Arvostelu: The Notebook - Rakkauden sivut (The Notebook - 2004)

THE NOTEBOOK - RAKKAUDEN SIVUT

THE NOTEBOOK

Ohjaus: Nick Cassavetes

Pääosissa: Ryan Gosling, Rachel McAdams, James Garner, Gena Rowlands, Joan Allen, David Thornton, James Marsden, Sam Shepard, Kevin Connolly ja Jamie Brown

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

The Notebook - Rakkauden sivut perustuu Nicholas Sparksin kirjaan Kuuntele vain muistojasi (The Notebook) vuodelta 1996. New Line Cinema hankki heti julkaisuvuonna kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Aluksi Steven Spielberg oli halukas ohjaamaan elokuvan, mutta muiden projektien takia Spielberg jätti projektin. Ohjaajan penkillä kävivät pyörähtämässä Jim Sheridan ja Martin Campbell, kunnes Nick Cassavetes otti projektin omakseen. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2002 ja lopulta The Notebook - Rakkauden sivut sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, josta on muodostunut vuosien varrella monien suosikki romanttinen leffa. Kriitikoilta elokuva sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton. Itse näin The Notebookin vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin hyvänä. En ole katsonut sitä uudestaan, mutta kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Kesällä 1940 nuori ja varaton Noah rakastuu yläluokkaiseen Allieen, joka hitaasti lämpenee miehen viettely-yrityksille. Voiko heidän suhteensa kuitenkaan toimia, kun Allien suvun status odottaa naisen tulevaisuudelta ihan muuta?

Kun Spielberg oli vielä elokuvan ohjaksissa, hän kaavaili pääosaan Noah Calhouniksi Tom Cruisea. Yhdessä kohtaa myös George Clooney oli ehdolla, mutta kun hän koki olevansa väärä mies hommaan, rooliin pestattiin tuossa kohtaa lähinnä Young Hercules -televisiosarjasta (1998-1999) tuttu Ryan Gosling. Naispääosaan rikkaasta suvusta tulevaksi Allison "Allie" Hamiltoniksi taas pohdittiin ensin muun muassa Jessica Bieliä, Britney Spearsia ja Reese Witherspoonia, kunnes rooliin valittiin yhtä lailla liki tuntematon Rachel McAdams. Gosling ja McAdams tekivät molemmat läpimurtoroolinsa tässä leffassa ja he istuvatkin täydellisesti päärooleihin. Heidän väliltä tuntuu löytyvän todella vahvaa kemiaa... miksi onkin yllättävää, kun lukee elokuvan taustatietoja ja huomaa, että näyttelijäkaksikko likimain inhosi toisiaan läpi kuvausten. He kiukuttelivat toisilleen harva se päivä ja eräänä kuvauspäivänä Gosling jopa pyysi, että saisi sijaisnäyttelijän McAdamsin tilalle, sillä hän ei kestänyt tämän läsnäoloa. Ihailtavaa on, ettei tällainen suhtautuminen näy millään lailla kummankaan roolisuorituksesta, vaan he ovat saaneet käännettyä voimakkaat tunteensa kunnon intohimoksi. Rakastavaisten esittäminen selkeästi lämmitti kummankin tunteita, sillä elokuvan ilmestyttyä Gosling ja McAdams paljastivat olevansa parisuhteessa - sitä iloa tosin kesti vain kaksi vuotta.

     Elokuvassa nähdään myös Joan Allen ja David Thornton Allien konservatiivisina ja rikkaina vanhempina, jotka katsovat Noahia nenänvarttaan pitkin, Sam Shepard Noahin isänä, Kevin Connolly Noahin parhaana kaverina Fininä, James Marsden toisessa maailmansodassa sotivana Lonina, sekä Jamie Brown leskeksi jääneenä Marthana. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Allen Allien napakkana äitinä.

The Notebook - Rakkauden sivut toimi mainiosti vielä uudelleenkatseltuna, enkä ihmettele, miksi varsinkin minneaalit nostavat sen usein suosikkiensa joukkoon rakkauselokuvista puhuttaessa. Siinä on joitain juttuja, jotka hiertävät itseäni vastakarvaan, mutta kun sitä vertaa moniin muihin romanttisiin draamoihin, joista nuoret ovat intoilleet 2000-luvulla, on The Notebook selvästi sitä parempaa päätyä. Elokuvan isoin onnistuminen on Goslingin ja McAdamsin vahva kemia kuvauksissa tapahtuneesta draamailusta huolimatta. He saavat kameran edessä huijattua katsojan palavista tunteista ja siten he nappaavat tehokkaasti mukaan monivaiheisen rakkaustarinansa pyörteisiin, vaikka aluksi Noahin ja Allien romanssin syntymistä voi olla vaivaannuttavaa seurata. Kenties aikoinaan se, että mies uhkailee itsemurhalla, jos nainen ei suostu hänen kanssaan treffeille, olisi voitu tulkita romanttiseksi, mutta uskoisin, että jo elokuvan ilmestyessä vuonna 2004 moni näki tilanteen häiriintyneenä. Nyt 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen kohtausta katsoessa hälytyskellot soivat kovaäänisesti ja katsoja lähes huutaa Allielle, että pysy kaukana siitä miehestä!

Mutta kun tästä päästään eteenpäin, elokuva voittaa suurimmaksi osaksi puolelleen. Nuoren parin suhde haastaa klassiseen tapaan luokkaerot ja siinä, missä Noahin isä ihastelee, että onpa poika kunnollisen tytön tuonut näytille, Allien vanhemmat tuhahtelevat, että minkä rääpäleen kanssa meidän tyttäremme oikein viettää aikansa? Suhteen etenemistä seuraa kiinnostuneena. Meno on hieman siirappista, muttei koskaan ällöimelää. Matkaan ilmestyy toki omat mutkansa, jotka tehostavat draamaa. Tiettyihin asioihin toivoisi käytettävän enemmän aikaa ja ehkä hieman hassusti yksi kritiikeistäni on se, että elokuva on harmillisen lyhyt. Se vie lopulta niin mainiosti mukanaan, että sitä voisi katsoa kauemmin. Nyt jotkut merkittävät hetket hoidetaan hieman hätäisesti ja pääasiassa mehevästi kypsyttelevä elokuva jää paikka paikoin hieman raakileeksi.

Eniten itseäni The Notebookissa hiertävät osiot, joissa vanhainkodissa James Garnerin esittämä mies kertoo Noahin ja Allien tarinaa Gena Rowlandsin näyttelemälle naiselle. En sano, että tämä osio pitäisi poistaa, mutta jotain viilausta se kaipaisi. Siitä löytyy onnistumisensa ja lopuksi kuvio onnistuu liikuttamaan, mutta ajoittain se tuntuu rikkovan tarinankerronnan soljuvuutta. Lisäksi hommaan liittyy oma käänteensä, minkä tosin arvaa luultavasti heti ensiminuuteilla. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tekijöiden olisi pitänyt viivästyttää paljastusta elokuvan loppuun, sillä nyt liian aikainen katsojan arvelusten vahvistaminen johtaa siihen, että päätarina kärsii, kun katsoja saa tietää lopputuloksen.

Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi lopulta Nick Cassavetes, joka rakentaa tunnelmaa mainiosti ja saa pääkaksikon muuttamaan voimakkaat negatiiviset tunteensa voimakkaiksi positiivisiksi tunteiksi kameran edessä. Jeremy Levenin käsikirjoitus on pääasiassa onnistunut, mutta hän olisi voinut hieman asetella Garnerin ja Rowlandsin kohtauksia paremmin ja työstää niitä lisää. Nähtävästi useampikin Levenin kirjoittamista kohtauksista jäi lopulta leikkaushuoneen lattialle, mitä harmittelen, sillä leffan voisi tosiaan antaa hengittää vielä enemmän. Muuten The Notebook - Rakkauden sivut on teknisiltä ansioiltaan toimiva. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Filmikuvaus ja värityöskentely luovat 1940-luvulla tapahtuviin kohtauksiin erittäin kauniin ilmeen. Ajankuva on vaikuttavasti toteutettu upein lavastein ja asuin. Toiseen maailmansotaan sijoittuva lyhyt taistelukohtaus on näyttävästi luotu. Myös äänimaailma on onnistuneesti rakennettu Aaron Zigmanin hempeitä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Notebook, 2004, New Line Cinema, Gran Via Productions, Avery Pix

Arvostelu: Gotti - Viimeinen kummisetä (Gotti - 2018)

GOTTI - VIIMEINEN KUMMISETÄ

GOTTI

Ohjaus: Kevin Connolly
Pääosissa: John Travolta, Spencer Lofranco, Kelly Preston, Pruitt Taylor Vince, William DeMeo, Stacy Keach, Chris Kerson ja Sal Rendino
Genre: draama, rikos
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Gotti - Viimeinen kummisetä perustuu tositapahtumiin kuuluisan mafioso John Gottin elämästä. Mafiapomosta oli tehty jo aiemmin televisioleffa Gotti vuonna 1996, mutta 2000-luvulla hänestä on kiinnostuttu tekemään kunnon teatterilevityksen saava elokuva. Vuonna 2010 Fiore Films -yhtiö hankki oikeudet tehdä elokuva Gottista mafioson pojalta, John Gotti Jr:lta ja projekti lähti käyntiin... mutta erittäin takellellen. Alunperin leffan ohjaajana oli tarkoitus toimia Barry Levinson, mutta kun elokuva ei edennyt, hän poistui projektista. Häntä seurasivat Nick Cassavetes ja Joe Johnston, kunnes lopulta ohjaajan homman sai Kevin Connolly. Päärooliin taas kaavailtiin Sylvester Stallonea, kunnes Gottiksi valittiin John Travolta, joka oli intohimoisesti halunnut ottaa osaa projektiin jo pitkään. Gottin rikostoveri Angelo Ruggieroksi roolitettiin Joe Pesci, joka lihotti itseään roolia varten, kunnes yhtiö kiersi sopimusta ja roolitti hänet eri hahmoksi. Pesci haastoi tekijät oikeuteen, mikä pitkitti leffan tekoa. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä joulukuussa 2017, mutta viime hetkellä ensi-ilta siirrettiin seuraavalle vuodelle. Gotti - Viimeinen kummisetä sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2018, minkä jälkeen se sai laajemman teatterilevityksen kesällä. Leffa haukuttiin kuitenkin täysin lyttyyn, eikä se tuottanut edes puolia budjetistaan. Silti jostain syystä elokuva päätettiin tuoda myös Suomeen (missä sitä ei kovin moni käynyt katsomassa) ja päätin muistaakseni jättää leffan lehdistönäytöksen väliin, sillä halusin mieluummin nukkua kuin herätä aikaisin katsomaan yhtä vuoden haukutuimmista rainoista. Ajattelin katsovani leffan joskus myöhemmin ja kun vuoden 2018 lopussa aloin työstämään listaani vuoden huonoimmista elokuvista, Gotti - Viimeinen kummisetä tuli mieleeni ja päätin katsoa, onko se oikeasti niin huono. Ja voi pojat, että se todella on!

Tarina mafiapomo John Gottin elämästä... käsittämättömän kömpelösti kerrottuna.

John Gottina nähdään tosiaan John Travolta, joka esittää lähinnä vain tympääntynyttä itseään. Travolta ei koskaan saa myytyä itseään Gottina, vaan hän vain tekee samaa kuin aina ennenkin ja kenties jopa vielä laiskemmin. Travoltalla on kasvoillaan alusta loppuun sama (anteeksi kielenkäyttöni) vittuuntunut ilme, mikä alkaa pikkuhiljaa leviämään myös katsojaan. Travolta sopii ulkonäkönsä puolesta rikollispomon rooliin, mutta hän vetää roolinsa erittäin kehnosti. Gotti ei ole myöskään hahmona kirjoitettu kovin hyvin. Hän jää lähinnä vain yksiulotteiseksi rikollispomoksi, joka on rikollinen ja siinäpä se. Elokuva haluaa kovasti saada katsojan välittämään Gottista, mutta tämä on vaikeaa, kun hahmo on niin tylsästi toteutettu.
     John Gottin poikaa, John Gotti Jr:a näyttelee parikymppinen Spencer Lofranco, joka esittää hahmoa niin teinipoikana kuin nuorena aikuisena ja keski-ikäisenä miehenä. Lofrancoa on maskeerattu vain pienesti vanhemmaksi, minkä takia katsojan on vaikea seurata, minkä ikäinen hänen pitäisi missäkin kohtauksessa olla. Gotti Jr. ei "yllättäen" myöskään ole kummoisesti kirjoitettu henkilö. Hän on rikollispomon poika, joka haluaa itsekin olla rikollinen... ilman että leffa lähtee tutkimaan hahmoa kovin syvällisin tavoin. Oikea John Gotti Jr. vaati olla paikalla leffan kuvauksissa, joten kenties hänen vuoksi hahmo on jouduttu yksinkertaistamaan ja hänestä on näytetty vain positiiviset puolet. Lofranco on täysin mitäänsanomattoman pökkelö roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Kelly Preston John Gottin vaimona, Pruitt Taylor Vince Gottin luottomies Angelona, sekä muita näyttelijöitä, kuten Stacy Keach, William DeMeo, Chris Mulkey, Leo Rossi ja Chris Kerson erilaisia rikollisina. Hahmot vain roikkuvat tarinassa mukana, eikä kenestäkään heistä oikeastaan opi mitään. Angelo on hahmoista "kehitetyin", mutta hänkin jää todella yksiulotteiseksi, tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi, kuten kaikki muukin tässä perhanan leffassa. Tai no, kyllä tämä jotain yrittää sanoa: nimittäin lopussa elokuva alkaa hehkuttamaan, ettei rikollisuus olekaan niin paha juttu ja että Gotti olikin kansan rakastama sankari, vaikka teki kauheuksia.

Ei Gotti - Viimeinen kummisetä ole mikään kaikkien aikojen surkein elokuva. Itse olen nähnyt useita tätä huonompia rainoja. Kyseessä ei edes ole ilmestymisvuotensa huonoin leffa - se kunnia kuuluu mielestäni Clint Eastwoodin rikollisen surkealle 15:17 Pariisiin -pökäleelle (The 15:17 to Paris - 2018). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kyseessä olisi yksi kaikkien aikojen kehnoimmista tekeleistä. Gottin huonous syntyy siitä, kuinka amatöörimäisesti se on ohjattu, kuinka kehnosti se on näytelty ja ennen kaikkea, kuinka tökerösti se on käsikirjoitettu ja leikattu kasaan. Tässä elokuvassa ei oikeastaan ole tarinaa, vaan se vain näyttää parin tunnin edestä kohtauksia kolmelta vuosikymmeneltä, kunnes se päättyy. Elokuva ei yritä kertoa sitä, kuinka Gottista tuli niin tunnettu rikollispomo, vaan se vain näyttää, kun John Travolta ja kumppanit leikkivät Mafiaveljiä (Goodfellas - 1990). Mukana on jopa repliikkejä ja hetkiä, mitkä ovat suoraan varastettu kyseisestä leffasta! Ja mikä pahinta, nämä kohtaukset on ripoteltu mukaan todella kummalliseen järjestykseen, jolloin leffa hyppii ajassa eteen ja taakse, jolloin filmin seuraaminen on yllättävänkin vaikeaa. Tekijät varmaankin tajusivat elokuvan onttouden ja yrittivät näin huijata katsojaa luulemaan, että he ovat jonkin todella nokkelan pätkän äärellä.

Elokuva alkaa aivan naurettavasti siitä, kun Gottin haamu (kai) seisoo sillan edessä ja kääntyy kameraan päin aloittaakseen elämäntarinansa selittämisen. Tämä on niin tökerösti toteutettu, että odotin hänen sanovan kameralle jotain niinkin typerää kuin "Kas, en nähnyt teitä siinä!" Se olisi itse asiassa parantanut leffaa huomattavasti. Joka tapauksessa, Gotti alkaa selittämään tarinaansa siitä, kun hän oli vankilassa selittämässä tarinaansa pojalleen. Ja sitten hän selittää pojalleen sitä, kun hän tappoi rikollisia, oli kova äijä ja teki pahoja juttuja, minkä vuoksi ihmiset alkoivat pitämään häntä idolina. Lopulta leffa palaa takaisin Gottiin, joka toteaa, että "tämä tarina oli muuten tosi kuin vesi" ja lopputekstit alkavat. Ensimmäisen tunnin ajan Gotti - Viimeinen kummisetä kulkee aika nopeasti, sillä katsojana yrittää pysyä kärryillä tapahtumissa ja löytää jostain tarinan punaisen langan. Eri aikakausissa pysyy juuri ja juuri mukana Travoltan harmaantuvien hiusten ansiosta. Puolessa välissä katsojana tajuaa, ettei leffasta yksinkertaisesti löydy selkeyttä ja luovuttaa, jolloin toisen tunnin katsominen muuttuu raivostuttavan tylsäksi. Elokuvassa ei ole minkäänlaista emotionaalista puolta. Kun Gottille käy perhetragedia, tämä on niin surkeasti toteutettu, ettei katsojana voi millään liittyä heidän suruunsa - varsinkaan kun tämä unohdetaan lähes välittömästi. Kun joku rikollisista kuolee, katsojana yrittää pähkäillä, kuka hahmo oli edes kyseessä. Ja kun filmi vihdoin ymmärtää päättyä, ei voi muuta kuin miettiä, että tähänkö turhaan roskaan tuli juuri tuhlattua kaksi tuntia elämästä? Miten ihmeessä tämä edes pääsi teatterilevitykseen? Elokuvan taso ei vastaa edes suoratoistopalveluiden originaalituotantojen laatua, vaan Gotti on enemmänkin suoraan kaupan alelaariin päätyvän DVD:n tasoa.

Elokuvan on ohjannut Kevin Connolly, joka tunnetaan parhaiten Entourage-komediasarjan (2004-2011) näyttelijänä. Hyppy siitä rikosdraaman ohjaajaksi on selvästi ollut aivan liian kova pala purtavaksi hänelle, eikä Connolly onnistu vakuuttamaan, että hän kuuluisi kameran taakse. Tunnetta ei löydy sitten millään, eikä Connolly saa intoa näyttelijöihin. Travoltan roolisuoritus vaikuttaa siltä kuin hän olisi ohjannut itseään, jolloin ei voi kuin pohtia, uskalsiko Connolly edes ohjata häntä? Lem Dobbsin ja Boriello-rikollista leffassa näyttelevän Leo Rossin työstämä käsikirjoitus on surkuhupaisan huono. Tuntuu itse asiassa siltä, ettei kaksikolla ole edes ollut käsikirjoitusta, vaan he ovat vain heitelleet ideoita, Connolly on kuvannut ne ja leikkaajaparat ovat joutuneet yrittämään kasata palasista kokonaisuutta, mikä muistuttaa vain todella tökeröä leikkaa-liimaa-lopputulosta. Sentään Gotti - Viimeinen kummisetä on ihan kelvollisesti kuvattu paikoitellen. Hätäisen kameratyöskentelyn ohesta löytyy tyylikkäitäkin kuvia, joita vain hieman pilaa Travoltan ärsyttävän tympeä pärstä. Äänimaailma on pikaisesti kasattu, eikä Jorge Gómez ole saanut aikaiseksi kummoisia musiikkeja. Lopputekstikappaleeksi on päätetty vetää vielä viimeinen pohjanoteeraus, kun Pitbull saapuu räppäämään, mikä ei sovi filmiin lainkaan. Noh, eipä tältä roskalta muuta voisi odottaakaan.

Yhteenveto: Gotti - Viimeinen kummisetä on käsittämättömän surkea raina, mikä lähinnä tympäännyttää katsojaa. Kevin Connollyn ohjaus on täysin amatöörimäistä, Lem Dobbsin ja Leo Rossin käsikirjoitus on täysin sisällötön ja Jim Flynnin leikkaus on tökeröä. Tähän vielä päälle John Travoltan todella huono roolisuoritus itse Gottina, on elokuvan katselu aika vaikea prosessi. Leffa hyppii ajassa sinne sun tänne ja näyttää rikollisia tapahtumia parilta vuosikymmeneltä, kunnes se lopulta tajuaa päättyä. Katsojan on hyvin vaikea pysyä kärryillä tapahtumissa, eivätkä koskettaviksi tarkoitetut hetket tarjoa minkäänlaisia tunteita. Lopussa elokuva yrittää vielä esittää Gottin kansan rakastamana sankarina, mikä saa lähinnä kyseenalaistamaan tekijöiden ajatusmaailmaa. Toisaalta John Gottin poika pakotti itsensä kuvauspaikalle joka päivä, joten ei ole sinänsä ihme, että hänen isänsä on pitänyt esittää idolina. Joka tapauksessa lopputuloksena on läpimätää roskaa, mitä ei voi suositella kenellekään. Gotti - Viimeinen kummisetä ei ole edes niin huono, että se olisi viihdyttävä, vaan se on vain puuduttavan pitkäveteinen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gotti, 2018, Emmett/Furla/Oasis Films, Fiore Films, Highland Film Group, Ingenious, JTP Films, River Bay Films, Riversdale Films