Arvostelu: Richard Jewell (2019)

RICHARD JEWELL

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Paul Walter Hauser, Sam Rockwell, Kathy Bates, Jon Hamm, Olivia Wilde, Nina Arianda ja Ian Gomez
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Richard Jewell perustuu tositapahtumiin vuoden 1996 kesäolympialaisissa tapahtuneesta pommi-iskusta ja sen jälkiseurauksista. Tapahtumasta alettiin työstämään filmiä jo vuonna 2014, jolloin siinä oli tarkoitus näytellä Jonah Hill ja Leonardo DiCaprio. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Paul Greengrassia ja David O. Russellia, kunnes lopulta vuonna 2019 ohjaajaksi kiinnitettiin Clint Eastwood. Siinä vaiheessa projektin teko oli kuitenkin viivästynyt jo niin paljon, että Hill ja DiCaprio olivat jättäneet elokuvan. Uudet näyttelijät valittiin ja kuvaukset alkoivat. Jälkitöiden aikana Warner Bros. -studion lähettyvillä syttyi suuri tulipalo, mutta sen sijaan, että elokuvan ääniefektejä työstävä tiimi olisi evakuoinut, he ja Eastwood jäivät studiolle. Richard Jewell sai maailmanensi-iltansa jo marraskuussa 2019, mutta vasta nyt se saapuu Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin sen tarinasta, mutta Eastwoodin osallistuminen sai minut pelkäämään, että luvassa olisi samanlaista roskaa kuin pari vuotta sitten ilmestynyt 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris - 2018). Meninkin maltillisin odotuksin katsomaan Richard Jewelliä sen lehdistönäytökseen.

Heinäkuun 27. päivä vuonna 1996 kesäolympialaisissa turvamies Richard Jewell pelastaa tuhansia ihmisiä varoittamalla epäilemästään pommista, ennen kuin se räjähtää väkijoukon keskellä. Aluksi media juhlistaa Richardia sankarina, mutta pian käy selville, että hän on FBI:n pääepäilty.

Paul Walter Hauser on muutaman viime vuoden aikana näyttänyt lahjojaan sivurooleissa elokuvissa, kuten I, Tonya (2017) ja BlacKkKlansman (2018). Tässä Hauser pääsee vihdoin päärooliin ja näytteleekin itse nimikkohahmo Richard Jewellia. Richard ei välttämättä ole erityisen luonteva ihmisten kanssa ja hän toimiikin usein aika pöljästi, mutta hänellä on sydän vahvasti paikallaan ja Hauser tekeekin hänestä erittäin pidettävän. Hauser on erinomainen läpi leffan ja toivon, että häntä nähdään tulevaisuudessa vielä enemmän.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Kathy Bates Richardin äitinä Bobina, Sam Rockwell Richardin entisenä pomona asianajaja Watson Bryantina, Jon Hamm Richardia epäilevänä FBI-agentti Shaw'na, sekä Olivia Wilde ylimielisenä uutistoimittaja Kathy Scruggsina. Bates ja Rockwell ovat vielä Hauseriakin paremmat rooleissaan, eikä ihme, että Bates nappasi sekä Oscar- että Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta naissivuosasta. Bates välittää hienosti äidin kokeman tunnemyllerryksen, minkä media aiheuttaa. Rockwell taas huokuu tuttua karismaansa Watsonina ja on veikeää seurata hänen ja Richardin yhteisiä kohtauksia. Hamm on pätevä valinta agentin rooliin, eikä ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän esittää tällaista hahmoa. Wilde ei kuitenkaan toimi osassaan. Hän ampuu pahasti yli ja tuntuu oudon komedialliselta vakavassa ympäristössä. Hahmo on myös kehnosti kirjoitettu ja hänen kehityskaarensa on todella tönkkö.

Clint Eastwood on viime vuosien ajan ollut suuresti kiinnostunut kertomaan tarinoita ihailemistaan amerikkalaissankareista. American Sniper (2014), Sully - uroteko Hudson-joella (Sully - 2016) ja 15:17 Pariisiin sisälsivät kiinnostavat tarinat, mutta jokainen oli edellistä heikompi. Noin minuutin tapahtumasta kertova tyhjänpäiväinen 15:17 Pariisiin oli Eastwoodin uran pohjanoteeraus ja kaikin puolin suurta häpeää aiheuttava elokuva. Richard Jewell on onneksi suuri parannus siihen verrattuna ja The Mulen (2018) tavoin valaa uskoa Eastwoodin osaamiseen. Silti näitä leffoja katsoessa ei voi muuta kuin toivoa, että iäkäs herra osaisi jo pian jäädä eläkkeelle. Eastwood on valinnut aidosti kiinnostavan aiheen ja tehnyt siitä toimivan elokuvan. Katsojan sympatiat ovat heti Richardin puolella ja kun tätä aletaan syyttämään pommi-iskusta, ei syytöksiä usko hetkeäkään. Olisi toki mielenkiintoista, jos leffa saisi katsojankin epäilemään Richardia, mutta kun kyseessä on tositarina, on ehkä parempi, että Eastwood painottaa heti, että Richard on se sankari, minä häntä aluksi pidettiinkin. Samalla Eastwood kritisoi mediaa ja sen mahtia tuhota jonkun elämä pelkkien epäilysten ja huhujen perusteella.

Eastwoodille tuottaa kuitenkin vaikeuksia viedä tarinaa eteenpäin eheästi. Leffan alku, missä näytetään Richardin elämää ja nousua turvamieheksi, on töksähtelevä. Siinä onnistutaan luomaan jonkinlaiset välit Richardin ja häntä puolustavan Watsonin välille, sekä näyttämään, että hän on tehnyt asioita, mitkä voivat herättää epäilyksiä hänen rehellisyydestään, mutta tämä kaikki hoidetaan takeltelevasti. Elokuva kuitenkin lähtee kunnolla ja tiivistunnelmallisesti käyntiin, kun olympialaiset alkavat ja kun alkaa hidas, mutta tehokas jännityksen nostatus repun sisällöstä ja miten tilanteessa käy. Sitten taas filmi kompastelee, kun aivan yhtäkkiä FBI syyttääkin Richardia. Etenkin tässä leffa vaatisi suurta hiomista, sillä tämä tapahtuu täysin yllättäen. Tällä voidaan kuvastaa sitä, kuinka FBI todella syytti Richardia noin vain, koska tarvitsi syyllisen, mutta tarinankerronnan puolesta juuri tämä osuus vaatisi paljon enemmän rakentamista. Onneksi sen jälkeen leffa lähtee taas nousuun. Tapahtumat sisältävät jopa pientä liikuttavuutta ja vaikkei toinen puolisko enää tarjoa samaa jännitettä kuin alkupää, on tarina loppuun asti mielenkiintoinen.

Siinä, missä vielä kymmenen vuotta sitten esimerkiksi Gran Torinon (2008) aikana ihaili Eastwoodin rautaisuutta elokuvantekijänä, Richard Jewelliä katsoessa kyllä huomaa, että Eastwoodin ikä alkaa puskemaan päälle. Kyseessä on hyvä filmi, mutta uskon vahvasti, että noin kymmenen vuotta sitten Eastwood olisi saanut aikaiseksi vieläkin paremman teoksen. Eastwoodin työ kärsii myös hieman Billy Rayn käsikirjoituksesta, missä tarinankerronnalliset ongelmat nousevat esiin. Teknisesti elokuva on kuitenkin taidolla toteutettu. Kuvaus on oivallista ja leikkauskin suureksi osaksi sujuvaa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja olympialaisiin liittyvien tapahtumien luominen uusiksi on vaikuttavaa työtä. Ääniefektit ovat mainiot, mutta Arturo Sandovalin säveltämiä musiikkeja käytetään niin minimaalisen vähän, että usein tuntuu siltä kuin mukana ei olisi lainkaan musiikkia.

Yhteenveto: Richard Jewell on mainio elokuva mielenkiintoisesta tositarinasta. On todella ärsyttävää nähdä, kuinka kyseenalaisesti FBI on toiminut Richardin kanssa ja kuinka hirvittävä mahti medialla voi olla ihmisen maineen pilaamiseen. Elokuvan alku on hieman kompuroiva, mutta filmi nappaa mukaansa, kun itse olympialaiset ja pommiuhka alkavat. Sitten taas hieman kompastellaan, kun FBI yhtäkkiä epäilee Richardia, mutta onneksi loppupään elokuva hoitaa taas oivallisesti. Jos käsikirjoituksessa ja leikkauksessa olisi panostettu näihin tiettyihin asioihin huomattavasti paremmin, olisi kyseessä erittäin hyvä leffa. Paul Walter Hauser on todella iskevä nimikkoroolissa, mutta Kathy Bates ja Sam Rockwell ovat vielä paremmat. Vain Olivia Wilde jättää kylmäksi oudon koomisella ja ailahtelevalla roolisuorituksellaan. Clint Eastwood tekee pääasiassa pätevää työtä. Saa nähdä, mistä urotyöstä hän seuraavaksi tekee elokuvan ja millainen siitä sitten tulee...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Richard Jewell, 2019, 75 Year Plan Productions, Appian Way, Misher Films, The Malpaso Company, Warner Bros.

Arvostelu: Stan & Ollie (2018)

STAN & OLLIE

Ohjaus: Jon S. Baird
Pääosissa: Steve Coogan, John C. Reilly, Shirley Henderson, Nina Arianda, Rufus Jones ja Danny Huston
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: S

Stanley Laurel ja Oliver Hardy - tai kuten me Suomessa tunnemme heidät paremmin nimellä Ohukainen ja Paksukainen - ovat yksi elokuvahistorian legendaarisimmista komediakaksikoista. Parivaljakko tapasi toisensa 1920 "The Lucky Dog" -mykkäelokuvan kuvauksissa ja vuonna 1927 he julkaisivat ensimmäisen yhteisteoksensa "Putting Pants of Philip". Sitä seurasivat kymmenet lyhytsketsit ja koko illan komediaelokuvat. Kaksikko on jäänyt elokuvahistorian merkkihenkilöiksi, eikä olekaan mikään ihme, että heidän urastaan on nyt tehty elokuva. Itse asiassa on suuri ihme, ettei kaksikosta ole tätä ennen tehty filmiä! Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2016 ja sen kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Stan & Ollie sai ensiesityksensä lokakuussa 2018 BFI Lontoon elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se on vähitellen saanut teatterilevitystä eri maissa ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse en ole koskaan ollut innostunut Ohukaisesta ja Paksukaisesta. Olen toki tiennyt kaksikosta lapsesta asti, mutten muista, että olisin koskaan katsonut ainuttakaan heidän leffoistaan. Kiinnostuin kuitenkin heidän teoksistaan, kun kuulin Stan & Ollien olevan tulossa ja valmistautumisena tähän leffaan katsoinkin monia "Ohukainen ja Paksukainen" -lyhytleffoja. Pidin niitä oikein huvittavina ja nokkelina, ja meninkin iloisin mielin katsomaan, millainen elokuva kaksikosta on nyt saatu aikaiseksi.

Vuonna 1953 Ohukaisen ja Paksukaisen suosio on jo alkanut hiipua, mutta heidän esittäjänsä Stanley Laurel ja Oliver Hardy päättävät tehdä comebackin teatterikiertueella Iso-Britanniassa, samalla kun he yrittävät saada aikaiseksi uutta elokuvaa.

Pääosissa Stanley Laurelina ja Oliver Hardyna nähdään Steve Coogan ja John C. Reilly, jotka omaksuvat roolinsa fantastisen hyvin. Heidän roolisuorituksistaan huomaa, että Ohukainen ja Paksukainen ovat inspiroineet heitä vuosien varrella paljonkin, sillä he ovat tehneet niin tarkkaa työtä muuttuakseen näiksi hahmoiksi. Enkä tarkoita vain sitä, että Coogan ja Reilly on maskeerattu näyttämään Stanin ja Ollien peilikuvilta, vaan he ovat opetelleet näiden legendojen maneerit, ilmeet ja pienimmätkin eleet niin täydellisesti, että on todella vaikeaa tunnistaa Coogania ja Reillyä hahmojensa takaa. Lavalla kaksikko vaikuttaa aidoilta Ohukaiselta ja Paksukaiselta, enkä voisi kuvitella parempia valintoja näihin rooleihin. Kenties tärkeintä on kuitenkin, että Cooganin ja Reillyn välinen kemia iskee kunnolla ja he ovat täysin luonteva parivaljakko. Upeiden roolisuoritusten lisäksi itse hahmotkin, Stan ja Ollie ovat kiinnostavat. Elokuva osoittaa hyvin, että kaksikko oli tosielämässä hyvin erilainen kuin lavalla ja kameran edessä (vaikkakin välillä on vaikea erottaa, mihin Stan ja Ollie päättyvät ja mistä Ohukainen ja Paksukainen alkavat). Stan tekee täysillä töitä hahmojen eteen ja pohtii päivät läpi uusia vitsejä ja kohtauksia, kun taas Ollie haluaisi mieluummin pitää hauskaa ja pelata uhkapelejä. He eivät myöskään ole välttämättä ihan sellaiset ystävät kuin Ohukainen ja Paksukainen -elokuvat antavat ymmärtää. Elokuvassa pohditaankin, olivatko he sittenkään ystäviä, vai pelkkiä yhteistyökumppaneita?
     Elokuvassa nähdään myös Harry Potterista (2001-2011) tuttu Shirley "Murjottava Myrtti" Henderson Ollien vaimona Lucillena, Nina Arianda Stanin vaimona Idana, Rufus Jones Ohukaisen ja Paksukaisen managerina Bernard Delfontina, sekä Danny Huston elokuvayhtiön pomona Hal Roachina. Henderson ja Arianda ovat mainiot valinnat pääkaksikon rakkaiksi. Heidän hahmonsa ovat toimivasti erilaiset, Lucillen ollessa erittäin huolehtiva ja Idan ollessa hieman ylimielinen.

Vaikka Ohukainen ja Paksukainen eivät olleet minulle erityisen tuttuja entuudestaan, on Stan & Ollie niin taidokkaasti ja rakastavasti tehty elokuva, että tuntui siltä kuin olisin fanittanut kaksikkoa lapsesta asti. Kyseessä on äärimmäisen ihastuttava teos, minkä pariin lumoutuu välittömästi ja minkä vähän yli puolentoista tunnin kesto vierähtää ohi todella nopeasti. Leffa ei kuitenkaan koskaan kiirehdi, vaan se ehtii kertoa tarinansa kaikessa rauhassa ja luomaan aitoa tunnetta mukaan. Olin todella yllättynyt siitä, kuinka koskettava elokuva tästä komediaduosta onkaan saatu aikaiseksi. Jos siis odotat näkeväsi komediaelokuvan Ohukaisen ja Paksukaisen kulta-ajasta, tulee leffa tuottamaan pettymyksen. Elokuva nimittäin kertoo siitä ajasta, kun kaksikon suosio on alkanut katoilemaan ja monet luulevat jo heidän jääneen eläkkeelle. Stanin ja Ollien välillä on ollut ongelmia ja riitoja, ja uusi esiintymiskiertue lähtee aika takellellen käyntiin. Filmi on täynnä erinomaisesti kirjoitettua ja luotua draamaa, mitä vain vahvistaa pääkaksikon huikeat roolityöt. Reillyn ja Cooganin yhteistyötä on niin miellyttävää seurata läpi elokuvan, ettei ihme, että leffa onnistuu salakavalasti koskettamaan katsojaa syvästi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että elokuvahistorian tunnetuimmasta komediakaksikosta olisi tehty pelkkä riipaiseva draamakertomus vailla iloa ja toivoa, ehei. Huumoria leffasta kyllä löytyy ja Ohukaisen ja Paksukaisen fanit riemastuvat varmasti, sillä suureksi osaksi huumori syntyy heidän teostensa kaltaisista hassutteluista. Kuten jo sanoin, lavalla Reilly ja Coogan katoavat täysin ja katsoja näkee vain Ohukaisen ja Paksukaisen, kun taas muuten on vaikea sanoa, ovatko Stan ja Ollie enää tavallisia ihmisiä lainkaan, vaan muuttuneet hieman liikaakin roolihahmoikseen. Elokuva nostaa jatkuvasti hymyn huulille ja siitä syntyy äärimmäisen lämmin olo, sillä on vain niin ihanaa huomata, kuinka huolella ja ihaillen tämä filmi on tehty. Stan & Ollie on suorastaan erinomainen elokuva, minkä katsominen tuntuu aivan mahtavalta. Se on täynnä hienoja hetkiä ja jälkikäteen näiden kohtausten muistelu nostaa joko hymyn takaisin huulille tai kyyneleet silmiin, riippuen siitä, mitä hienoa hetkeä milloinkin muistelee.

Elokuvan ohjaajana toimii Jon S. Baird, jonka edellinen filmi Filth (2013) on todella erilainen kuin tämä. Siinä, missä Filthissä Baird hyödynsi synkkää ja kieroa huumoria, Stan & Olliessa hän luo lämmintä ja kevyttä tunnelmaa, saaden kuitenkin aikaiseksi paljon liikuttaviakin tunteita peliin. Bairdin ohjaus on taiturimaista ja hän pitää elokuvaa hienosti kasassa. Jeff Popen käsikirjoitus on myös loistokas ja on hyvä, että hän ja Baird ovat päättäneet kertoa hieman toisenlaisen tarinan kuin monet katsojat voisivat odottaa. Pope on selvästi tutkinut paljon vanhoja Ohukaisia ja Paksukaisia löytääkseen oikeaa henkeä ja tyyliä omaan tekstiinsä. Stan & Ollie on myös teknisesti oivallinen teos. Se on todella hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi lavastajat ja puvustajat ovat tehneet tarkkaa työtä luodessaan oikeanlaista ajankuvaa mukaan. Visuaalisesti filmi onkin kaikin puolin onnistunut. Äänimaailmakin on hyvin luotu ja Rolfe Kentin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan. Ikonista Ohukaisen ja Paksukaisen tunnusrallatusta tietty kuullaan muutamaankin otteeseen elokuvan aikana.

Yhteenveto: Stan & Ollie on riemastuttavan erinomainen elokuva, mikä ihastuttaa sillä, kuinka huolellisesti legendaaristen koomikoiden tarina on kerrottu. Leffasta huokuu tekijöiden ihailu Ohukaista ja Paksukaista kohtaan, mikä saa heti alussa epäilevämmänkin fanin huojentumaan siitä, ettei legendojen muistoa ole pilattu. Elokuva uskaltaa kuitenkin ottaa hieman rohkeampaakin asennetta ja näyttää, ettei kaksikon elämä ollut pelkkää auvoa, minkä lisäksi leffassa pohditaan, oliko kaksikon ystävyys vain esitystä? Leffa onnistuu koskettamaan yllättävänkin syvästi, mutta samalla se myös nostaa hymyn huulille vähän väliä lämpimällä hengellään ja kuin suoraan Ohukainen ja Paksukainen -leffoista tutulla huumorillaan. Steve Coogan ja John C. Reilly ovat suorastaan täydelliset valinnat päärooleihin ja he muuttuvat aivan totaalisesti hahmoikseen. Coogan ja Reilly ovat opetelleet esikuviensa pienimmätkin ilmeet ja eleet, mikä herättää katsojassa tunteen kuin katsoisi aitoa Ohukaista ja Paksukaista. Suosittelenkin Stan & Ollieta erittäin lämpimästi kaikille kaksikon faneille. Lisäksi kuten huomasin omalla kohdallani, leffa toimii hienosti myös niille, joille kaksikko ei ole erityisen tuttu entuudestaan. Sen voin myös todeta, että aion tulevaisuudessa syventyä oikein kunnolla kaksikon elokuviin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Stan & Ollie, 2018, Entertainment One, BBC Films, Fable Pictures, Laurel and Hardy Feature Productions, Sonesta Films

Arvostelu: Florence Foster Jenkins / Florence (2016)

FLORENCE FOSTER JENKINS (2016)

FLORENCE

Ohjaus: Stephen Frears
Pääosissa: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg, Rebecca Ferguson, Nina Arianda, Allan Corduner ja Christian McKay
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: S

"Ihmiset voivat sanoa, etten osaa laulaa, mutta kukaan ei voi väittää, ettenkö olisi laulanut."

Olin kuullut Florence Foster Jenkinsistä jo vuosia sitten, mutten muistanut kyseisen naisen nimeä; muistin vain, että kyseessä on yhdeksi maailman kauheimmaksi laulajaksi valittu henkilö. Florence tietenkin muistui mieleeni, kun kuulin, että hänestä tehtäisiin elokuva. Kiinnostuin elokuvasta lähinnä sen takia, että halusin kuulla hirveäksi haukutun lauluäänen. Meryl Streepin kiinnittäminen pääosaan nosti kiinnostustani, muttei kuitenkaan niin paljoa kuin se, että mukana olisi myös The Big Bang Theory -sarjasta (2007-) Howard Wolowitzia esittävä Simon Helberg. Häntä en ole nähnyt lähes ollenkaan muissa rooleissa, joten minua kiinnosti nähdä, miten hän pärjäisi. En kuitenkaan ollut kovin innostunut elokuvasta, enkä käynyt katsomassa sitä sen lehdistönäytöksessä. Muutaman kerran kävi kuitenkin mielessä käydä vilkaisemassa elokuva, kun se oli jo saanut ensi-iltansa. Lopulta syyslomalla lähdin katsomaan Florence Foster Jenkinsiä (tai kuten se kulkee Suomessa yksinkertaisesti nimellä Florence), odottaen näkeväni ihan viihdyttävän pätkän.

Florence Foster Jenkins innostuu laulamisesta ja hän haluaakin myös laulajatähtöseksi. Harmi vain, ettei Florence osaa laulaa...

Meryl Streep ei vain tunnu tekevän huonoa roolisuoritusta. Hän on nimittäin aivan huikea pääroolissa Florencena! Hän kykenee esittämään koomiset osuudet vakavasti, sekä vakavat osuudet tarpeen vaatiessa koomisesti. Streep on täydellinen valinta Florenceksi, enkä usko, että kovin moni olisi pystynyt parempaan. Uskoisin Streepin jopa laulavan elokuvassa oikeasti ja hänellä on niin paljon tunnetta mukana esiintymisessään, ettei voi muuta kuin ihailla. Streepilla on jo kolme Oscar-pystiä, mutta kyllä hän ansaitsee edes ehdokkuuden tästä elokuvasta. Hänen eleensä ja ilmeensä ovat selkeästi mietittyjä, mutta silti niin luonnollisia. Jo pelkästään hänen suorituksensa vuoksi tämä elokuva kannattaisi käydä katsomassa. Hän ei kuitenkaan ole ainoa erinomainen näyttelijä tässä.
     Romanttisista hömppäleffoista tuttu Hugh Grant on jo vanhentunut mies, joten enää hän ei voi näytellä samaa hurmuriheppua, jona hänet monet tietävät. Tässä hänellä on kyllä hurmurivaihde välillä päällä, mutta hän tekee sen tyylillä ja siinä on jotain eleganttia. Grant nähdään Florencen miehenä, St Clair Bayfieldinä, joka kannustaa täysillä vaimoaan kaikessa, mutta pettää tätä silti nuoremman naikkosen, Kathleenin (Rebecca Ferguson) kanssa. Grant on erittäin hyvä roolissaan. Hän oli kuulemma lopettamassa näyttelemisen, mutta halusi esiintyä Florence Foster Jenkinsissa, sillä hänelle koitui tilaisuus näytellä Meryl Streepin kanssa.
     Kuka olisi uskonut, että hölmöä Howard Wolowitzia lähes kymmenen vuotta esittänyt Simon Helberg osaisi ihan oikeasti näytellä? Olin todella yllättynyt Helbergin suorituksesta. Hetken minulla kesti tottua hänen naamansa näkeminen, kun kyseessä ei ollutkaan The Big Bang Theory, mutta kun totuin, niin minun oli vain pakko ihailla, kuinka hyvä hän oli. Tässä hän näyttelee Florencen pianistia, Cosmé McMoonia. Helbergin täytyy osata soittaa pianoa oikeasti, sillä useissa kuvissa näkyy sekä hänen naamansa, että hänen kätensä koskettimilla. Toivottavasti Helberg nähtäisiin tulevaisuudessakin elokuvissa, sillä mieheltä löytyy kyllä lahjoja muuhunkin kuin vain tiettyyn rooliin yhdessä sarjassa, vaikka hyvä sarja onkin.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. tärkeä henkilö Phineas Stark (Stanley Townsend) ja etenkin hänen uusi naisensa Agnes (Nina Arianda), joka pitää aluksi Florencea vitsinä. Christian McKay esittää lahjomatonta Earl Wilson -journalistia ja John Kavanagh nähdään kuuluisana kapellimestari Arturo Toscaninina.

Elokuva kertoo Florencen viimeisestä vuodesta, jolloin hän päätti nousta takaisin pinnalle laulajana. Konsertin innoittamana hän palkkaa McMoonin pianistikseen, sekä ottaa laulutunteja. Lahjomalla kaikki tietysti ihailevat Florencea, mutta McMoon ei välillä kykene hyväksymään asemaansa kamalan kuuloisen naisen säestäjänä. Välttääkseen kritiikin, Bayfield ja McMoon myyvät lippuja Florencen konserttiin vain valituille ja yrittävät keksiä tekosyitä, mikseivät muut pääsisi katsomaan naisen esiintymistä. Ongelmat alkavat, kun Florence itse päättää julkaista levyn ja pitää konsertin Carnegie Hallissa.

Koska elokuva perustuu tositapahtumiin, niin täytyy siinä tietysti lukea siitä maininta heti alussa. En edes tiedä, mikä minua ärsyttää siinä, että minkä tahansa elokuvan alussa lukee "perustuu tositapahtumiin", mutta se kai vain tuntuu todella käytetyltä jutulta. Tässä se sai minut kohottamaan kulmiani, muttei vienyt makua lainkaan elokuvan alusta, sillä se nappaa mukaansa välittömästi. Aika kulkee todella nopeasti elokuvan parissa ja ennen kuin huomaakaan, se on jo loppunut. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, eikä tylsiä kohtia löydy. Useat kohtaukset ovat pitkiä, mutta niissä on niin paljon toimivaa sisältöä, ettei elokuvan ote irtoa katsojasta.

Tunnelma on todella hienosti saatu toimimaan ja se yhdistelee useita tunteita samaan aikaan. Sen voisi laskea hyvänmielen elokuvaksi, joka menee komedian puolelle, mutta siitä löytyy surullisempikin puoli, jolloin kyseessä on selkeä draama. Florencella on nimittäin syfilis, joten hänen kuntonsa ei ole mitä parhain. Monet kohdat liikuttavat, etenkin kun ne kerrotaan ensimmäistä kertaa, jolloin katsoja tajuaa elokuvan todellisen luonteen. Onneksi elokuvassa on paljon huumoria, mikä keventää surullisuutta ja tuo täydellisen tasapainon tunteiden välille. Joka kerta, kun Florence alkaa laulaa, ei katsojana voi muuta kuin alkaa nauraa. Jossain kohtaa kuitenkin nauru vähenee, kun tajuaa, että nainen kuitenkin laulaa tunteella, vaikka hirveältä kuulostaakin. Loppujen lopuksi se onkin taidetta, mitä Florence tekee. Voisi sanoa, että kauneus on kuulijan korvassa. Ja sitten Florence taas rääkäisee todella epävireisesti, eikä voi muuta kuin purskahtaa nauruun.

Olen erittäin yllättynyt, kuinka voimakkaita tunteita Florence Foster Jenkins aiheutti itsessäni. Menin katsomaan elokuvaa, jonka luulin olevan "ihan hyvä" ja minulle tarjottiinkin todella upea elokuva, joka menee helposti vuoden kymmenen parhaan joukkoon ja on jälleen osoitus, että kaikki elokuvat pitäisi mennä katsomaan. Elokuva sai minut nauramaan, liikuttumaan ja tuntemaan suurta myötätuntoa (sekä myös myötähäpeää) päähenkilöä kohtaan. Kyllähän sitä yleisön mukana nauraa, kun kuulee Meryl Streepin kirkuvan, mutta kun näkee elokuvan hahmojen nauravan Florencelle ja näkee Florencen reaktion, oma nauru lakkaa samantien ja alkaa miettiä, oliko oikein nauraa hänelle? Todella ristiriitaiset tunteet elokuva aiheuttaa koskien Florencen lauluääntä, enkä oikein tiedä vieläkään kuulostaako hän kissalta, jota kidutetaan, vai onko kyseessä sittenkin taidetta?

Elokuvan on ohjannut Stephen Frears ja käsikirjoituksesta vastaa Nicholas Martin. Kaksikko on saanut luotua toimivan kokonaisuuden, jonka he ovat toteuttaneet yhdessä muun taidokkaan työryhmän avulla. Kuvaus on erittäin sujuvaa; kuvat ovat tasaisia ja hienosti aseteltuja. Leikkaus toimii myös hienosti, vaikka aluksi häiritsikin, kun ensimmäisen kerran kuva liukuu pois toisen päältä. Lavastus ja puvustus ovat hienosti toteutettuja, ja mielestäni ajankuva toimii. Musiikin sävellyksestä vastaa Alexandre Desplat ja vaikka taidokas säveltäjä hän onkin, elokuvan oma musiikki ei jää mieleen, sillä päähän jää vain soimaan Mozartin "Queen of the Night".

Yhteenveto: Florence Foster Jenkins on erittäin yllättävä ja oikeasti todella erinomainen elokuva. Meryl Streep on pääroolissa aivan tolkuttoman hyvä. Hugh Grant vetää myös todella hyvän suorituksen. Simon Helbergin kyvyt yllättivät minut täysin. Toivottavasti hänet nähdään jatkossakin elokuvissa, eikä vain The Big Bang Theoryssa. Elokuvan monet tunteet kulkevat täydellisessä tasapainossa keskenään ja se pystyy koskettamaan katsojaa syvästi. Aina, kun Florence alkaa laulaa, saa katsoja nauraa oikein kunnolla. Toivottavasti tämä on ehdolla eri kilpailuissa, sillä kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista. Se yllätti minut täysin ja suosittelen menemään katsomaan sen, sillä se voi yllättää myös teidät!

Kirjoittanut: Joonatan, 20.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Florence Foster Jenkins, 2016, Qwerty Films, Pathé Pictures International, BBC Films