patrick Stewart näyttelee jälleen kerran kapteeni Jean-Luc Picardia, joka muuttuu hieman tylsäksi hahmoksi. Kapteeni Picardista muodostuu elokuvan aikana kummallinen romantikko, minkä lisäksi hänen kulttuuritietämyksensä tuntuu nousevan suurempaan asemaan kuin se, että hän olisi kapteeni tai avaruusseikkailija. Toimintatähti kapteeni Picardin ei tarvitse olla, mutta olisi hänestä voinut saada aikaiseksi paljon kiinnostavamman hahmon.
     U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu tietty samasta joukosta kuin kahdessa edellisessäkin elokuvassa. Androidi Data (Brent Spiner) ei ole onneksi tässäkään leffassa ärsyttävä, mutta hänen halunsa olla ihminen on taas kerran voimakkaasti esillä ja alkaa tuntua siltä, ettei se johda ikinä mihinkään. Försti Riker (Jonathan Frakes) on sen sijaan todella unohdettava hahmo tässä leffassa, vaikka hänen suhdettaan Troin (Marina Sirtis) kanssa tuodaan ihan hyvin esille. Klingonkomentaja Worf (Michael Dorn) ja lääkintäupseeri Crusher (Gates McFadden) roikkuvat mukana ja heidät nähdään useissa kohtauksissa, mutta he eivät tee tai heille ei tapahdu mitään merkittävää... paitsi että Worfille tulee elokuvassa finni, josta on saatu aikaan niin surkean kamala vitsikohtaus, että oikein hävetti. Konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton) tosin herättää huomion, sillä näyttelijän omat silmät nähdään ensimmäistä kertaa ilman mitään piilolinssejä tai outoa visiiriä.
     Rauhalliset ba'kut ovat kuin Star Trek -maailman amissit; he ovat eristäneet itsensä täysin teknologiasta, joten heidän kylänsä on paljon vanhanaikaisempi kuin mikään muu filmissä. Tärkeimmät ba'kut elokuvassa ovat Donna Murphyn näyttelemä Anij, jolla on jonkinlaisia kykyjä; Michael Welchin esittämä nuori Artim, joka yrittää opettaa Dataa leikkimään; ja Daniel Hugh Kellyn näyttelemä Sojef. Jälkimmäinen kolmikosta on myös niitä hahmoja, jotka lähinnä roikkuvat mukana, mutta Anijille on luotu juttua kapteeni Picardin kanssa. Artimin ja Datan välinen kaveruus on ihan kiva lisäys, mutta loppujen lopuksi se tuntuu vain aika hölmöltä.
     Elokuvassa nähdään myös Anthony Zerbe Tähtilaivaston amiraali Doughertynä, sekä F. Murray Abraham ja Gregg Henry son'a-lajin edustajina, Ahdar Ru'afona ja Subahdar Gallatinina. Son'at ovat huvittavan näköisiä, sillä heidän naamansa ovat oudon venytetyt. Kolmikosta ei ole vaikea päätellä, ovatko he hyvien vai pahojen puolella...

Harmillisesti Star Trek - kapina ei jatka tason nousua ja ole vihdoin ensimmäinen oikeasti hyvä elokuva vanhoista Star Trekeistä. Se on itse asiassa selkeä lasku ja aika mitäänsanomaton tekele. Filmissä on palattu takaisin ensimmäiseen "The Next Generation" -sarjaan perustuvaan elokuvaan, Star Trek - sukupolviin, jolloin leffa tuntuu enemmän pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta kuin kunnon elokuvalta. Mukana ei ole kunnon seikkailuhenkeä, eikä kyseessä ole edes kunnon tutkimusmatka. Teknologiaa inhoavista ba'kuista selviää vain yksi asia tarinan varrella: he tarvitsevat teknologiaa selvitäkseen. Elokuva on nimittäin täynnä kohtauksia, jossa ba'ku-lajin jäseniä täytyy pelastaa ja siihen pystyy vain jonkinlaisen vempaimen avulla. Leffan nimen viittaama kapina on myös niin hengetön, ettei sitä voi kunnon kapinaksi edes kutsua. Tapahtumia lähinnä seuraa, mutta elokuva ei saa katsojaa oikeasti kiinnostumaan tarinastaan. Siinä ei ole ajatusta, ei viihdettä, ei jännitystä, eikä edes naurua. Vitsit ovat nimittäin läpikotaisin lähes yhtä huonoja kuin klingonkomentaja Worfin finni. Romantiikkaa leffasta sen sijaan löytyy, mutta valitettavasti sekään ei ole onnistunut. Kapteeni Picardin ja Anijin välinen lempi jää aika ontoksi, kuten jää myös Anij hahmona.

Tarinankerronta on ensimmäisen puoliskon ajan todella kehnoa. Alkupäässä on nimittäin yllättävän vaikeaa päästä mukaan tarinaan, sillä se lähtee käyntiin niin kummallisesti. Kestää kauan, kunnes alkaa ymmärtämään, mitä elokuvassa on meneillään. Mysteerisyys voisi tietty olla oivallinen ratkaisu, mutta siitä ei ole kyse. Filmin pahikset arvaa heti ja asiat ratkeavat helposti. Elokuvalla on vain ongelmia kertoa tarinansa ymmärrettävästi. Myös mukaansatempaavuutta filmistä puuttuu paljon. En tarkoita, että elokuvan pitäisi olla erityisen toiminnallinen, sillä sitä vanhat Star Trekit eivät ole, mutta siinä pitäisi olla jotain, mikä saisi katsojan edes kiinnostumaan, mitä leffassa tapahtuu. Pari toimintakohtausta on kyllä mukana, mutta ne ovat niin kehnosti toteutetut, että katsojana toivoisi senkin vähän olevan täysin minimissä. Pitkäveteinen on tietty tämäkin sarjan osa, mutta pääasiassa se on vain todella unohdettava. Huonon elokuvan määritelmää se ei onneksi saavuta, mutta lähinnä siitä jää mieleen sen heikkous ja mitäänsanomattomuus. Elokuvaan ei harmillisesti ole edes saatu edellisen osan tavoin toimivaa kontrastia futuristisen ja vanhanaikaisen maailman välille. Vastakohdat ovat kyllä olemassa, mutta niitä ei filmissä osata hyödyntää.

Kapinan ohjauksesta vastaa Star Trek - sukupolvien tavoin försti Rikeria näyttelevä Jonathan Frakes, joka osoittaa tällä kertaa, että hänen kuuluisi pysyä kameran edessä. Toisaalta Michael Pillerin käsikirjoitus on jo niin laimea, ettei siitä edes paljoa saisi aikaiseksi. Star Trek - kapina on sentään kelvosti kuvattu elokuva, minkä lisäksi leikkaus on myös ihan hyvää, vaikka rytmitystä olisi pitänyt miettiä tarkemmin. Se, missä leffa onnistuu paria edeltäjäänsä paremmin, on valaisu, sillä kyseessä ei ole yhtä synkkä teos kuin Sukupolvet tai etenkään Ensimmäinen yhteys. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivat, vaikka avaruusalukset sun muut scifijutut näyttävätkin täysin tietokoneella toteutetuilta. Ba'kujen kylän lavaste on tyylikäs ja son'a-olentojen venymismaskeeraukset ovat taidokkaasti (vaikkakin pöhkösti) toteutetut. Ääniefektit eivät ole kummoiset, eikä Jerry Goldsmith ole saanut aikaan kovin muistettavaa musiikkia.

Yhteenveto: Star Trek - kapina on pitkäveteinen ja unohdettava avaruusseikkailu. Seikkailuksi sitä on tosin vaikea kutsua, sillä siltä se ei oikeastaan tunnu. Elokuvan tunnelma on heikko, eikä se nappaa katsojaa mukaansa. Leffan alkupää on oudon sekava ja kestää pitkään, kunnes tarinasta saa otteen. Kerronta on kömpelöä, eikä mukana ole oikeastaan mitään, mikä oikeasti herättäisi mielenkiinnon. Ainoastaan kapteeni Picardin ja Anijin romanssiin on pienesti panostettu, mutta sekin tuntuu jäävän mitäänsanomattomaksi monen muun asian kanssa. Tekninen toteutuskaan ei ole mitä parhainta, joskin valaisu on parempaa kuin parissa edellisessä osassa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä hahmoille ole kirjoitettu muistettavaa tekemistä. Loppujen lopuksi Star Trek - kapina tuntuu vain venyteltyltä televisiosarjan jaksolta. Venytetyltä, kuten son'a-olentojen naamat. Ei siis ole ihme, etten suosittele filmiä muille kuin koville Star Trek -faneille. Toisaalta jos unenpäästä ei saa kiinni, niin tämän voi laittaa pyörimään ja on luultavaa, että nukkumatti tulee visiitille pian. Ensi viikolla on sitten tiedossa sarjan viimeisen osan, Star Trek: Nemesis -leffan (2002) arvostelu. Sitä odotellessa eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek: Insurrection, 1998, Paramount Pictures, Digital Image Associates

Arvostelu: Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996)

STAR TREK - ENSIMMÄINEN YHTEYS

STAR TREK: FIRST CONTACT

Ohjaus: Jonathan Frakes
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Gates McFadden, Marina Sirtis, Neal McDonough, Alfre Woodard, James Cromwell ja Alice Krige
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Gene Roddenberryn luoma Star Trek (1966-) herätti kiinnostukseni vasta, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -filmin vuodelta 2009. Siihen asti olin pitänyt koko juttua tylsänä, mutta sen jälkeen kävin innokkaana katsomassa Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa. Vaikka olin vihdoin kiinnostunut aiheesta, minua ei silti houkuttanut katsoa vanhoja Star Trek -elokuvia. Vasta loppuvuodesta 2016 katsoin tyttöystäväni kanssa Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) ja Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), mutta koska ensimmäinen niistä oli huono ja toinen vain ihan kiva, kesti kauan ennen kuin katsoimme leffoja lisää. Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) katsoimme keväällä 2017 parin viikon sisään, mutta koska tyttöystäväni ei omistanut leffoja enempää, kesti jopa viisi kuukautta, kunnes ostin loput sarjan elokuvat ja katsoimme Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994). Niistä jälkimmäisin ei ollut selkeä seitsemäs osa elokuvasarjasta, vaan se perustui eri Star Trek -sarjaan, "The Next Generationiin" (1987-1994), jolloin se aloitti uuden tarinan. Tai noh, se jatkoi suoraan "TNG"-sarjasta, jolloin sitä oli todella vaikea seurata, sillä se ei esitellyt uusia hahmoja lainkaan. Sarjan faneille filmi saattaa toimia, mutta omasta mielestäni kyseessä oli kömpelö yritys. En siis odottanut seuraavan osan, Star Trek: First Contactin eli suomeksi Star Trek - ensimmäisen yhteyden näkemistä, mutta katsoin sen silti arvostellakseni sen alkuvuodelle 2018, kun olen armeijassa, enkä ehdi arvioita kirjoittaa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Star Trek - sukupolvet!

Kun kyberneettiset Borg-olennot matkustavat ajassa taaksepäin, kapteeni Picardin ja U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy lähteä pysäyttämään ne. Borgit aikovat nimittäin estää ihmisten ensimmäisen yhteyden avaruusolentoihin, jolloin Liittoa ei koskaan synny ja Borgit voivat hallita ihmiskuntaa.

Kapteeni Jean-Luc Picardin roolissa nähdään tietysti Patrick Stewart, joka osoittaa jälleen kerran olevansa oikea mies rooliin. Stewartilta löytyvä auktoriteetti tulee esille useasti elokuvan aikana, minkä lisäksi hän pääsee sankarihommiin. Kapteeni Picard selvästi välittää miehistöstään erittäin paljon ja on valmis tekemään heidän vuoksi mitä vain. Borg-olennot ovat kapteeni Picardille tuttu laji menneisyydestä ja vaikkei olisikaan nähnyt "Star Trek: The Next Generationista" jaksoakaan, elokuva selittää kapteenin ja olentojen kohtaamisen tarpeeksi hyvin, jotta kaikki ymmärtävät, mitä on tapahtunut.
     U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu samoista hahmoista kuin edellisessäkin elokuvassa. Isoimmassa roolissa on jälleen androidi Data (Brent Spiner), joka ei onneksi ole yhtään niin rasittava kuin Star Trek - sukupolvissa. Hahmo on jopa pidettävä tyyppi! Försti Riker (Jonathan Frakes) saa enemmän ruutuaikaa kuin edellisessä osassa, kun taas konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton) ei ole saanut uutta tyylikästä visiiriä korvaamaan menettämäänsä. Klingonkomentaja Worf (Michael Dorn) jää harmillisesti sivuun, eivätkä lääkintäupseeri Beverly Crusher (Gates McFadden) ja Deanna Troi (Marina Sirtis) ole vieläkään kovin muistettavia. Uutena hahmona esitellään herra Hawk (Neal McDonough), joka ei kuitenkaan jää mieleen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat James Cromwellin näyttelemä poimuajon keksijä Zefram Cochran, Alfre Woodardin näyttelemä Lily, sekä Alice Krigen esittämä Borg-kuningatar, joka tuo helposti mieleen Aliens - paluun (Aliens - 1986) kuningataralienin, sillä poikkeuksella että Borg-kuningatar osaa puhua. Lily tuntuu pääasiassa aika turhalta hahmolta, mutta Woodard suoriutuu roolista kuitenkin tarpeeksi hyvin, jolloin Lilyn mukanaolon hyväksyy. Hänelle on annettu yksi tärkeä kohtaus, mutta sen olisi toisaalta voinut antaa jollekulle toisellekin. Zefram Cochran jää uusista hahmoista parhaiten mieleen, sillä hänestä on saatu aikaan oikeasti kiinnostava henkilö. Poimuajon keksijänä Cochran on historiallisesti merkittävä ihminen, joten on hienoa, ettei hahmo olekaan sellainen Einstein-nero kuin U.S.S. Enterprisen miehistö uskoo hänen olevan.

Yllättävää kyllä, Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähestulkoon hyvä elokuva. Se on selkeä parannus edeltäjäänsä verrattuna, sillä se ei tunnu vain venytetyltä jaksolta televisiosarjasta, vaan ihka oikealta elokuvalta, minkä lisäksi sen ymmärtää helpommin, vaikka ei olisi nähnyt "TNG"-sarjaa. Elokuva herättää huomion heti mielenkiintoisella alulla ja kun hahmot alkavat keskustelemaan, kuinka vaarallisia Borg-olennot ovat, katsojana alkaa jännittää, millaisia avaruusmörköjä elokuvalla on tarjottavanaan. No okei, Borgit tuottavat ison pettymyksen, sillä ensimmäinen taistelu niitä vastaan onkin todella helppo, mutta niistä löytyy silti uhkaavuutta, sillä ne kykenevät mukautumaan miehistön aseiden panoksiin ja ovat siten immuuneja niiden vaikutukselle. Aikamatkustustarina on myös erittäin kiinnostava. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen hölmö aikamatka kuin Star Trek IV: Kotiinpaluussa, jossa kapteeni Kirk ja kumppanit etsivät valasta menneisyydestä, vaan tässä on oikeasti saatu tunne siitä, että hahmojen täytyy onnistua, jottei maailma tuhoudu. Tai no, U.S.S. Enterprisella voi näköjään matkustaa ajassa noin vain, joten jossain kohtaa lähinnä pohtii, voisivatko hahmot vain palata ajassa taaksepäin niin monta kertaa, että vihdoin onnistuvat. Tämän takia mukana ei ole uhkaa oikeastaan lainkaan, eikä filmi kykene kunnolla käsittelemään esittelemiään asioita, mutta on sitä silti viihdyttävää katsoa.

Okei no, ei sekään täysin totta ole, sillä Star Trek - ensimmäinen yhteys on paikoitellen aika pitkäveteinen teos. Parasta koko elokuvassa on aikamatkustuksen tarjoama mahdollisuus yhdistää kaksi erilaista maailmaa toisiinsa. Välillä näytetään muutaman hahmon juonikuviota Maassa, kun he yrittävät metsän keskellä rakentaa ensimmäistä poimuajolla kulkevaa alusta ja siitä sitten siirrytään futuristiseen avaruusmaisemaan, jossa taistellaan kyborgeja vastaan. Kontrasti on todella oivallinen, ja kaksi erilaista aikakautta tukevat taidokkaasti toisiaan. On myös kiehtovaa nähdä Maassa tapahtuvat asiat, sillä niiden onnistuminen aloittaisi Tähtiliiton, eli aloittaa kaikki aiemmin nähdyt seikkailut. Olisi hienoa, jos elokuva kykenisi kokonaisuutena toimimaan yhtä hyvin, mutta harmillisesti leffa jää vaisuksi, vaikka siitä löytyy selvää potentiaalia. Heikointa elokuvassa ovat sen toimintakohtaukset, jotka ovat erittäin laimeita. Taistelut Borg-olentoja vastaan ovat kehnosti toteutettuja, minkä lisäksi loppuhuipennus ei ole kovin kummoinen. Alkupäässä nähtävä avaruustaistelu on ihan tyylikäs, mutta sitä varten tekijöiden olisi pitänyt hieman varastaa henkeä Tähtien sodista (Star Wars - 1977-), jotta siitä saisi oikeasti toimivan. Tällaisenaan se on vain pientä lasersäteiden poukkoilua sinne tänne ilman kunnollista tunnetta. Star Trek - ensimmäinen yhteys on aika lailla hukattu mahdollisuus, josta olisi saanut tietyillä muutoksilla aikaiseksi oikeasti hyvän filmin.

Elokuvan on ohjannut försti Rikeria näyttelevä Jonathan Frakes, joka osoittaa olevansa parempi ohjaaja kuin näyttelijä. Tämä on Frakesin ensimmäinen ohjaustyö elokuvien parissa, mutta tätä ennen hän on ohjannut jaksoja kolmesta Star Trek -sarjasta; "The Next Generationista", "Deep Space Ninesta" (1993-1999) ja "Voyagerista" (1995-2001). Aihe on siis tuttu Frakesille. Brannon Bragan ja Ronald D. Mooren käsikirjoitus on paikoitellen oikein mainio, mutta jo siinä olisi voinut muutella joitakin asioita paremmiksi. Star Trek - ensimmäinen yhteys on ihan hyvin kuvattu elokuva, mutta sen valaisu on paikoitellen kehnoa. Synkkyys sopii kohtauksiin, joissa nähdään Borgeja, mutta muuten leffa voisi olla valoisampi. Leikkaus on ihan sujuvaa. Borgien maskeeraus on todella taidokkaasti tehty, eikä ihme että elokuva oli ehdolla Parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnosta. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivia, mutta ääniefektit ovat jokseenkin laimeita. Jerry ja Joel Goldsmithin säveltämät musiikit eivät valitettavasti jää lainkaan mieleen.

Yhteenveto: Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähellä ollakseen hyvä elokuva, mutta sen pitkäveteisyys pitää sen "ihan kivan" tasolla. Elokuvassa on selkeää potentiaalia kiinnostavan tarinansa ja uhkaavilta vaikuttavien Borg-olentojensa ansiosta, mutta valitettavasti se ei koskaan hyödynnä asioita tarpeeksi hyvin. Parasta koko jutussa on mainio kontrasti avaruusaluskohtausten ja melkein nykypäivässä tapahtuvien metsäkohtausten välillä. On myös kiehtovaa tietää, mistä koko Liiton syntyminen lähti liikkeelle. Toimintakohtaukset ovat kömpelöitä ja Borgit tuottavat helposti pettymyksen. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, eikä Brent Spiner ole onneksi yhtä ärsyttävä Datana kuin aiemmin. Uusista hahmoista parhaiten jää mieleen Zefram Cochran, joka on oiva osoitus siitä, etteivät idolit ole välttämättä lainkaan sitä, mitä voisi kuvitella. Tekninen toteutus elokuvassa on ihan hyvää, mutta musiikit ovat todella unohdettavat. Jos pidät "The Next Generation" -sarjasta, niin uskoisin, että tämä elokuva toimii sinulle. Star Trek -fanin kannattaa antaa sille mahdollisuus, vaikkei Star Trek - sukupolvet -leffasta olisi pitänytkään. Kyseessä voisi olla oikeasti hyvä elokuva, jos sille tekisi muutamia muutoksia. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek - kapina (Star Trek: Insurrection - 1998) olisi yhtä kelpo kuin tämä. Siihen asti, eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.priorityonepodcast.com
Star Trek: First Contact, 1996, Paramount Pictures, Digital Image Associates

Arvostelu: Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994)

STAR TREK - SUKUPOLVET

STAR TREK: GENERATIONS

Ohjaus: David Carson
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Malcolm McDowell, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Whoopi Goldberg, Gates McFadden, Barbara March, Gwynyth Walsh, William Shatner, James Doohan ja Walter Koenig
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

En ollut kovin kiinnostunut Gene Roddenberryn luomasta Star Trekistä (1966-) ennen kuin näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -leffan vuodelta 2009. Sitä ennen olin nähnyt vain muutamia jaksoja vanhoista sarjoista ja ne näyttivät mielestäni todella tylsiltä. En siis katsonut menneisyyden Star Trekejä, vaan pysyin uusissa ja kävin katsomassa Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa. Jossain kohtaa aloin kuitenkin tuumia, että voisin katsoa joskus vanhat Star Trek -elokuvat (1979-2002). Katsoinkin Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) loppuvuodesta 2016, mutta se oli mielestäni tylsä ja huono. Vilkaisin silti Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), joka oli pieni parannus, mutta silti vain ihan kiva. Kesti siis aikaa, kunnes katsoin peräkkäin Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989). Sen enempää sarjan leffoja tyttöystäväni ei omistanut, joten kesti jälleen todella kauan - jopa viisi kuukautta - ennen kuin hankin sarjan loput osat ja katsoin Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja seitsemännen filmin Star Trek - sukupolvet.

78 vuotta kapteeni James Kirkin katoamisen jälkeen U.S.S. Enterprisen uutta miehistöä johtaa kapteeni Picard. Hänen ja miehistön täytyy pysäyttää tohtori Soran, jolla on vaarallinen, kokonaisia aurinkokuntia tuhoava ase.

Star Trek - sukupolvet ei ole selvää jatkumoa kuudelle ensimmäiselle elokuvalle, vaikka se Kirkin sisältääkin, vaan se on jatkumoa toiselle Star Trek -sarjalle, "The Next Generationille" (1987-1994), jossa tutulla U.S.S. Enterprise -tähtilaivalla seikkailee uusi miehistö. Tämän miehistön kapteeni on tosiaan Jean-Luc Picard, jota näyttelee Patrick Stewart. Hyvin nopeasti leffan alussa huomaa, että Stewart on selvästi parempi näyttelijä kuin kapteeni Kirkin esittäjä William Shatner, mutta hahmosta ei ole saatu kovin kiinnostavaa. Stewartilla on oikeaa luonnetta johtajaksi, minkä hän osoitti myös muutamia vuosia myöhemmin leffassa X-Men (2000).
     Kapteeni Picardin miehistöön kuuluvat androidi Data (Brent Spiner), outoa visiiriä käyttävä konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton), klingonkomentaja Worf (Michael Dorn), försti William Riker (Jonathan Frakes) ja lääkintäupseeri Beverly (Gates McFadden). Worf saa heti alussa paljon huomiota ja on hauska nähdä, että vannoutuneet viholliset klingonit ja Tähtiliitto voivat toimia yhdessä, mutta suurimmaksi osaksi elokuvan aikana miehistön jäsenet lähinnä vain ovat leffassa mukana. He näkyvät taustoilla ja jokaisella on jotain sanottavaa, mutta vain yhden persoona tuodaan oikeasti esille ja hän on Data. Hahmo on aika samanlainen kuin edellisten elokuvien Spock siinä mielessä, että hän ei androidina ymmärrä tiettyjä asioita ihmisistä ja yrittääkin leffan aikana opetella juttuja kuten huumoria ja erilaisia tunteita. Datan juonikuvio voisi muuten olla kiinnostava, mutta hahmo on usein todella ärsyttävä - etenkin silloin kun hän opettelee vitsailua. Spiner näyttelee pahasti yli, jolloin hänen kohtauksiaan on hieman tukala katsoa.
     Elokuvan pahista, tohtori Sorania näyttelee Kellopeliappelsiinista (A Clockwork Orange - 1971) tuttu Malcolm McDowell, joka on harmillisen alikäytetty. Hahmon ilkeisiin puuhiin annetaan aika hölmö syy, jonka vuoksi aikoinaan todella nerokasta pahaa esittänyt McDowell vaikuttaa näyttelevän pelkkää hullua tiedemiestä... avaruudessa. Tohtori Soran ei ole mielenkiintoinen hahmo, eikä kovin uhkaavakaan, jolloin hänet unohtaa todella helposti.
     Muita hahmoja leffassa ovat U.S.S. Enterprisen baarimikko Guinan (Whoopi Goldberg), pahat klingonsiskokset Lursa (Barbara March) ja B'Etor (Gwynyth Walsh), sekä edellisistä elokuvista tutut kapteeni Kirk (edelleen Shatner), konemestari Scotty (James Doohan) ja Pavel Chekov (Walter Koenig). Spockia ja tohtori McCoyta näytelleitä Leonard Nimoyta ja DeForest Kelleytä pyydettiin filmiin mukaan, mutta heidän mielestään hahmojen tarina päättyi edellisen filmin kautta.

Kuten jo sanoin, Star Trek - sukupolvet ei ole jatkoa Star Trek VI: Tuntemattomalle maalle, mikä tuodaan selväksi jo sillä, ettei nimi kerro leffan olevan sarjan seitsemäs osa. Vanhaa leffasarjaa tosin "jatketaan" lyhyellä prologilla, jossa vanhat tutut hahmot esiintyvät pikaisesti ja kapteeni Kirk katoaa, mutta siitä hypätäänkin melkein kahdeksankymmentä vuotta eteenpäin, aikaan joka tapahtuu "Star Trek: The Next Generation" -sarjan tapahtumien jälkeen. Ensimmäiset kohtaukset kapteeni Picardin johtaman miehistön kanssa ovat harmillisen tönkköjä, sillä elokuvaa on tehty sillä oletuksella, että kaikki katsojat olisivat nähneet "The Next Generationin" kaikki seitsemän kautta, eli lähes kaksisataa jaksoa, eikä filmissä käytetä lainkaan aikaa hahmojen esittelyyn. En sano, että elokuvan täytyisi aloittaa uuden miehistön tarina alusta, mutta lyhyt esittelyosio saisi napattua nekin katsojat mukaan, jotka eivät ole suuria Star Trek -nörttejä. "TNG"-sarjan faneille on varmasti hienoa, että vanha meininki jatkuu heti, mutta tekijöiden olisi pitänyt ajatella laajempaakin yleisöä. Esimerkiksi alkupään kohtauksessa, jossa kapteeni Picard saa kuulla traagisen uutisen, on monien katsojien vaikea luoda mitään tunnesidettä tapahtuneeseen, jolloin surukohtaukset tuntuvat äärimmäisen mitäänsanomattomilta. Sen ymmärrän, ettei televisiosarjan katselua kannata aloittaa jälkimmäisistä kausista, mutta televisiosarjat ja elokuvat ovat kaksi eri asiaa, ja tekijöiden olisi pitänyt ymmärtää se. Esimerkiksi The Simpsons Movien (2007) voi katsoa todella sujuvasti, ilman että on nähnyt ainuttakaan Simpsonit -sarjan (The Simpsons - 1989-) jaksoa.

No mutta, takaisin Star Trek - sukupolvien pariin... Tönkön alun jälkeen elokuva saa onneksi katsojat mukaansa hiljalleen, vaikkei vieläkään saa kovin vakuuttuneeksi näkemästään. Tarina ei ole erityisen innostava ja mukana on pitkäveteisiä hetkiä, joiden toivoisi liikkuvan eteenpäin nopeammin. Ja kun mukaan on vielä lisätty Datan rasittavat tunteiden pohdiskelut - jotka eivät oikeastaan edes johda minnekään - filmi tuntuu usein venytetyltä. Siitä päästäänkin elokuvan isoimpaan ongelmaan. Sen lisäksi, ettei leffaa ole tehty muille kuin "Star Trek: The Next Generationin" faneille, ei siitä ole tehty leffaa oikeastaan lainkaan. Suurimmaksi osaksi elokuva tuntuu vain todella väkisin pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta. Elokuvasarjan aiemmat teokset olivat omia selkeitä seikkailujaan (jotkut parempia kuin toiset), mutta tästä tuntuu seikkailuhenki puuttuvan kokonaan. On leffassa kelvotkin puolensa, mutta kokonaisuus on todella laimea, varsinkin kun kapteeni Kirk pitää tuoda takaisin, jotta kovimmat fanit voivat tirauttaa onnen kyyneleet nähdessään hänet ja kapteeni Picardin yhdessä. Harmi vain, ettei kapteeni Kirkillä ole oikeasti merkitystä loppuhuipennuksessa, joka on muun filmin tavoin heikko.

Elokuvan ohjauksesta vastaa David Carson, joka on ohjannut "Star Trek: The Next Generationia" muutaman jakson, sekä "Star Trek: Deep Space Nine" -sarjaa (1993-1999) saman määrän. Carson on onnistunut muutamissa hetkissä, muttei saa pidettyä täyspitkää leffaa kasassa. Toisaalta Ronald D. Mooren ja Brannon Bragan työstämä käsikirjoitus on jo kehno, joten onhan sellaisesta vaikea saada aikaiseksi hyvää filmiä. Kuvaus on ihan sujuvaa, mutta leikkauspöydällä olisi voinut tiivistää kokonaisuutta. Harmillisesti valaisussa on paikoitellen palattu ensimmäisten Star Trek -leffojen synkkyyteen, mikä ei sovi kevyeen tarinaan. Lavastus ja maskeeraus ovat tuttuun tyyliin ihan tyylikkäitä. Visuaaliset efektit eivät ole parhaimmasta päästä, etenkään yhteys-säteen kohdalla. Äänitehosteet ovat kuitenkin toimivia, mutta Dennis McCarthyn sävellykset eivät nouse erityisemmin esille.

Yhteenveto: Star Trek - sukupolvet on laimea filmi, joka tuntuu lähinnä pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta. Elokuva ei lainkaan esittele hahmojaan, vaan aloittaa seikkailunsa sillä oletuksella, että katsojat olisivat nähneet "Star Trek: The Next Generation" -sarjan kaudet. Hahmoja ei muutenkaan pääse kunnolla tuntemaan, sillä uudesta miehistöstä seurataan lähinnä kapteeni Picardia ja Dataa, joista jälkimmäinen pääasiassa ärsyttää. Kunnon seikkailuhenkeäkään ei ole mukana, eikä tarina ole lainkaan mukaansatempaava. Lähinnä harmittaa mainion Malcolm McDowellin puolesta, etteivät hänen lahjansa pääse esille pahiksena. Kirkin tuominen loppuhuipennukseen mukaan on aika tönkösti toteutettu, eikä hänellä ole oikein mitään väliä. Star Trek - sukupolvet on todella unohdettava elokuva, eikä sitä voi suositella muille kuin "The Next Generationin" faneille. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996) olisi parempi. Ainakin sitä katsoessa uudet hahmot ovat edes jokseenkin tutut... mutta eihän sillä ole väliä, jos tarina on näin mitäänsanomaton. Sitä odotellessa eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.denofgeek.com
Star Trek: Generations, 1994, Paramount Pictures

Arvostelu: Independence Day: Resurgence / Uusi uhka (2016)

INDEPENDENCE DAY: RESURGENCE (2016)

INDEPENDENCE DAY: UUSI UHKA

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Jeff Goldblum, Liam Hemsworth, Jessie Usher, William Fichtner, Maika Monroe, Bill Pullman, Brent Spiner, Judd Hirsch ja Vivica A. Fox
Genre: scifi
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Independence Day (1996) oli lapsena minulle todella siisti juttu. Silloin toivoin, että elokuvalla olisi jatko-osa. Kun näin ensimmäiset mainokset Independence Day: Resurgencesta, toivoin, että ensimmäinen osa olisi pysynyt omillaan. Puhetta oli aiemmin, että kaksi jatko-osaa olisi tekeillä ja aloin pelätä pahinta. Mitä jos nämä uudet elokuvat pilaisivat koko homman? Jos Resurgence tekisi saman Independence Daylle, mitä Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999) teki Star Warsille (1977-)? Katsoin alkuperäisen osan uudestaan ja se toimi kököistä tehosteistaan huolimatta edelleen ja se onneksi sai minut hieman innostumaan uudesta elokuvasta. Silti, kun menin katsomaan elokuvan, olin varautunut pahimpaan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa: Independence Day!

20 vuotta on kulunut avaruusolioiden hyökkäyksestä. Ihmiset käyttävät alienteknologiaa ja rakentavat sovussa maailmaa uudestaan. Kuitenkin jälleen juurikin itsenäisyyspäivänä, avaruusoliot tulevat takaisin ja nyt näyttäisi siltä, ettei niitä voi pysäyttää mikään...

Jeff Goldblum nähdään jälleen yhtenä päähenkilöistä. Hän ei onneksi enää takeltele sanoissa niin paljon kuin aiemmin, mutta tuttu puhetyyli on silti huomattavissa. Hänen esittämänsä David on edelleen kaikista fiksuin ja hän joutuukin tietysti ratkomaan pulmia, joita USA:n muut osaavat henkilöt eivät saa ratkaistua.
     The Hunger Games -elokuvista (2012-2015) tuttu Liam Hemsworth vetää parhaimman suorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Hemsworth esittää lentäjä Jake Morrisonia ja hänestä on yritetty tehdä Will Smithin Steven Hiller -hahmon kaltainen ja toteutus on paikoitellen onnistunut, mutta silti kaipaisi tilalle oikean Will Smithin.
     Smith ei nimittäin esiinny tässä, sillä hän ei halunnut tehdä taas uutta scifielokuvaa, joten hänet on yksinkertaisesti kirjoitettu ulos sarjasta tappamalla hahmo. Hillerin poika, Dylan Hiller, on mukana ja häntä esittää Jessie Usher. Toisin kuin voisi odottaa, Dylan ei ole samanlainen moottoriturpa kuin isänsä, vaan on järkevä johtajahahmo, joka kärsii paineesta olla yhtä tärkeä henkilö kuin isänsä. Minut yllätti, että Steven Hillerin vaimo Jasmine palasi takaisin sarjaan ja häntä esittää edelleen Vivica A. Fox. Hahmo ei valitettavasti esiinny paljoa elokuvassa.
     Uutena hahmona on William Fichtnerin esittämä kenraali Adams, joka pääosin vain seisoo monitorien takana ja jakaa käskyjä. Kyseessä on todella ontto hahmo, eikä Fichtnerin suoritus ole kummoinen.
     Naispoweria mukaan tuo Maika Monroen näyttelemä Patricia Whitmore, entisen presidentin tytär. Hahmo on "yllättäen" Jake Morrisonin tyttöystävä, mutta osoittaa onneksi olevansa muutakin kuin avuton neito, jonka Jake käy vähän väliä pelastamassa ja pääseekin lentämään hävittäjää ja taistelemaan alieneita vastaan. Bill Pullmanin esittämä ex-presidentti Whitmore on myös mukana ja jösses Pullman on vanhentunut! Tai sitten se johtuu maskeerauksesta. Pullmanin suoritus on erinomainen, kuten myös Monroen.
     Minut yllätti oikeasti, että edellisestä osasta tutut tohtori Okun (Brent Spiner) ja Davidin isä Julius (Judd Hirsch) palasivat rooleihinsa. Tohtori Okun on vielä raivostuttavampi hahmo kuin edellisessä osassa. Julius on ottanut kunnian alieneiden päihityksestä ja kirjoittanut jopa kirjan siitä, miten hänelle tuli idea voittaa oliot. Hirschin suoritus on hyvä ja hänet oli mukava nähdä jälleen.

Ensimmäisenä voisin käsitellä kysymystä; onko Independence Day: Resurgence tarpeellinen jatko-osa? Ei ole. Se ei ole niin huono kuin pelkäsin, mutta jää silti aika latteaksi pätkäksi. Ihan kivaa kesän popcornhömppäähän se on, tehosteet ovat tyylikkäitä ja on hienoa katsoa, kun maailmaa pistetään jälleen pask... hajalle. Silti siitä puuttuu se jokin, joka teki Independence Daysta Independence Dayn. Kyseessä ei ole vain se, että Will Smith puuttuu tai että mukana on Hemsworthin veljeksistä se heikompi, mutta siinä ei ole samaa toimivaa vibaa kuin edellisessä osassa. Kaikkea uutta hölmöä on keksitty mukaan, millä on yritetty päästä samaan tunnelmaan, mutta siinä ei ole täysin onnistuttu. On elokuvassa kuitenkin hyviä asioita.

Mielestäni lähtökohdat elokuvassa ovat erittäin mielenkiintoiset. Ei niinkään se, että ihmisillä on nyt käytössä hävittäjiä, jotka pääsevät avaruuteen ja kuussa on iso avaruusasema ja meilläkin on käytössä laserpyssyjä, vaan se, että edellisen hyökkäyksen jäljiltä maailma on parempi paikka. Ihmiset eivät sodi keskenään ja rakentavat yhdessä tuhoutunutta planeettaansa ennalleen. Tarvittiin siis avaruusolioiden hyökkäys, jotta koko ihmiskunta pystyisi elämään sovussa.

Ei pelkästään ihmisillä ole hienompaa teknologiaa, vaan myös avaruusolioilla on isompi ja tuhoisampi ase käytössä. Elokuva alkaa ex-presidentti Whitmoren painajaisella siitä, että oliot olisivat tulossa takaisin. Sitten näytetäänkin uutta ja parempaa maapalloa, mutta aika pitkä pätkä alkupuolesta vietetään pääasiassa kuuhun rakennetulla avaruusasemalla. Hieman hitaan alun jälkeen jättimäinen avaruusalus luo varjonsa kuun pinnalle. Taas tuijotellaan suut ammolla, kun olioiden hyökkäys alkaa. Tällä kertaa olioilla on käytössä vain yksi alus, mutta se on niin iso, että peittää suuren osan maapallon pinta-alasta. Pidin tämän tolkuttoman jättimäisen tuhoaseen ideasta. En tosin pitänyt siitä ideasta, että avaruusolioilla on kuningataralien, joka johtaa pienempiä alamaisiaan. Kuulostaako tutulta? Aliens (1986) toi tällaisen lisäyksen omaan sarjaansa, eli kovin omaperäinen idea ei ole kyseessä. Mukaan on tällaisten lisäksi tungettu vähän muutakin, joka tuntuu todella hölmöltä, mutten ala nyt paljastamaan liikoja.

Edellisen osan tapaan myös Resurgencen on ohjannut Roland Emmerich, jolle katastrofimeininki on todella tuttua. Tässä meno on paljon massiivisempaa kuin edellisessä osassa. Jättimäinen avaruusalus liikkuu maapallon pintaa pitkin ja jälleen pistetään turistinähtävyyksiä maan tasalle. Dubain korkea Burj Khalifa -torni putoaa London Eyen päälle ja muuta hauskaa. Muuten tuhoutuneessa Pariisissa näyttäisi Eiffel-torni mystisesti pysyvän pystyssä. Valkoinen talo on rakennettu uudestaan, mutta sitä ei valitettavasti nähdä tuhoutuvan, kuten ei myöskään Empire State Buildingia. Noh, ei kannata ensimmäistä osaa kopioida liikaa. Joka tapauksessa koko avaruusaluksen liikkuminen maapallon pinnalla on todellista silmäkarkkia. Tehosteista ei voi oikeastaan sanoa mitään pahaa, sillä elokuva on visuaalisesti todella tyylikkään näköinen. Elokuva on myös kuvattu hyvin, kuten myös leikattu ja äänitehosteet saavat elokuvateatterin penkit välillä tärisemään. Heikkoa elokuvassa onkin tarinallinen sisältö. Tietyt asiat kun olisi heittänyt menemään, niin elokuva olisi paljon parempi. 3D toimii välillä, kunhan on löytänyt oikean paikan salista.

Yhteenveto: Independence Day: Resurgence on aika kehno, eikä edes kovin tarpeellinen jatko-osa Independence Daylle. Siinä on hyviä juttuja ja paljon outouksia, joista onneksi osan voi katsoa sormien läpi. Vanhojen hahmojen paluu toimii suurimmaksi osaksi ja uudet hahmot ovat hyviä. Tehosteet ovat näyttäviä, mutta tarina on aika lattea. Paikoitellen elokuva tuntuu hätäisesti väännetyltä. Kuningataralienin ryöstäminen Alien-sarjasta (1979-) tuntui aika halvalta ratkaisulta. Resurgence on helppoa popcornviihdettä nuorisolle, mutta aiemman osan faneille tämä voi tuntua pyhäinhäväistykseltä. Elokuva jätetään pahasti kesken ja loppuu aika yllättäen, joten kolmas osa on aika varmasti tulossa. Se mitä kolmannesta osasta voi tämän perusteella päätellä, niin sarja tulee vain heikkenemään. Itse käyttäisin rahani muuhun ja kehottaisin käymään katsomassa jonkin toisen elokuvan. Tämän voi vilkaista vaikka sitten vuokralta.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pop-break.com
Independence Day: Resurgence, 2016, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: Independence Day - Maailmojen sota (Independence Day - 1996)

INDEPENDENCE DAY - MAAILMOJEN SOTA

INDEPENDENCE DAY

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Will Smith, Jeff Goldblum, Bill Pullman, Judd Hirsch, Randy Quaid, Brent Spiner ja Vivica A. Fox
Genre: scifi, toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 12

Muistan, kun näin Independence Day - Maailmojen sodan ensimmäistä kertaa. En tosin osaa sanoa, minkä ikäinen olin tai vaikkapa vuodenaikaa, kun niin tapahtui, mutta muistan, että elokuva oli silloin "hei vau!" -kokemus. Näin sen, kun se tuli televisiosta ja edelleen ihmettelen, miksi viimeinen mainoskatko tuli, kun tarina oli jo päättynyt. Kun mainoskatko loppui, elokuvan lopputekstit alkoivat. Vain kerran minulle on käynyt sama juttu uudestaan. Omistin Independence Dayn joskus DVD:llä, mutten enää ja nyt kun Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence - 2016) on tulossa, niin minun täytyi etsiä tämä scifiklassikko tallenteistani ja katsoa se uudestaan pitkästä aikaa.

Avaruusoliot saapuvat Maahan ja alkavat tuhoamaan suurkaupunkeja. Yhdysvaltojen presidentin, lentäjäkapteenin ja tekniikkanörtin täytyy lyöttäytyä yhteen pelastaakseen maailma.

Will Smith pääsee olemaan oma itsensä - tai ainakin samanlainen kuin hän oli kaikissa uransa alkupään elokuvissa. Tässä hän näyttelee lentäjäkapteeni Steven Hilleriä. Smithiä jaksaa helposti katsoa samanlaisena vaikka monta elokuvaa putkeen ja hänessä riittää karismaa ja energiaa pitääkseen yksin katsojan mielenkiintoa yllä.
     Jeff Goldblum takeltelee sanoissa tuttuun tyyliinsä ja pääsee toistamaan tutun "Must go faster!" -repliikkinsä Jurassic Parkista (1993). Hän esittää David Levinsonia, joka on selkeästi kaikkein fiksuin heppu koko maailmassa. Goldblum on jännästä puhetyylistään huolimatta erittäin oiva näyttelijä ja onnistuu tässäkin roolissa.
     Bill Pullman näyttelee Yhdysvaltojen presidentti Whitmorea. Pullman on minulle muuten tuttu elokuvasta Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987), joten on mielenkiintoista nähdä häntä todella erilaisessa roolissa.
     Faijalla hommat hanskassa -komediasta (National Lampoon's Vacation - 1983) tuttu Randy Quaid esittää lentäjä Russell Cassea, joka väittää, että avaruusoliot olisivat aiemmin siepanneet hänet, mutta kukaan ei tietenkään usko häntä. Koskaan ei elokuvassa kuitenkaan käy selväksi, siepattiinko hänet oikeasti, vai oliko se vain hänen tarinansa.
     Mukana on myös Brent Spinerin näyttelemä "hullu professori", tohtori Okun, joka tutkii avaruusolentoja. Okunin hahmo voi tuntua hieman liioitellulta, kuten myös lentäjä Casse, mutta he sopivat omalla oudolla tavallaan elokuvaan.
     Pääkolmikolla on myös jokaisella oma naisensa, jotka joutuvat selviytymään avaruusolioiden hyökkäyksestä. Hillerin naisystävänä on Vivica A. Foxin näyttelemä Jasmine, presidentti Whitmoren vaimoa, Marilynia, näyttelee Mary McDonnell ja Levinsonin entistä vaimoa, Constancea, esittää Margaret Colin. Levinsonin isää näyttelee Judd Hirsch, joka on mukana ohjeistamassa poikaansa elämän vaikeuksissa.

Elokuva alkaa kuten monet lajityyppinsä edustajat: kuun pintaan syntyy massiivinen varjo, joka lähestyy maapalloa. Vaikka aloitus on hyvin yleinen, toimii se tässä täydellisesti. Se näyttää samantien katsojalle, että jotain on tulossa avaruudesta ja ihmiset ovat vaarassa. Vaikka elokuvan alussa useat ihmiset miettivät, että avaruuden muukalaiset tulevat rauhanomaisin aikein, niin elokuvan ensimmäiset kuvat jo viestivät katsojalle, että oliot ovat uhka ihmiskunnalle. Eipä aikaakaan, kun alkaakin jo tapahtua. Valkoinen talo, Empire States Building ja monet muut maamerkit saavat kyytiä, kun avaruusalukset ampuvat niitä lasersäteillään.

Independence Day - Maailmojen sodan voi jakaa helposti kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään hahmot ja avaruusalukset laskeutuvat. Näytetään siis tarinan lähtökohdat. Toisessa osassa avaruusoliot aloittavat hyökkäyksensä ja ihmiskunta kärsii. Pientä vastarintaa yritetään, mutta siitä ei ole hyötyä. Kolmannessa osassa käydään kunnolla muukalaisia vastaan. Vielä selkeämmäksi tämän jaottelun tekee se, että elokuva tapahtuu kolmen päivän aikana, heinäkuun toinen, kolmas ja neljäs päivä, joista viimeinen on tietysti elokuvan nimen mukaisesti USA:n itsenäisyyspäivä. Vaikka suuren osan tarinoista voi jakaa näin kolmeen osaan, niin pidän siitä, kun se on tehty todella selkeäksi jaotteluksi. Aiemmin samanlaisesta tarinankerronnasta olen käyttänyt esimerkkinä elokuvaa Man of Steel (2013).

Elokuvassa on perinteisen tarinankerronnan lisäksi myös hyvin perinteisiä asioita scifigenressä. Ensinnäkin avaruusalukset ovat pyöreitä, eli juurikin lentäviä lautasia. Muukalaisten päät ovat hyvin pelkistetyt ja niihin on otettu mallia kaikkein perinteisimmistä avaruusolioista. Ja tietysti alukset ampuvat kirkkaita lasersäteitä. Independence Day - Maailmojen sota on todella voimakkaasti tyylitelty. Siinä on vahva isänmaallisuusteema läpi elokuvan - kuinka USA:n presidentti olisi kaikkein suurin ja hienoin mies, mitä maa päällään kantaa. Davidin hahmo on se tutkija, jota kukaan ei usko, ennen kuin on jo melkein liian myöhäistä ja kapteeni Hiller... noh Will Smith esittää itseään. Kyseessä on myös todella vahvasti dramatisoitu elokuva. Etenkin alkupuolella, jossa alukset saapuvat, kuvat hämmästelevistä ihmisistä on tehty todella dramaattisiksi ja niitä on paljon. Hämmästelykohdat yhdistettynä kestäisivät jo aika kauan. Loppupuolella kuultava presidentin puhe maailman takaisinvaltauksesta on hiottu niin tyylikkääksi ja henkeä nostattavaksi kuin vain voi.

Elokuvan on ohjannut Roland Emmerich, joka on tehnyt monia ison luokan maailmantuhoamiselokuvia, kuten The Day After Tomorrow (2004) ja 2012 (2009). Hän on myös ohjannut yhden Godzilla-elokuvan (1998) ja hän aloitti Stargate-fanituksen elokuvallaan Tähtiportti (Stargate - 1994). Hänen elokuvansa saavat lähes aina todella ristiriitaiset arviot, mutta Independence Day - Maailmojen sota saattaa jopa olla yleisesti hänen pidetyin elokuvansa. Elokuva on paikoitellen niin suurissa mittakaavoissa kulkeva, että sitä voisi helposti pitää Michael Bayn tekemänä rymistelynä.

Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä itse ainakin olisin asemoinut kameran paikan toisin. Leikkaus toimii muuten, mutta alkupuolen siirtymät kohtauksesta toiseen valkoisen välähdyksen kanssa ovat todella häiritseviä. Äänimaailma on hyvin mietitty ja David Arnoldin säveltämä musiikki sopii loistavasti elokuvaan. Tehosteet ovat valitettavasti kärsineet pahasti vuosien varrella. Itse asiassa melkein mitkään efektit eivät näytä enää nykypäivän kriteereillä hyviltä. Toisaalta, kun kyseessä on muutenkin niin selkeästi tyylitelty elokuva, niin heikommat tehosteet jopa sopivat siihen. Elokuvaa on silti välillä hieman hankala katsoa naurahtamatta kököille efekteille.

Yhteenveto: Independence Day - Maailmojen sota on omalla tavallaan aivan nerokas elokuva omassa genressään. Sitä voisi helposti pitää pohjana nykyaikaisille avaruusolioiden hyökkäyksistä kertoville elokuville. Se ei ota itseään liian vakavasti, mikä toimii tässä todella hyvin. Kuitenkin kaikessa "hölmöydessäänkin" elokuva voi jopa liikuttaa. Pääkolmikon näyttelijäntyö on onnistunutta ja vaikka Russell Cassen ja tohtori Okunin hahmot menevät aikalailla yli, niin ratkaisu toimii. Tehosteet näyttävät nykyään erittäin heikoilta, mutta sen kykenee (ehkä) katsomaan sormien läpi. Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvä scifielokuva ja hieman kyllä pelottaa, että mitä Independence Day: Uusi uhka pystyy tarjoamaan. Se näyttää nimittäin enemmän samalta kuin joka vuosi tulevat scifirymistelyt, eikä juurikin Independence Dayn jatko-osalta. Suosittelen Independence Day - Maailmojen sotaa kaikille scifielokuvien ystäville, kuten myös Will Smith -faneille ja ison luokan rymistelyelokuvien katsojille. Hauskana yksityiskohtana on lopputeksteissä oleva teksti, ettei yhtäkään eläintä tai avaruusoliota vahingoitettu elokuvan teon aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.ratpackpodcasts.com
Independence Day, 1996, 20th Century Fox Film Corporation, Centropolis Entertainment