Arvostelu: Dumbo (1941)

DUMBO

Ohjaus: Ben Sharpsteen, Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts
Pääosissa: Edward Brophy, Verna Felton, Sarah Selby, Dorothy Scott, Noreen Gammill, Sterling Holloway ja Herman Bing
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 4 minuuttia
Ikäraja: 7

Dumbo on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan neljäs osa. Elokuva perustuu Helen Abersonin tarinaan. Ilmestyessään se oli suuri hitti, etenkin kun siihen käytetty budjetti ei ollut kovin huimaava. Kahden tappiota tuottaneen elokuvan jälkeen hittileffa oli Walt Disneylle tarpeellinen. Elokuva voitti Oscar-palkinnon musiikeistaan ja oli myös ehdolla alkuperäiskappaleesta. Hauskana faktana että Walt Disney ei ollut alunperin kiinnostunut Dumbon tekemisestä, mutta siitä tuli lopulta hänen lempielokuvansa omasta tuotannostaan. Itse näin elokuvan lapsena pariin otteeseen ja muistelisin, että kerran käydessäni Ikeassa, se pyöri jossain lasten leikkipaikassa, jossa katsoin sitä hetken aikaa. Kului vuosia, kunnes näin sen jälleen uudestaan keväällä 2014. Ostaessani Disney-elokuvia Blu-raylle, ostin tietenkin myös Dumbon, mutten katsonut sitä kuin vasta päättäessäni, että arvostelen lähes kaikki Disney-klassikot alkuvuodella 2018. Katsoin elokuvan heti Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) jälkeen.

Haikara tuo sirkuksen rouva Jumbo -elefantille poikavauvan, jolla on jostain syystä todella suuret korvat. Dumboksi nimetty norsupienokainen joutuu korviensa takia pilkan kohteeksi ja hänestä tehdään sirkuksen uusi pelle. Onneksi Dumbo tapaa Timotei-hiiren, joka haluaa osoittaa Dumbon olevan enemmän kuin pelkkä vitsi.

Dumbo on siinä mielessä erikoinen Disney-seikkailun päähenkilö, ettei hän puhu ollenkaan koko elokuvan aikana. Hänen tunteensa ja ajatuksensa esitetäänkin hänen ilmeidensä ja kehon liikkeiden kautta. Tämä on hienosti toteutettu, jolloin katsojana oivaltaa, ettei päähenkilön välttämättä tarvitse sanoa sanaakaan, jotta tulee ymmärretyksi. Dumbo on suloinen pieni elefantti ja häntä käy usein sääliksi, sillä hänelle vain nauretaan ja häntä pilkataan. Nimenä "Dumbo" on haukkumanimi ja norsupojan oikea nimi on Jumbo Junior. Katsojana haluaa nähdä, että Dumbo osoittaisi olevansa tärkeä, jolloin muilla pilkka kolahtaisi omaan nilkkaan.
     Dumbon äiti, eli rouva Jumbo (Verna Felton) ei välitä muiden puheista ja hän näkee poikansa maailman ihanimpana asiana. Valitettavasti puolustaessaan poikaansa, rouva Jumbo kahlitaan häkkiin, eikä hän saa tavata Dumboa enää. Myös häntä käy sääliksi ja herkimmille voi tulla kyynel silmään, kun Dumbo livahtaa tapaamaan äitiään, joka halaa lastaan kärsällään, tarjoten tukea ja turvaa kylmään maailmaan.
     Tarinoissa elefantit pelkäävät hiiriä, miksi onkin hauska ratkaisu, että Dumbon parhaaksi ystäväksi muodostuu hiiri nimeltä Timotei (Edward Brophy). Aluksi Dumbo säikähtää pientä hiirulaista, mutta ymmärtää nopeasti, ettei Timoteissa ole mitään pelottavaa. Timotei on ensimmäinen ystävällinen tapaus, joka yrittää kohottaa Dumbon itsetuntoa ja auttaa Dumboa osoittamaan muille, että hän on arvokas elefantti, eikä mikään norsupelle. Timotei puhuu paljon ja hänestä voi helposti tulla elokuvan suosikkihahmo.
     Muita hahmoja ovat esimerkiksi muka-arvokkaat elefanttinaiset, jotka halveksuvat Dumboa ja pilkkaavat häntä. Heitä voi suoraan kutsua ämmiksi, sillä sellaisia he todella ovat! Jo hyvin nopeasti heitä alkaa inhota, etenkin heidän johtajaämmäänsä Prissya (Sarah Selby). Sirkuksen tirehtöörinä kuullaan Herman Bing ja haikarana, joka tuo Dumbo-vauvan, kuullaan Sterling Holloway.

Dumbon tapahtumat sijoittuvat kiertävään sirkukseen, jota kuljettaa jostain syystä naamavärkillä varustettu veturi Ukko-Pekka. Alussa haikara tuo Dumbon elefanttien vaunuun, jossa häntä ensin ihastellaan, mutta korvien koon paljastuessa häntä aletaan pitää luonnonoikkuna. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän katsojalle tekee pahaa nähdä, kuinka Dumbo-paran elämä muuttuu vaikeammaksi. Hänen hassujen korviensa takia hänestä yritetään vääntää sirkuksen uutta vetonaulaa, mutta eihän se tietenkään onnistu ja hän päätyy pelle-esitykseen mukaan. Dumbo nähdään useasti surullisena, kunnes Timotei päättää tehdä asialle jotain. Timoteista pitää myös sen takia, sillä hän auttaa katsojan säälin kohdetta. Muuten elokuva tuntuu menevän hyvällä temmolla eteenpäin, mutta valitettavasti elokuvan loppupuoli tuntuu kiirehtivän, niin kuin rahat olisivat loppumassa kesken tai kiinnostus tarinaa kohtaan olisi loppunut. Loppu tulee aika yhtäkkiä ja vaikka hieman kerrotaan, mitä hahmoille tapahtuu, jättää lopetus pienesti kylmäksi.

Vaikka pelle-esitysten hölmöys naurattaa katsojaa, kun katsoo klovnien kohellusta, ei leffassa ole erityisemmin riemua mukana. Dumbo on surullinen teos, joka koskettaa läpi kestonsa. Loppua lukuunottamatta elokuva osaa käyttää vain vähän yli tunnin kestonsa taidokkaasti. Onkin suuri harmi, ettei loppu ole muun elokuvan veroinen. Teemanahan tarinassa on erilaisuuden hyväksyminen, sekä muiden että oman itsensä kohdalla. Nykypäivänä elokuvasta löytää myös rasismia. Lopussa esiintyvät varikset ovat todella stereotyyppisiä afroamerikkalaisia ja alussa sirkustelttaa kasaavat työläiset ovat kaikki jokseenkin orjien näköisiä tummaihoisia. Näissä asioissa täytyy tietenkin ottaa huomioon, että elokuva ilmestyi 1940-luvun alussa, joten maailma nähtiin silloin hyvin erilaisena. Nykypäivänä nämä asiat ovat tietenkin vaikeammin hyväksyttävissä. Myös Dumbon ja Timotein humalakohtaus on nykypäivänä hieman kyseenalainen, eikä tällaisia enää voitaisi tehdä uusiin lastenelokuviin. Humalakohtauksen jälkeen elokuva tuntuu kiirehtivän loppuun, mikä tuntuu oudolta, sillä itse humalakohtaus on hieman ylipitkä ja alkaa käydä tylsäksi.

Dumbo on musikaali, kuten aiemmatkin Disney-leffat. Suurimmaksi osaksi elokuvan musiikit eivät jää erityisemmin mieleen, mutta sydäntä riipaisevan liikuttava "Baby Mine" on ihanan erinomainen. Sen aikana rouva Jumbo keinuttaa Dumboa kärsällään häkin ulkopuolella. Kohtaus on itsessään jo todella surullinen ja "Baby Mine" -kappale tuo tunnelmaan vielä oman hienon lisäyksensä, tehden siitä elokuvan parhaan kohtauksen. Ei mikään ihme, että "Baby Mine" oli ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta. Humalakohtauksen aikana soi "Pink Elephants on Parade", jonka tahtiin Dumbon ja Timotein hallusinoimat eriväriset norsut tanssivat.

Animoinnista huomaa, että budjetissa on säästelty. Sen sijaan, että elokuva näyttäisi läpikotaisin Walt Disneyn elokuvalta, sen taustat ovat oudon näköisiä ja läpi elokuvan animointijälki näyttää samalta kuin nopeasti väännetyt lasten viikonloppupiirretyt. Etenkin juna ja ihmiset ovat hölmön näköisiä. Ihmisille ei olla erityisemmin vaivaannuttu piirtämään edes kasvoja, paitsi tirehtöörille. Pelleille hassu tyyli sopii, mutta yleisesti ottaen vain eläimet näyttävät Disneyn elokuvasta otetuilta. Taustat ovat todella yksinkertaistettuja ja paikoitellen jopa tylsän näköisiä. Elokuvan pääohjaajana toimii Ben Sharpsteen, joka oli ohjaamassa myös aiempia Disney-elokuvia. Kohtauksia ovat ohjanneet myös Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts. Elokuvan musiikit ovat säveltäneet Frank Churchill ja Oliver Wallace, jotka ovat tehneet mainiota työtä musiikkien kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Backstage Disney", joka sisältää pätkät "Taking Flight: The Making of Dumbo", joka kertoo elokuvan teosta, "The Magic of Dumbo: A Ride of Passage", joka kertoo Dumbo-huvipuistolaitteesta, "Sound Design Excerpt from 'The Reluctant Dragon'", joka näyttää hieman äänitehosteiden tekoa "Celebrating Dumbo", jossa puhutaan Dumbon merkityksestä, sekä alkuperäisen Walt Disneyn TV-esittelyn elokuvalle. Mukana on myös poistettuja kohtauksia, trailereita, taidegallerioita, lyhytelokuvia ja pelejä. Katsottavaa riittää hieman yli tunniksi.

Yhteenveto: Dumbo on oikein mainio elokuva, mutta sen viimeinen vartti tuntuu kiirehtivän ja hienoksi tarkoitettu lopetus tuntuu antikliimaksilta. Leffa on koskettava ja paras kohtaus on, kun häkkiin vangittu rouva Jumbo keinuttaa ulkopuolella olevaa Dumbo-pienokaista kärsällään, "Baby Minen" soidessa taustalla. Dumbo on suloinen hahmo, jonka erikoisuus on, ettei hän puhu, vaan näyttää tunteensa eleillään ja ilmeillään. Timotei-hiiri sen sijaan hoitaa puhumisen. Elefanttiämmiä inhoaa nopeasti. Humalakohtaus tuntuu aluksi hauskalta, mutta se kestää liian kauan, varsinkin jos sitä vertaa kiirehtivään loppuun. Animointi ei ole mitä parhainta, vaan se valitettavasti näyttää hätäisesti ja halvasti tehdyltä. Teema erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä on tärkeä, minkä takia tämä kannattaa näyttää lapsille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumbo, 1941, Walt Disney Productions

Arvostelu: Fantasia (1940)

FANTASIA (1940)

Ohjaus: James Algar, Samuel Armstrong, Ford Beebe Jr., Norman Ferguson, David Hand, Jim Handley, T. Hee, Wilfred Jackson, Hamilton Luske, Bill Roberts, Paul Satterfield ja Ben Sharpsteen
Genre: musiikki
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Fantasia on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kolmas osa. Elokuvan teko lähti liikkeelle siitä, kun herra Disney koki, että yhtiön isoin tähti Mikki Hiiri oli menettämässä suosiotaan, jolloin hänet täytyi saada mukaan johonkin isoon tuotantoon. Hahmo päätettiin yhdistää Johann Wolfgang von Goethen runoon perustuvaan animaatioon "The Sorcerer's Apprentice", johon yhdistettiin myös klassista musiikkia. Animaation kustannukset olivat kuitenkin niin suuret, ettei yhtiö uskonut sen tekevän voittoa. He keksivätkin, että pätkän voi yhdistää isompaan kokonaisuuteen, jolloin yhtiö alkoi työstämään pitkää konserttielokuvaa. Leffaa tehtiin aluksi nimillä "The Concert Feature" ja "Musical Feature", kunnes se nimettiin lopullisesti Fantasiaksi. Elokuvasta tuli kuitenkin yli kaksi tuntia pitkä, jolloin uskottiin, ettei sitä kannata laittaa sellaisenaan teattereihin, joten yhtiö kiersi ympäri Yhdysvaltoja ja pysähtyi eri kaupunkeihin näyttämään sitä vain pariin otteeseen. Leffa ei vielä ensimmäisellä tai muutamalla muullakaan kierroksellaan tienannut budjettiaan takaisin, joten Disney piti sitä vuosia floppina. Vasta 29 vuotta ilmestymisen jälkeen se alkoi tehdä voittoa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei sitä olisi arvostettu jo aikoinaan. Fantasiaa ylistettiin, kun se ilmestyi ja nykypäivänä sitä pidetään yhtenä Disneyn suurimpana klassikkona. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten ja vaikka tavallaan se oli mielestäni hieno, oli se mielestäni myös liian pitkä. En olekaan katsonut sitä uudestaan, enkä vieläkään omista sitä. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Walt Disneyn klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että olisi jälleen aika katsoa Fantasia. Mietin kuitenkin pitkään, arvostelisinko leffaa sittenkään, sillä siinä ei ole kunnon tarinaa, mutta lopulta mietin, etten voi vain hypätä yhden klassikkosarjan osan yli. Niinpä lainasin elokuvan isoäidiltäni ja katsoin sen kesän 2017 lopussa.

Fantasiassa ei ole tarinaa tai juonta, vaan se todella on "Concert Feature", eli konserttielokuva. Teos alkaakin sillä, kun Philadelphina sinfoniaorkesteri saapuu lavalle ja testailee soittimiaan. Deems Taylor tulee esittelemään filmin ja kapellimestari Leopold Stokowski nousee korokkeelle. Elokuva lähtee käyntiin Johann Sebastian Bachin säveltämällä "Toccata and Fugue in D minorilla", jonka aikana nähdään aluksi sinfoniaorkesterin soittoa, joka siirtyy abstrakteihin kuviin, joita animaattoreille on tullut mieleen, kun he ovat kuulleet sävelet. Heti ensimmäisen osion aikana voi nähdä ja kokea, kuinka leffassa musiikki ja animaatio kulkevat upeasti käsi kädessä. Tämän jälkeen siirrytään selkeämpiin kuviin, kun keijut, sienet, kalat sun muut eliöt tanssahtelevat Pjotr Tšaikovskin säveltämän "The Nutcracker" -baletin tahdissa. Jos alkuosio oli todella hienosti toteutettu, on tämä toinen osio aivan upea mestarillisen musiikin ja kiehtovien kuvien ansiosta. Tämän aikana mietin, kävikö edellisellä katselukerralla vain niin, että olin liian nuori ymmärtämään teoksen hienoutta, sillä olin todella vaikuttunut näkemästäni.

Kolmantena osiona on tiedossa se, mistä koko elokuva lähti liikkeelle, eli "The Sorcerer's Apprentice", jossa Mikki Hiiri toimii mahtavan velhon apulaisena ja eräänä päivänä haluaa itsekin kokeilla taikomista. Osio on ensimmäinen, jossa on selvä tarina, jolla on alku, käännekohta ja loppu. Se on myös todella mainio ja siitä löytyy hieman huumoriakin. Valitettavasti sen jälkeen filmin taso laskee huomattavasti. Neljäntenä näytetään elämän synty ja evoluution kehittyminen, jonka huipennuksessa dinosaurukset tallustavat maan päällä, samalla kun Igor Stravinskyn säveltämä "The Rite of Spring" soi taustalla. Vaikka kuinka innostunkin dinoista, ei tämä osio saa minussa aikaan toivomaani reaktiota ja se on itse asiassa todella pitkäveteinen; jopa heikoin osuus koko teoksessa. Sen jälkeinenkään osio, eli Kreikan mytologian olentojen, kuten faunien ja kentaurien juhla ei nappaa katsojaansa mukaan, vaikka taustalla soikin Ludwig van Beethovenin kuudes sinfonia. Näitä kahta heikompaa teosta yhdistää se, etteivät musiikki ja kuva kulje enää yhtä tiukasti yhdessä, vaan musiikit vain esiintyvät taustalla.

Onneksi meininki muuttuu hauskemmaksi, kun alkaa "Dance of the Hours" Amilcare Ponchiellin oopperasta "La Gioconda", jonka aikana strutsit, elefantit ja virtahevot tanssahtelevat huvittavan näköisinä balettia. Tässä kohtaa leffa saa taas kiinni katsojastaan ja pitää otteensa myös loppuhuipennuksen aikana, jossa tunnelma synkkenee, kun itse paholainen kutsuu armeijansa tanssimaan, samalla kun taustalla jylisee eeppinen Modest Musorgskin "Night on Bald Mountain". Tämä kohta saattaa olla hieman liian hurja lapsille, joten on onni, että filmi päättyy onnelliseen tunnelmaan Franz Schubertin "Ave Marian" kera. Huipennus on upea kokemus ja pelastaakin kokonaisuutta, joka alkoi tuntua todella venytetyltä.

Fantasia on liian pitkä elokuva. Jotkut varmasti haluaisivat sen kestävän kauemminkin, mutta kahden tunnin kestollaan se on mielestäni ihan liian pitkä. "The Sorcerer's Apprenticen" jälkeen jokainen osio tuntuu enemmän tai vähemmän venytetyltä, jolloin ajatukset alkavat voimakkaasti harhailla kaikkeen muuhun, eikä enää täysillä sisäistä näkemäänsä. Kokonaisuus olisi paljon voimakkaampi, jos siitä poistaisi kokonaan dinosaurus- ja Kreikan mytologia -osuudet. Niissä animointitasokaan ei ole erityisen hyvää. Muuten piirrosjälki on suurimmaksi osaksi erittäin mainiota ja toimii todella hienosti musiikin kanssa, jolloin filmi on jopa huikea kokemus. Ensimmäisen osion aikana nähtävät kuvat soittavasta orkesterista ovat myös näyttäviä ja niissä on hyödynnetty taitavasti varjoja, siluetteja ja värejä. Jokaisen osion välissä nähtävät lyhyet pätkät orkesterista ovat tärkeitä hengähdystaukoja, jotta voi valmistautua seuraavaan kokemukseen, jonka Deems Taylor joka kerta esittelee. Leffaa pidentää turhaan myös väliaika, joka ei kuitenkaan onneksi kestä viittätoista minuuttia, vaikka Taylor niin sanookin.

Yhteenveto: Fantasia voisi olla upea kokemus, jos siitä poistaisi kokonaan tylsän evoluutio-osuuden, sekä kehnosti animoidun Kreikan mytologiapätkän, jossa Beethovenin hieno musiikki menee hukkaan. Ensimmäinen osio imaisee vaikuttavasti mukaansa ja toinen osio, jota "The Nutcracker" säestää, on mielestäni upeinta koko filmissä. Myös "The Sorcerer's Apprentice" on tietysti hieno. Onkin harmi, että loistava taso laskee niin huomattavasti. Onneksi tanssivat strutsit ja norsut nostavat laatua huumorillaan ja loppuhuipennus on karmivan pysäyttävä, jolloin kokonaisuudesta jää lopuksi hyvä tunne. Musiikki ja animaatio yhdistyvät pääasiassa nerokkaan mestarillisesti toisiinsa, minkä lisäksi alussa nähdään myös taidokasta kuvausta ja valaisua. Vaikka Fantasiassa nähdäänkin lähinnä animaatiota, se ei ole lastenelokuva. En nimittäin usko, että kovin moni muksu jaksaisi keskittyä kahden tunnin filmiin, jossa ei ole kunnon juonta. Jos leffa pitää lapselle näyttää, niin suosittelen tekemään sen osio kerrallaan. Suosittelen myös hyödyntämään väliajan pistämällä teoksen pauselle vartiksi ja pohdiskelemalla näkemäänne. Vaikka kokonaisuus ei ole niin upea kuin se voisi tiivistämisen avulla olla, on Fantasia silti niitä filmejä, jotka kannattaa ainakin kerran katsoa, varsinkin jos fanitatte Walt Disneyä tai elokuvia ylipäätään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantasia, 1940, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Pinocchio (1940)

PINOCCHIO (1940)

Ohjaus: Hamilton Luske, Ben Sharpsteen, Norman Ferguson, T. Hee, Wilfred Jackson, Jack Kinney, Bill Roberts
Pääosissa: Dickie Jones, Cliff Edwards, Christian Rub, Walter Catlett, Evelyn Venable, Charles Judels ja Frankie Darro
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Pinocchio on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan toinen osa. Elokuva perustuu Carlo Coddolin lastenkirjaan "Le avventure di Pinocchio" (1883). Leffan suunnittelu alkoi loppuvuodesta 1937, kun Norman Ferguson antoi kirjan luettavaksi Walt Disneylle, joka innostui siitä välittömästi. Pinocchion piti alunperin olla kolmas Disney-animaatio Bambin (1942) jälkeen, mutta kun sen työstäminen venyi, tämä päätettiin tehdä Disneyn toisena teoksena. Elokuva ilmestyi alkuvuodesta 1940 ja se oli erittäin kehuttu teos. Monet kriitikot antoivat sille korkeimman arvosanan ja leffa sai jopa kaksi Oscar-palkintoa parhaasta laulusta ja parhaasta musiikista, mutta kovin hyvin se ei menestynyt. Elokuvan teko maksoi yli kaksi miljoonaa dollaria, mutta se tienasi vain puolet siitä. Kuitenkin vuosien varrella, kun leffa on julkaistu uudestaan pyörimään teattereihin, se on tienannut omansa takaisin, sekä monta kymmentä miljoonaa dollaria siihen päälle, puhumattakaan kaikista VHS-, DVD- ja Blu-ray -julkaisuista. Pinocchio on noussut suureksi klassikoksi ja monet pitävät sitä Disneyn, ellei jopa koko maailman parhaimpana elokuvana. Minun on pakko tunnustaa, että näin elokuvan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Pidin leffasta ja ostin sen Blu-rayna kesällä 2016 monen muun Disney-teoksen kera. Katsoin sen kuitenkin uudestaan vasta kesällä 2017, kun olin vuoden alussa päättänyt kirjoittaa noin puolet Disney-klassikoista alkuvuodelle 2018, kun olen armeijassa, enkä ehdi silloin oikein kirjoittaa mitään.

Puuseppä Geppetto on tehnyt marionettinukkepojan nimeltä Pinocchio ja toivoo, että tämä olisi elävä, sillä hänellä itsellään ei ole lasta. Eräänä yönä toive toteutuu ja Pinocchio herää henkiin. Hän on kuitenkin yhä puusta tehty, mutta voi muuttua ihka oikeaksi pojaksi, jos hän oppii olemaan epäitsekäs ja hyvä.

Pinocchio (Dickie Jones) on kuin pieni poika, joka on vasta aloittanut koulun - kuten hän leffassa tekeekin. Herätessään henkiin hän ihmettelee maailmaa ja on todella innoissaan kaikesta. Pinocchio ei kuitenkaan ymmärrä asioiden huonoja puolia, eikä erota oikeaa väärästä. Leffan aikana hänen täytyy opetella tärkeitä asioita elämästä, mutta vastaan tulee paljon houkutuksia, joita hänen ei ole niin vain helppo vastustaa. Pinocchiosta alkaa pitämään heti leffan alussa ja hänen iloinen riemunsa tarttuu nopeasti katsojaankin.
     Pinocchiota yrittää opettaa Samu Sirkka (Cliff Edwards), joka toimii myös tarinan kertojana. Samu Sirkka tietää asiat, joita Pinocchio ei, joten hänet on valittu pienen puupojan omaksitunnoksi. Vaikka Samu on viisas, ei hän tiedä kaikkea, eikä usko, että maine ja kunnia voisivat oikeasti olla hyödyksi. Hahmo on usein huvittava, vaikka välillä hän käskeekin Pinocchiota kuin olisi tämän vanhempi.
     Pinocchion luoja Geppetto (Christian Rub) on erittäin hyväsydäminen mies, joka innostuu kovasti, kun hänen luomuksensa herää eloon. Hahmo on hupsu, etenkin muuttuessaan iloiseksi, jolloin hän juoksee ympäri taloaan ja riemuitsee. Muuten hän jää kuitenkin etäiseksi, eikä hän esiinny kovin paljoa elokuvassa. Pinocchion seikkaillessa omilla teillään, Geppetto lähinnä vain on kissansa Figaron ja kalansa Cleon kanssa.
     Pinocchion oikean ja väärän opettelun hankalaksi tekee Rehti Repo (Walter Catlett), joka on täysin muuta kuin hänen nimensä väittää. Rehti on kirjaimellisesti viekas kuin kettu, ollessaan kyseinen eläin. Hän etsii helposti huijattavia henkilöitä, jotta pysyisi itse varakkaana ja ylempiarvoisena. Rehtiä auttaa mykkä Kimi Keppostin, joka on usean tämän jälkeen ilmestyneen Disney-leffan tapaan pahiksen hömelö apuri, joka toilailee jatkuvasti. Kimiä voisi pitää siis yhtenä ensimmäisistä, ellei jopa ensimmäisenä Disneyn typerä avustaja -hahmona!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat nukke-esityksiä järjestävä Stromboli (Charles Judles), jota kiinnostaa lähinnä raha, töykeä poika Lampunsydän (Frankie Darro), joka haluaa pitää hauskaa ja Sininen haltijatar (Evelyn Venable), jonka taian ansiosta Pinocchio herää henkiin.

Pinocchiosta löytyy oikein mainiota tunnelmaa. Mukana on iloa, jännitystä, sekä hieman seikkailua ja vähän jopa surullisuuttakin. Ennen kaikkea elokuva sisältää kuitenkin opetuksia. Pinocchion täytyy tosiaan opetella tiettyjä asioita, kasvaakseen hyväksi ihmiseksi ja samalla nämä opetukset vihjataan lapsikatsojillekin, jotta he oppisivat oikean ja väärän ero, sekä miksi valehtelu on väärin. Valehtelemisen vaikutukset kuvataan tietty sillä, että Pinocchion nenä pitenee ja siihen alkaa kasvaa myös oksia ja lehtiä. Tämä on noussut todella tunnetuksi hetkeksi elokuvassa ja jotkut vanhemmat varmasti ovat varoittaneet lapsiaan, että jos he valehtelevat, niin heillekin kasvaa pitkät nenät. Päähahmoa lukuunottamatta muut henkilöt ovat mukana lähinnä antaakseen näitä opetuksia. Opetukset tekevät Pinocchiosta selkeän, vanhanaikaisen sadun, joissa opetus on aina tärkeintä, jotta lapset kasvaisivat hyviksi ihmisiksi. Ja tietysti, jos toimii tuhmasti, niin leffa näyttää, että sillä on hintansa. Satutunnelma on hienosti luotu leffaan ja elokuva alkaakin sillä, että pöydällä näkyy satukirja, jonka kantta koristaa Pinocchion logo.

Vaikka leffa on täynnä riemua ja iloa, löytyy siitä synkempääkin puolta, esimerkiksi Rehti Repon ja Kimi Keppostimen houkutellessa Pinocchiota lähtemään mukaansa - mikä on jälleen opetus lapsille siitä, ettei tuntemattomille saa puhua, ihan sama kuinka paljon karkkia heillä olisi taskuissa - joka kuulostaa pienen puupojan puukorvissa oikein mainiolta, etenkin jos tiedossa olisi mainetta ja kunniaa näyttelemisen takia. Toinen esimerkki on hämärä Huvitusten saari, jonne Pinocchio päätyy käymään ja jossa todella tapahtuu kummallisuuksia ja jopa aika karmiviakin asioita. Loppuhuipennuksessa on tietysti monien tuntema suuri ja paha valas Monstro, joka nostaa leffaa hieman mahtipontisempiin mittoihin. Erilaiset tapahtumat ovat mielenkiintoisia ja toimivia, mutta valitettavasti ne tuntuvat olevan täysin irrallaan toisistaan, jolloin paikoitellen tarina tuntuu vain hyppivän osiosta toiseen. Kuitenkin kyseessä on hyvä elokuva, joka kannattaa ehdottomasti katsoa ja näyttää lapsille, etenkin kun teos on yksi Disneyn ensimmäisistä ja siten todellinen klassikko!

Elokuva on musikaali, kuten edeltäjänsä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937). Pinocchion laulut ovat parempia kuin Lumikissa ja ne ovat jääneet elämään vuosien varrella. Jopa Disney-yhtiö itse käyttää leffan kappaleita yhä. Aloituskappale "When You Wish Upon a Starin" melodiaa on käytetty jo vuosia Disneyn logon ilmestyessä ruutuun elokuvien alussa, minkä lisäksi Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearlissa (2003) kuultava "A Pirate's Life for Me" on saanut inspiraation Pinocchion "Hi Diddle Dee Dee" -kappaleen "An actor's life for me" -kohdasta. Näiden lisäksi elokuvassa kuullaan myös Geppetton laulama "Little Wooden Head", Samu Sirkan hyräilemä "Give a Little Whistle" ja Pinocchion hoilaama "I've Got No Strings".

Pinocchio on piirretty erinomaisesti. Hahmot ovat mielenkiintoisemman näköisiä kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvassa ja liikkeet ovat kaikinpuolin sulavampia. Taustat ovat yksityiskohtaiset ja suuret kohtaukset ovat tyylikkäät. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Ben Sharpsteen ja Hamilton Luske, joista ensimmäinen toimi Lumikissakin ohjaajana. Kaksikon apuna ovat toimineet T. Hee, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts, sekä Norman Ferguson, joka ehdotti tarinaa Walt Disneylle. Viisikko on ohjannut yksittäisiä kohtauksia leffaan. Käsikirjoitusta on työstänyt seitsemän henkilöä, jotka ovat saaneet siirrettyä ja muokattua hieman synkemmän tarinan Disney-muotoon.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on yksin- tai moninpelinä pelattava "Pinocchio Knows Trivia Challenge", Meghan Jette Martinin versio "When You Wish Upon a Star" -kappaleesta, sekä elokuvan biisit erikseen kuunneltavina. Näiden lisäksi elokuvan voi katsoa pienten tietoiskujen kera. Jos leffan teosta kaipaa tietoa ja pätkiä, täytyy olla kärsivällisyyttä metsästämiseen, sillä kahden levyn versio elokuvasta myytiin loppuun jo aikoja sitten.

Yhteenveto: Pinocchio on mainio teos, jonka päätarkoitus on selkeästi tarjota opetuksia ja elämänohjeita lapsille valehtelusta, oikeasta ja väärästä, sekä siitä, ettei tuntemattomille saa puhua, eikä saa olla itsekäs. Tarina sisältää hyviä ja jopa jännittäviä seikkailuja, mutta valitettavasti nämä erilaiset tapahtumat eivät tunnu yhdistyvän kunnolla toisiinsa, jolloin tarina lähinnä hyppii kohtauksesta toiseen. Päähenkilönä Pinocchio on mainio ja on mielenkiintoista seurata hänen kehittymistään leffan aikana. Samu Sirkka on myös hyvä, mutta suurimmaksi osaksi sivuhahmot ovat mukana vain tarjotakseen opetuksia. Elokuva on animoitu erittäin hyvin ja liike on sulavaa. Myös leffan laulut ovat hyviä. Lasten kannattaa tosiaan katsoa tämä sen tärkeiden opetusten takia, sekä siksi, että elokuva sisältää oivallisia seikkailuhetkiä ja jännitystä. Pinocchio on myös todellinen Disney-klassikko, joten myös sen takia lasten täytyy se nähdä. Aikuisetkin katsovat sen mielellään siinä samalla, etenkin jos leffa kuului omiin suosikkeihin lapsena. 2000-luvun alussa elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta onneksi John Lasseterin noustessa Walt Disneyn animaatioyhtiön johtoon, hän pisti lopun suunnitelmalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Pinocchio, 1940, Walt Disney Productions

Arvostelu: Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937)

LUMIKKI JA SEITSEMÄN KÄÄPIÖTÄ

SNOW WHITE AND THE SEVEN DWARFS

Ohjaus: David Hand, William Cottrell, Wilfred Jackson, Larry Morey, Perce Pearce ja Ben Sharpsteen
Pääosissa: Adriana Caselotti, Lucille La Verne, Roy Atwell, Pinto Colvig, Billy Gilbert, Scotty Mattraw, Otis Harlan, Stuart Buchanan ja Moroni Olsen
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

"Kerro, kerro, kuvastin, ken on maassa kaunehin?"

Snow White and the Seven Dwarfs, eli suomalaisittain Lumikki ja seitsemän kääpiötä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan ensimmäinen osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun "Lumikki"("Schneewittchen" - 1812). Kyseessä on yksi ensimmäisistä koko illan animaatioelokuvista, joten historiallisesti Lumikki ja seitsemän kääpiötä on erittäin tärkeä teos. Ilman sitä ei olisi nykyisiä Walt Disneyn tai Pixarin tai DreamWorksin elokuvia. Elokuva oli ilmestyessään jättimäinen hitti ja sitä seurasikin satoja animaatioelokuvia. Leffa voitti kunniapalkinnon Oscar-gaalassa 1939, sillä se oli niin mullistava elokuva. Itse tiesin tarinan, mutten muista, että olisin nähnyt elokuvaa lapsena. Jos näin tosiaan on, näin Lumikki ja seitsemän kääpiötä vasta keväällä 2014. Kun ostin Disney-elokuvia Blu-raylle, Lumikki ja seitsemän kääpiötä tuli tietenkin ostettua ensimmäisten joukossa, sillä se on klassikkosarjan aloittajana merkittävä leffa. Vuoden 2017 alussa tein päätöksen, että arvostelen lähes kaikki Walt Disneyn animaatioklassikot tästä Bernard ja Bianca Australiassa -leffaan (The Rescuers Down Under - 1990) asti ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, sillä olen armeijassa silloin, enkä ehdi kirjoittamaan. Näitä arvosteluja tulee yksi per viikko aina keskiviikkoisin heinäkuun alkuun saakka. Toivon, että pidätte näistä arvosteluista ja koette kanssani Disneyn magiaa. Tämä oli toinen kerta, kun näin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan.

Paha kuningatar haluaa olla kaikkein kaunein koko maailmassa ja kun hänen tytärpuolensa Lumikki paljastuukin kaikista kauneimmaksi, kuningatar käskee metsästäjän viemään Lumikin metsään ja tappamaan hänet. Metsästäjä ei kuitenkaan pysty tähän, jolloin Lumikki karkaa ja päätyy asumaan seitsemän kääpiön kanssa metsän keskelle.

Lumikki (Adriana Caselotti) ei kuulu suosikkeihini Disney-prinsessoista, sillä hän ei ole hahmona kovin kummoinen. Hänestä on tehty stereotyyppinen nainen, joka on äidillisen hellä, mutta myös tiukka ja rakastaa siivoamista. Vaikka Lumikki onkin tarinan päähenkilö, hän tuntuu oudon etäiseltä, jolloin hänestä on jokseenkin vaikea pitää. Hahmosta saa pääasiassa selville vain, että hän on muka niin kaunis, että kaikki ihastuvat häneen heti - jopa metsän eläimet, jotka auttavat Lumikkia siivoiluissa. Tavallaan kyseessä on aika tylsä hahmo, jonka hauskin puoli on se, miten hän juoksee dramaattisesti kädet levällään. Caselottin ääni on ärsyttävän korkea ja etenkin lauluosuuksissa hänen ulinaansa on vaikea kuunnella.
     Elokuva pahis on tosiaan Lumikin äitipuoli, eli kuningatar (Lucille La Verne), joka haluaa olla kaikista kaunein, eikä hyväksy sitä, jos joku toinen on. Kuningatar on valmis tappamaan, jotta pysyisi kaikkein kauneimpana. Omasta mielestäni kyseessä ei ole kovin kummoisen näköinen ilmestys ja ottaen huomioon, ettei leffassa esiinny muita naishahmoja kuin kuningatar ja Lumikki, on hän tainnut murhata jo aika monta naikkosta aiemminkin. Loppupuolella käy selväksi, että kuningattarella on myös taikavoimia, millä hahmosta tehdään kiinnostava.

Leffan seitsemän kääpiötä ovat Viisas (Roy Atwell), Jörö (Pinto Colvig), Unelias (myös Colvig), Lystikäs (Otis Harlan), Nuhanenä (Billy Gilbert), Ujo (Scotty Mattraw) ja Vilkas, joka ei puhu mitään koko elokuvan aikana. Viisas on nimensä mukaan porukan fiksuin, joka voisi tehdä hänestä muuten tylsän hahmon, mutta oivana lisäyksenä on, että Viisas takeltelee sanoissa kaiken aikaa. Jörö on kaiken aikaa tympeä, mutta silti hauska tapaus. Unelias näyttää nimensä mukaisesti kaiken aikaa siltä, että meinaa nukahtaa paikoilleen. Lystikäs hekottelee pariin otteeseen, mutta jää täysin taka-alalle. Nuhanenän aivastelut ovat niin voimakkaita, että koko kääpiöiden mökki tärisee. Ujolle puhuminen on vaikeaa ja hän punastuu todella herkästi. Vilkas on porukan nuorin ja innokkain. Hänen kaapunsa tuntuu olevan liian iso ja hän kompastuukin siihen usein. Kääpiöt ovat selvästi parasta elokuvassa ja he tuovat mukaan tarvittavaa huumoria, jota ilman elokuva saattaisi olla hieman pitkäveteinen. Jos joku ei tiennyt, kääpiöt ovat ihmisiä lyhyempiä tyyppejä, jotka tarinoiden mukaan työskentelevät kaivoksissa ja joilla on isot parrat.
     Muita hahmoja ovat lyhyessä roolissa oleva metsästäjä (Stuart Buchanan) ja nimetön prinssi (Harry Stockwell), johon Lumikki rakastuu välittömästi. Prinssi esiintyy myös tosi vähän leffassa ja hänen hahmonsa jää todella pinnalliseksi. Hahmolla ei ole minkäänlaista taustaa - hän vain sattuu tapaamaan Lumikin ja kaksikko hieman lauleskelee, kunnes toisen pitää lähteä. Loppuelokuvan ajan Lumikki haaveilee prinssistä, mitä ilman katsoja unohtaisi koko hepun helposti.

Olen aina pitänyt "Lumikista" tarinana ja Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä on mielestäni paras versio tarinasta. Elokuva on hyvin yksinkertainen, mutta erittäin mielenkiintoinen ja kaunis. Alussa esitellään todella nopeasti Lumikki ja kuningatar, eikä kestä kuin muutama minuutti, niin metsästäjä on jo yrittämässä tappaa Lumikin. Elokuvan aloitus tuntuu harmillisen kiirehtivältä, eikä tarinan maailmaan välttämättä pääse kovin nopeasti mukaan. Tuntuu kuin isossa linnassa asuisi vain kolme henkilöä, sillä ketään muuta ei ole nähtävissä. Jossain linnan lähistöllä sijaitsee metsä, minne Lumikki pakenee. Metsässä on kääpiöiden mökki ja metsän lähistöllä kääpiöiden kaivos. Tämän enempää ei maailmaa oikeastaan esitellä ja siten maailma jää harmillisesti aika pintaraapaisuksi. On toki ymmärrettävää, etteivät Disneyn animaattorit vielä ensimmäisellä koko illan piirretyllä voineet esitellä suurta maailmaa täynnä erilaisia hahmoja ja olentoja, mutta tänä päivänä katsottuna haluaisi päästä tutkimaan kuningaskuntaa lisää.

Jos alku tuntuu hieman kiirehtivältä, niin kääpiöiden mökissä elokuva rauhoittuu. Tekijät ovat selvästi arvanneet, että kääpiöt nousevat suosioon, sillä heidän esittelynsä tapahtuu rauhallisemmin ja selkeämmin. Tunnelmaan alkaa löytyä tiettyä hassuttelua ja rentoutta, jolloin leffasta alkaa nauttia enemmän. Jännitystäkin löytyy, kun paha kuningatar alkaa juonittelemaan ihan tosissaan ja vaikken Lumikista erityisemmin hahmona pidäkään, alkaa hänen puolestaan jännittämään. Myös kohtaus, jossa metsä tuntuu hyökkäävän Lumikin kimppuun, voi olla hurja perheen pienimmille katsojille. Loppuhuipennus on tänäkin päivänä koukuttava ja tehokas, vaikka se ratkeaakin aika helposti ja yhtäkkiä lopputekstit jo pyörivät. Elokuvasta löytyy pieniä tarinankerronnallisia ongelmia, mutta ne voi katsoa sormien läpi, kun miettii, milloin leffa on tehty ja kuinka se oli aikoinaan mullistava teos. Kyseessä onkin erittäin hyvä elokuva ja arvostan sitä suuresti sen elokuvahistoriallisen merkittävyyden takia. Mullistavuutensa ansiosta Lumikki ja seitsemän kääpiötä on klassikkoasemansa todella ansainnut ja se on edelleen yksi Walt Disneyn hienoimmista teoksista!

Elokuva on musikaali, kuten monet muut tätä seuranneet Walt Disneyn elokuvat. Kuten jo sanoin, Lumikkia ääninäyttelevän Adriana Caselottin ääni ei ole kovin korvia hivelevä, vaan lähinnä ärsyttävä. Siksi onkin hieman harmi, että Lumikki laulaa useaan otteeseen elokuvan aikana. Lumikin lauluista siedettävin on siivouskappale "Whistle While You Work" ("Ain laulain työtäs tee"), joka on yleisesti ottaen hauska kipale, jonka aikana alkaa itsekin helposti hyräilemään. Paras laulu on kuitenkin kääpiöiden laulama "Heigh-Ho", kun he palaavat kaivokselta kotiinsa. Myös kääpiöiden peseytymislaulu "Bluddle-Uddle-Um-Dum" on todella hyvä. Muut laulut eivät ole yhtä muistettavia ja mainioita, mutta sopivat silti hyvin elokuvaan.

Animoinnista huomaa, että Disneylla vielä haettiin tyyliä. Kääpiöt ovat kaikista selvemmin Disney-hahmoja, sillä he eivät ole kovin realistisen näköisiä. Lumikin ja kuningattaren kehot ovat paremmin piirretyt kuin heidän kasvonsa, jotka nykivät paikoitellen oudosti. Eläimet ovat söpöjä ja niitä on kivan paljon. Taustat ovat pääasiassa kauniit, mutta linnan ympäristö näyttää jotenkin tylsältä, sillä se on niin tyhä. Metsä onkin selkeästi hienompi. Lumikki ja seitsemän kääpiötä pääohjaajana toimii Disney-lyhytelokuvia ohjannut David Hand ja erillisiä kohtauksia ovat olleet ohjaamassa William Cottrell, Wilfred Jackson, Larry Morey, Perce Pearce ja Ben Sharpsteen. Grimmin satua elokuvakäsikirjoitukseksi teki kahdeksen eri henkilöä. Äänitehosteita ei ole käytetty paljon, mutta niiden vähäinen käyttö korostaa esimerkiksi kaivoksissa kuultavaa kilkatusta, sekä lattian narinaa, kun kääpiöt hiipivät mökissään. Musiikista vastaavat Frank Churchill, Leigh Harline ja Paul J. Smith, jotka ovat tehneet aivan erinomaista työtä musiikkien kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Jopa yllättävän hyvä, ottaen huomioon, minä vuonna elokuva on tehty! Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on pelejä, poistettuja kohtauksia, "Some Day My Prince Will Come" -kappale Tiffany Thorntonin laulamana, pätkä "Snow White Returns", joka kertoo mahdollisesta jatko-osasta, sekä lyhyt vilkaisu The Princess and the Frogiin (Prinsessa ja sammakko - 2009).

Yhteenveto: Lumikki ja seitsemän kääpiötä on erittäin hyvä satuelokuva ja ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. Lumikki itse ei ole kovin innostava päähenkilö ja prinssi tuntuu todella väkisin mukaan otetulta, mutta muut hahmot toimivat. Parhaat hahmot ovat tietty kääpiöt, jotka tuovat riemua ja huumoria mukaan elokuvaan. Paha kuningatar on paikoitellen uhkaava jopa aikuiskatsojille ja pariin otteeseen jännitys toimii hienosti. Animointi hakee vielä tyyliään, mutta pääasiassa elokuva on kauniin näköinen. Musikaaliosuuksista kolme kappaletta ovat hienoja ja muut sopivat tarpeeksi hyvin joukkoon. Lumikin ääninäyttelijän laulua ei vain jaksaisi kuunnella.  Lisäarvoahan elokuvalle tuo tietenkin se, että kyseessä on tosiaan ensimmäinen Walt Disneyn pitkä animaatioteos. Suosittelenkin katsomaan leffan jo siksi, että se on historiallisesti niin merkittävä. Lapsille Lumikki ja seitsemän kääpiötä on hyvä näyttää jossain kohtaa ja painottaa, että kyseessä on yksi ensimmäisistä pitkistä animaatioelokuvista koskaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2017 - Muokattu 11.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Snow White and the Seven Dwarfs, 1937, Walt Disney Productions