Arvostelu: Nalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh - 1977)

NALLE PUH

THE MANY ADVENTURES OF WINNIE THE POOH

Ohjaus: John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Sterling Holloway, Junius Matthews, John Fiedler, Ralph Wright, Hal Smith, Barbara Luddy, Paul Winchell, Bruce Reitherman, Jon Walmsley, Timothy Turner ja Sebastian Cadot
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: S

The Many Adventures of Winnie the Pooh, eli suomalaisittain Nalle Puh on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 22. osa. Elokuva perustuu A.A. Milnen kirjoittamiin "Nalle Puh" -tarinoihin (1924-1928). Nalle Puh -elokuva oli suosittu ja sille tehtiinkin jatko-osia, kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000), Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003) ja Winnie the Pooh (2011). Itselleni Puh-seikkailut ovat lähellä sydäntä, sillä pidin elokuvista paljon lapsena ja minulle on luettu alkuperäinen "Nalle Puh" -kirja ("Winnie-the-Pooh" - 1926). Pidin etenkin Nasun SUURESTA elokuvasta, joka oli lapsena yksi suurimmista suosikeistani. Katsoin lapsena myös Nalle Puhin uudet seikkailut -televisiosarjaa (The New Adventures of Winnie the Pooh - 1988-1991), kun se pyöri uusintoina viikonloppuaamuisin ja kävin elokuvateatterissa katsomassa Nalle Puh ja Möhköfantin (Pooh's Heffalump Movie - 2005). Kun aloin ostella Walt Disneyn klassikkosarjan elokuvia Blu-ray -muodossa, Nalle Puh oli yksi ensimmäisistä, jotka ostin. En kuitenkaan katsonut sitä vielä yli vuoteen sen jälkeen, kun olin sen ostanut, mutta aloittaessani arvostelemaan lähes kaikkia Disney-leffoja alkuvuodelle 2018, Nalle Puh oli ensimmäisten joukossa, jotka katsoin.

Kokoelma Nalle Puhin ja hänen ystäviensä seikkailuja Puolen hehtaarin metsässä.

Päähenkilö Nalle Puh (Sterling Holloway) on aivan mahtava. Puh ei ole mitä viisaimmasta päästä, vaikka hän kokeekin olevansa suuri ajattelija. Jotkut hänen pohdiskeluistaan ovat tosin oikeasti älykkäitä, mutta pääasiassa katsojana kohottelee kulmiaan pöhkölle Puhille. Läpi elokuvan hän keksii erilaisia ideoita, jotka ovat enemmän tai vähemmän hölmöjä. Puh on myös todella ahne ja rakastaa hunajaa. Kun hän saa purkillisen hunajaa käsiinsä, hän hotkii sen saman tien ja kokee pakottavaa tarvetta saada lisää.

Kani (Junius Matthews) voi tuntua aika ärsyttävältä tapaukselta, sillä hän pitää määräilystä ja oikeassa olemisesta. Kun suurin osa Puolen hehtaarin metsän asukeista ovat pöhköjä, Kani kokee jatkuvasti tilaisuutensa tulleen, jotta voi esittää älykkyyttään. Kuitenkin hahmo ymmärtää ystävien merkityksen, eikä ole täysin inhottava. Kani rakastaa puutarhan hoitoa ja hänet nähdään useasti kolonsa ulkopuolella hoitamassa kasvimaataan.
     Nalle Puhin läheinen ystävä on pelokas Nasu-possu (John Fiedler), joka säikkyy monia asioita. Nasu on suosikkihahmoni "Nalle Puh" -tarinoista ja on hieman harmi, että hän tuntuu alikäytetyltä tässä. Nasu seuraa uskollisesti Nalle Puhia ja vaikkei täysin ymmärrä Puhin suunnitelmia, hän haluaa olla niissä mukana, sillä Puh on Nasun tärkein ystävä. Minulla on sydämessä pehmeä kohta suloisille hahmoille elokuvissa ja Nasu pääsee sinne helposti, sillä hän on todella söpö.
     Ihaa-aasi (Ralph Wright) on todella masentunut tapaus, joka näkee kaikessa vain huonot puolet. Yhdessä kohtaa Ihaasta on ihan hyötyäkin, mutta pääasiassa hän vain seisoskelee apean näköisenä tai laahustelee paikasta toiseen. Pystyn jotenkin hämärästi samaistumaan Ihaan negatiiviseen tapaan nähdä maailma ja hän onkin mielestäni aika hupaisa tapaus.
     Muka-tärkeä Pöllö (Hal Smith) on tylsä hahmo. Pöllö selittelee paljon kaikkea, mistä hän tietää, muttei tunnu koskaan kuuntelevan muita. Hahmo ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin älykäs kuin kuvittelee, mikä tuo häneen jonkinlaista pidettävyyttä. Muuten en erityisemmin pidä hänestä.
     Puolen hehtaarin metsän ainoa naishahmo on Kengu (Barbara Luddy), joka on myös aika tylsä, sillä hän on aika tavallinen kotiäiti. Toisaalta on hienoa, että metsässä asustaa edes joku järkevä eläinhahmo, mutta muuten Kengu jää selkeästi taka-alalle. Hänen poikansa on villi Ruu (Clint Howard ja Dori Whitaker), joka ihailee muita hahmoja ja haluaisi kasvaa isoksi kuten he.
     Eniten Ruu ihailee pomppivaa Tiikeriä (Paul Winchell), joka on yksi parhaista hahmoista "Nalle Puh" -seikkailuissa. Hahmo on rauhaton ja loikkiikin minne sattuu, mikä ärsyttää etenkin Kania. Tiikeri ei itse ymmärrä olevansa ärsyttävä, eikä hän toisaalta sitä oikeasti olekaan, vaan enemmänkin vain hauska lisäys tarinan maailmaan.
     Jos Pöllö on mielestäni tylsä, niin Risto Reipas (Bruce Reitherman, Jon Walmsley ja Timothy Turner) on vieläkin tylsempi hahmo. Risto on tavallinen poika, joka on Puhin paras ystävä ja auttaa höhliä metsän asukkeja hankalissa tilanteissa. Oikeastihan kaikki hahmot ovat Risto Reippaan leluja, jotka hän kuvittelee eläviksi. En ole koskaan pitänyt Ristosta, enkä erityisemmin pidä hänen osuudestaan tässäkään. Hieman turhana lisäyksenä on Kaunotar ja Kulkuri -leffan (Lady and the Tramp - 1955) Majavaa muistuttava Myyrä (Howard Morris), joka käväisee leffassa muutamaan otteeseen. Myyrä on myös aika ärsyttävä, enkä oikein ymmärrä, miksi hänet lisättiin mukaan.

Nalle Puh ei ole yksi yhtenäinen tarina, vaan elokuva koostuu kolmesta aiemmin tehdystä lyhytanimaatiosta: "Nalle Puh ja hunajapuu" (1966), "Nalle Puh ja tuulinen päivä" (1968) ja "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" (1974). Kolme tarinaa ovat yhdistetty toisiinsa ja niiden väliin on tehty pieniä lisäyksiä, jotta tarinat muodostaisivat selkeämmän kokonaisuuden. Ratkaisu on keksitty siten, että kolme tarinaa ovat "Nalle Puh" -kirjan lukuja. Elokuva välillä rikkookin neljättä seinää näyttämällä kirjan sivuja, joissa hahmot näkyvät kirjainten välissä. Mukana on myös kertojaääni (Sebastian Cadot), joka välillä käy jopa lyhyitä keskusteluja hahmojen kanssa. Kirjatyyli toimii pääasiassa hienosti, mutta yhdessä kohtaa sillä ratkaistaan vaikea ongelma liian helposti.

Ensimmäinen tarina, eli "Nalle Puh ja hunajapuu" toimii täydellisenä esittelynä, jos Puh ei ole tuttu hahmo. Siinä näytetään, kuinka Nalle Puh rakastaa hunajaa ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sitä, minkä lisäksi saadaan kuulla Puhin filosofisia mietintöjä. Puhin hunajanhimo ajaa hänet erilaisiin ongelmiin, joista hänen ystävänsä joutuvat auttamaan hänet pois. Tarinassa esiintyvät Puhin lisäksi Risto Reipas, Kani, Pöllö, Myyrä, Ihaa, Kengu ja Ruu, kun taas Nasu ja Tiikeri saapuvat mukaan elokuvaan vasta toisessa tarinassa "Nalle Puh ja tuulinen päivä". Siinä Puolen hehtaarin metsään saapuu hurja tuuli, joka meinaa viedä pienen Nasun mennessään ja kaataa Pöllön talon. Kolmas tarina "Nalle Puh ja Tiikeri kans!" sijoittuu talveen ja siinä Kani on saanut tarpeekseen Tiikerin riehumisesta, ja hän keksiikin ovelan suunnitelman eksyttää Tiikeri kauas Puolen hehtaarin metsästä. Loppuun on lisätty uusi pätkä, jotta elokuva saataisiin päätökseen.

Paikoitellen elokuvasta korostuu liikaa se, ettei siinä ole yhtenäistä juonta, mikä voi viedä hieman makua pois. Toisaalta useammat tarinat ovat helpompaa katsottavaa perheen pienimmille, jotka eivät välttämättä jaksa katsoa kovin pitkää juttua kerralla. Leffan voikin helposti pistää tauolle aina kun yksi tarina päättyy ja sitä voi jatkaa taas, kun lapsi on valmis. Nalle Puh onkin yksi Walt Disneyn lapsiystävällisimmistä elokuvista. Siinä ei ole oikeastaan mitään pelottavaa ja siinä korostetaan hienosti ystävien merkitystä, mikä kaikkien on hyvä oppia jo pienenä. Suosittelenkin näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne. Itseäni välillä häiritsee se, ettei kyseessä ole yhtenäinen tarina, mutta elokuva on silti erittäin hyvä sanomansa ja loistavien hahmojensa takia.

Nalle Puh on musikaali ja siinä lauletaan paljon. Laulut eivät ole kovin pitkiä, mutta eipä ole elokuvakaan. Leffan avauskappale on "Winnie the Pooh", jossa esitellään kaikki hahmot. Puh itse laulaa mm. kipaleet "Up, Down and Touch the Ground", "Rumbly in My Tumbly" ja "Little Black Rain Cloud". Puhin pohdiskelevaa ääntä on hyödynnetty hienosti lauluosuuksissa. Parhaiten päähän jää Tiikerin hoilaama "The Wonderful Thing About Tiggers", joka on todella hyvä. Erityisen tarttuvia kappaleet eivät ole, mutta ne toimivat hyvin elokuvan aikana.

Animointi on hyvin toteutettu ja se poikkeaa hieman Walt Disneyn elokuvien yleisestä tyylistä. Animoinnissa on hienosti otettu huomioon, että juttu tapahtuu kirjassa, sillä monet taustat näyttävät lasten kuvakirjoista otetuilta. Läpi elokuvan animoinnissa on tietynlaista luonnosmaisuutta, joka toimii erittäin mainiosti. Elokuva ei kuitenkaan näytä keskeneräiseltä ja luonnosmaisuus on tarkasti tehty. Hahmot ovat kuitenkin selvästi Disneyn tyylisiä. Kaikki eläinhahmot (jopa luonteeltaan tylsät) ovat ulkonäöltään mieleenpainuvia ja hyviä. Tarinoista näkee, minä vuosina ne on tehty, sillä tyyli muuttuu hieman joka tarinassa ja kuva on tarkemmin piirretty loppupuolella. Nalle Puhin ohjauksesta vastaavat John Lounsbery ja Wolfgang Reitherman. Wolfgang ohjasi kaksi ensimmäistä tarinaa, kun taas John Lounsbery ohjasi kolmannen. Lounsbery ei ole ennen tätä ohjannut mitään, mutta on toiminut jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffasta (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) lähtien animointipuolella. Sen sijaan Reitherman on ollut ohjaajana jopa viidessä Disney-leffassa ennen tätä, esimerkiksi elokuvissa 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961) ja Robin Hood (1973). Käsikirjoituksesta vastaa kahdeksan henkilöä, mm. Ihaata ääninäyttelevä Ralph Wright. Musiikista vastaa Buddy Baker, joka on tehnyt loistavaa työtä sävellysten kanssa, joiden tahtiin on helppo keinua tanssahdellen.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalia ei valitettavasti ole, mutta parin Disney-leffan trailerit löytyy.

Yhteenveto: Nalle Puh on erittäin hyvä elokuva, mitä katsoo jatkuva hymy huulilla. Ottaen huomioon, että se on pääasiassa lapsille tehty, useat tarinat toimivat, sillä perheen pienimpien voi olla vaikea jaksaa seurata pidempää tarinaa. Vanhemmille katsojille useat tarinat voivat tuoda tunteen siitä, ettei kyseessä ole täysin kokonainen teos. Neljännen seinän rikkominen toimii pääasiassa, mutta sillä myös ratkaistaan tilanteita hieman liian helposti. Elokuvan hahmot ovat lähes kaikki loistavia. Puhin pöhköilystä voi löytää filosofisia mietintöjä, jolloin aikuisetkin löytävät leffasta riemua. Hahmot ovat myös niin valloittavia, että niitä on helppo rakastaa. Animoinnin luonnostyyli on taidokkaasti toteutettu, eikä elokuva näytä keskeneräiseltä. Elokuvassa on hyvä sanoma ja se sisältää hassuja hetkiä koko perheen elokuvapäivään. Suosittelen näyttämään tämän ensimmäisten elokuvien joukossa lapsillenne, sillä he löytävät siitä varmasti suurta riemua. Nalle Puhissa on hienoa myös se, että sen jatko-osat toimivat, mikä on harvinaista Disney-leffoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Many Adventures of Winnie the Pooh, 1977, Walt Disney Productions

Arvostelu: Aristokatit (The Aristocats - 1970)

ARISTOKATIT

THE ARISTOCATS

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Eva Gabor, Phil Harris, Liz English, Gary Dubin, Dean Clark, Roddy Maude-Roxby, Sterling Holloway, Pat Buttram, George Lindsey, Monica Evans, Carole Shelley, Hermione Baddeley Charles Lane, Bill Thompson ja Scatman Crothers
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: S

The Aristocats, eli suomalaisittain Aristokatit on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 20. osa. Elokuvan oli alunperin tarkoitus olla kaksiosainen jakso Walt Disney Wonderful World of Color -sarjalle (1961-1969), mutta uusintakirjoitusten kautta tarina alkoi muuttua paremmin animaatioelokuvana toteutettavaksi, jolloin leffan tuotanto lähti liikkeelle. Aristokatit on merkittävä Disney-klassikko, sillä se jäi viimeiseksi teokseksi, jolle Disney antoi hyväksyntänsä ennen kuolemaansa joulukuussa 1966. Elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1970 ja se menestyi hyvin, sekä sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut jäädä unholaan, eikä Aristokatit ole koskaan ensimmäisten joukossa, kun jotakuta pyytää luottelemaan Disney-klassikkoja. Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran lapsena ja pidin siitä lähinnä kissojen takia, sillä olen enemmän kissaihminen ja tähän mennessä lemmikkien osalta Disneyltä oli ilmestynyt vain kaksi koiraelokuvaa; Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955) ja 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Kissat olivat olleet pääasiassa ilkeitä hahmoja, joten oli hienoa, että Aristokateissa päähenkilöt olivat maukujia. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, ostettuani sen Blu-rayna. Silloin en erityisemmin pitänyt siitä, vaan se oli mielestäni aika tylsä. Vaikea sanoa, mitä mietin silloin, sillä kun katsoin sen uudestaan, päättäessäni arvostella useat Disney-klassikot ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, pidin sitä mainiona seikkailuna.

Varakas rouva Adelaide aikoo testamentata koko omaisuutensa rakkaille kissoillensa. Rouvan hovimestari Edgar on kuvitellut kuuluvansa testamenttiin, joten hän suuttuu tästä tiedosta ja vie kissat mahdollisimman kauas kaupungista, saadakseen koko perinnön. Kissaemo Herttuatar ja tämän kolme pentua yrittävät löytää takaisin kotiinsa ja heitä alkaa auttamaan kujakatti Thomas O'Malley.

Valitettavasti yksi elokuvan päähenkilöistä, Herttuatar (Eva Gabor) on yksi elokuvan tylsimmistä hahmoista. Koska kyseessä on emo, hahmon pääpiirre on olla huolehtiva äiti pennuilleen. Herttuatar kuuluu ylemmistöön, joten hän käyttäytyy kaiken aikaa arvokkaasti. Hän hämmästelee katukissojen eloa, mutta samalla myös alkaa haaveilla sellaisesta. Herttuataren seikkailupuoli aktivoituu vain pariin otteeseen leffan aikana, mutta lähinnä hän vain seuraa sivusta useita tilanteita.
     Herttuattaren pennut, eli valkoinen Marie-tyttö (Liz English), oranssi Toulouse-poika (Gary Dubin) ja harmaa Berlioz-poika (Dean Clark), ovat usein enemmän esillä kuin Herttuatar itse. Marie on kolmikosta ärsyttävin, sillä hän tuntuu koko ajan ylimieliseltä ja herkkähipiäiseltä, kokiessaan olevansa muita tärkeämpi. Onneksi Herttuatar sanoo Marielle usein, kuinka kuuluu käyttäytyä. Toulouse pitää maalaamisesta ja kujakissojen matkimisesta. Toulouse on kolmikosta huvittavin. Harmi vain, että pianoa soittava Berlioz tuntuu jäävän usein taka-alalle.
     Suosikkihahmoksi leffassa nousee helposti kujakatti Thomas O'Malley, jonka äänenä kuullaan Viidakkokirjassa (The Jungle Book - 1967) Baloo-karhua esittänyt Phil Harris. O'Malley on hurmuri, joka iskee välittömästi silmänsä Herttuattareen ja päättää vietellä tämän omakseen. Hän pitää luonnossa elämisestä, mutta joissain kaupunginosissa hänestä on muodostunut pienoinen legenda. O'Malley ei ole erityisen sankarillinen aluksi, mutta alkaa muuttua sellaiseksi leffan kuluessa eteenpäin. Hänessä on myös koomisia puolia, mitkä tuovat lisätoimivuutta hahmoon. O'Malley on todella karismaattinen tyyppi, ollakseen animoitu kissa.
     Elokuvan roisto, eli hovimestari Edgar (Roddy Maude-Roxby) on erinomainen hahmo, vaikka aluksi hänen häijy puolensa tuleekin esille hieman liian äkillisesti. Kuitenkin nopeasti saa hyvän käsityksen siitä, että Edgar on ollut vuosikausia palvelijana, joten ei ihme että alkaa suututtaa, kun tajuaa jäävänsä nuolemaan näppejään. Edgar ei kuitenkaan ole erityisen paha pahis ja hän on aika kömpelö tapaus. Edgar ei selvästi ole mitään rikollista aiemmin tehnyt, joten hän ei täysin osaa asiaansa. Hahmon hölmöilyjä on hauska seurata.

Herttuattaren ja pentujen luksushuoneen seinässä asustaa hiiri nimeltä Roquefort (Sterling Holloway), joka on erittäin suloinen pieni juustofani. Roquefort huolestuu suuresti, kun kissat katoavat, jolloin hän päättää ryhtyä tutkimaan, mistä on kyse. Hiirulainen jopa pukeutuu kuin salapoliisi Sherlock Holmes, mistä tulee todella paljon mieleen monta vuotta myöhemmin ilmestynyt Disney-leffa Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), jonka päähahmo on Holmesin kaltainen salapoliisihiiri. Adelaide-rouvan taloon kuuluu myös talli, jossa majailee hevonen Frou-Frou (Nancy Kulp), joka on Roquefortin ystävä.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hienot, mutta hassut hanhileidit Abigail (Monica Evans) ja Amelia (Carole Shelley), sekä heidän Valdo-setänsä (Bill Thompson) - joka on selvä alkoholisti, mikä on kummaa lastenleffassa - eräällä farmilla asustavat koirat Napoleon (Pat Buttram) ja Lafayette (George Lindsey), jotka eivät pidä Edgarista, sekä Hottikatin (Scatman Crothers) johtama kissabändi. Napoleon ja Lafayette ovat loistava lisäys leffaan ja he tarjoavat useita hauskoja kohtauksia, vaikkeivät koskaan olekaan tekemisissä itse päähenkilöiden kanssa.
     Muita ihmishahmoja ovat rouva Adelaide (Hermione Baddeley), joka on tylsin hahmo koko leffassa, sillä hän ei oikeastaan tee mitään ihmeellistä, sekä hänen lakimiehensä Georges Hautecort (Charles Lane), joka on todella ketterä vanhaksi herraksi.

Vaikka leffan tarina onkin erilainen, Aristokateista voi helposti tulla mieleen Kaunotar ja Kulkuri. Kummassakin on ylemmistöön kuuluva naiseläin, joka päätyy pois kodistaan ja tapaa kaduilla elävän mieseläimen. Mies alkaa suojella naista ympäristössä, johon nainen ei ole tottunut ja samalla kaksikko alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan. Tietenkin tässä muutosta tuovat naisen lapset, mutta silti pohja on samanlainen. Minun on itse asiassa pakko myöntää, että vaikka molemmissa juonikuvio toimii, mielestäni Aristokatit on kokonaisuutena parempi elokuva. Mukana on joitain hitaita kohtauksia, mutta pääasiassa tarina liikkuu kaiken aikaa eteenpäin, eikä päästä katsojaa tylsistymään. Leffassa on välillä mukana onnistunutta jännitystä, etenkin lopussa, mutta lähinnä Aristokatit on hauska elokuva. Tämä johtuu lähinnä mainioista hahmoista, jotka saavat katsojan naureskelemaan useasti leffan aikana. Hahmojen kohellusten lisäksi mukana on aikuisille suunnattuja vitsejä, jotka tuntuvat jokseenkin ajattomilta. Jotkut aikuiset saattavat toki kauhistella, mitä Disneyllä on mietitty, kun yksi hahmo on selkeästi humalassa ja että miten tämän nyt lapsille selittää, mutta monet voivat myös hekotella hänelle ja pitää juttua oivana ideana. Todella hupaisaa on se, että O'Malleyn iskuyritykset Herttuatarta kohtaan alkavat kadota, kun hän tajuaa, että naikkosella onkin muksuja. Tämä tuo oudolla tavalla inhimmillisyyttä kissoihin ja jotkut voivat samaistua tähän, sillä jotkut nuoret miehet ovat olleet vastaavassa tilanteessa.

Kissojen seikkailuja on kiinnostavaa seurata ja katsojana jännittää, mitä tulee tapahtumaan, jos ja kun kissat pääsisivät kotiinsa, sillä he eivät tiedä Edgarin olevan kaiken takana. Samalla katsoja myös pohdiskelee, mitä Edgar edes voisi tehdä kateille, ollessaan niin hömelö tapaus. Lapsille kuitenkin loppupäästä löytyy oivallista jännitystä, mutta aikuisille koko homma on lähinnä viihdyttävä. En todellakaan tajua, mitä minun päässäni tapahtui, kun viimeksi katsoin Aristokatteja, enkä oikein pitänyt siitä. Elokuvahan on todella mainio ja viihdyttävä seikkailukertomus, joka sisältää paljon hauskoja kohtia ja loistavia hahmoja. Se on kyllä kuitenkin pakko tunnustaa, etten yhtään ihmettele, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieliin, sillä se ei ole loppujen lopuksi erityisen muistettava pätkä. Aliarvostettu se kuitenkin on ja toivoisin, että jokainen Disney-fani tekisi itselleen palveluksen ja vilkaisisi Aristokatit uudestaan, jos sen näkemisestä on kulunut aikaa.

Aristokatit on musikaali, kuten monet aiemmat Disneyn elokuvat. Kovin montaa kappaletta ei kuitenkaan ole mukana, eikä leffa niitä oikein kaipaakaan. Alkutekstien aikana kuullaan biisi "The Aristocats", jossa kerrotaan, millaisia nämä kissat ovat. Ensimmäinen hahmojen laulama kappale on Herttuattaren ja pentujen laulama ja soittama (jokseenkin ärsyttävä) "Scales and Arpeggios". Nämä eivät kuitenkaan jää mieleen, toisin kuin O'Malleyn laulama "Thomas O'Malley" ja kissabändin esittämä "Everybody Wants to Be a Cat". Myös George Brunsin säveltämät musiikit toimivat.

Elokuva on animoitu hyvin. Mukana on samanlaista luonnosten ja maalauksellisuuden yhdistelyä kuin muutamassa aiemmassa Disney-leffassa. Tyyli toimii edelleen ja leffa on visuaalisesti hyvännäköinen. Hahmot ovat erinomaisesti piirrettyjä ja kissoihin on hienosti saatu erilaisia piirteitä. Taustat näyttävät hyviltä ja etenkin laajat kuvat Pariisista - jossa elokuva tapahtuu - miellyttävät silmää. Aristokattien ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi yksin myös kaksi edellistä Disney-elokuvaa; Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) ja Viidakkokirja. Seitsemän henkilön työstämä käsikirjoitus on hyvä.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen aloitus, "Oui Oui Marie" -musiikkivideo, poistettuja kappaleita, sekä leffan biisit, lauluista kertova "The Sherman Brothers: The Aristocats of Disney Songs", kissojen historiasta kertova "The Great Cat Family" ja lyhytelokuva "Bath Day".

Yhteenveto: Aristokatit muistuttaa tavallaan Kaunotarta ja Kulkuria, mutta siitä löytyy tarpeeksi erilainen tarina, jolloin se tuntuu omaperäiseltä kissasadulta. Elokuvan hahmot ovat pääasiassa erinomaisia, mutta valitettavasti naishahmot Herttuatar ja Adelaide-rouva jäävät muiden jalkoihin, ollessaan aika tylsiä. Edgar on todella hyvä pahishahmo, sillä hän ei oikeasti ole mikään pahuuden ruumiillistuma, vaan lähinnä kömpelö ja hölmö heppu. Tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin, eikä erityisemmin hidastele. Leffa sisältää erittäin paljon huumoria, sekä hieman jännitystä lapsille. Musikaalinumeroita ei ole kovin montaa, eikä teos tarvitsekaan enempää. Leffa on animoitu mainiosti ja hahmot ovat tyylikkäitä eri tavoilla. Suosittelenkin Aristokatteja koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä tietty kaikille kissafaneille. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa vuonna 2005, mutta sitä ei koskaan toteutettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Aristocats, 1970, Walt Disney Productions

Arvostelu: Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967)

VIIDAKKOKIRJA

THE JUNGLE BOOK

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Bruce Reitherman, Sebastian Cabot, Phil Harris, George Sanders, Louis Prima, Sterling Holloway, J. Pat O'Malley, Clint Howard, Verna Felton ja Ben Wright
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Jungle Book, eli suomalaisittain Viidakkokirja on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 19. osa. Elokuva perustuu Rudyard Kiplingin samannimiseen satukirjaan vuodelta 1894. Leffan teko lähti liikkeelle, kun Bill Peet totesi herra Walt Disneylle, että yhtiö voisi tehdä paremman eläinelokuvan ja ehdotti seuraavaksi leffaksi Kiplingin kirjaa. Kun tätä edeltänyt Disney-animaatio Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) huomattiin taloudelliseksi pettymykseksi, herra Disney päätti olla enemmän mukana uuden leffan teossa. Aluksi Peet halusi filmin olevan alkuperäisen kirjan tavoin synkkä, mutta herra Disney ei ollut siihen tyytyväinen, mikä johti Peetin eroamiseen yhtiöstä. Vuonna 1964 elokuvan työstäminen lähti kunnolla käyntiin ja lopulta Viidakkokirja sai ensi-iltansa syksyllä 1967. Elokuva jäi herra Walt Disneyn viimeiseksi elokuvaksi, sillä hän menehtyi vuotta ennen leffan ilmestymistä. Filmi oli suuri menestys ja se sai hyvät arviot kriitikoilta. Vuosien varrella elokuvasta on muodostunut kunnon klassikko ja joidenkin mielestä kyseessä on Disneyn paras teos. Itse näin Viidakkokirjan lapsena, mutten muista lainkaan milloin. Kesti vuosia kunnes katsoin elokuvan uudestaan keväällä 2016. Leffan näytelty versio Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli juuri ilmestynyt ja koska se oli mielestäni erittäin hyvä, päätin vilkaista Disneyn alkuperäisen piirretyn uudestaan. Harmillisesti se ei ollut mielestäni enää kovin kummoinen. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Walt Disneyn animaatioklassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, kun olen armeijassa, tiesin, että oli jälleen aika katsoa Viidakkokirja. Se oli kuitenkin yksi viimeisistä Disney-animaatioista, jotka katsoin ja arvostelin listaltani.


Kun vaarallinen tiikeri Shere Khan palaa takaisin viidakkoon, Bagheera-pantterin täytyy viedä susien kasvattama ihmispentu Mowgli ihmiskylään. Shere Khan nimittäin vihaa ihmisiä ja tappaa heidät, jos heitä saapuu viidakkoon. Matkallaan Mowgli tapaa mm. rennon Baloo-karhun, marssivat elefantit, hypnoottisen Kaa-käärmeen, sekä kuningas Louien ja tämän apinat.

Elokuvan päähenkilö on nuori Mowgli-poika (ohjaajan lapsi Bruce Reitherman), jota viidakon muut asukit kutsuvat ihmispennuksi. Hahmo on osittain mainio seikkailun päähahmo, mutta hänestä löytyy myös ärsyttävä piirre. Lapsi kun on, Mowgli ei tietenkään halua totella käskyjä, eikä todellakaan halua lähteä ihmiskylään, sillä hänen mielestään viidakko on paljon hauskempi paikka. Hahmon naiivius tulee usein esille, kun hän on jatkuvasti innoissaan uusista asioista, eikä osaa varoa asioita tarpeeksi hyvin, minkä takia hän joutuu jatkuvasti ongelmiin. Innokkuus on kuitenkin myös positiivinen puoli, sillä siten Mowgli kulkee jatkuvasti eteenpäin ja kuljettaa seikkailua mukanaan.
     Bagheera-pantteri (Sebastian Cabot) on todella määräilevä tapaus, joka saattaa aluksi vaikuttaa ärsyttävältä, sillä hän kieltää Mowglia kaiken aikaa tekemästä asioita. Leffan aikana kuitenkin huomaa usein, että Bagheera vain välittää pojasta todella paljon ja haluaa suojella tätä. Useaan otteeseen katsojana tuumiikin, että Mowglin olisi kannattanut kuunnella Bagheeraa.
     Baloo-karhu (Phil Harris) on taas Bagheeran vastakohta. Baloo rakastaa ottaa rennosti ja hänen ajatusmaailmansa houkuttelee Mowglia paljon enemmän kuin Bagheeran tiukat säännöt. Hassu karhu on helposti rakastettava hahmo, sillä hän pöhköilee usein ja isona lempeänä nallena hänestä voi helposti muodostua lasten suosikki. Baloon luonne nostattaa hymyn jatkuvasti huulille.

Elokuvan pahis on tosiaan Shere Khan -tiikeri (George Sanders), jolle on saatu aikaiseksi mahtipontisen julma tunnelma. Onkin siis harmi, että hänet nähdään vasta leffan lopussa. Shere Khania kuitenkin pohjustetaan läpi filmin onnistuneesti, jolloin katsojana tietää hahmon heti vaaralliseksi, kun hän ilmestyy ruutuun. Kunnon taustatarinaa tiikerille ei kuitenkaan anneta, vaan hän vain inhoaa ihmisiä ja haluaa sen takia tappaa Mowglin.
     Muita hahmoja Viidakkokirjassa ovat Mowglin susi-isä Rama (Ben Wright), joka jää harmillisen tylsäksi; luihu Kaa-käärme (Sterling Holloway), joka näkee ihmispennun makoisana suupalana; orangikuningas Louie (Louis Prima), joka kiinnostuu Mowglista tämän kykyjen vuoksi; elefanttijoukon eversti Hathi (J. Pat O'Malley), joka on todella ylpeä; hänen vaimonsa Winifred (Verna Felton), jolla on enemmän älliä kuin miehellään; sekä heidän pieni innokas norsupoikansa (Clint Howard), joka ystävystyy Mowglin kanssa välittömästi.

Viidakkokirja on onneksi parempi elokuva kuin muistin. Uskoisin, että viime katselukerralla uuden, todella hyvän näytellyn version jälkeen tämä animaatio ei vain tarjonnut tarpeeksi, jolloin se jäi mielestäni pelkästään ihan kivaksi. Nyt kun saman tarinan parempi versio ei luonut tämän päälle varjoaan, pystyin nauttimaan katselukokemuksesta enemmän. Kyseessä ei silti ole kovin ihmeellinen teos, mutta mainiona seikkailuleffana sen katsoo mielellään. Alussa tarinan taustat esitellään yksinkertaisen nopeasti (mutta selvästi) ja ei aikaakaan, kun Mowglin matka viidakon halki alkaa. Ihmispentu kohtaa jatkuvasti uusia tuttavuuksia, joista osa on selkeästi mukavampaa sorttia kuin toiset. Uudet hahmot, kuten elefantit, Kaa-käärme ja Baloo kohdataan yksi kerrallaan, jolloin jokaiseen voi keskittyä täysillä ja nähdä, miten Mowgli toimii heidän kanssaan. Viidakkokirja on todella episodimainen teos, sillä aina kun yksi hahmo on esitelty, seuraavan henkilön esittely alkaa ja tilanne muuttuu voimakkaasti. Jotkut hetket ovat selvästi vauhdikkaampia ja joihinkin on saatu ihan pientä jännitettä mukaan. Huumoria löytyy tietysti läpi elokuvan ja itse huomasin, että Kaa-käärme tarjosi parhaimmat hekotukset. Erityisen hulvaton filmi ei ole kyseessä, mutta eipä sen tarvitsekaan olla.

Episodimaisuus ei ole onneksi heikosti tehty, jolloin eri tilanteet eivät tunnu vain irrallisilta hetkiltä, jotka on läimäisty yhteen, jotta pituutta saataisiin tarpeeksi siihen, että lopputulosta voi kutsua elokuvaksi. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, eikä aika käy pitkäksi. Kun leffa ei tarjoa vauhtia ja seikkailua tai nauruja, on siihen saatu hieman syvällisyyttä ja herkkyyttäkin. Suurin miinukseni Viidakkokirjalle on kuitenkin, ettei se loppujen lopuksi tarjoa mitään kunnon tunteita, vaan sitä on vain mukava katsella. Sitä ei unohda nopeasti, muttei se myöskään tuota intoa nähdä sitä kovin nopeasti uudestaan. Toinen iso miinus on, että elokuvan loppuhuipennus on todella antiklimaattinen ja aika mitäänsanomaton, jolloin Shere Khan ei todellakaan pääse oikeuksiinsa. Viidakkokirja edustaa kyllä vanhojen Disney-animaatioiden parempaa puolta, muttei se silti oikeasti erityinen ole. Vaikka se oli tällä katselukerralla parempi kuin viimeksi, on näytelty versio silti parempi kokonaisuus.

Monen aiemman Disney-animaation tavoin myös Viidakkokirja on musikaali. Ensimmäisenä kuullaan elefanttien hauska marssihoilotus "Colonel Hatchi's March" ja toisena Baloon rento "The Bare Necessities", joka oli Oscar-ehdokkaana parhaasta kappaleesta, mutta hävisi sen Doctor Dolittlelle (1967). Kolmas laulu on oma suosikkini "I Wan'na Be Like You", jonka laulaa apinakuningas Louie. Neljäs on mainio Kaa-käärmeen laulama "Trust in Me", jossa todella on jotain hieman hypnoottista. Viidentenä kuullaan unohdettava korppikotkien hoilotus "That's What Friends Are For" ja viimeinen kappale on pienen tytön (Darleen Carr) laulama "My Own Home", joka on nykypäivänä todella, TODELLA konservatiivinen. Sen aikana tyttö on hakemassa vettä lammesta ja laulaa samalla, kuinka hänen tarkoituksensa on hakea vettä kokkaavalle äidilleen ja että jonain päivänä hänkin on kokkaava äiti ja lähettää oman tyttärensä hakemaan vettä. Nykypäivänä kappale ei ikinä pääsisi läpi leffaan, eikä mikään ihme, ettei sitä kuulla uudessa versiossa.

Viidakkokirja on oivallisesti piirretty elokuva. Disneyn tyyli näkyy läpi leffan hahmoista. Taustat ovat hienosti toteutetut ja viidakkoon on saatu hienosti erilaisia nähtävyyksiä. Etenkin apinoiden asuttamat rauniot ovat tyylikkäät. Parissa kohtaa on käytetty aika laiskasti täysin samanlaista animaatiota kuin aiemmin leffassa, mikä on hieman tylsä ratkaisu. Äänimaailmaan kuitenkin toivoisi hieman lisää viidakon ääniä, kuten lintujen laulua tai jotain vastaavaa. Elokuvan ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi kolme aiempaakin Disney-animaatiota. Viidakkokirjan kohdalla Reitherman on onnistunut selvästi paremmin kuin mitäänsanomattoman Miekka kivessä -leffan parissa. Asiaan vaikuttaa myös paljon parempi käsikirjoitus. George Brunsin säveltämät musiikit ovat kappaleiden tavoin suurimmaksi osaksi mainiot.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on laula-mukana -versio elokuvasta, vaihtoehtoinen loppu, poistettu kohtaus, poistettuja lauluja, eläimistä kertova "Disneypedia: Junglemania!", Disneyn yhdeksän vanhan miehen muodostamasta animaattorijoukosta kertova "Growing Up With Nine Old Men", Disneyn Animal Kingdomista kertova pätkä ja Jonas Brothersin esittämän "I Wan'na Be Like You" -kappaleen musiikkivideo. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Viidakkokirja on kelpo seikkailuelokuva, joka sisältää alusta loppuun kulkevan mukavan tunnelman. Mowglin matka lähtee nopeasti käyntiin, eikä aika käy pitkäksi, kun hän kohtaa jatkuvasti uusia hahmoja. Elokuvan hahmogalleria on todella mainio, vaikkakin on harmi, ettei Shere Khan -pahista ole hyödynnetty kovin hyvin. Tunnelmaan on saatu hyvää vauhtia, joka syntyy joko hymyt huulille nostattavan huumorin tai pienen jännitteen kautta. Erikoisempia tunteita filmi ei herätä, mikä on hieman harmillista. Tarina kulkee todella episodimaisesti eteenpäin, mutta se on hoidettu onneksi hyvin, eivätkä erilaiset tapahtumat tunnu irrallisilta toisistaan. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kummoinen, mutta onneksi muuten kyseessä on hyvä kokonaisuus, jonka laulut ovat suurimmaksi osaksi mainioita ja joka on taidokkaasti animoitu. Suosittelenkin Viidakkokirjaa kaikille lapsille, jotka pitävät animaatioista, eläimistä ja seikkailuista. Se toimii oivallisesti myös aikuisille. Vuoden 2016 näytelty versio kannattaa myös katsoa, sillä se on monin tavoin onnistuneempi teos kuin tämä. Elokuvalle tehtiin jatko-osa Viidakkokirja 2 (The Jungle Book 2 - 2003), jonka kävin katsomassa lapsena äitini kanssa leffateatterissa, mutta josta en muista enää yhtään mitään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Jungle Book, 1967, Walt Disney Productions

Arvostelu: Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951)

LIISA IHMEMAASSA

ALICE IN WONDERLAND

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Kathryn Beaumont, Bill Thompson, Sterling Holloway, Ed Wynn, Jerry Colonna, Verna Felton, Richard Haydn, J. Pat O'Malley, Joseph Kearns, Dink Trout ja Heather Angel
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Alice in Wonderland, eli suomalaisittain Liisa Ihmemaassa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 13. osa. Elokuva perustuu Lewis Carrollin kirjoihin "Liisan seikkailut ihmemaassa" ("Alice's Adventures in Wonderland" - 1865) ja "Liisan seikkailut peilimaailmassa" ("Through the Looking-Glass" - 1871). Herra Walt Disney itse luki lapsena Carrollin kirjoja ja teki vuonna 1923 lyhytpiirretyn "Alice's Wonderland", mutta sitä ei julkaistu. Vuonna 1932 herra Disney mietti tekevänsä kirjojen pohjalta elokuvan, mutta kun Paramount Pictures julkaisi seuraavana vuonna Alice ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 1933), päätti Disney tehdä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs- 1937). Lumikin menestyksen myötä hän alkoi jälleen työstämään Liisa Ihmemaassa -animaatiota, mutta toisen maailmansodan alkaessa sen teko jäi jälleen kerran kesken. Kuitenkin vuonna 1945, kun sota vihdoin päättyi, Disney aloitti kunnolla elokuvan työstämisen taas kerran. Aluksi hän mietti, tekisikö leffasta animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevän teoksen, mutta tuli siihen ratkaisuun, että pelkkä animaatio on paras vaihtoehto. Liisa Ihmemaassa sai ensi-iltansa kesällä 1951, mutta se sai kritiikkiä Carrollin faneilta, eikä se pärjännyt kummoisesti teattereissa. Vasta 1970-luvulla teoksen suosio lähti nousuun ja vähitellen elokuva on noussut klassikkoasemaan. Itse olen ollut tietoinen tarinasta jo lapsesta asti, mutten ole varma, näinkö tätä filmiä lapsena. Olen nähnyt siitä useita näytelmiä, sekä Disneyn uuden näytellyn Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010) ja lukenut kirjoista pätkiä. Tämän version näin pari vuotta sitten, enkä erityisemmin pitänyt siitä. Mielestäni elokuva oli vain sekavaa sähellystä, mutta ostin sen silti muiden Disney-klassikkojen kanssa Blu-rayna. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että oli jälleen aika katsoa myös Liisa Ihmemaassa. Muistojeni takia se oli kuitenkin toiseksi viimeinen Disney-leffa, jonka arvostelin listaltani. Toivoin kuitenkin, että se olisi parempi kuin muistin.

Liisa-tyttö lähtee seuraamaan Valkoista Kania ja päätyy kaninkolosta kummalliseen paikkaan, Ihmemaahan.

Elokuvan päähenkilö Liisa (Kathryn Beaumont) on hieman tylsä hahmo, eikä häntä ole kirjoitettu kovin hyvin. Heti kun hänet esitellään, käy selväksi, että Liisa haaveilee jonkinlaisesta erikoisesta maailmasta, sillä oikea elämä on niin tylsää. Mutta heti kun hän päätyy Ihmemaahan, ei hän vaikuta olevan ilahtunut toiveensa toteutumisesta, eikä hän jää ihastelemaan kummallisia asioita. Läpi leffan Liisa vain kiirehtii paikasta toiseen Valkoisen Kanin perässä, eikä hänestä oikeastaan opi mitään matkansa varrella.
     Paljon mielenkiintoisempia hahmoja elokuvassa ovat Irvikissa (Sterling Holloway), Hullu Hatuntekijä (Ed Wynn) ja Rusakko (Jerry Colonna). Hahmot ovat todella erikoisia omilla tavoillaan. Irvikissa kykenee erilaisiin asioihin, minkä lisäksi hän puhuu hieman arvoituksellisesti. Hullu Hatuntekijä ja Rusakko sen sijaan pitävät kaiken aikaa teekutsuja, joissa tapahtuu erittäin hullunkurisia asioita. Outoja hahmoja on hauska seurata ja on hienoa, että heihin käytetään aikaa, vaikka he voisivat esiintyä vieläkin enemmän filmissä. On myös harmi, että he tulevat mukaan vasta noin puolessa välissä elokuvaa.

Hassun kolmikon lisäksi tärkeitä hahmoja Ihmemaassa ovat Liisan seuraama Valkoinen Kani (Bill Thompson) ja paha Herttakuningatar (Verna Felton). Valkoisella Kanilla on kaiken aikaa kiire ja hänet nähdäänkin lähinnä juoksemassa ja katsomassa kelloaan voivottelen. Muihin verrattuna Valkoinen Kani vaikuttaa järkevältä, mutta hänen hahmonsa ei harmillisesti avaudu kovin hyvin. Herttakuningatar on sen sijaan todella outo. Hänellä on todella lyhyt pinna ja jos häntä vähänkin ärsyttää, hän käskee katkaisemaan pään poikki. Tämä on kuitenkin toteutettu mahdollisimman lapsiystävällisesti, jolloin perheen pienimmät lähinnä nauravat Herttakuningattaren suuttumisille ja raivoamiselle, eivätkä kauhistele sitä, että hän on tapattanut aika monta henkilöä...
     Elokuvassa nähdään myös kaksoset Tittelityy ja Tittelitom (molempien äänenä J. Pat O'Malley), jotka ovat isossa osassa olevista hahmoista tylsimmät; Ihmemaan ovennuppi (Joseph Kearns), jolla on lyhyt mutta onnistunut rooli; jotain hämärää poltteleva herra Kaalimato (Richard Haydn), jonka puhaltelemia savuja hyödynnetään hauskasti; Herttakuningas (Dink Trout), joka on paljon mukavampi kuin vaimonsa; ja Liisan erittäin äidillinen sisko (Heather Angel), joka ei kuitenkaan päädy mukaan Ihmemaahan. Leffassa esiintyy nopeasti myös paljon muitakin hahmoja, kuten laulavia kukkia, korttisotilaita, keppihevospaarma, uteliaita ostereita ja hassu liskoheppu, mutta he eivät ole erityisen mieleenpainuvia.

Valitettavasti Liisa Ihmemaassa ei parantunut lainkaan uudella katselukerralla. Ainoa parannus oli se, että näin filmistä alkuperäisen englanninkielisen version, sillä näkemäni suomeksi puhuttu versio oli tosi kehno. Seikkailu alkaa onneksi nopeasti, eikä Liisa ehdi kauaa oikeaa maailmaa harmitella, kun jo seuraa Valkoista Kania Ihmemaahan. Siellä hän tosiaan tapaa kaiken maailman kummajaisia ja näkee todella erikoisia asioita, mutta siinäpä elokuvan sisältö oikeastaan onkin. Elokuvan tarina on todella mitätön. Läpi leffan outoja asioita vain tapahtuu ilman selitystä, mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta kun niillä asioilla ei ole tarkoitusta tai kunnon vaikutusta, niin ne tuntuvat lähinnä yksittäisiltä hetkiltä, joita on yhdistelty muodostamaan jonkinlainen kokonaisuus.

Läpi elokuvan Liisa vain seuraa Valkoista Kania, mutta se ei oikeastaan johda mihinkään, eikä sille tunnu löytyvän kunnon syytä, joten leffan aikana ja sen jälkeen saattaa miettiä suuresti, oliko elokuvalla oikeasti edes tarinaa? Se, että Liisa seuraa jotain hahmoa ja törmää samalla muihin, ei tunnu kunnon tarinalta. Filmin kerronta ei ole onnistunutta, vaan todella sekavaa ja merkityksetöntä. Ja kun elokuva tuntuu merkityksettömältä, on siitä hyvin vaikea pitää. Liisa Ihmemaassa sisältää muutamat hyvät hetkensä, kuten Hullun Hatuntekijän ja Rusakon teekutsut. Valitettavasti muutama hyvä kohtaus ei muodosta vielä hyvää elokuvaa, varsinkaan kun suurin osa leffan sisällöstä vajoaa unholaan jo seuraavana päivänä. Mielestäni kyseessä on todellakin yksi Walt Disneyn huonoimmista animaatioista.

Monen aiemman Disney-animaation tavoin myös Liisa Ihmemaassa on musikaali. Ja siinä kyllä lauletaan paljon. Elokuvan aloittaa todella Disneymäinen, mutta valitettavan unohdettava "Alice in Wonderland" -hoilotus, eivätkä muutkaan laulut ole kovin muistettavia. Liisan laulut "In a World of My Own" ja "Very Good Advice", sekä kukkien hoilaama "All in the Good Afternoon" ovat hieman unettavia. "The Sailor's Hornpipe", "The Caucus Race", "The Walrus and the Carpenter" ja "Old Father William" tuntuvat lähinnä vain pidentävän teosta turhaan. Tittelityyn ja Tittelitomin laulama "How Do You Do and Shake Hands?" on lähinnä ärsyttävä. Harmillisesti mainion Irvikissan laulu "Twas Brillig" ei ole kovin kummoinen. Valkoisen Kanin lyhyt "I'm Late" on kyllä ihan huvittava, kuten on myös "We'll Smoke the Monster Out", pelikorttisotilaiden laulu "Painting the Roses Red" ja siihen Herttakuningattaren vastaus "Who's Been Painting My Roses Red?". Herra Kaalimadon "A-E-I-O-U" on ihan kelpo kipale. Koko leffan paras laulu on kuitenkin Hullun Hatuntekijän ja Rusakon syntymättömyyspäivärallatus "The Unbirthday Song". Kappale on ainoa, joka oikeasti jää mieleen.

Liisa Ihmemaassa on kuitenkin animoitu taidokkaasti. Hahmoista huokuu Disneyn tyyli ja se on visuaalisesti mukavaa katsottavaa. Tietyt outoudet muuttuvat ihan hauskoiksi visuaalisuuksiensa vuoksi, muttei hyvältä näyttävä elokuva kokonaisuutta pelasta. Käsikirjoitusta on ollut työstämässä yli kymmenen henkeä, muttei edes sen kokoinen porukka ole saanut tolkkua tai merkitystä tekstiin. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Hamilton Luske, Wilfred Jackson ja Clyde Geronimi, jotka ovat ohjanneet monet aiemmatkin Disney-filmit, kuten tätä edeltäneen Tuhkimon (Cinderella - 1950). Kolmikko ei ole tällä kertaa onnistunut, eikä Liisa Ihmemaassa pysy kasassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja lauluja ja kohtaus, trailereita, kuvagalleria, lauludemoja, testikuvauksia animaattoreille, Disneyn televisioesittelyjä, "Painting the Roses Red" -peli, elokuvan teosta käytävä keskustelu, 1950-luvun dokumentti filmin teosta, Coca Colaa mainostava "One Hour in Wonderland", puolen tunnin pätkä "The Fred Waring Show'sta", sekä "Through the Keyhole: A Companion's Guide to Wonderland", jossa elokuvan tekijät puhuvat leffasta ja kirjasta, kun itse elokuva pyörii vieressä. Mukana on myös Mikki Hiiri -lyhäri "Thru the Mirror" vuodelta 1936 ja Disneyn vanha "Alice's Wonderland" -lyhytelokuva vuodelta 1923. Katsottavaa on yhteensä noin neljäksi tunniksi.

Yhteenveto: Liisa Ihmemaassa on pöhköä sekoilua, jossa ei ole oikeastaan mitään järkeä. Tarinaa leffasta ei löydy lähes ollenkaan, vaan Liisa vain seuraa Valkoista Kania ja samalla kaikenlaista outoa tapahtuu. Missään ei ole mitään tolkkua, eikä tapahtumilla ole mitään merkitystä. Loppujen lopuksi Liisa ei edes opi matkastaan mitään, eikä hän ole muutenkaan kiinnostava hahmo. Irvikissa, Hullu Hatuntekijä, Herttakuningatar ja Rusakko ovat filmin parasta antia, kuten on myös syntymättömyyspäivälaulu. Muuten kyseessä on yksi Walt Disneyn huonoimmista teoksista. Animointi on kyllä hyvää, mutta leffalle kaipaisi muutakin sisältöä. Muutamat hyvät jutut eivät pelasta kehnoa kokonaisuutta. Elokuvassa tapahtuu paljon kaikenlaista, mutta kovin muistettavia eri tapahtumat eivät ole. Kyllä Liisa Ihmemaassa pitää kerran nähdä lapsena sen klassikkoaseman vuoksi, mutta muuten en suosittele sen näkemistä. Disney on tehnyt noin viisikymmentä parempaa animaatiota, joten siinä kyllä riittää katseltavaa ennen tätä. Joitakin filmin pöhköys viehättää ja lapsille siinä on viihdyttävää seikkailua, mutta itse en vain siedä elokuvan typeryyttä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Alice in Wonderland, 1951, Walt Disney Productions

Arvostelu: Iskelmäparaati (Make Mine Music - 1946)

ISKELMÄPARAATI

MAKE MINE MUSIC

Ohjaus: Robert Cormack, Clyde Geronimi, Jack Kinney, Hamilton Luske ja Joshua Meador
Pääosissa: Jerry Colonna, Benny Goodman, Andy Russell, Sterling Holloway, Dinah Shore ja Nelson Eddy
Genre: animaatio, musiikki
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Make Mine Music, eli suomalaisittain Iskelmäparaati on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kahdeksas osa. Toisen maailmansodan aikana useat Disney-yhtiön animaattoreista lähtivät taistoon, jolloin elokuvia jäi tekemään vain pieni porukka. Samalla Yhdysvaltain hallitus halusi yhtiön tekevän propagandafilmejä, joten Disney ei voinut saada aikaiseksi kunnon tarinavetoista elokuvaa. Niinpä yhtiö päätti hyödyntää keskeneräisiä ja suunnitteluvaiheessa olevia pieniä projekteja ja kasata niistä yhden kokonaisuuden. Iskelmäparaati sai ensi-iltansa keväällä 1946, mutta sitä ei pystytty levittämään kunnolla eri teattereihin, joten sen osat päätettiin näyttää erillisinä lyhytelokuvina televisiossa. Elokuva oli pidetty, mutta se ei ole jäänyt elämään ihmisten mielissä, eivätkä monet edes tiedä nykyään, mikä leffa on. Minä en ollut muutama vuosi takaperin kuullutkaan mistään Iskelmäparaatista ja kun sain tietää sen olevan Fantasiaa (1940) muistuttava animaatiopätkien ja musiikin yhdistelmä, en ollut innoissani, enkä katsonut sitä. Kuitenkin kun alkuvuodesta 2017 päätin arvostella puolet Walt Disneyn animaatioklassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin, että oli vihdoin aika katsoa tämäkin teos. Katsoinkin leffan kesän 2017 lopussa.

Iskelmäparaati todella muistuttaa Fantasiaa, mutta siinä on myös paljon eroavaisuuksia. Toisin kuin Fantasiassa, Iskelmäparaatissa paikalle ei koskaan saavu orkesteria, eikä kukaan tule esittelemään animaatiopätkiä. Ensimmäinen animaatio-osio alkaakin heti alkutekstien jälkeen, joiden aikana soi hyvin Disneymäinen tunnuskappale "Make Mine Music". Eroavaisuutena on myös se, etteivät Iskelmäparaatin musiikit ole samanlaisia mestarillisia klassikoita kuin Fantasiassa. Tässä musiikki ei edes ole tärkein tekijä ja leffassa on enemmän selkeitä tarinoita, sekä huumoria. Heti ensimmäisenä onkin tiedossa koominen "Maalaisballadi", joka kertoo kahdesta suvusta, Martinit ja Coyt, jotka ovat taistossa toisiaan vastaan. Vaikka tarina onkin huvittava, on se tarkemmin ajateltuna yllättävän synkkäkin, kun siinä hoilataan, miten yksi toisensa perään suvun jäsenet kuolivat. Oikea surullisuus tulee mukaan leffaan kuitenkin vasta toisessa osiossa, joka on haikea runosävelmä "Suisto sininen". Vaikka tavallaan sävelmä onkin kaunis, ei se täysin toimi hilpeiden pätkien välissä, sillä kolmannessa, jazz-vetoisessa "Porukkaa kokoontuu" -tarinassa tunnelma muuttuu hauskemmaksi, kun nuoret pojat ja tytöt lähtevät tanssimaan.

Elokuva jatkuu aika pitkälti tällä lailla, että tunnelma vaihtuu ääripäästä toiseen, sillä neljäntenä on taas luvassa surullinen Andy Russellin balladi "Ilman sinua", jonka jälkeen nähdään lystikäs pesäpallotarina "Casey mailan varressa". Siitä siirrytään jälleen kerran surullisiin tunteisiin Dinah Shoren laulaman "Kaksi siluettia" -balettiballadin kanssa. Seitsemäntenä tarinana on tiedossa animoitu versio Sergei Prokofjevin lastensadusta "Pekka ja susi", jonka kertojana toimii Sterling "Nalle Puh" Holloway. Tässä tarinassa on hieman jopa jännitystä mukana ja perheen pienimmille susi voi olla jopa liiankin hurja. Kahdeksas osio "Kun olet poissa" ei nimestään huolimatta onneksi ole surullinen, vaan siinä erilaiset soittimet tanssahtelevat hilpeän musiikin tahdissa. Yhdeksäntenä nähdään rakkaustarina "Johnnie Fedora ja Alice Bluebonnet", joka kertoo rakastuneista hatuista. Vaikka tarinassa on surullisuutta mukana, on siinä myös onnellisuutta ja pientä huvittavuutta, jolloin filmin tunnelma ei taas kerran masenna katsojaa. Iskelmäparaatin huipennuksena on mainio "Valas joka halusi laulaa metissä", joka kertoo oopperalaulajan urasta haaveilevasta valaasta nimeltä Willie. Tarina on hyvä lopetus teokselle, joka ei kuitenkaan kokonaisuutena täysin toimi.

Nimittäin siinä missä Fantasian ongelma on pituus, jolloin elokuva muuttui jopa hieman tylsäksi, Iskelmäparaatin ongelma on se, etteivät kymmenen musiikkivetoista animaatiota oikein yhdisty toisiinsa, vaan leffa tuntuu täysin siltä kuin Walt Disney olisi vain pistänyt tarpeeksi monta lyhytleffaansa yhteen ja kutsunut lopputulosta elokuvaksi. Suurimmaksi osaksi leffan animaatiopätkät ovat ihan hyviä, viihdyttäviä ja huvittavia, mutta siihen se sitten jää, eikä kokonaisuus ole mitään ihmeellistä. Parhaimmillaan Iskelmäparaati on hyvä, mutta siihen tasoon se ei usein yllä. Fantasian upeimmista tasoista tämä filmi näkee vain unta. Animaatiojälki on kuitenkin pääasiassa toimivaa, vaikkakin myös laiskemman näköisiä piirroksia on mukana. Tyyli muuttuu hienosti eri animaatioiden välillä, jolloin kevyemmät tarinat ovat sarjakuvamaisempia ja surullisissa balladeissa kuvat ovat maalauksellisia. Eniten pidin "Porukkaa kokoontuu" -osion visuaalisesta tyylistä, jossa kynä piirtää tarinan hahmot, ja jatkaa paikkojen ja esineiden piirtämistä läpi tarinan.

Yhteenveto: Iskelmäparaati on viihdyttävä kokemus, muttei kuitenkaan kovin ihmeellinen kokonaisuus. Elokuva ei tarjoa samanlaisia vaikuttavia tunteita kuin Fantasia, eikä se tunnu täysin kokonaiselta. Läpi leffan tuntuu siltä, että siihen on vain yhdistetty erilaisia musiikkilyhytelokuvia ja toivottu, että ne saisivat aikaan jotain hienoa yhdessä. Yksittäisinä lyhytfilmeinä pätkät toimisivat varmasti paremmin, etenkin kun ne on rytmitetty tässä kulkemaan niin, että jokaisen hilpeän jutun jälkeen nähdään jotain surullista. Lopputulos on ylös alas poukkoileva tunnevuoristorata, jossa on hyviä asioita, mutta myös selkeitä heikkouksia. Animaatiojälki on pääasiassa mainiota, muttei sekään ole kovin ihmeellistä. Iskelmäparaati on lapsiystävällisempi kokemus kuin Fantasia, vaikkakin se sisältää hieman karmivan suden, sekä oudon paljon kuolemiseen liittyviä juonikuvioita. Jos siis vanhempina mietitte, sopiiko tämä jälkikasvuillenne, niin kannattaa se vilkaista ensin itse.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.pinterest.com
Make Mine Music, 1946, Walt Disney Productions

Arvostelu: The Three Caballeros / Kolme caballeroa (1944)

THE THREE CABALLEROS (1944)

KOLME CABALLEROA

Ohjaus: Norman Ferguson, Clyde Geronimi, Jack Kinney, Bill Roberts ja Harold Young
Pääosissa: Clarence Nash, José Oliveira ja Joaquin Garay
Genre: animaatio
Kesto: 1 tunti 11 minuuttia
Ikäraja: 7

The Three Caballeros, eli suomalaisittain Kolme caballeroa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan seitsemäs osa. Elokuva tehtiin edellisen osan, Saludos Amigosin (Oppitunti - 1942) tavoin parantamaan Pohjois- ja Etelä-Amerikan välejä, ja se mielletäänkin Saludos Amigosin jatko-osaksi, sillä filmeissä on paljon samaa. Leffa tehtiin luomalla yksittäisiä kohtauksia ja yhdistämällä mukaan jo aiemmin nähtyjä Disney-piirrettyjä, jolloin homma tuntuisi enemmän kokonaisuudelta. Elokuva sai ensi-iltansa Meksikossa vuonna 1944 ja vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa. Suomeen teos saapui vasta keväällä 1951. Kolme caballeroa ei ollut erityisen suosittu ilmestyessään, eikä se todellakaan ole sitä nykyään. Aku Ankkaa piirtänyt Don Rosa toi caballerokolmikkoa pienesti takaisin suosioon parilla sarjakuvallaan, mutta muuten kovin moni ei edes tiedä koko elokuvaa. Minäkin kuulin filmistä vasta muutamia vuosia sitten ja yllätyin, kun kuulin sen olevan yksi Disneyn klassikkosarjasta. En kuitenkaan katsonut leffaa, sillä se ei erityisemmin kiinnostanut minua ja se oli ilmestynyt ajanjaksona, jolloin Walt Disney -yhtiö teki animaatioita rahan takia, jotta studio pysyisi toiminnassa toisen maailmansodan ajan. Ajattelin kuitenkin joskus vilkaisevani elokuvan, jos se sattuisi kohdalle ilmaiseksi. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disneyn klassikkoanimaatioista alkuvuodelle 2018, tajusin, että olisi vihdoin ja viimein aika katsoa Kolme caballeroa ensimmäistä kertaa. Sain ystävältäni leffan DVD:nä yhdessä Saludos Amigosin kanssa ja katsoin sen vihdoin kesän lopulla.

Aku Ankka saa syntymäpäivälahjoja caballeroystäviltään José Cariocalta ja Panchito Pistolesilta, jotka esittelevät hänellä Etelä-Amerikan kulttuureja.

Saludos Amigosin tapaan Kolmessa caballerossakaan ei ole selkeää juonta, vaan koko syntymäpäivähomman tarkoituksena on vain yhdistellä erilaisia animaatiopätkiä toisiinsa. Tällä kertaa lähes kaikissa pätkissä esiintyy Aku (Clarence Nash) itse, minkä lisäksi José Cariocaa (José Oliveira) nähdään paljon. Kolmas caballero Panchito (Joaquin Garay) on mukana vain vähän aikaa, jolloin hahmosta ei saa erityisemmin mitään irti. Hahmot eivät oikeastaan kehity millään lailla leffan aikana, jos ei lasketa sitä, että Aku oppii hieman Meksikon ja Brasilian kulttuureista. Esimerkiksi yhdessä kohtaa hänelle esitellään piñata ja toisessa hän päätyy tanssin pyörteisiin Baían pikkukylässä. Tämä tanssiosuus on toteutettu yhdistelemällä animoituja hahmoja oikeisiin näyttelijöihin, mikä on ideana ihan kiva, mutta toteutus ei ole kovin kummoinen. Mukana on pari muutakin tällaista hetkeä, jolloin nähdään oikeita ihmisiä, mutta niistä yksi on lähinnä vain häiritsevä, Akun tiirailessa kikattavia naisia rannalla.

Kolme caballeroa alkaa ihan hauskasti, kun Aku saa lahjaksi videonauhoja ja katsojille näytetään niiden sisältö. Ensimmäinen videonauha lämpöä rakastavasta Pablo-pingviinistä on parasta elokuvassa ja se saa tuotua hymyn huulille. Pablon seikkailu ilmestyi kuitenkin jo vuonna 1934 Disneyn "Silly Symphonies" -sarjan lyhytanimaationa "Peculiar Penguins", joten se ei ole varta vasten tätä elokuvaan tehty tarina. Toinen videonauha lentävästä aasista on myös oivallinen, mutta sen jälkeen leffa lässähtää lähes täysin. Lähes koko lopun elokuvan kestosta Aku vain tanssii musiikin tahdissa eri paikoissa eri henkilöiden kanssa. Välillä tapahtuu joitain visuaalisesti mielenkiintoisia outouksia, mutta pääasiassa leffan viimeiset 40 minuuttia eivät oikein jaksa kiinnostaa ja sitten teos vain loppuu, jättäen katsojan ihmettelemään leffan merkitystä. Kolme caballeroa lähinnä vain on olemassa ja kyllä sen ainakin kerran katsoo, mutta siinä ei ole tarpeeksi sisältöä, jotta sen olemassa ololle olisi jokin oikea tarkoitus. Valitettavasti elokuva ei edes viihdytä tai naurata, kuten edeltäjänsä Saludos Amigos, jolloin kokonaisuus jää vain aika mitäänsanomattomaksi ja tylsäksi.

Elokuvan animointi on kuitenkin tyylikästä ja läpi leffan on nähtävissä tuttua Disney-tyyliä. Disney-henkeä taas ei oikein löydy, jos mainiota Pablo-pingviinin tarinaa ei laske mukaan. Loppupäässä visuaalisuudet menevät kuitenkin paikoitellen niin kummallisiksi, ettei niitä enää jaksa seurata. Musiikit ovat kuitenkin oivalliset ja etenkin päähenkilöiden yhteislaulu "The Three Caballeros" on mainio. Elokuva olikin Oscar-ehdokkaana musiikeistaan, muttei voittanut palkintoa. Filmin pääohjaajana toimii Dumboa (1941) ohjannut Norman Ferguson ja eri kohtausten ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Jack Kinney ja Bill Roberts, joista jälkimmäinen on ollut mukana Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) -leffaa lukuunottamatta kaikissa aiemmissa Disney-elokuvissa ohjaajana. Näytellyt osuudet taas ohjasi Harold Young, joka on tehnyt ihan kelvollista työtä.

Yhteenveto: Kolme caballeroa on yllättävän tylsä elokuva todella lyhyessä kestossaan. Kyseessä on visuaalisesti ihan tyylikäs teos, mutta siinä ei ole kunnon sisältöä lähes lainkaan. Alun Pablo-pingviinin seikkailu ja tarina lentävästä aasista ovat mielenkiintoiset, mutta muuten leffa ei jaksa kiinnostaa tai viihdyttää. Lopun tanssiminen menee välillä liian oudoksi, jolloin siitä ei voi nauttia. Animaation ja oikeiden näyttelijöiden yhdistely ei täysin toimi ja on häiritsevää katsoa Aku Ankan flirttailevan aitojen naisten kanssa. Kyllä Kolme caballeroa -elokuvan kerran katsoo, mutten usko lasten löytävän siitä kovin paljoa riemua. Vanhemmat voivat vilkaista sen siinä samalla sivusilmällä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.scoop.previewsworld.com
The Three Caballeros, 1944, Walt Disney Pictures, Walt Disney Productions

Arvostelu: Bambi (1942)

BAMBI (1942)

Ohjaus: David Hand, James Algar, Samuel Armstrong, Graham Heid, Bill Roberts, Paul Satterfield ja Norman Wright
Pääosissa: Donnie Dunagan, Paula Winslove, Peter Behn, Stan Alexander, Will Wright, Cammie King Conlon, Hardie Albright, Sam Edwards, Sterling Holloway, Ann Gillis ja Fred Shields
Genre: animaatio, lastenelokuva, draama
Kesto: 1 tunti 10 minuuttia
Ikäraja: 7

Bambi on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan viides osa. Elokuva perustuu Felix Saltenin kirjaan "Bambi: Eine Lebensgeschichte aus dem Walde" (1923). Bambin oli tarkoitus olla Walt Disneyn toinen koko illan animaatioelokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffan (1937) jälkeen, mutta animointivaikeuksien takia elokuvan tekoa pitkitettiin. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1942, muttei menestynyt kovin kummoisesti. Sitä myös kritisoitiin teemojensa ja metsästäjähahmojensa takia. Kuitenkin, kun elokuva julkaistiin uudestaan teattereissa vuosien varrella, se tienasi rahansa mojovasti takaisin ja muuttui klassikoksi. Itse näin Bambin lapsena ja muistaakseni pidin siitä. Katsoin sen 2010-luvun alussa uudestaan, mutta se ei tehnyt enää yhtä suurta vaikutusta. Ostaessani Disney-klassikoita Blu-raylle, olin ostanut jo toista kymmentä elokuvaa, ennen kuin ostin Bambin. Katsoin kuitenkin elokuvan vasta vuoden 2017 alussa, kun päätin arvostella lähes kaikki Disney-klassikot alkuvuodella 2018.

Tarina valkohäntäpeura Bambista, joka kasvaa hämmästelevästä pienokaisesta uudeksi metsän ruhtinaaksi.

Etenkin elokuvan alkupuolella Bambi on suloinen tapaus. Vauva-Bambi on vielä todella ujo, mutta muutaman kuukauden vanhempana hänestä tulee utelias ja hän haluaa tietää enemmän metsästä. Alkupuoliskolla hahmo on myös mielenkiintoisempi, sillä katsojille esitellään elokuvan maailma Bambin näkökulmasta. Aikuinen Bambi ei ole enää yhtä kiinnostava, sillä hänestä on tullut jotenkin... tavallinen. Hänessä ei ole lapsuuden intoa ja ainoa, mikä hänestä tekee kiinnostavan, on hänen ihastumisensa lapsuudenystäväänsä Falineen (Cammie King Conlon, Ann Gillis). Bambilla on neljä ääninäyttelijää: Bobby Stewart on Bambi vauvana, Donnie Dunagan on Bambi nuorena, Hardie Albright on Bambi aikuisena ja John Sutherland on Bambi leffan lopussa.
     Bambin äiti (Paula Winslove) on erittäin huolehtivainen ja rakastava. Hän pitää poikansa turvassa, mutta rohkaisee häntä myös lähtemään seikkailulle. Kovin paljoa ei äiti pääse elokuvassa esille, mutta hänestä huokuu silti lämpöä ja turvallisuutta, jolloin hänestä pitää helposti, toisin kuin Bambin isästä, metsän ruhtinaasta (Fred Shields), joka on todella etäinen ja kylmältä tuntuva hahmo. Metsän ruhtinaasta on todella vaikea pitää, sillä hän ei näytä tunteitaan, eikä ole kovin kummoinen isähahmo, sillä hän ei oikeastaan ole tekemisissä Bambin kanssa.
     Monien suosikiksi nousee helposti kaniini Rumpali (Peter Behn, Sam Edwards), joka tykkää rummuttaa koivillaan maata. Siitä hän on saanut nimensäkin. Rumpali on mitä luultavimmin minunkin lempihahmoni Bambista. Hän on innokas ja puhelias, minkä lisäksi hän auttaa Bambia tutustumaan maailmaan. Toisin kuin Bambin äiti, Rumpalin äiti (Margaret Lee) on tiukka ja yrittää pitää poikansa kurissa. Rumpali pysyy silti innokkaana, eikä anna äitinsä latistaa hänen haluaan seikkailla.
     Bambi ja Rumpali ystävystyvät Kukka-nimisen haisunäädän (Stan Alexander, Sterling Holloway) kanssa. Oikeasti "Kukka"-nimi tulee siitä, että Bambi luulee haisunäätää aluksi kukaksi. Hauskaa on, että vaikka ystävykset viettävät aikaa yhdessä, ei Bambi eikä Rumpali koskaan kysy Kukan oikeaa nimeä. Kukka on ujo, ja hänen eleidensä ja ulkonäkönsä takia häntä voi helposti luulla tytöksi.
     Elokuvassa nähdään myös vanha Pöllövaari (Will Wright), joka ei siedä nuorten metelöintiä, mutta on silti onnellinen monista näkemistään asioista.

Elokuva alkaa Bambin syntymisellä. Metsän ruhtinaan poika kun on, Bambi on metsän prinssi ja hänen kohtalonsa on nousta seuraavaksi ruhtinaaksi. Alkuosuus on lähinnä hahmojen ja metsän esittelyä. Paikoitellen tuntuu hieman siltä, ettei elokuvassa ole selkeää juonta. Bambia opetetaan varomaan ihmisiä, eli metsästäjiä, mutta ihmishahmot eivät kuitenkaan sinänsä ole pahiksia, vaikka aiheuttavat ongelmia leffan loppupuolella. Hauska asia on, että Bambissa ei näy yhtä ainoaa ihmishahmoa, mikä tekee siitä ensimmäisen Disney-elokuvan, jossa esiintyy pelkkiä eläimiä. Elokuvan tarina onkin vain sitä, että Bambi kasvaa metsässä ja näytetään, mitä hänelle tapahtuu. Kyseessä ei siis ole seikkailuelokuva, vaan lasten draamatarina. Bambi ihmettelee eri vuodenaikoja, etenkin lumista talvea. Kohtaus, jossa Rumpali yrittää saada Bambia kulkemaan jäällä liukastumatta, on mielestäni elokuvan paras.

Paikoitellen Bambi on hieman tylsä, sillä se ei tunnu johtavan mihinkään. Se myös kärsii samasta ongelmasta kuin esimerkiksi edeltäjänsä Dumbo (1941), jossa loppuratkaisu kiirehti turhan nopeasti. Loppupuolelle on luotu vähän jännitystä, kun metsästäjät saapuvat koirineen ja syttyy metsäpalo, mutta kaikki tuntuu kulkevan liian nopeasti verrattuna paljon rauhallisempaan alkuun. Tämän takia sen rytmitys ei ole kovin kummoinen. Lapsille se voi olla paikoitellen puuduttava, mutta onneksi mukana on söpöjä eläinhahmoja, joita seuraa mielellään. Bambi osaa olla myös koskettava, vaikka sitä teemaa olisi voinut jatkaa hieman kauemmin, sillä surullinen osio tuntuu katkeavan kuin seinään. Siinä on joitain hauskoja kohtia ja aikuiskatsojia naurattaa varmasti kevätosio, kun lievästi viitataan eläinten kiima-aikaan. Kokonaisuutena Bambi on ihan kiva, mutta hieman tylsä elokuva, jota ei kovin usein jaksaisi katsoa ja se jää edeltäjiensä jalkoihin. Bambi ei ole musikaali, kuten edeltäjänsä (lukuunottamatta täysin musiikkiin pohjautuvaa Fantasiaa - 1940). Mukana on kyllä lauluja, mutta hahmot eivät niitä esitä. Laulut soivat kohtausten taustalla sen sijaan, että hahmot itse näyttäisivät lauluillaan tunteensa.

Elokuva on animoitu taidokkaasti. Eläinhahmot liikkuvat luonnollisen näköisesti ja ovat selkeästi Disneyn tyylisiä. Taustat ovat erittäin maalauksellisia. Kun hahmoja seuraa katsellaan, niin taustat näyttävät toimivan, mutta kun keskittyy vain taustoihin, niin ne näyttävät lähinnä suttuiselta värimössöltä. Bambin pääohjaajana toimii David Hand, joka toimi samassa roolissa myös Disneyn ensimmäisessä teoksessa Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Erillisiä kohtauksia ovat ohjanneet James Algar, Samuel Armstrong, Graham Heid, Bill Roberts, Paul Satterfield ja Norman Wright. Säveltäjä Frank Churchill on tehnyt hyvää työtä tuodessaan lisätunnelmaa musiikin kautta.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Disney's Big Book of Knowledge: Bambi Edition", joka sisältää pelejä ja tietoiskuja, "Backstage Disney", josta löytyy poistettuja kohtauksia ja lauluja, sekä "Bambi: Inside Walt's Story Meetingsin", jossa voi katsoa elokuvan tarinapalaverin kanssa, "Classic DVD Bonus Features", jossa on leffan traileri, lisää poistettuja kohtauksia, lyhytelokuva, sekä elokuvan teosta kertova, lähes tunnin kestävä "The Making of Bambi: A Prince is Born".

Yhteenveto: Bambi on ihan kiva elokuva, mutta jää edeltäjiensä jalkoihin. Bambi on suloinen hahmo lapsena, mutta muuttuu tylsäksi aikuistuessaan. Leffasta löytyy muitakin tylsiä osuuksia. Loppupuolelta löytyy jännitystä, mutta loppu tuntuu kiirehtivän hieman liikaa verrattuna alkuun, joka kulkee hitaammin eteenpäin. Surullisuutta on mukana, kuten myös pienesti huumoria. Paras kohtaus on, kun Rumpali ja Bambi yrittävät "luistella" jäätyneellä järvellä. Mielestäni on hyvä ratkaisu, ettei näkyvissä ole ainuttakaan ihmishahmoa, eikä Bambi ole musikaali, vaikka siinä onkin lauluja. Maalaukselliset taustat tavallaan toimivat, mutta kun keskittyy vain niihin, niin kuva näyttää oudolta mössöltä. Kyseessä ei ole kovin kummoinen teos, mutta lapsille Bambi voi toimia söpöjen eläinhahmojensa takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bambi, 1942, Walt Disney Productions

Arvostelu: Dumbo (1941)

DUMBO

Ohjaus: Ben Sharpsteen, Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts
Pääosissa: Edward Brophy, Verna Felton, Sarah Selby, Dorothy Scott, Noreen Gammill, Sterling Holloway ja Herman Bing
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 4 minuuttia
Ikäraja: 7

Dumbo on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan neljäs osa. Elokuva perustuu Helen Abersonin tarinaan. Ilmestyessään se oli suuri hitti, etenkin kun siihen käytetty budjetti ei ollut kovin huimaava. Kahden tappiota tuottaneen elokuvan jälkeen hittileffa oli Walt Disneylle tarpeellinen. Elokuva voitti Oscar-palkinnon musiikeistaan ja oli myös ehdolla alkuperäiskappaleesta. Hauskana faktana että Walt Disney ei ollut alunperin kiinnostunut Dumbon tekemisestä, mutta siitä tuli lopulta hänen lempielokuvansa omasta tuotannostaan. Itse näin elokuvan lapsena pariin otteeseen ja muistelisin, että kerran käydessäni Ikeassa, se pyöri jossain lasten leikkipaikassa, jossa katsoin sitä hetken aikaa. Kului vuosia, kunnes näin sen jälleen uudestaan keväällä 2014. Ostaessani Disney-elokuvia Blu-raylle, ostin tietenkin myös Dumbon, mutten katsonut sitä kuin vasta päättäessäni, että arvostelen lähes kaikki Disney-klassikot alkuvuodella 2018. Katsoin elokuvan heti Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) jälkeen.

Haikara tuo sirkuksen rouva Jumbo -elefantille poikavauvan, jolla on jostain syystä todella suuret korvat. Dumboksi nimetty norsupienokainen joutuu korviensa takia pilkan kohteeksi ja hänestä tehdään sirkuksen uusi pelle. Onneksi Dumbo tapaa Timotei-hiiren, joka haluaa osoittaa Dumbon olevan enemmän kuin pelkkä vitsi.

Dumbo on siinä mielessä erikoinen Disney-seikkailun päähenkilö, ettei hän puhu ollenkaan koko elokuvan aikana. Hänen tunteensa ja ajatuksensa esitetäänkin hänen ilmeidensä ja kehon liikkeiden kautta. Tämä on hienosti toteutettu, jolloin katsojana oivaltaa, ettei päähenkilön välttämättä tarvitse sanoa sanaakaan, jotta tulee ymmärretyksi. Dumbo on suloinen pieni elefantti ja häntä käy usein sääliksi, sillä hänelle vain nauretaan ja häntä pilkataan. Nimenä "Dumbo" on haukkumanimi ja norsupojan oikea nimi on Jumbo Junior. Katsojana haluaa nähdä, että Dumbo osoittaisi olevansa tärkeä, jolloin muilla pilkka kolahtaisi omaan nilkkaan.
     Dumbon äiti, eli rouva Jumbo (Verna Felton) ei välitä muiden puheista ja hän näkee poikansa maailman ihanimpana asiana. Valitettavasti puolustaessaan poikaansa, rouva Jumbo kahlitaan häkkiin, eikä hän saa tavata Dumboa enää. Myös häntä käy sääliksi ja herkimmille voi tulla kyynel silmään, kun Dumbo livahtaa tapaamaan äitiään, joka halaa lastaan kärsällään, tarjoten tukea ja turvaa kylmään maailmaan.
     Tarinoissa elefantit pelkäävät hiiriä, miksi onkin hauska ratkaisu, että Dumbon parhaaksi ystäväksi muodostuu hiiri nimeltä Timotei (Edward Brophy). Aluksi Dumbo säikähtää pientä hiirulaista, mutta ymmärtää nopeasti, ettei Timoteissa ole mitään pelottavaa. Timotei on ensimmäinen ystävällinen tapaus, joka yrittää kohottaa Dumbon itsetuntoa ja auttaa Dumboa osoittamaan muille, että hän on arvokas elefantti, eikä mikään norsupelle. Timotei puhuu paljon ja hänestä voi helposti tulla elokuvan suosikkihahmo.
     Muita hahmoja ovat esimerkiksi muka-arvokkaat elefanttinaiset, jotka halveksuvat Dumboa ja pilkkaavat häntä. Heitä voi suoraan kutsua ämmiksi, sillä sellaisia he todella ovat! Jo hyvin nopeasti heitä alkaa inhota, etenkin heidän johtajaämmäänsä Prissya (Sarah Selby). Sirkuksen tirehtöörinä kuullaan Herman Bing ja haikarana, joka tuo Dumbo-vauvan, kuullaan Sterling Holloway.

Dumbon tapahtumat sijoittuvat kiertävään sirkukseen, jota kuljettaa jostain syystä naamavärkillä varustettu veturi Ukko-Pekka. Alussa haikara tuo Dumbon elefanttien vaunuun, jossa häntä ensin ihastellaan, mutta korvien koon paljastuessa häntä aletaan pitää luonnonoikkuna. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän katsojalle tekee pahaa nähdä, kuinka Dumbo-paran elämä muuttuu vaikeammaksi. Hänen hassujen korviensa takia hänestä yritetään vääntää sirkuksen uutta vetonaulaa, mutta eihän se tietenkään onnistu ja hän päätyy pelle-esitykseen mukaan. Dumbo nähdään useasti surullisena, kunnes Timotei päättää tehdä asialle jotain. Timoteista pitää myös sen takia, sillä hän auttaa katsojan säälin kohdetta. Muuten elokuva tuntuu menevän hyvällä temmolla eteenpäin, mutta valitettavasti elokuvan loppupuoli tuntuu kiirehtivän, niin kuin rahat olisivat loppumassa kesken tai kiinnostus tarinaa kohtaan olisi loppunut. Loppu tulee aika yhtäkkiä ja vaikka hieman kerrotaan, mitä hahmoille tapahtuu, jättää lopetus pienesti kylmäksi.

Vaikka pelle-esitysten hölmöys naurattaa katsojaa, kun katsoo klovnien kohellusta, ei leffassa ole erityisemmin riemua mukana. Dumbo on surullinen teos, joka koskettaa läpi kestonsa. Loppua lukuunottamatta elokuva osaa käyttää vain vähän yli tunnin kestonsa taidokkaasti. Onkin suuri harmi, ettei loppu ole muun elokuvan veroinen. Teemanahan tarinassa on erilaisuuden hyväksyminen, sekä muiden että oman itsensä kohdalla. Nykypäivänä elokuvasta löytää myös rasismia. Lopussa esiintyvät varikset ovat todella stereotyyppisiä afroamerikkalaisia ja alussa sirkustelttaa kasaavat työläiset ovat kaikki jokseenkin orjien näköisiä tummaihoisia. Näissä asioissa täytyy tietenkin ottaa huomioon, että elokuva ilmestyi 1940-luvun alussa, joten maailma nähtiin silloin hyvin erilaisena. Nykypäivänä nämä asiat ovat tietenkin vaikeammin hyväksyttävissä. Myös Dumbon ja Timotein humalakohtaus on nykypäivänä hieman kyseenalainen, eikä tällaisia enää voitaisi tehdä uusiin lastenelokuviin. Humalakohtauksen jälkeen elokuva tuntuu kiirehtivän loppuun, mikä tuntuu oudolta, sillä itse humalakohtaus on hieman ylipitkä ja alkaa käydä tylsäksi.

Dumbo on musikaali, kuten aiemmatkin Disney-leffat. Suurimmaksi osaksi elokuvan musiikit eivät jää erityisemmin mieleen, mutta sydäntä riipaisevan liikuttava "Baby Mine" on ihanan erinomainen. Sen aikana rouva Jumbo keinuttaa Dumboa kärsällään häkin ulkopuolella. Kohtaus on itsessään jo todella surullinen ja "Baby Mine" -kappale tuo tunnelmaan vielä oman hienon lisäyksensä, tehden siitä elokuvan parhaan kohtauksen. Ei mikään ihme, että "Baby Mine" oli ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta. Humalakohtauksen aikana soi "Pink Elephants on Parade", jonka tahtiin Dumbon ja Timotein hallusinoimat eriväriset norsut tanssivat.

Animoinnista huomaa, että budjetissa on säästelty. Sen sijaan, että elokuva näyttäisi läpikotaisin Walt Disneyn elokuvalta, sen taustat ovat oudon näköisiä ja läpi elokuvan animointijälki näyttää samalta kuin nopeasti väännetyt lasten viikonloppupiirretyt. Etenkin juna ja ihmiset ovat hölmön näköisiä. Ihmisille ei olla erityisemmin vaivaannuttu piirtämään edes kasvoja, paitsi tirehtöörille. Pelleille hassu tyyli sopii, mutta yleisesti ottaen vain eläimet näyttävät Disneyn elokuvasta otetuilta. Taustat ovat todella yksinkertaistettuja ja paikoitellen jopa tylsän näköisiä. Elokuvan pääohjaajana toimii Ben Sharpsteen, joka oli ohjaamassa myös aiempia Disney-elokuvia. Kohtauksia ovat ohjanneet myös Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts. Elokuvan musiikit ovat säveltäneet Frank Churchill ja Oliver Wallace, jotka ovat tehneet mainiota työtä musiikkien kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Backstage Disney", joka sisältää pätkät "Taking Flight: The Making of Dumbo", joka kertoo elokuvan teosta, "The Magic of Dumbo: A Ride of Passage", joka kertoo Dumbo-huvipuistolaitteesta, "Sound Design Excerpt from 'The Reluctant Dragon'", joka näyttää hieman äänitehosteiden tekoa "Celebrating Dumbo", jossa puhutaan Dumbon merkityksestä, sekä alkuperäisen Walt Disneyn TV-esittelyn elokuvalle. Mukana on myös poistettuja kohtauksia, trailereita, taidegallerioita, lyhytelokuvia ja pelejä. Katsottavaa riittää hieman yli tunniksi.

Yhteenveto: Dumbo on oikein mainio elokuva, mutta sen viimeinen vartti tuntuu kiirehtivän ja hienoksi tarkoitettu lopetus tuntuu antikliimaksilta. Leffa on koskettava ja paras kohtaus on, kun häkkiin vangittu rouva Jumbo keinuttaa ulkopuolella olevaa Dumbo-pienokaista kärsällään, "Baby Minen" soidessa taustalla. Dumbo on suloinen hahmo, jonka erikoisuus on, ettei hän puhu, vaan näyttää tunteensa eleillään ja ilmeillään. Timotei-hiiri sen sijaan hoitaa puhumisen. Elefanttiämmiä inhoaa nopeasti. Humalakohtaus tuntuu aluksi hauskalta, mutta se kestää liian kauan, varsinkin jos sitä vertaa kiirehtivään loppuun. Animointi ei ole mitä parhainta, vaan se valitettavasti näyttää hätäisesti ja halvasti tehdyltä. Teema erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä on tärkeä, minkä takia tämä kannattaa näyttää lapsille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumbo, 1941, Walt Disney Productions