Arvostelu: Dream Scenario (2023)

DREAM SCENARIO

Ohjaus: Kristoffer Borgli

Pääosissa: Nicolas Cage, Julianne Nicholson, Lily Bird, Jessica Clement, Tim Meadows, Michael Cera, Dylan Gelula, Dylan Baker, Kate Berlant, Nicholas Braun, Amber Midthunder ja Lily Gao

Genre: draama, komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Dream Scenario on Nicolas Cagen tähdittämä mustalla huumorilla höystetty trilleri. Kristoffer Borgli työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai A24-yhtiön innostumaan siitä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja lopulta Dream Scenario sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Suomessa elokuva esitettiin viime syksynä Night Visions -festivaaleilla ja nyt se on saanut myös kunnon teatterilevityksen. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä innostuneena heti, kun kuulin sen premissistä. Kävinkin katsomassa Dream Scenarion heti sen ensi-iltapäivänä.

Biologianopettaja Paul Matthews saa tietää, että lähes kaikki ihmiset ovat alkaneet nähdä hänestä unta. Aluksi Paul pääsee nauttimaan kummallisesta maineesta, kun outo tapahtuma muuttuu viraali-ilmiöksi, mutta pian Paulin elämä kääntyy päälaelleen, unien muuttuessa painajaisiksi.

Elokuvan pääroolissa Paul Matthewsina nähdään tosiaan Nicolas Cage, jolla on aivan mahtava putki päällä. Tehtyään pitkään aikamoista sekundaroskaa korjatakseen talousongelmiaan, Cage teki ilahduttavan paluun kummallisen sekoilun pariin hurjassa Mandyssa (2018) ja on sen jälkeen riemastuttanut muun muassa Color Out of Spacessa (2019), Pigissä (2021) ja Suurenmoisen lahjakkuuden sietämättömässä taakassa (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022). Cage istuu täydellisesti Pauliksi, aikamoiseksi vässykäksi biologianopettajaksi, josta muodostuu yllättävä julkkis, kun aika lailla kaikki alkavat yhtäkkiä nähdä hänestä unta. Paul on toisaalta tylsä tyyppi ja onkin siis ihme, että juuri hän ilmestyy syystä tai toisesta ihmisten uniin. Samalla hän on kuitenkin erittäin monikerroksinen ihminen, jota kohtaan kokee monenlaisia tunteita pitkin leffaa. Välillä Paul on huvittava tohelo, välillä häntä käy sääliksi, välillä hänen tekonsa ärsyttävät ja välillä ei oikein tiedä, mitä mieltä hänestä olisi. Cage tulkitsee hahmon kaikkia puolia erinomaisesti ja tekee yhden ehdottomista suosikkirooleistani, joita olen häneltä nähnyt.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Julianne Nicholson Paulin vaimona Janetina ja Lily Bird ja Jessica Clement pariskunnan tyttärinä Sophiena ja Hannahina, Tim Meadows Paulin työpaikkana toimivan koulun dekaanina, Dylan Baker Paulin kollegana Richardina, Michael Cera markkinointiyhtiön johtajana Trentinä, joka haluaa ensimmäisenä muovata Paulin kummallisen ilmiön rahaksi, sekä Dylan Gelula Trentin assistenttina Mollynä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, mutta loppujen lopuksi Dream Scenario on puhtaasti Cagen show.

Dream Scenario oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta sen vekkulin ja varsin villinkin idean ansiosta. Minua kuitenkin jännitti, että mitä jos elokuvalle käy niin, ettei sen ohjaaja-käsikirjoittaja Kristoffer Borgli olekaan lopulta saanut aikaiseksi yhtä loistavaa teosta kuin mihin premississä olisi potentiaalia. Huoleni olivat onneksi turhat ja Dream Scenario osoittautui yhdeksi parhaista elokuvista, jonka olen hetkeen nähnyt. Elokuva on todella monikerroksinen ja paljon ajatuksia herättävä teos, jonka veikkaisin vain paranevan uusintakatseluilla, joiden aikana siitä löytää vielä enemmän kaivettavaa ja juttuja, joita ei välttämättä hoksannut ensimmäisellä katselukerralla. Elokuvaa voi tulkita monella tavalla ja jotkut tutkivat sitä psykologisesta näkökulmasta ja erilaisten uniin ja ihmismieleen liittyvien teorioiden kautta.

Itse katsoin Dream Scenariota pitkälti veikeänä ja ajoittain synkkänä satiirina modernista yhteiskunnasta ja erityisesti julkisuudesta, sekä julkisuuden absurdiudesta. Elokuvassa tutkitaan julkisuutta monista näkökulmista ja kaiken aikaa kiehtovasti. Kun Paul alkaa pikkuhiljaa hoksata, että kyse ei olekaan vain parista hassusta unisattumasta, vaan yhä vain useampi ihminen tunnistaa hänet kadulla toistuvien Paul-uniensa takia, hänen reaktionsa tilanteeseen vaihtelevat. Hän alkaa jopa nauttia äkillisesti muuttuneesta imagostaan, koettuaan pitkään olleensa lähes näkymätön ja unohdettu. Kuitenkin kun ihmisten unet muovautuvat hirveiksi painajaisiksi Paulista, imago muuttuu täysin ja elämä muuttuu painajaiseksi Paulille.

Sen lisäksi, että elokuvassa käsitellään julkisuutta julkkiksen puolelta, siinä pohditaan myös, kuinka kansa näkee julkkikset. Elokuvassa nostetaan esille erityisesti sitä, kuinka meidän mielikuvamme jostain julkisuuden henkilöstä voivat olla todella voimakkaassa kontrastissa sen kanssa, millaisesta ihmisestä on todellisuudessa kyse. Unissa ihmisille muuttuu tietynlainen mielikuva Paulista ja kun tämä mielikuva muuttuu negatiiviseksi, eivät ihmiset pysty enää erottamaan unissa nähtyä hirviö-Paulia todellisesta miehestä, joka on aika hiljainen hissukka. Leffassa esitetään satumaisen skenaarion kautta, kuinka monet - hmm, voisiko sanoa "turhat julkkikset" - ovat nykyään lähinnä vain hetkellisiä muoti-ilmiöitä, jotka ovat hetken aikaa pinnalla kaikkialla, mutta jotka heitetään pian sivuun uuden kiinnostavan jutun tieltä. Elokuvan voi myös nähdä allegoriana niin sanotusta cancel-kulttuurista, sekä muista tavoista, joilla kansalla on voima vaikuttaa julkkisten suosion nousuun ja laskuun. Sekaan mahtuu muitakin tuttuja juttuja internetin julkkismaailmasta, aina krokotiilin kyyneleillä höystetyistä anteeksipyytelyvideoista lähtien. Kapitalistisessa yhteiskunnassa kaikella voi myös tehdä rahaa, vaikka yrittämällä kääntää negatiivinen julkisuudenkuva uudenlaiseksi voimavaraksi.

Sen lisäksi, että elokuvan tarinasta ja teemoista löytyy monia sävyjä ja kerroksia, myös leffan tunnepuoli tekee vaikutuksen monipuolisuudellaan. Dream Scenario on hauskimmillaan suorastaan hulvaton. Paulin kömmähdyksistä löytyy paljon nauruja ja osa ihmisten unista ovat huvittavia. Minua huvittivat myös selvät silmäniskut unien parissa liikkuvaan kauhuklassikkoon Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984). Vastapuolena huumorille elokuva tarjoaakin tehokasta jännitystä, ahdistavaa ilmapiiriä ja parissa kohtaa puhdasta kauhua. Henkilödraama on väkevää ja loppupää muuttuu jopa varsin liikuttavaksi. Paul ja samalla katsoja päätyvät aikamoisen vuoristorata-ajelun kyytiin. Elokuvan henki on myös ajoittain hieman unenomainen, eikä jossain kohtaa osaa oikein sanoa, tapahtuvatko tietyt jutut oikeasti, vai ovatko nekin vain unta?

Kaiken tämän päälle elokuva on vielä teknisesti pätevästi tehty. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja Cagen maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet eivät todellakaan huimaa päätä, vaan niistä näkyy elokuvan pienehkö budjetti. Toisaalta kun digiefektejä nähdään lähinnä unikohtauksissa, eivät tietyt heikkoudet edes niinkään haittaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Owen Pallettin säveltämät musiikit eivät nouse esille juuri lainkaan tai jää mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dream Scenario, 2023, A24, Square Peg

Arvostelu: Mean Girls (2024)

MEAN GIRLS

Ohjaus: Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr.

Pääosissa: Angourie Rice, Renée Rapp, Auli'i Cravalho, Jaquel Spivey, Avantika, Bebe Wood, Christopher Briney, Tina Fey, Tim Meadows, Jenna Fischer, Busy Phillips, Ashley Park ja Jon Hamm

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Rosalind Wisemanin kirjaan Queen Bees and Wannabes (2002) löyhästi pohjautuva teinikomedia Mean Girls (2004) oli kehuttu jättihitti, josta on vuosien varrella muodostunut yksi merkittävimmistä elokuvista lajityypissään. Leffalle työstettiin suoraan televisiossa julkaistu jatko-osa Mean Girls 2 (2011), jonka kuitenkin haukkuivat lyttyyn niin kriitikot kuin alkuperäisleffan fanit. Elokuvan pohjalta työstettiin myös musikaaliesitys, jonka ensi-ilta oli loppuvuodesta 2017 ja joka nousi Broadwaylle seuraavana keväänä. Kun musikaali sai viimeisen esityksensä alkuvuodesta 2020, sekä alkuperäisen leffan kuin musikaalin käsikirjoittanut Tina Fey ilmoitti, että musikaalin pohjalta tehtäisiin uusi elokuvasovitus Mean Girlsistä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista suoraan Paramount+ -suoratoistopalvelussa, mutta studio päättikin antaa elokuvalle kunnon teatterikierroksen ja nyt Mean Girls -uudelleenfilmatisointi saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Mean Girls on aivan mahtava elokuva, mutten odottanut uutta versiota lainkaan. En kokenut uudelleenfilmatisoinnille tarvetta, enkä lämmennyt ajatukselle musikaalisovituksesta. Kävin silti katsomassa uuden Mean Girlsin ennakkoon sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Koko lapsuutensa kotikoulussa viettänyt Cady Heron aloittaa ensi kertaa opinnot ihka aidossa high schoolissa. Koulussa hän kohtaa paikan suosituimman teinityttötrion, Plastikit, jotka vaikuttavat aluksi ottavan Cadyn joukkoonsa. Pian Cadylle kuitenkin selviää kolmikon todellinen luonne.

Pääroolissa Cady Heronina nähdään tällä kertaa Tom Hollandin Spider-Man -elokuvista (2017-2021) tuttu Angourie Rice. Rice on osoittanut useasti sivurooleissa näyttelijäntaitojaan ja osoittaa Mean Girlsissä pärjäävänsä pätevästi pääroolissakin - suurimmaksi osaksi ajasta. Rice tulkitsee oivallisesti sinisilmäistä ja lähes kaikesta kokematonta Cadya, mutta kun tyttö muuttuu Plastikkien myötä ilkeämmäksi, Rice ei tuo tätä puolta esille erityisen vakuuttavasti.

     Itse Plastikit, eli ne "ilkeät tytöt" ovat tietty tuttu kolmikko, joukon johtaja Regina George (Renée Rapp), salaisuuksista huolen pitävä Gretchen (Bebe Wood) ja tyhmä Karen (Avantika). Elokuvan kirkkaasti parasta antia on Reginaa esittävä Rapp, joka ainoana näyttelijäkaartista pystyy pistämään kampoihin alkuperäisleffan näyttelijälle. Eipä toisaalta ihme, sillä Rapp esitti Reginaa Broadway-musikaalissa yli vuoden ajan, jolloin hän pystyi omaksumaan katalan hahmonsa. Rapp oikein herkuttelee kierossa osassaan. Wood ja Avantika sen sijaan eivät täysin toimi rooleissaan. Erityisesti Avantika tekee idiootista Karenista tällä kertaa lähinnä ärsyttävän.

     Paluun alkuperäisestä Mean Girlsistä tekevät käsikirjoittajankin hommaa hoitava Tina Fey opettaja Norburyksi ja Tim Meadows rehtori Duvalliksi. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jenna Fisher Cadyn äitinä, Auli'i Cravalho ja Jaquel Spivey Cadyn ensimmäisinä koulukavereina Janisina ja Damianina, Christopher Briney Cadyn ihastuksenkohde Aaronina, Jon Hamm valmentaja Carrina ja Broadway-esityksessä Gretcheniä näytellyt Ashley Park ranskanopettaja Parkina. Fey ja Meadows vetävät roolinsa uusintakierroksella aika tylsällä vaihteella. Muut näyttelijät ajavat asiansa, joskin Hamm ei pääse tekemään oikein mitään valmentajana, jonka kyseenalaista käytöstä on minimoitu.

Mean Girls oli hillittömän hauska, kekseliäs, näpäyttävä ja aivan mahtava elokuva. Suorastaan fetch. Niin, puhun siis siitä alkuperäisestä leffasta, jonka voi mieltää jo moderniksi klassikoksi. Uusi Mean Girls taas on kuin yksi Plastikeista. Se on muovia, kertakäyttöroinaa, jonka sysäät nopeasti syrjään ja unohdat, mutta joka jää kuitenkin elämään ympäristölle haitallisena. Se on pinnallinen, kolkko ja kaikin tavoin tylsä toisinto loistavasta alkuperäisleffasta. Siinä, missä alkuperäiselokuva kestää useita katselukertoja ja naurattaa joka kerralla yhtä makeasti, meinasin nukahtaa tylsyyteen uutta versiota katsoessani. Vitsit ovat samoja ja kohtauksia käydään läpi robottimaisesti kuin tarkistuslistaa rastien. Renée Rapp yrittää parhaansa kantaa elokuvaa harteillaan, mutta hän ei pysty poistamaan totaalista tarpeettomuuden ja sieluttoman rahastuksen lemua, joka leffaa ympäröi.

Uuteen Mean Girlsiin on tehty ihan vain muutamia muutoksia. Parit ikoniset repliikit on poistettu, sosiaalinen media on ymmärrettävästi tuotu mukaan ja jostain syystä Cadylla ei ole isää. Leffa on myös oudon himokas. Merkittävin muutos on toki se, että tällä kertaa kyseessä on musikaali. Minulla ei yleisesti ole mitään musikaaleja vastaan ja veikkaan, että homma toimisi Broadwayn puolella. Tässä leffassa musikaaliaspekti ei toimi, ei sitten yhtään. Kun musikaaleja tehdään, ne pitäisi alusta alkaen rakentaa niin, että laulut istutetaan mukaan. Alkuperäisessä Mean Girlsissä ei nähty musikaalinumeroita, joten tässä uudessa ne ovat erityisen väkinäisen tuntuisia. Elokuvan jo valmiiksi kömpelö kerronta rikkoutuu joka kerta, kun uusi laulu alkaa. Kun laulu päättyy, kerrontaa voidaan taas jatkaa. Näin leffa saadaan venytettyä liki kahden tunnin mittaan.

Ohjaajina toimivat ensikertalaiskaksikko Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr., joiden kokemattomuus paistaa läpi. Käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Tina Fey, jonka työ on nyt käsittämättömän laiskaa. Elokuvaa katsoessa tuntuukin siltä, ettei Fey olisi saanut muuta merkittävää urallaan aikaiseksi ja siksi lypsää nyt Mean Girlsiä rutikuivuuteen asti. Sentään elokuva on hyvin kuvattu. Eräs musikaalinumeroista jää laulultaan aika yhdentekeväksi, mutta sen aikana nähdään tyylikkäästi toteutettu, yhdeksi pitkäksi kuvaksi lavastettu otos. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, äänitehosteet myös. Laulut ovat samat Jeff Richmondin säveltämät ja Nell Benjaminin sanoittamat kuin musikaaliesityksessä. Kappaleet ovat toinen toistaan unohdettavampia, eikä oikeastaan yksikään jäänyt mieleen. Siitä jo tunnistaa epäonnistuneen musikaalin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mean Girls, 2024, Paramount Pictures, Broadway Video, Little Stranger

Arvostelu: Mean Girls (2004)

MEAN GIRLS

Ohjaus: Mark Waters

Pääosissa: Lindsay Lohan, Rachel McAdams, Lacey Chabert, Amanda Seyfried, Lizzy Caplan, Daniel Franzese, Jonathan Bennett, Tim Meadows, Tina Fey, Rajiv Surendra, Amy Poehler, Daniel DeSanto, Diego Klattenhoff, Ana Gasteyer ja Neil Flynn

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

Mean Girls on Lindsay Lohanin tähdittämä komediaelokuva. Tina Fey luki Rosalind Wisemanin kirjan Queen Bees and Wannabes (2002) ja ehdotti tuottaja Lorne Michaelsille, että kirja käännettäisiin elokuvan muotoon. Michaels sai Paramount Picturesin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet ja Fey ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta, ottaen useita vapauksia kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2003 ja lopulta Mean Girls sai ensi-iltansa huhtikuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen menestys, jota kriitikotkin kehuivat ja joka sai lukuisia Teen Choice Awards -ehdokkuuksia. Vuosien varrella leffasta on muodostunut todellinen ilmiö, josta tehdään meemejä ja jonka repliikkejä monet käyttävät oikeassa elämässä. Olin itse nähnyt Mean Girlsin kerran aiemmin ja pidin leffasta. Nyt kun elokuva on saamassa musikaali-uudelleenfilmatisoinnin, päätin odotellessa katsoa elokuvan uudestaan (tietty Mean Girls -päivänä 3. lokakuuta) ja samalla arvostella sen.

16-vuotias Cady Heron aloittaa ensimmäistä kertaa opinnot oikeassa koulussa, oltuaan kotikoulussa koko lapsuutensa. Koulussa hän tapaa Plastikit, koulun suosituimman teinityttötrion, joka vaikuttaisi ottavan Cadyn porukkaansa, mutta pian naiiville tytölle käy selväksi kolmikon todellinen luonne.

Ansa vanhemmille -komedialla (Parent Trap - 1998) ja Perjantai on pahin -uudelleenfilmatisoinnilla (Freaky Friday - 2003) vuosituhannen vaihteen lapsinäyttelijöistä tunnetuimmaksi noussut Lindsay Lohan nähdään Caddy, ei kun siis Cady Heronina, kuusitoistavuotiaana tyttönä, joka on varttunut Afrikassa eläintieteilijävanhempiensa (Ana Gasteyer ja Neil Flynn) kanssa, jotka ovat myös toimineet hänen opettajinaan. Kun vanhemmat muuttavat Yhdysvaltoihin uuden työn perässä, Cadyn on aika aloittaa opinnot ensi kertaa ihka aidossa koulussa, missä hän huomaa pian, ettei teinielämä välttämättä ole sen helpompaa kuin elo savannin villipetojen keskellä. 2000-luvun alussa Lohan oli vielä erittäin lupaava näyttelijänalku ja Mean Girlsissä hän tekeekin yhden uransa parhaista rooleista. Hän suoriutuu erinomaisesti sinisilmäisenä Cadyna, mutta vakuuttaa sitäkin enemmän, kun hahmon kehityskaari etenee ja Cady muovautuu ympärillään olevien ihmisten myötä niin, ettei ensiminuuttien kilttiä ja rehtiä tyttöä meinaa enää tunnistaa.

     Ja tämä johtuu niistä "ilkeistä tytöistä", Plastikeista, eli Regina Georgesta, Gretchen Wienersistä ja Karen Smithistä, joita näyttelevät fantastisesti samana vuonna myös The Notebook - Rakkauden sivuja (The Notebook - 2004) tähdittänyt Rachel McAdams, Lacey Chabert ja Mean Girlsissä debyyttiroolinsa tekevä Amanda Seyfried. Kolmikko on aivan mahtava kaikessa kamaluudessaan. Regina on ilkeiden pissisten perikuva, kun taas Gretchen ja etenkin Karen ovat hulvattomat tämän toinen toistaan tyhmempinä, mutta uskollisina seuraajina. McAdamsin, Chabertin ja Seyfriedin kemiat pelaavat täysillä yhteen ja vaikka heidän hahmonsa ovat inhottavat, trioon tykästyy jollain oudolla tavalla.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Lizzy Caplan ja Daniel Franzese Cadyyn aluksi ystävystyvinä Janisina ja Damianina, Jonathan Bennett Cadyn ihastuksenkohteena Aaronina, Rajiv Surendra kiimaisena matematiikkanerona Gnapoorina, Amy Poehler Reginan äitinä, Tim Meadows koulun rehtori Duvallina, Dwayne Hill valmentaja Carrina, sekä elokuvan käsikirjoittaja Tina Fey opettaja Norburyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti - erityisesti Meadows erittäin hauskana rehtorina.

Ei ole mikään ihme, että Mean Girls nousi suureen suosioon niin katsojien kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Kyseessä on aivan pirun viihdyttävä ja hauska teinikomedia, johon voivat samaistua niin parhaillaan koulua käyvät nuoret kuin opintonsa jo kauan sitten huipentaneet aikuiset. Samalla leffa on myös todella oivaltava ja terävä kuvaus nuorien vaikeuksista koulussa; millaisia paineita muut ihmiset aiheuttavat, millaista on opetella sosiaalisia kanssakäymisiä ja kuinka kaikki puhuvat lähes kaikista muista ikäviä juttuja näiden selkien takana. Parhaiten tätä kaikkea voikin kuvata sellaisen hahmon silmien kautta, joka ei ole aiemmin käynytkään tavallisessa koulussa ja nyt hänet heitetään keskelle kouluvuosien kaikista kamalinta aikaa, yläastetta. Hormonit hyrräävät ja on varmaa, että konflikteja syntyy kaiken aikaa. Helppoa ei ole kenellekään ja jopa ne, jotka näyttävät pintapuoleisesti muiden oppilaiden palvomilta kuninkaallisilta, käyvät läpi omia vaikeuksiaan.

Sen lisäksi, että elokuvalta löytyy napakkaa sanottavaa erityisesti yläastekulttuurista ja oppilaiden statuksista ja ryhmäytymisistä, leffa on aivan törkeän hauska. Mean Girlsissä saa nauraa ääneen vähän väliä ja etenkin alkupää on hulvatonta menoa. Hahmojen väliset keskustelut ovat todella lystikkäitä, usein kaikessa tyhmyydessään ja useammat elokuvan repliikeistä ovatkin nousseet ikimuistoisiksi lausahduksiksi, joita moni käyttää harva se päivä. Tarina on myös todella vahva ja katsojana jää täysin koukkuun Cadyn kehityskaareen, kun tämä alkaa viettää aikaa Plastikkien kanssa. Tämän kautta filmillä on myös hyvää sanottavaa karmasta ja kuinka omat ikävät teot kostautuvat vielä jossain kohtaa. Elokuvan huipennus on toisaalta imelä, mutta muuten loistavan menon jälkeen sen katsoo sormien läpi. Mean Girls on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista teinikomedioista!

Tina Feyn loistokkaan käsikirjoituksen pohjalta Perjantai on pahin -uudelleenfilmatisoinnistakin vastannut ohjaaja Mark Waters tekee mahtavaa työtä tunnelman kanssa ja pitäessään pakettia kasassa. Hän saa näyttelijät irrottelemaan riemastuttavasti ja hyvä fiilis siirtyy täydellisesti kotisohvalle. Mean Girls on myös hyvin kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Rolfe Kentin säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen, mutta päähän jää kyllä rallattamaan Bobby Helmsin Jingle Bell Rock, jota käytetään yhdessä leffan muistettavimmista kohtauksista.

Yhteenveto: Mean Girls on aivan mahtava teinikomedia - yksi ehdottomasti parhaista omassa lajityypissään. Elokuvan tarina nappaa tehokkaasti mukaansa ja sen terävään kuvaukseen yläasteen hävyttömästä meiningistä on helppo samaistua. Sekaan mahtuu hyviä teemoja muun muassa karmasta. Leffa on myös suorastaan hulvattoman hauska ja sen parissa viihtyy täysillä alusta loppuun. Kun päälle vielä lisätään ikimuistoisia repliikkejä, on Tina Feyn käsikirjoitus todella onnistunut paketti. Vain loppupää äityy turhan imeläksi, mutta se annettakoon anteeksi. Elokuvan hahmot ovat todella hyviä ja näyttelijäkaarti irrottelee ilahduttavasti. Lindsay Lohan on nappivalinta päärooliin ja ilkeitä tyttöjä näyttelevät Rachel McAdams, Lacey Chabert ja Amanda Seyfried ovat loistovedossa. Mean Girls on teinileffojen kirkasta parhaimmistoa, suoraan sanottuna todella fetch ja suosittelenkin sitä lämpimästi. Nyt jään jännittyneenä odottamaan tammikuussa ilmestyvää, musikaalivetoista uudelleenfilmatisointia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mean Girls, 2004, Paramount Pictures, M.G. Films, Broadway Video

Arvostelu: Jack and Jill (2011)

JACK AND JILL

Ohjaus: Dennis Dugan
Pääosissa: Adam Sandler, Katie Holmes, Al Pacino, Eugenio Derbez, Tim Meadows, Nick Swardson, Rohan Chand, Elodie Tougne, Geoff Pierson, Valeria Mahaffey, Allen Covert, Santiago Segura, David Spade, Shaquille O'Neal ja Johnny Depp
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Jack and Jill on Adam Sandlerin tähdittämä, käsikirjoittama ja tuottama komediaelokuva, mikä sai maailmanensi-iltansa 11. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa oli kyllä taloudellinen menestys lähes 150 miljoonan dollarin lipputuloillaan, mutta niin kriitikot kuin katsojat vihasivat sitä. Leffasta tuli historiallinen elokuva, sillä se voitti ilmestymisvuotenaan kaikki Razzie-palkinnot (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, valkokangaskaksikko ja näyttelijäkaarti). Monilta listoilta Jack and Jill löytyy jopa kaikkien aikojen huonoimpien filmien listalta. Joten totta kai minun täytyy nyt juhlistaa sen kymmenvuotisjuhlaa arvostelemalla elokuva! Olin kerran aiemmin nähnyt Jack and Jillin, enkä pitänyt siitä. Aloitinkin peloissani filmin uudelleenkatselun, toivoen, että se viihdyttäisi edes hieman. Ei. Ei todellakaan. Pahoittelen jo nyt kirosanojen määrää.

Mainoksia menestyksekkäästi tekevä Jack saa kiitospäivänä vieraakseen kummallisen ja nolon kaksossiskonsa Jillin. Yhden viikonlopun mittainen vierailu venyy kuitenkin pidemmäksi, koetellen suuresti niin Jackin kuin katsojankin hermoja.

Päärooleissa kaksossisaruksina Jackina ja Jillinä nähdään Adam Sandler, joka onnistuikin voittamaan siten niin huonoimman miespääosan kuin huonoimman naispääosan Razzie-palkinnot. Jackina Sandler on lähinnä vain tylsä. Hahmo ei ole mielenkiintoinen, eikä Sandleria itseään tunnu kiinnostavan hahmon esittäminen. Jillinä hän taitaa kuitenkin tarjota uransa surkeimman roolisuorituksen. Kimeällä äänellä lässyttävä Jill saa katsojan järkyttymään heti avatessaan suunsa. Tätäkö nyt pitää katsoa ja kuunnella seuraavat puolitoista tuntia? Ja meno sen kuin pahenee. Sandler sekoilee täysillä Jillinä, selvästi uskoen täysillä olevansa hauska. Ei, hän on vain raivostuttavan ärsyttävä. Pahimmassa tapauksessa katsoja huomaa huutavansa televisiolleen, sillä jossain kohtaa suututtaa jo niin helvetisti.

     Elokuvassa nähdään myös poloinen pakokeinoa katseellaan etsivä Katie Holmes Jackin vaimona Erininä, Rohan Chand ja Elodie Tougne Jackin ja Erinin lapsina, Eugenio Derbez pariskunnan ärsyttävänä puutarhurina, Tim Meadows Jackin pomona, Nick Swardson Jackin kollegana, Allen Covert Sandlerin elokuvasta Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996) tuttuna Ottona, sekä Al Pacino omana itsenään... voi pojat. Sandler on vuosien varrella osoittanut monta kertaa pystyvänsä surkeisiin roolisuorituksiin, joten hänen työnsä Jillinä ei tule yllätyksenä. Al Pacinon roolityö omana itsenään on kuitenkin jotain aivan järkyttävää. Hän nolaa itsensä täysin ja katsojan on todella vaikea olla yhdistämättä häntä ikonisiin roolitöihinsä Kummisetä-trilogiassa (The Godfather - 1972-1990) ja Scarface - arpinaamassa (Scarface - 1983), sillä niistä muistutetaan vähän väliä. Aluksi saattaa voivotella, että miten ihmeessä Pacino on kiristetty mukaan, mutta herra hyppää rooliinsa lopulta niin antaumuksella, että hän on oikeasti tainnut Sandlerin tavoin luulla saavansa aikaan jotain hauskaa. Ehdottomasti huonoimman miessivuosapalkinnon ansainnut! Pacino ei jää ainoaksi itseään esittäväksi julkimoksi ja leffassa nähdään myös nopeasti mm. Johnny Depp ja Shaquille O'Neal.

Jos elokuvasta on aivan pakko löytää jotain hyvää sanottavaa, niin täytyy myöntää, että tehoste, jolla Sandler nähdään kahtena vierekkäin ruudulla, on onnistuneesti ja uskottavasti toteutettu. Katsoja kyllä näkee selvästi, että Sandler siinä on esittämässä molempia, mutta efekti saa huijattua katsojaa välillä ajattelemaan, että Sandlerilla olisi vielä ärsyttävämpi klooni naiseksi pukeutuneena. Mukana on kuvia, joissa kamera liikkuu ja silti Sandler on saatu vakuuttavasti mukaan tuplana. Joten tämän tehosteen luojat voivat taputtaa itseään selälle... ja sitten pohtia, että miksi ihmeessä suostuivat projektiin mukaan?

Jack and Jill onnistui olemaan vielä huonompi elokuva kuin edes muistin. Siis voi kiesus, mitä aivosoluja syövyttävää ja katsojalleen keskisormea näyttävää kurapaskaa tämä "komedia" onkaan! Hauskahan tämä ei siis ole, vaan nauruhermojen sijaan elokuvan huumori osuu lähinnä katsojan vitutuskäyrään. Jouduin pitämään parikin taukoa ja kävin puolessa välissä leffaa ruokakaupassa asti viilentämässä kiehuvia tunteitani. Miten ihmeessä tämä on mennyt studiolta läpi ja elokuva on suostuttu julkaisemaan elokuvateattereissa? On vaikea kuvitella kenenkään täysjärkisen katsovan leffaa ja pohtivan, että "kyllä, tämä on juuri sitä, mitä halusimme ja mitä yleisö haluaa, tämä on hyvä näin". Noh, elokuva tosiaan tienasi lähes 150 miljoonaa dollaria, joten kenties elokuvan laadusta järkyttyneetkin studiopomot olivat lopulta tyytyväisiä matkallaan pankkiin.

Sandler on tainnut täysillä luottaa itsensä ja Al Pacinon staravoimaan (Pacinon tapauksessa staravoiman rippeisiin), eikä edes jaksanut työstää minkäänlaista käsikirjoitusta elokuvalle. No okei, on leffassa jonkin sortin tarinantapainen, missä Jack tekee mainosta, mihin Pacino halutaan päätähdeksi. Pacino ei halua mukaan, kunnes tapaa Jillin, johon hän rakastuu jostain syystä, mitä niin Jack kuin katsojakaan ei voi ymmärtää. Jackin pitää keplotella asiat niin, että saisi siskonsa yhteen Pacinon kanssa, jotta tämä suostuisikin mainokseen. Tämä on kuitenkin vain löyhä kehys sille, että Sandler saa sekoilla Pacinon kanssa. Minkäänlaista koherenttia rakennetta mukana ei ole, vaan osa kohtauksista on tainnut syntyä vasta kuvauspaikalla. Mukana on parikin pitkää pätkää, joissa Jack ja Jill "hassuttelevat" (lue: piereskelevät ja huutavat toisilleen) eri paikoissa, mutta kohtaukset eivät liity mitenkään mihinkään. Lopussa Jackin perhe lähtee luksusristeilylle, mikä on luultavasti vain tekosyy sille, että Sandler voi viedä perheensä lomalle. Siis ihan oikeasti, Sandler tunnetusti valitsee usein elokuviensa kuvauspaikat siten, että saa järjestettyä perheelleen loman siinä samalla.

Elokuvan ongelmia on myös, että siitä on tehty perheystävällinen, mutta silti se yrittää olla ronski. Lopputuloksena on siis sellainen ala-asteikäinen junnu, joka kuvittelee olevansa todella härö, mutta lähinnä vain nolaa itsensä pissa-kakka-jutuillaan. Surkuhupaisinta on se, että elokuvassa kuullaan monet vitsit useampaankin otteeseen (esim. Jillin Poopsie-linnun yksi ja ainoa repliikki, puutarhurin "just kidding", Jillin yritys arvata elokuvien nimiä ja Jackin ja Jillin salainen puhekieli), aivan kuin ne muuttuisivat toiston myötä hauskoiksi. On jopa säälittävää, kuinka elokuva yrittää loppupäässä kerätä Jillille säälipisteitä, kun filmi on käyttänyt koko aikansa siihen, että katsoja suorastaan inhoaa Jilliä. Sentään leffasta löytyy edes jonkinlaista itseironisuutta. Lopussa Jack ja Al Pacino katsovat myötähäpeällisen kaameaa mainostaan ja Pacino käskee Jackia polttamaan jokaisen kopion mainoksesta ja ettei kukaan ihminen saa nähdä sitä. On hyvin todennäköistä, että tämä on vielä viimeinen nauru katsojalle, tyylillä "me muuten tiedetään, kuinka paska elokuva saatiin aikaiseksi ja sinä idiootti ihan oikeasti tuhlasit aikaasi sen katsomiseen!" Ja minä idiootti olen nyt nähnyt Jack and Jillin kahdesti.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Dennis Dugan, joka oli aiemmin ohjannut Sandlerin komediat Happy Gilmore - ammattilainen, Big Daddy (1999), Voitte suudella sulhasta (I Now Pronounce You Chuck & Larry - 2007), Zohan - lupa saksia (You Don't Mess with the Zohan - 2008), Oikeesti aikuiset (Grown Ups - 2013) ja Just Go With It (2011), joista jokainen on parempi leffa kuin Jack and Jill. Tämän elokuvan kanssa aivan jokainen on kävellyt päin mäntyä (tai pikemminkin juossut puuta kohti niin kovaa kuin pystyy) ja Dugankin oli ohjaus-Razziensa ansainnut. Käsikirjoitus (tai sen tapainen) on silkkaa roskaa. Kuvauksesta löytyy oivallisia puolia, kuten myös lavasteista ja äänitehosteista, mutta leikkaus on sotkuista. Kehuin sitä tehostetta, millä Adam Sandler on saatu näkymään tuplasti ruudulla, mutta muuten elokuvan efektit ovat naurettavan huonoja, kuten ovat myös Jillin maskeeraukset.

Yhteenveto: Jack and Jill on aivan järkyttävän paska komediaräpellys, josta ainoat naurut taisi saada Adam Sandler itse matkallaan pankkiin, keräämään rahoja höynäytetyiltä ihmisiltä. Sandlerin yritykset repiä nauruja irti katsojiltaan muuttuvat toinen toistaan kiusallisemmiksi ja epätoivoisemmiksi leffan kulkiessa eteenpäin. Samoja vitsejä toistetaan uudelleen ja uudelleen, toiveena kai, että jossain kohtaa ne muuttuisivat hauskoiksi. Lähinnä sitä vain ärsyttää ja katsojan tekee mieli pistää äänet hiljaisemmalle, kun joutuu kuuntelemaan Jillin jatkuvaa kaakatusta. Sandlerin huonous ei tule erityisenä yllätyksenä, mutta Al Pacinon kaamea roolityö jättää kyllä syvän lommon näyttelijän katalogiin. Sandlerin ja Pacinon sekoilut käyvät hermoille nopeasti ja elokuvan katsominen kerralla yhdeltä istumalta on aikamoinen haaste. Sandlerin näkyminen tuplasti kuvassa on ainoa kehu, jonka leffasta voi keksiä, mutta silloinkin siinä on vähintään yksi Sandler liikaa. Jack and Jill on aivan vitun huono leffa, jota ei voi suositella edes Sandlerin suurimmille faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jack and Jill, 2011, Columbia Pictures, Happy Madison Productions, Broken Road Productions