Arvostelu: Pennitön ja suruton (Fun and Fancy Free - 1947)

PENNITÖN JA SURUTON

FUN AND FANCY FREE

Ohjaus: Jack Kinney, Hamilton Luske, Bill Roberts ja William Morgan
Pääosissa: Cliff Edwards, Walt Disney, Clarence Nash, Pinto Colvig, Edgar Bergen, Luana Patten, Billy Gilbert, Anita Gordon ja Dinah Shore
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 13 minuuttia
Ikäraja: S

Fun and Fancy Free, eli suomalaisittain Pennitön ja suruton on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan yhdeksäs osa. Se on yksi 1940-luvulla julkaistuista pakettielokuvista, joiden tarkoituksena oli pitää Disney-yhtiö tarpeeksi varakkaana, jotta toisen maailmansodan jälkeen yhtiö voisi taas tehdä koko illan leffoja. Elokuva koostuu kahdesta tarinasta: "Mikki ja pavunvarsi", joka on tietty muunneltu versio 1700-luvun englantilaisesta sadusta "Jack and the Beanstalk" ("Jaakko ja pavunvarsi") ja "Bongo", joka perustuu Sinclair Lewisin lastenkirjaan "Little Bear Bongo" (1930). Mikki-tarinan työstäminen lähti käyntiin 1940-luvun alussa, kun herra Disney riemastui ideasta ja se kulki pitkään nimellä "The Legend of Happy Valley". Kuitenkin loppuvuodesta 1941 leffa jouduttiin pistämään jäihin sodan takia. Samaan aikaan "Bongo"-leffan työstäminen alkoi ja yhtiö suunnitteli sen yhdistämistä Dumboon (1941) sirkusteeman takia, mutta sekin päätyi jäihin. Lopulta tarinoiden työstämistä alettiin jälleen jatkamaan ja ne päätettiin yhdistää toisiinsa. Näin syntyi Pennitön ja suruton, joka sai ensi-iltansa syksyllä 1947 (Suomessa vasta loppuvuodesta 1952). Elokuvasta pidettiin, mutta se ei ole jäänyt elämään kovin hyvin. Jotkut eivät ole koskaan edes kuulleet siitä, vaikka katsoisivatkin paljon Disney-leffoja. Itse taas muistan, että näin Pennittömän ja suruttoman lapsena ja että omistin sen VHS:nä. Siitä on kuitenkin niin monta vuotta, kun olen nähnyt sen viimeksi, etten muistanut enää muuta kuin sen, että siinä on yhdistetty Mikki, Aku ja Hessu "Jaakko ja pavunvarsi" -satuun. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostellu noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, kun olen armeijassa, tiesin, että olisi aika katsoa tämä leffa uudestaan. Ostinkin sen kesän lopulla itselleni DVD:nä ja katsoin sen eräänä aamuna.

Pennitön ja suruton koostuu tosiaan kahdesta tarinasta, joista ensimmäisenä näemme "Bongon". Se kertoo sirkuskarhu Bongosta, joka pakenee metsään ja alkaa tutkia maailmaa. Siellä hän kohtaa tyttökarhu Lulubellen ja ihastuu tähän, mutta romanssi ei niin vain lähdekään käyntiin suurikokoisen kilpakosija Kyhmyleuan takia. Tarina on saatu kiinnostavaksi ja on hyvä, ettei sitä toteutettu kunnon elokuvana, sillä jo tällaisena siitä löytyy pari hieman liian hidasta kohtausta. Mukaan on kuitenkin saatu paljon huumoria ja Bongon seikkailut tuovat hymyn huulille useasti, etenkin kun karhut läpsivät toisiaan hellyyden osoituksena. Hieman kuitenkin harmittaa, että hahmot eivät puhu mitään, vaan koko tarina kulkee eteenpäin Dinah Shoren kertojaäänen kanssa. Hän myös laulaa paljon tarinan aikana. Olisi paljon kiinnostavampaa seurata Bongon matkaa ilman jatkuvaa selitystä ja tekijät olisivat voineet näyttää Bongon tunteet sen sijaan, että kertoisivat niistä. Hauskojen hetkien takia "Bongo" on kuitenkin mainio pätkä, jonka katsoo mielellään.

Toinen tarina on sitten se "Mikki ja pavunvarsi", jossa surulliseksi paikaksi muuttuneessa Onnenlaaksossa asuvat Mikki Hiiri (Walt Disney itse!), Aku Ankka (Clarence Nash) ja Hessu Hopo (Pinto Colvig) saavat haltuunsa taikapapuja, joista kasvaa suuren suuri pavunvarsi. Kolmikko kiipeää sitä pitkin korkealle taivaaseen ja päätyy jättiläisen (Billy Gilbert) linnaan. Tämä tarina on todella oivallinen, mikä syntyy pääasiassa aivan loistavista päähenkilöistä. Varsinkin äksyilevä Aku on aina ollut lähellä sydäntäni, minkä lisäksi Hessun hölmöilyt ovat mahtavia. Mikki toimii tietty tarinan sankarina, mutta hän ei ole mielestäni yhtä mukaansatempaava tapaus. Pennitön ja suruton on Disneyn ensimmäinen elokuva, jossa kolmikko nähdään yhdessä ja toivon erittäin paljon sen tapahtuvan vielä uudestaan, sillä he ovat niin täydellinen trio, että parempaa saa hakea! Tämäkin tarina sisältää paljon hassuja hetkiä, minkä lisäksi jättiläisen linnassa meininki muuttuu välillä pienesti jännittäväksi, etenkin lapsille. Valitettavasti tämäkin tarina pilataan kertojaäänellä. Tässä se häiritsee paljon enemmän kuin "Bongossa", sillä tarina keskeytyy vähän väliä siihen, että näytetään oikeita näyttelijöitä. Edgar Bergen nimittäin kertoo pavunvarsisatua tyttärelleen ja kahdelle nukelle, jotka elävät. Nämä näytellyt pätkät ovat täysin turhia ja joka kerta, kun ne ilmestyvät ruutuun, toivoisi, että Mikin, Akun ja Hessun seikkailu jatkuisi taas. Kohtausten laatu ei ole muutenkaan korkea, sillä Bergen puhuu vatsasta nukkejen repliikit ja katsojana voi täysin selvästi nähdä Bergenin suun liikkuvan hieman. Jos näytellyt pätkät piti tunkea mukaan, niin miksei olisi voinut palkata jotain, joka osaisi tehdä homman huomaamattomammin?

Tarinat on yritetty yhdistää toisiinsa Pinocchiosta (1940) tutulla Samu Sirkalla (Cliff Edwards), joka päätyy kuuntelemaan nämä sadut eri taloissa. Samu Sirkan lisäksi leffasta nähdään nopeasti myös kultakala Cleo. Samun paluu on tietty kiva asia, mutta hänen roolinsa olisi voinut olla paremmin mietitty. Pennitön ja suruton olisi kokonaisuutensa selvästi parempi, jos hän olisi vaikkapa toiminut kertojana tai jos hän olisi yksinkertaisesti vain esitellyt tarinat ja katsojat saisivat rauhassa seurata satuja ilman jatkuvia keskeytyksiä.

Aiempien Disney-teosten tapaan myös Pennittömässä ja suruttomassa musiikki ja laulu ovat tärkeä tekijä. Alkutekstien aikana soi nimikkobiisi "Fun and Fancy Free", joka siirtyy suoraan Samu Sirkan lauluun "I'm a Happy-Go-Lucky Fellow". Bongon tarinan aikana kuullaan Dinah Shoren esittämänä mukavan tunnelmallinen "Lazy Countryside", hempeä "Too Good to be True" ja hauska "Say It with a Slap", jonka aikana karhut läpsivät toisiaan. "Mikki ja pavunvarren" aikana kuullaan Anita Gordonin ääninäyttelemän taikaharpun laulamat "My, What a Happy Day" ja "My Favorite Dream", sekä Hessun ja Akun laulama "Eat Until I Die" ja Willie-jättiläisen hoilaama "Fee Fi Fo Fum". Lopuksi kuullaan vielä nimikkokappale uudestaan.

Animointi on pääasiassa hyvää läpi leffan, vaikka ensimmäisessä tarinassa Bongo itse ei ole välillä mitä parhaiten toteutettu. Metsän eläimet ovat kuitenkin todella selkeää Disney-tyyliä ja yhdet oravat muistuttavat todella voimakkaasti Tikua ja Takua. Taustat ovat tyylikkäät koko elokuvan ajan. "Bongon" ohjauksesta vastaa mm. Pinocchiota ja Dumboa ohjannut Jack Kinney ja "Mikki ja pavunvarren" ohjaajina toimivat Hamilton Luske ja Bill Roberts, jotka olivat myös mukana kahdessa mainitsemassani leffassa. Näytellyn osion ohjasi William Morgan, mutta hänen osuutensa olisi voinut pyyhkiä kokonaan pois.

Yhteenveto: Pennitön ja suruton on ihan kiva elokuva, jonka ensimmäinen tarina Bongo-karhusta on hieman liian pitkä ja toinen tarina Mikistä ja pavunvarresta olisi oikein mainio, jos se ei keskeytyisi jatkuvasti kohtauksilla, joissa Edgar Bergen toimii kertojana lapselleen ja kahdelle nukelle. Jos näytellyt osiot ja "Bongo"-tarinan kertojaäänen olisi ottanut pois, ja tarinat yhdistäisi yksinkertaisesti Samu Sirkalla, toimisi leffa huomattavasti paremmin. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, etenkin Mikin, Akun ja Hessun kanssa, joita Disney-yhtiön pitäisi käyttää enemmän elokuvissaan. Laulut ovat ihan hyviä, mutteivät jää mieleen. Animaatio on pääasiassa toimivasti toteutettu, mutta mukana on myös muutamia heikommin piirrettyjä kohtia. Varsinkin lapsille suosittelen Pennitöntä ja surutonta, sillä siinä on oivallisesti seikkailua, huumoria, romantiikkaa ja hieman jopa jännitystä, ja kyllähän sen vanhempana katsoo sujuvasti vierestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Fun and Fancy Free, 1947, Walt Disney Productions

Arvostelu: The Three Caballeros / Kolme caballeroa (1944)

THE THREE CABALLEROS (1944)

KOLME CABALLEROA

Ohjaus: Norman Ferguson, Clyde Geronimi, Jack Kinney, Bill Roberts ja Harold Young
Pääosissa: Clarence Nash, José Oliveira ja Joaquin Garay
Genre: animaatio
Kesto: 1 tunti 11 minuuttia
Ikäraja: 7

The Three Caballeros, eli suomalaisittain Kolme caballeroa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan seitsemäs osa. Elokuva tehtiin edellisen osan, Saludos Amigosin (Oppitunti - 1942) tavoin parantamaan Pohjois- ja Etelä-Amerikan välejä, ja se mielletäänkin Saludos Amigosin jatko-osaksi, sillä filmeissä on paljon samaa. Leffa tehtiin luomalla yksittäisiä kohtauksia ja yhdistämällä mukaan jo aiemmin nähtyjä Disney-piirrettyjä, jolloin homma tuntuisi enemmän kokonaisuudelta. Elokuva sai ensi-iltansa Meksikossa vuonna 1944 ja vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa. Suomeen teos saapui vasta keväällä 1951. Kolme caballeroa ei ollut erityisen suosittu ilmestyessään, eikä se todellakaan ole sitä nykyään. Aku Ankkaa piirtänyt Don Rosa toi caballerokolmikkoa pienesti takaisin suosioon parilla sarjakuvallaan, mutta muuten kovin moni ei edes tiedä koko elokuvaa. Minäkin kuulin filmistä vasta muutamia vuosia sitten ja yllätyin, kun kuulin sen olevan yksi Disneyn klassikkosarjasta. En kuitenkaan katsonut leffaa, sillä se ei erityisemmin kiinnostanut minua ja se oli ilmestynyt ajanjaksona, jolloin Walt Disney -yhtiö teki animaatioita rahan takia, jotta studio pysyisi toiminnassa toisen maailmansodan ajan. Ajattelin kuitenkin joskus vilkaisevani elokuvan, jos se sattuisi kohdalle ilmaiseksi. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disneyn klassikkoanimaatioista alkuvuodelle 2018, tajusin, että olisi vihdoin ja viimein aika katsoa Kolme caballeroa ensimmäistä kertaa. Sain ystävältäni leffan DVD:nä yhdessä Saludos Amigosin kanssa ja katsoin sen vihdoin kesän lopulla.

Aku Ankka saa syntymäpäivälahjoja caballeroystäviltään José Cariocalta ja Panchito Pistolesilta, jotka esittelevät hänellä Etelä-Amerikan kulttuureja.

Saludos Amigosin tapaan Kolmessa caballerossakaan ei ole selkeää juonta, vaan koko syntymäpäivähomman tarkoituksena on vain yhdistellä erilaisia animaatiopätkiä toisiinsa. Tällä kertaa lähes kaikissa pätkissä esiintyy Aku (Clarence Nash) itse, minkä lisäksi José Cariocaa (José Oliveira) nähdään paljon. Kolmas caballero Panchito (Joaquin Garay) on mukana vain vähän aikaa, jolloin hahmosta ei saa erityisemmin mitään irti. Hahmot eivät oikeastaan kehity millään lailla leffan aikana, jos ei lasketa sitä, että Aku oppii hieman Meksikon ja Brasilian kulttuureista. Esimerkiksi yhdessä kohtaa hänelle esitellään piñata ja toisessa hän päätyy tanssin pyörteisiin Baían pikkukylässä. Tämä tanssiosuus on toteutettu yhdistelemällä animoituja hahmoja oikeisiin näyttelijöihin, mikä on ideana ihan kiva, mutta toteutus ei ole kovin kummoinen. Mukana on pari muutakin tällaista hetkeä, jolloin nähdään oikeita ihmisiä, mutta niistä yksi on lähinnä vain häiritsevä, Akun tiirailessa kikattavia naisia rannalla.

Kolme caballeroa alkaa ihan hauskasti, kun Aku saa lahjaksi videonauhoja ja katsojille näytetään niiden sisältö. Ensimmäinen videonauha lämpöä rakastavasta Pablo-pingviinistä on parasta elokuvassa ja se saa tuotua hymyn huulille. Pablon seikkailu ilmestyi kuitenkin jo vuonna 1934 Disneyn "Silly Symphonies" -sarjan lyhytanimaationa "Peculiar Penguins", joten se ei ole varta vasten tätä elokuvaan tehty tarina. Toinen videonauha lentävästä aasista on myös oivallinen, mutta sen jälkeen leffa lässähtää lähes täysin. Lähes koko lopun elokuvan kestosta Aku vain tanssii musiikin tahdissa eri paikoissa eri henkilöiden kanssa. Välillä tapahtuu joitain visuaalisesti mielenkiintoisia outouksia, mutta pääasiassa leffan viimeiset 40 minuuttia eivät oikein jaksa kiinnostaa ja sitten teos vain loppuu, jättäen katsojan ihmettelemään leffan merkitystä. Kolme caballeroa lähinnä vain on olemassa ja kyllä sen ainakin kerran katsoo, mutta siinä ei ole tarpeeksi sisältöä, jotta sen olemassa ololle olisi jokin oikea tarkoitus. Valitettavasti elokuva ei edes viihdytä tai naurata, kuten edeltäjänsä Saludos Amigos, jolloin kokonaisuus jää vain aika mitäänsanomattomaksi ja tylsäksi.

Elokuvan animointi on kuitenkin tyylikästä ja läpi leffan on nähtävissä tuttua Disney-tyyliä. Disney-henkeä taas ei oikein löydy, jos mainiota Pablo-pingviinin tarinaa ei laske mukaan. Loppupäässä visuaalisuudet menevät kuitenkin paikoitellen niin kummallisiksi, ettei niitä enää jaksa seurata. Musiikit ovat kuitenkin oivalliset ja etenkin päähenkilöiden yhteislaulu "The Three Caballeros" on mainio. Elokuva olikin Oscar-ehdokkaana musiikeistaan, muttei voittanut palkintoa. Filmin pääohjaajana toimii Dumboa (1941) ohjannut Norman Ferguson ja eri kohtausten ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Jack Kinney ja Bill Roberts, joista jälkimmäinen on ollut mukana Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) -leffaa lukuunottamatta kaikissa aiemmissa Disney-elokuvissa ohjaajana. Näytellyt osuudet taas ohjasi Harold Young, joka on tehnyt ihan kelvollista työtä.

Yhteenveto: Kolme caballeroa on yllättävän tylsä elokuva todella lyhyessä kestossaan. Kyseessä on visuaalisesti ihan tyylikäs teos, mutta siinä ei ole kunnon sisältöä lähes lainkaan. Alun Pablo-pingviinin seikkailu ja tarina lentävästä aasista ovat mielenkiintoiset, mutta muuten leffa ei jaksa kiinnostaa tai viihdyttää. Lopun tanssiminen menee välillä liian oudoksi, jolloin siitä ei voi nauttia. Animaation ja oikeiden näyttelijöiden yhdistely ei täysin toimi ja on häiritsevää katsoa Aku Ankan flirttailevan aitojen naisten kanssa. Kyllä Kolme caballeroa -elokuvan kerran katsoo, mutten usko lasten löytävän siitä kovin paljoa riemua. Vanhemmat voivat vilkaista sen siinä samalla sivusilmällä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.scoop.previewsworld.com
The Three Caballeros, 1944, Walt Disney Pictures, Walt Disney Productions

Arvostelu: Saludos Amigos / Oppitunti (1942)

SALUDOS AMIGOS (1942)

OPPITUNTI

Ohjaus: Wilfred Jackson, Jack Kinney, Hamilton Luske ja Bill Roberts
Pääosissa: Clarence Nash, Pinto Colvig ja José Oliveira
Genre: animaatio, komedia, dokumentti
Kesto: 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Saludos Amigos, eli suomalaisittain Oppitunti on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kuudes osa. Elokuva tehtiin parantamaan Yhdysvaltojen ja Etelä-Amerikan maiden välejä, sillä useilla jälkimmäisen mailla oli hyvät välit natsi-Saksaan, eikä USA halunnut vihollisia lähistölle. Jotkut Disney-hahmot olivat suosittuja latinalaisessa Amerikassa, jolloin Mikki Hiiri sun muut heput haluttiin esitellä kunnolla etelänaapureille. Elokuva sai ensiesityksensä 1942 Brasiliassa ja Argentiinassa, ja ilmestyi vasta vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa. Suomeen teos saapui yli kymmenen vuotta myöhässä. Saludos Amigos sai kolme Oscar-ehdokkuutta ja se menestyi, mutta se ei ole jäänyt ihmisten mieleen lähes ollenkaan. Nykypäivänä monet eivät ole edes kuulleet leffasta, eikä tämä ole ensimmäisten parinkymmenen joukossa, jotka tulevat mieleen sanasta "Disney-klassikko". Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt elokuvaa. Olin kuullut siitä muutamia juttuja, mutta ne eivät saaneet minua innostumaan koko pätkästä. Ja kyseessä todellakin on "pätkä", sillä leffa kestää vain neljäkymmentä minuuttia! Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Saludos Amigos oli Fantasian (1940) ohessa toinen, josta mietin, etten kirjoittaisi arvostelua lainkaan, sillä en laskenut tätä kunnon elokuvaksi, vaan todella pitkäksi lyhäriksi. Lopulta kuitenkin päätin, etten jätä näitä kahta teosta väliin. Sain ystävältäni Saludos Amigosin DVD:nä ja katsoin sen eräänä iltana.

Walt Disney -yhtiön animaattorit lähtevät matkalle Etelä-Amerikkaan ja kertovat neljä tarinaa, jotka syntyivät matkan aikana.

Saludos Amigosia on vaikea laskea kunnon elokuvaksi. Leffan suomennos "Oppitunti" on todella osuva, sillä sellainen tämä on. Kunnon juonta ei ole, vaan teoksessa esitellään erilaisia kulttuureja ja välillä pistetään animaatiota sekaan, jotta lapsilla olisi hauskaa. Fred Shields toimii selostajana läpi teoksen, selittäen pieniä tietoiskuja erilaisista paikoista ja tavoista, mikä luo vahvan dokumenttitunnelman. Tietoiskujen väleissä nähdään lyhyitä animaatiopätkiä, jotka sisältävät myös tietoa. Ensimmäinen pätkä toimii lähinnä jatkumona animaattoreiden matkalle, kun Aku Ankka (Clarence Nash) seikkailee turistina Etelä-Amerikan suurimmalla järvellä, Titicacalla. Kyseessä ei kuitenkaan ole kunnon tarina, sillä siinä ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua; Aku vain nähdään ottamassa kuvia ja Shieldsin selostus kertoo, mitä tapahtuu. Aku on tuttuun tapaansa hassu hahmo, mutta silti jää kaipaamaan jotain enemmän.

Toisessa animaatiopätkässä on onneksi selkeä tarina. Se kertoo pienestä postikone Pedrosta, joka lähtee ensimmäiselle postinkuljetusmatkalleen. Tarina nappaa helposti mukaan suloisen lentokoneen ansiosta ja siinä on joitain hupaisia hetkiä. Pedro-kertomus on hyvä, mutta sen jälkeen tuleva Hessu Hopo -pätkä on jopa aivan mahtava! Siinä Hessu (Pinto Colvig) pääsee kokeilemaan gauchojen (etelä-amerikkalainen versio cowboysta) elämää ja harjoittelee esimerkiksi strutsinmetsästystä ja hevosten satuloimista. Pätkässä saa nauraa oikein kunnolla ja sen haluaa katsoa heti uudestaan! Neljännessä animaatiossa esiintyy jälleen Aku, joka saa kaverikseen ensiesiintymisensä tekevä José Carioca (José Oliveira), joka pitää sambasta. Ja sitten elokuva loppuu, siinä se. Saludos Amigos kestää tosiaan vain neljäkymmentä minuuttia, mikä kuluu todella nopeasti, etenkin kun vähän väliä alkaa uusi lyhäri. Kokonaisuus on ihan toimiva, muttei tee erityistä vaikutusta. Vaikka sen aikana oppii jotain uutta, tuntuu se silti aika tyhjentävältä kokonaisuudelta. Ei ihme, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieleen, sillä siinä ei ole oikein mitään muistettavan arvoista - jos loistavaa Hessu-hassuttelua ei laske mukaan.

Animaatio-osuudet on piirretty todella oivallisesti ja niissä on selkeää Disney-henkeää. Ennen viimeistä Aku-kohtausta nähdään tyylikäs animoitu osio, jossa on leikitty upeasti väreillä ja maisemilla. Animaattoreiden matkat ovat ihan hyvin kuvattuja. Elokuvassa kuultava musiikki on myös ihan hyvää, muttei mielestäni Oscar-ehdokkuuden tasoista. Alkukappaletta "Saludos Amigos" lukuunottamatta leffan sävellykset eivät jää mieleen. Leffan ohjaajina toimivat Hamilton Luske, Wilfred Jackson, Bill Roberts ja Jack Kinney, jotka ovat tehneet kelvollista työtä animaatiopätkien kohdalla.

Yhteenveto: Saludos Amigos on omalla tavallaan menevä pätkä, mutta tavallaan myös todella unohdettava teos. Shieldsin selostajaääni tekee useista kohdista liian dokumentaariset, jolloin tätä ei viihteenä voi katsoa. Elokuva on suomalaisen nimensä tapaan oppituntimainen ja vaikka eri kulttuureista kuuleminen on mielenkiintoista, toivoisi leffan olevan vain täynnä animoituja lyhyttarinoita. Pedro-postikoneen tarina on hyvä ja Hessu-gauchon hölmöilyt ovat hulvattomia, mutta siihen se sitten jää. Animointijälki on tuttua Disneyä, mitä on mukavaa katsella. Lapsille Saludos Amigos on toimiva kokonaisuus, kun mukana on hassuja juttuja ja mielenkiintoisia faktoja, eikä leffa kestä kovin kauaa. Aikuisille lyhyt kesto voi aiheuttaa tunteen hätiköidystä tuotoksesta, mutta kyllä sen siinä katsoo jälkikasvun seurassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Saludos Amigos, 1942, Walt Disney Productions

Arvostelu: Bambi (1942)

BAMBI (1942)

Ohjaus: David Hand, James Algar, Samuel Armstrong, Graham Heid, Bill Roberts, Paul Satterfield ja Norman Wright
Pääosissa: Donnie Dunagan, Paula Winslove, Peter Behn, Stan Alexander, Will Wright, Cammie King Conlon, Hardie Albright, Sam Edwards, Sterling Holloway, Ann Gillis ja Fred Shields
Genre: animaatio, lastenelokuva, draama
Kesto: 1 tunti 10 minuuttia
Ikäraja: 7

Bambi on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan viides osa. Elokuva perustuu Felix Saltenin kirjaan "Bambi: Eine Lebensgeschichte aus dem Walde" (1923). Bambin oli tarkoitus olla Walt Disneyn toinen koko illan animaatioelokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffan (1937) jälkeen, mutta animointivaikeuksien takia elokuvan tekoa pitkitettiin. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1942, muttei menestynyt kovin kummoisesti. Sitä myös kritisoitiin teemojensa ja metsästäjähahmojensa takia. Kuitenkin, kun elokuva julkaistiin uudestaan teattereissa vuosien varrella, se tienasi rahansa mojovasti takaisin ja muuttui klassikoksi. Itse näin Bambin lapsena ja muistaakseni pidin siitä. Katsoin sen 2010-luvun alussa uudestaan, mutta se ei tehnyt enää yhtä suurta vaikutusta. Ostaessani Disney-klassikoita Blu-raylle, olin ostanut jo toista kymmentä elokuvaa, ennen kuin ostin Bambin. Katsoin kuitenkin elokuvan vasta vuoden 2017 alussa, kun päätin arvostella lähes kaikki Disney-klassikot alkuvuodella 2018.

Tarina valkohäntäpeura Bambista, joka kasvaa hämmästelevästä pienokaisesta uudeksi metsän ruhtinaaksi.

Etenkin elokuvan alkupuolella Bambi on suloinen tapaus. Vauva-Bambi on vielä todella ujo, mutta muutaman kuukauden vanhempana hänestä tulee utelias ja hän haluaa tietää enemmän metsästä. Alkupuoliskolla hahmo on myös mielenkiintoisempi, sillä katsojille esitellään elokuvan maailma Bambin näkökulmasta. Aikuinen Bambi ei ole enää yhtä kiinnostava, sillä hänestä on tullut jotenkin... tavallinen. Hänessä ei ole lapsuuden intoa ja ainoa, mikä hänestä tekee kiinnostavan, on hänen ihastumisensa lapsuudenystäväänsä Falineen (Cammie King Conlon, Ann Gillis). Bambilla on neljä ääninäyttelijää: Bobby Stewart on Bambi vauvana, Donnie Dunagan on Bambi nuorena, Hardie Albright on Bambi aikuisena ja John Sutherland on Bambi leffan lopussa.
     Bambin äiti (Paula Winslove) on erittäin huolehtivainen ja rakastava. Hän pitää poikansa turvassa, mutta rohkaisee häntä myös lähtemään seikkailulle. Kovin paljoa ei äiti pääse elokuvassa esille, mutta hänestä huokuu silti lämpöä ja turvallisuutta, jolloin hänestä pitää helposti, toisin kuin Bambin isästä, metsän ruhtinaasta (Fred Shields), joka on todella etäinen ja kylmältä tuntuva hahmo. Metsän ruhtinaasta on todella vaikea pitää, sillä hän ei näytä tunteitaan, eikä ole kovin kummoinen isähahmo, sillä hän ei oikeastaan ole tekemisissä Bambin kanssa.
     Monien suosikiksi nousee helposti kaniini Rumpali (Peter Behn, Sam Edwards), joka tykkää rummuttaa koivillaan maata. Siitä hän on saanut nimensäkin. Rumpali on mitä luultavimmin minunkin lempihahmoni Bambista. Hän on innokas ja puhelias, minkä lisäksi hän auttaa Bambia tutustumaan maailmaan. Toisin kuin Bambin äiti, Rumpalin äiti (Margaret Lee) on tiukka ja yrittää pitää poikansa kurissa. Rumpali pysyy silti innokkaana, eikä anna äitinsä latistaa hänen haluaan seikkailla.
     Bambi ja Rumpali ystävystyvät Kukka-nimisen haisunäädän (Stan Alexander, Sterling Holloway) kanssa. Oikeasti "Kukka"-nimi tulee siitä, että Bambi luulee haisunäätää aluksi kukaksi. Hauskaa on, että vaikka ystävykset viettävät aikaa yhdessä, ei Bambi eikä Rumpali koskaan kysy Kukan oikeaa nimeä. Kukka on ujo, ja hänen eleidensä ja ulkonäkönsä takia häntä voi helposti luulla tytöksi.
     Elokuvassa nähdään myös vanha Pöllövaari (Will Wright), joka ei siedä nuorten metelöintiä, mutta on silti onnellinen monista näkemistään asioista.

Elokuva alkaa Bambin syntymisellä. Metsän ruhtinaan poika kun on, Bambi on metsän prinssi ja hänen kohtalonsa on nousta seuraavaksi ruhtinaaksi. Alkuosuus on lähinnä hahmojen ja metsän esittelyä. Paikoitellen tuntuu hieman siltä, ettei elokuvassa ole selkeää juonta. Bambia opetetaan varomaan ihmisiä, eli metsästäjiä, mutta ihmishahmot eivät kuitenkaan sinänsä ole pahiksia, vaikka aiheuttavat ongelmia leffan loppupuolella. Hauska asia on, että Bambissa ei näy yhtä ainoaa ihmishahmoa, mikä tekee siitä ensimmäisen Disney-elokuvan, jossa esiintyy pelkkiä eläimiä. Elokuvan tarina onkin vain sitä, että Bambi kasvaa metsässä ja näytetään, mitä hänelle tapahtuu. Kyseessä ei siis ole seikkailuelokuva, vaan lasten draamatarina. Bambi ihmettelee eri vuodenaikoja, etenkin lumista talvea. Kohtaus, jossa Rumpali yrittää saada Bambia kulkemaan jäällä liukastumatta, on mielestäni elokuvan paras.

Paikoitellen Bambi on hieman tylsä, sillä se ei tunnu johtavan mihinkään. Se myös kärsii samasta ongelmasta kuin esimerkiksi edeltäjänsä Dumbo (1941), jossa loppuratkaisu kiirehti turhan nopeasti. Loppupuolelle on luotu vähän jännitystä, kun metsästäjät saapuvat koirineen ja syttyy metsäpalo, mutta kaikki tuntuu kulkevan liian nopeasti verrattuna paljon rauhallisempaan alkuun. Tämän takia sen rytmitys ei ole kovin kummoinen. Lapsille se voi olla paikoitellen puuduttava, mutta onneksi mukana on söpöjä eläinhahmoja, joita seuraa mielellään. Bambi osaa olla myös koskettava, vaikka sitä teemaa olisi voinut jatkaa hieman kauemmin, sillä surullinen osio tuntuu katkeavan kuin seinään. Siinä on joitain hauskoja kohtia ja aikuiskatsojia naurattaa varmasti kevätosio, kun lievästi viitataan eläinten kiima-aikaan. Kokonaisuutena Bambi on ihan kiva, mutta hieman tylsä elokuva, jota ei kovin usein jaksaisi katsoa ja se jää edeltäjiensä jalkoihin. Bambi ei ole musikaali, kuten edeltäjänsä (lukuunottamatta täysin musiikkiin pohjautuvaa Fantasiaa - 1940). Mukana on kyllä lauluja, mutta hahmot eivät niitä esitä. Laulut soivat kohtausten taustalla sen sijaan, että hahmot itse näyttäisivät lauluillaan tunteensa.

Elokuva on animoitu taidokkaasti. Eläinhahmot liikkuvat luonnollisen näköisesti ja ovat selkeästi Disneyn tyylisiä. Taustat ovat erittäin maalauksellisia. Kun hahmoja seuraa katsellaan, niin taustat näyttävät toimivan, mutta kun keskittyy vain taustoihin, niin ne näyttävät lähinnä suttuiselta värimössöltä. Bambin pääohjaajana toimii David Hand, joka toimi samassa roolissa myös Disneyn ensimmäisessä teoksessa Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Erillisiä kohtauksia ovat ohjanneet James Algar, Samuel Armstrong, Graham Heid, Bill Roberts, Paul Satterfield ja Norman Wright. Säveltäjä Frank Churchill on tehnyt hyvää työtä tuodessaan lisätunnelmaa musiikin kautta.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Disney's Big Book of Knowledge: Bambi Edition", joka sisältää pelejä ja tietoiskuja, "Backstage Disney", josta löytyy poistettuja kohtauksia ja lauluja, sekä "Bambi: Inside Walt's Story Meetingsin", jossa voi katsoa elokuvan tarinapalaverin kanssa, "Classic DVD Bonus Features", jossa on leffan traileri, lisää poistettuja kohtauksia, lyhytelokuva, sekä elokuvan teosta kertova, lähes tunnin kestävä "The Making of Bambi: A Prince is Born".

Yhteenveto: Bambi on ihan kiva elokuva, mutta jää edeltäjiensä jalkoihin. Bambi on suloinen hahmo lapsena, mutta muuttuu tylsäksi aikuistuessaan. Leffasta löytyy muitakin tylsiä osuuksia. Loppupuolelta löytyy jännitystä, mutta loppu tuntuu kiirehtivän hieman liikaa verrattuna alkuun, joka kulkee hitaammin eteenpäin. Surullisuutta on mukana, kuten myös pienesti huumoria. Paras kohtaus on, kun Rumpali ja Bambi yrittävät "luistella" jäätyneellä järvellä. Mielestäni on hyvä ratkaisu, ettei näkyvissä ole ainuttakaan ihmishahmoa, eikä Bambi ole musikaali, vaikka siinä onkin lauluja. Maalaukselliset taustat tavallaan toimivat, mutta kun keskittyy vain niihin, niin kuva näyttää oudolta mössöltä. Kyseessä ei ole kovin kummoinen teos, mutta lapsille Bambi voi toimia söpöjen eläinhahmojensa takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bambi, 1942, Walt Disney Productions

Arvostelu: Dumbo (1941)

DUMBO

Ohjaus: Ben Sharpsteen, Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts
Pääosissa: Edward Brophy, Verna Felton, Sarah Selby, Dorothy Scott, Noreen Gammill, Sterling Holloway ja Herman Bing
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 4 minuuttia
Ikäraja: 7

Dumbo on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan neljäs osa. Elokuva perustuu Helen Abersonin tarinaan. Ilmestyessään se oli suuri hitti, etenkin kun siihen käytetty budjetti ei ollut kovin huimaava. Kahden tappiota tuottaneen elokuvan jälkeen hittileffa oli Walt Disneylle tarpeellinen. Elokuva voitti Oscar-palkinnon musiikeistaan ja oli myös ehdolla alkuperäiskappaleesta. Hauskana faktana että Walt Disney ei ollut alunperin kiinnostunut Dumbon tekemisestä, mutta siitä tuli lopulta hänen lempielokuvansa omasta tuotannostaan. Itse näin elokuvan lapsena pariin otteeseen ja muistelisin, että kerran käydessäni Ikeassa, se pyöri jossain lasten leikkipaikassa, jossa katsoin sitä hetken aikaa. Kului vuosia, kunnes näin sen jälleen uudestaan keväällä 2014. Ostaessani Disney-elokuvia Blu-raylle, ostin tietenkin myös Dumbon, mutten katsonut sitä kuin vasta päättäessäni, että arvostelen lähes kaikki Disney-klassikot alkuvuodella 2018. Katsoin elokuvan heti Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) jälkeen.

Haikara tuo sirkuksen rouva Jumbo -elefantille poikavauvan, jolla on jostain syystä todella suuret korvat. Dumboksi nimetty norsupienokainen joutuu korviensa takia pilkan kohteeksi ja hänestä tehdään sirkuksen uusi pelle. Onneksi Dumbo tapaa Timotei-hiiren, joka haluaa osoittaa Dumbon olevan enemmän kuin pelkkä vitsi.

Dumbo on siinä mielessä erikoinen Disney-seikkailun päähenkilö, ettei hän puhu ollenkaan koko elokuvan aikana. Hänen tunteensa ja ajatuksensa esitetäänkin hänen ilmeidensä ja kehon liikkeiden kautta. Tämä on hienosti toteutettu, jolloin katsojana oivaltaa, ettei päähenkilön välttämättä tarvitse sanoa sanaakaan, jotta tulee ymmärretyksi. Dumbo on suloinen pieni elefantti ja häntä käy usein sääliksi, sillä hänelle vain nauretaan ja häntä pilkataan. Nimenä "Dumbo" on haukkumanimi ja norsupojan oikea nimi on Jumbo Junior. Katsojana haluaa nähdä, että Dumbo osoittaisi olevansa tärkeä, jolloin muilla pilkka kolahtaisi omaan nilkkaan.
     Dumbon äiti, eli rouva Jumbo (Verna Felton) ei välitä muiden puheista ja hän näkee poikansa maailman ihanimpana asiana. Valitettavasti puolustaessaan poikaansa, rouva Jumbo kahlitaan häkkiin, eikä hän saa tavata Dumboa enää. Myös häntä käy sääliksi ja herkimmille voi tulla kyynel silmään, kun Dumbo livahtaa tapaamaan äitiään, joka halaa lastaan kärsällään, tarjoten tukea ja turvaa kylmään maailmaan.
     Tarinoissa elefantit pelkäävät hiiriä, miksi onkin hauska ratkaisu, että Dumbon parhaaksi ystäväksi muodostuu hiiri nimeltä Timotei (Edward Brophy). Aluksi Dumbo säikähtää pientä hiirulaista, mutta ymmärtää nopeasti, ettei Timoteissa ole mitään pelottavaa. Timotei on ensimmäinen ystävällinen tapaus, joka yrittää kohottaa Dumbon itsetuntoa ja auttaa Dumboa osoittamaan muille, että hän on arvokas elefantti, eikä mikään norsupelle. Timotei puhuu paljon ja hänestä voi helposti tulla elokuvan suosikkihahmo.
     Muita hahmoja ovat esimerkiksi muka-arvokkaat elefanttinaiset, jotka halveksuvat Dumboa ja pilkkaavat häntä. Heitä voi suoraan kutsua ämmiksi, sillä sellaisia he todella ovat! Jo hyvin nopeasti heitä alkaa inhota, etenkin heidän johtajaämmäänsä Prissya (Sarah Selby). Sirkuksen tirehtöörinä kuullaan Herman Bing ja haikarana, joka tuo Dumbo-vauvan, kuullaan Sterling Holloway.

Dumbon tapahtumat sijoittuvat kiertävään sirkukseen, jota kuljettaa jostain syystä naamavärkillä varustettu veturi Ukko-Pekka. Alussa haikara tuo Dumbon elefanttien vaunuun, jossa häntä ensin ihastellaan, mutta korvien koon paljastuessa häntä aletaan pitää luonnonoikkuna. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän katsojalle tekee pahaa nähdä, kuinka Dumbo-paran elämä muuttuu vaikeammaksi. Hänen hassujen korviensa takia hänestä yritetään vääntää sirkuksen uutta vetonaulaa, mutta eihän se tietenkään onnistu ja hän päätyy pelle-esitykseen mukaan. Dumbo nähdään useasti surullisena, kunnes Timotei päättää tehdä asialle jotain. Timoteista pitää myös sen takia, sillä hän auttaa katsojan säälin kohdetta. Muuten elokuva tuntuu menevän hyvällä temmolla eteenpäin, mutta valitettavasti elokuvan loppupuoli tuntuu kiirehtivän, niin kuin rahat olisivat loppumassa kesken tai kiinnostus tarinaa kohtaan olisi loppunut. Loppu tulee aika yhtäkkiä ja vaikka hieman kerrotaan, mitä hahmoille tapahtuu, jättää lopetus pienesti kylmäksi.

Vaikka pelle-esitysten hölmöys naurattaa katsojaa, kun katsoo klovnien kohellusta, ei leffassa ole erityisemmin riemua mukana. Dumbo on surullinen teos, joka koskettaa läpi kestonsa. Loppua lukuunottamatta elokuva osaa käyttää vain vähän yli tunnin kestonsa taidokkaasti. Onkin suuri harmi, ettei loppu ole muun elokuvan veroinen. Teemanahan tarinassa on erilaisuuden hyväksyminen, sekä muiden että oman itsensä kohdalla. Nykypäivänä elokuvasta löytää myös rasismia. Lopussa esiintyvät varikset ovat todella stereotyyppisiä afroamerikkalaisia ja alussa sirkustelttaa kasaavat työläiset ovat kaikki jokseenkin orjien näköisiä tummaihoisia. Näissä asioissa täytyy tietenkin ottaa huomioon, että elokuva ilmestyi 1940-luvun alussa, joten maailma nähtiin silloin hyvin erilaisena. Nykypäivänä nämä asiat ovat tietenkin vaikeammin hyväksyttävissä. Myös Dumbon ja Timotein humalakohtaus on nykypäivänä hieman kyseenalainen, eikä tällaisia enää voitaisi tehdä uusiin lastenelokuviin. Humalakohtauksen jälkeen elokuva tuntuu kiirehtivän loppuun, mikä tuntuu oudolta, sillä itse humalakohtaus on hieman ylipitkä ja alkaa käydä tylsäksi.

Dumbo on musikaali, kuten aiemmatkin Disney-leffat. Suurimmaksi osaksi elokuvan musiikit eivät jää erityisemmin mieleen, mutta sydäntä riipaisevan liikuttava "Baby Mine" on ihanan erinomainen. Sen aikana rouva Jumbo keinuttaa Dumboa kärsällään häkin ulkopuolella. Kohtaus on itsessään jo todella surullinen ja "Baby Mine" -kappale tuo tunnelmaan vielä oman hienon lisäyksensä, tehden siitä elokuvan parhaan kohtauksen. Ei mikään ihme, että "Baby Mine" oli ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta. Humalakohtauksen aikana soi "Pink Elephants on Parade", jonka tahtiin Dumbon ja Timotein hallusinoimat eriväriset norsut tanssivat.

Animoinnista huomaa, että budjetissa on säästelty. Sen sijaan, että elokuva näyttäisi läpikotaisin Walt Disneyn elokuvalta, sen taustat ovat oudon näköisiä ja läpi elokuvan animointijälki näyttää samalta kuin nopeasti väännetyt lasten viikonloppupiirretyt. Etenkin juna ja ihmiset ovat hölmön näköisiä. Ihmisille ei olla erityisemmin vaivaannuttu piirtämään edes kasvoja, paitsi tirehtöörille. Pelleille hassu tyyli sopii, mutta yleisesti ottaen vain eläimet näyttävät Disneyn elokuvasta otetuilta. Taustat ovat todella yksinkertaistettuja ja paikoitellen jopa tylsän näköisiä. Elokuvan pääohjaajana toimii Ben Sharpsteen, joka oli ohjaamassa myös aiempia Disney-elokuvia. Kohtauksia ovat ohjanneet myös Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts. Elokuvan musiikit ovat säveltäneet Frank Churchill ja Oliver Wallace, jotka ovat tehneet mainiota työtä musiikkien kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Backstage Disney", joka sisältää pätkät "Taking Flight: The Making of Dumbo", joka kertoo elokuvan teosta, "The Magic of Dumbo: A Ride of Passage", joka kertoo Dumbo-huvipuistolaitteesta, "Sound Design Excerpt from 'The Reluctant Dragon'", joka näyttää hieman äänitehosteiden tekoa "Celebrating Dumbo", jossa puhutaan Dumbon merkityksestä, sekä alkuperäisen Walt Disneyn TV-esittelyn elokuvalle. Mukana on myös poistettuja kohtauksia, trailereita, taidegallerioita, lyhytelokuvia ja pelejä. Katsottavaa riittää hieman yli tunniksi.

Yhteenveto: Dumbo on oikein mainio elokuva, mutta sen viimeinen vartti tuntuu kiirehtivän ja hienoksi tarkoitettu lopetus tuntuu antikliimaksilta. Leffa on koskettava ja paras kohtaus on, kun häkkiin vangittu rouva Jumbo keinuttaa ulkopuolella olevaa Dumbo-pienokaista kärsällään, "Baby Minen" soidessa taustalla. Dumbo on suloinen hahmo, jonka erikoisuus on, ettei hän puhu, vaan näyttää tunteensa eleillään ja ilmeillään. Timotei-hiiri sen sijaan hoitaa puhumisen. Elefanttiämmiä inhoaa nopeasti. Humalakohtaus tuntuu aluksi hauskalta, mutta se kestää liian kauan, varsinkin jos sitä vertaa kiirehtivään loppuun. Animointi ei ole mitä parhainta, vaan se valitettavasti näyttää hätäisesti ja halvasti tehdyltä. Teema erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä on tärkeä, minkä takia tämä kannattaa näyttää lapsille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumbo, 1941, Walt Disney Productions

Arvostelu: Fantasia (1940)

FANTASIA (1940)

Ohjaus: James Algar, Samuel Armstrong, Ford Beebe Jr., Norman Ferguson, David Hand, Jim Handley, T. Hee, Wilfred Jackson, Hamilton Luske, Bill Roberts, Paul Satterfield ja Ben Sharpsteen
Genre: musiikki
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Fantasia on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kolmas osa. Elokuvan teko lähti liikkeelle siitä, kun herra Disney koki, että yhtiön isoin tähti Mikki Hiiri oli menettämässä suosiotaan, jolloin hänet täytyi saada mukaan johonkin isoon tuotantoon. Hahmo päätettiin yhdistää Johann Wolfgang von Goethen runoon perustuvaan animaatioon "The Sorcerer's Apprentice", johon yhdistettiin myös klassista musiikkia. Animaation kustannukset olivat kuitenkin niin suuret, ettei yhtiö uskonut sen tekevän voittoa. He keksivätkin, että pätkän voi yhdistää isompaan kokonaisuuteen, jolloin yhtiö alkoi työstämään pitkää konserttielokuvaa. Leffaa tehtiin aluksi nimillä "The Concert Feature" ja "Musical Feature", kunnes se nimettiin lopullisesti Fantasiaksi. Elokuvasta tuli kuitenkin yli kaksi tuntia pitkä, jolloin uskottiin, ettei sitä kannata laittaa sellaisenaan teattereihin, joten yhtiö kiersi ympäri Yhdysvaltoja ja pysähtyi eri kaupunkeihin näyttämään sitä vain pariin otteeseen. Leffa ei vielä ensimmäisellä tai muutamalla muullakaan kierroksellaan tienannut budjettiaan takaisin, joten Disney piti sitä vuosia floppina. Vasta 29 vuotta ilmestymisen jälkeen se alkoi tehdä voittoa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei sitä olisi arvostettu jo aikoinaan. Fantasiaa ylistettiin, kun se ilmestyi ja nykypäivänä sitä pidetään yhtenä Disneyn suurimpana klassikkona. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten ja vaikka tavallaan se oli mielestäni hieno, oli se mielestäni myös liian pitkä. En olekaan katsonut sitä uudestaan, enkä vieläkään omista sitä. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Walt Disneyn klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että olisi jälleen aika katsoa Fantasia. Mietin kuitenkin pitkään, arvostelisinko leffaa sittenkään, sillä siinä ei ole kunnon tarinaa, mutta lopulta mietin, etten voi vain hypätä yhden klassikkosarjan osan yli. Niinpä lainasin elokuvan isoäidiltäni ja katsoin sen kesän 2017 lopussa.

Fantasiassa ei ole tarinaa tai juonta, vaan se todella on "Concert Feature", eli konserttielokuva. Teos alkaakin sillä, kun Philadelphina sinfoniaorkesteri saapuu lavalle ja testailee soittimiaan. Deems Taylor tulee esittelemään filmin ja kapellimestari Leopold Stokowski nousee korokkeelle. Elokuva lähtee käyntiin Johann Sebastian Bachin säveltämällä "Toccata and Fugue in D minorilla", jonka aikana nähdään aluksi sinfoniaorkesterin soittoa, joka siirtyy abstrakteihin kuviin, joita animaattoreille on tullut mieleen, kun he ovat kuulleet sävelet. Heti ensimmäisen osion aikana voi nähdä ja kokea, kuinka leffassa musiikki ja animaatio kulkevat upeasti käsi kädessä. Tämän jälkeen siirrytään selkeämpiin kuviin, kun keijut, sienet, kalat sun muut eliöt tanssahtelevat Pjotr Tšaikovskin säveltämän "The Nutcracker" -baletin tahdissa. Jos alkuosio oli todella hienosti toteutettu, on tämä toinen osio aivan upea mestarillisen musiikin ja kiehtovien kuvien ansiosta. Tämän aikana mietin, kävikö edellisellä katselukerralla vain niin, että olin liian nuori ymmärtämään teoksen hienoutta, sillä olin todella vaikuttunut näkemästäni.

Kolmantena osiona on tiedossa se, mistä koko elokuva lähti liikkeelle, eli "The Sorcerer's Apprentice", jossa Mikki Hiiri toimii mahtavan velhon apulaisena ja eräänä päivänä haluaa itsekin kokeilla taikomista. Osio on ensimmäinen, jossa on selvä tarina, jolla on alku, käännekohta ja loppu. Se on myös todella mainio ja siitä löytyy hieman huumoriakin. Valitettavasti sen jälkeen filmin taso laskee huomattavasti. Neljäntenä näytetään elämän synty ja evoluution kehittyminen, jonka huipennuksessa dinosaurukset tallustavat maan päällä, samalla kun Igor Stravinskyn säveltämä "The Rite of Spring" soi taustalla. Vaikka kuinka innostunkin dinoista, ei tämä osio saa minussa aikaan toivomaani reaktiota ja se on itse asiassa todella pitkäveteinen; jopa heikoin osuus koko teoksessa. Sen jälkeinenkään osio, eli Kreikan mytologian olentojen, kuten faunien ja kentaurien juhla ei nappaa katsojaansa mukaan, vaikka taustalla soikin Ludwig van Beethovenin kuudes sinfonia. Näitä kahta heikompaa teosta yhdistää se, etteivät musiikki ja kuva kulje enää yhtä tiukasti yhdessä, vaan musiikit vain esiintyvät taustalla.

Onneksi meininki muuttuu hauskemmaksi, kun alkaa "Dance of the Hours" Amilcare Ponchiellin oopperasta "La Gioconda", jonka aikana strutsit, elefantit ja virtahevot tanssahtelevat huvittavan näköisinä balettia. Tässä kohtaa leffa saa taas kiinni katsojastaan ja pitää otteensa myös loppuhuipennuksen aikana, jossa tunnelma synkkenee, kun itse paholainen kutsuu armeijansa tanssimaan, samalla kun taustalla jylisee eeppinen Modest Musorgskin "Night on Bald Mountain". Tämä kohta saattaa olla hieman liian hurja lapsille, joten on onni, että filmi päättyy onnelliseen tunnelmaan Franz Schubertin "Ave Marian" kera. Huipennus on upea kokemus ja pelastaakin kokonaisuutta, joka alkoi tuntua todella venytetyltä.

Fantasia on liian pitkä elokuva. Jotkut varmasti haluaisivat sen kestävän kauemminkin, mutta kahden tunnin kestollaan se on mielestäni ihan liian pitkä. "The Sorcerer's Apprenticen" jälkeen jokainen osio tuntuu enemmän tai vähemmän venytetyltä, jolloin ajatukset alkavat voimakkaasti harhailla kaikkeen muuhun, eikä enää täysillä sisäistä näkemäänsä. Kokonaisuus olisi paljon voimakkaampi, jos siitä poistaisi kokonaan dinosaurus- ja Kreikan mytologia -osuudet. Niissä animointitasokaan ei ole erityisen hyvää. Muuten piirrosjälki on suurimmaksi osaksi erittäin mainiota ja toimii todella hienosti musiikin kanssa, jolloin filmi on jopa huikea kokemus. Ensimmäisen osion aikana nähtävät kuvat soittavasta orkesterista ovat myös näyttäviä ja niissä on hyödynnetty taitavasti varjoja, siluetteja ja värejä. Jokaisen osion välissä nähtävät lyhyet pätkät orkesterista ovat tärkeitä hengähdystaukoja, jotta voi valmistautua seuraavaan kokemukseen, jonka Deems Taylor joka kerta esittelee. Leffaa pidentää turhaan myös väliaika, joka ei kuitenkaan onneksi kestä viittätoista minuuttia, vaikka Taylor niin sanookin.

Yhteenveto: Fantasia voisi olla upea kokemus, jos siitä poistaisi kokonaan tylsän evoluutio-osuuden, sekä kehnosti animoidun Kreikan mytologiapätkän, jossa Beethovenin hieno musiikki menee hukkaan. Ensimmäinen osio imaisee vaikuttavasti mukaansa ja toinen osio, jota "The Nutcracker" säestää, on mielestäni upeinta koko filmissä. Myös "The Sorcerer's Apprentice" on tietysti hieno. Onkin harmi, että loistava taso laskee niin huomattavasti. Onneksi tanssivat strutsit ja norsut nostavat laatua huumorillaan ja loppuhuipennus on karmivan pysäyttävä, jolloin kokonaisuudesta jää lopuksi hyvä tunne. Musiikki ja animaatio yhdistyvät pääasiassa nerokkaan mestarillisesti toisiinsa, minkä lisäksi alussa nähdään myös taidokasta kuvausta ja valaisua. Vaikka Fantasiassa nähdäänkin lähinnä animaatiota, se ei ole lastenelokuva. En nimittäin usko, että kovin moni muksu jaksaisi keskittyä kahden tunnin filmiin, jossa ei ole kunnon juonta. Jos leffa pitää lapselle näyttää, niin suosittelen tekemään sen osio kerrallaan. Suosittelen myös hyödyntämään väliajan pistämällä teoksen pauselle vartiksi ja pohdiskelemalla näkemäänne. Vaikka kokonaisuus ei ole niin upea kuin se voisi tiivistämisen avulla olla, on Fantasia silti niitä filmejä, jotka kannattaa ainakin kerran katsoa, varsinkin jos fanitatte Walt Disneyä tai elokuvia ylipäätään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantasia, 1940, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Pinocchio (1940)

PINOCCHIO (1940)

Ohjaus: Hamilton Luske, Ben Sharpsteen, Norman Ferguson, T. Hee, Wilfred Jackson, Jack Kinney, Bill Roberts
Pääosissa: Dickie Jones, Cliff Edwards, Christian Rub, Walter Catlett, Evelyn Venable, Charles Judels ja Frankie Darro
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Pinocchio on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan toinen osa. Elokuva perustuu Carlo Coddolin lastenkirjaan "Le avventure di Pinocchio" (1883). Leffan suunnittelu alkoi loppuvuodesta 1937, kun Norman Ferguson antoi kirjan luettavaksi Walt Disneylle, joka innostui siitä välittömästi. Pinocchion piti alunperin olla kolmas Disney-animaatio Bambin (1942) jälkeen, mutta kun sen työstäminen venyi, tämä päätettiin tehdä Disneyn toisena teoksena. Elokuva ilmestyi alkuvuodesta 1940 ja se oli erittäin kehuttu teos. Monet kriitikot antoivat sille korkeimman arvosanan ja leffa sai jopa kaksi Oscar-palkintoa parhaasta laulusta ja parhaasta musiikista, mutta kovin hyvin se ei menestynyt. Elokuvan teko maksoi yli kaksi miljoonaa dollaria, mutta se tienasi vain puolet siitä. Kuitenkin vuosien varrella, kun leffa on julkaistu uudestaan pyörimään teattereihin, se on tienannut omansa takaisin, sekä monta kymmentä miljoonaa dollaria siihen päälle, puhumattakaan kaikista VHS-, DVD- ja Blu-ray -julkaisuista. Pinocchio on noussut suureksi klassikoksi ja monet pitävät sitä Disneyn, ellei jopa koko maailman parhaimpana elokuvana. Minun on pakko tunnustaa, että näin elokuvan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Pidin leffasta ja ostin sen Blu-rayna kesällä 2016 monen muun Disney-teoksen kera. Katsoin sen kuitenkin uudestaan vasta kesällä 2017, kun olin vuoden alussa päättänyt kirjoittaa noin puolet Disney-klassikoista alkuvuodelle 2018, kun olen armeijassa, enkä ehdi silloin oikein kirjoittaa mitään.

Puuseppä Geppetto on tehnyt marionettinukkepojan nimeltä Pinocchio ja toivoo, että tämä olisi elävä, sillä hänellä itsellään ei ole lasta. Eräänä yönä toive toteutuu ja Pinocchio herää henkiin. Hän on kuitenkin yhä puusta tehty, mutta voi muuttua ihka oikeaksi pojaksi, jos hän oppii olemaan epäitsekäs ja hyvä.

Pinocchio (Dickie Jones) on kuin pieni poika, joka on vasta aloittanut koulun - kuten hän leffassa tekeekin. Herätessään henkiin hän ihmettelee maailmaa ja on todella innoissaan kaikesta. Pinocchio ei kuitenkaan ymmärrä asioiden huonoja puolia, eikä erota oikeaa väärästä. Leffan aikana hänen täytyy opetella tärkeitä asioita elämästä, mutta vastaan tulee paljon houkutuksia, joita hänen ei ole niin vain helppo vastustaa. Pinocchiosta alkaa pitämään heti leffan alussa ja hänen iloinen riemunsa tarttuu nopeasti katsojaankin.
     Pinocchiota yrittää opettaa Samu Sirkka (Cliff Edwards), joka toimii myös tarinan kertojana. Samu Sirkka tietää asiat, joita Pinocchio ei, joten hänet on valittu pienen puupojan omaksitunnoksi. Vaikka Samu on viisas, ei hän tiedä kaikkea, eikä usko, että maine ja kunnia voisivat oikeasti olla hyödyksi. Hahmo on usein huvittava, vaikka välillä hän käskeekin Pinocchiota kuin olisi tämän vanhempi.
     Pinocchion luoja Geppetto (Christian Rub) on erittäin hyväsydäminen mies, joka innostuu kovasti, kun hänen luomuksensa herää eloon. Hahmo on hupsu, etenkin muuttuessaan iloiseksi, jolloin hän juoksee ympäri taloaan ja riemuitsee. Muuten hän jää kuitenkin etäiseksi, eikä hän esiinny kovin paljoa elokuvassa. Pinocchion seikkaillessa omilla teillään, Geppetto lähinnä vain on kissansa Figaron ja kalansa Cleon kanssa.
     Pinocchion oikean ja väärän opettelun hankalaksi tekee Rehti Repo (Walter Catlett), joka on täysin muuta kuin hänen nimensä väittää. Rehti on kirjaimellisesti viekas kuin kettu, ollessaan kyseinen eläin. Hän etsii helposti huijattavia henkilöitä, jotta pysyisi itse varakkaana ja ylempiarvoisena. Rehtiä auttaa mykkä Kimi Keppostin, joka on usean tämän jälkeen ilmestyneen Disney-leffan tapaan pahiksen hömelö apuri, joka toilailee jatkuvasti. Kimiä voisi pitää siis yhtenä ensimmäisistä, ellei jopa ensimmäisenä Disneyn typerä avustaja -hahmona!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat nukke-esityksiä järjestävä Stromboli (Charles Judles), jota kiinnostaa lähinnä raha, töykeä poika Lampunsydän (Frankie Darro), joka haluaa pitää hauskaa ja Sininen haltijatar (Evelyn Venable), jonka taian ansiosta Pinocchio herää henkiin.

Pinocchiosta löytyy oikein mainiota tunnelmaa. Mukana on iloa, jännitystä, sekä hieman seikkailua ja vähän jopa surullisuuttakin. Ennen kaikkea elokuva sisältää kuitenkin opetuksia. Pinocchion täytyy tosiaan opetella tiettyjä asioita, kasvaakseen hyväksi ihmiseksi ja samalla nämä opetukset vihjataan lapsikatsojillekin, jotta he oppisivat oikean ja väärän ero, sekä miksi valehtelu on väärin. Valehtelemisen vaikutukset kuvataan tietty sillä, että Pinocchion nenä pitenee ja siihen alkaa kasvaa myös oksia ja lehtiä. Tämä on noussut todella tunnetuksi hetkeksi elokuvassa ja jotkut vanhemmat varmasti ovat varoittaneet lapsiaan, että jos he valehtelevat, niin heillekin kasvaa pitkät nenät. Päähahmoa lukuunottamatta muut henkilöt ovat mukana lähinnä antaakseen näitä opetuksia. Opetukset tekevät Pinocchiosta selkeän, vanhanaikaisen sadun, joissa opetus on aina tärkeintä, jotta lapset kasvaisivat hyviksi ihmisiksi. Ja tietysti, jos toimii tuhmasti, niin leffa näyttää, että sillä on hintansa. Satutunnelma on hienosti luotu leffaan ja elokuva alkaakin sillä, että pöydällä näkyy satukirja, jonka kantta koristaa Pinocchion logo.

Vaikka leffa on täynnä riemua ja iloa, löytyy siitä synkempääkin puolta, esimerkiksi Rehti Repon ja Kimi Keppostimen houkutellessa Pinocchiota lähtemään mukaansa - mikä on jälleen opetus lapsille siitä, ettei tuntemattomille saa puhua, ihan sama kuinka paljon karkkia heillä olisi taskuissa - joka kuulostaa pienen puupojan puukorvissa oikein mainiolta, etenkin jos tiedossa olisi mainetta ja kunniaa näyttelemisen takia. Toinen esimerkki on hämärä Huvitusten saari, jonne Pinocchio päätyy käymään ja jossa todella tapahtuu kummallisuuksia ja jopa aika karmiviakin asioita. Loppuhuipennuksessa on tietysti monien tuntema suuri ja paha valas Monstro, joka nostaa leffaa hieman mahtipontisempiin mittoihin. Erilaiset tapahtumat ovat mielenkiintoisia ja toimivia, mutta valitettavasti ne tuntuvat olevan täysin irrallaan toisistaan, jolloin paikoitellen tarina tuntuu vain hyppivän osiosta toiseen. Kuitenkin kyseessä on hyvä elokuva, joka kannattaa ehdottomasti katsoa ja näyttää lapsille, etenkin kun teos on yksi Disneyn ensimmäisistä ja siten todellinen klassikko!

Elokuva on musikaali, kuten edeltäjänsä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937). Pinocchion laulut ovat parempia kuin Lumikissa ja ne ovat jääneet elämään vuosien varrella. Jopa Disney-yhtiö itse käyttää leffan kappaleita yhä. Aloituskappale "When You Wish Upon a Starin" melodiaa on käytetty jo vuosia Disneyn logon ilmestyessä ruutuun elokuvien alussa, minkä lisäksi Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearlissa (2003) kuultava "A Pirate's Life for Me" on saanut inspiraation Pinocchion "Hi Diddle Dee Dee" -kappaleen "An actor's life for me" -kohdasta. Näiden lisäksi elokuvassa kuullaan myös Geppetton laulama "Little Wooden Head", Samu Sirkan hyräilemä "Give a Little Whistle" ja Pinocchion hoilaama "I've Got No Strings".

Pinocchio on piirretty erinomaisesti. Hahmot ovat mielenkiintoisemman näköisiä kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvassa ja liikkeet ovat kaikinpuolin sulavampia. Taustat ovat yksityiskohtaiset ja suuret kohtaukset ovat tyylikkäät. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Ben Sharpsteen ja Hamilton Luske, joista ensimmäinen toimi Lumikissakin ohjaajana. Kaksikon apuna ovat toimineet T. Hee, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts, sekä Norman Ferguson, joka ehdotti tarinaa Walt Disneylle. Viisikko on ohjannut yksittäisiä kohtauksia leffaan. Käsikirjoitusta on työstänyt seitsemän henkilöä, jotka ovat saaneet siirrettyä ja muokattua hieman synkemmän tarinan Disney-muotoon.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on yksin- tai moninpelinä pelattava "Pinocchio Knows Trivia Challenge", Meghan Jette Martinin versio "When You Wish Upon a Star" -kappaleesta, sekä elokuvan biisit erikseen kuunneltavina. Näiden lisäksi elokuvan voi katsoa pienten tietoiskujen kera. Jos leffan teosta kaipaa tietoa ja pätkiä, täytyy olla kärsivällisyyttä metsästämiseen, sillä kahden levyn versio elokuvasta myytiin loppuun jo aikoja sitten.

Yhteenveto: Pinocchio on mainio teos, jonka päätarkoitus on selkeästi tarjota opetuksia ja elämänohjeita lapsille valehtelusta, oikeasta ja väärästä, sekä siitä, ettei tuntemattomille saa puhua, eikä saa olla itsekäs. Tarina sisältää hyviä ja jopa jännittäviä seikkailuja, mutta valitettavasti nämä erilaiset tapahtumat eivät tunnu yhdistyvän kunnolla toisiinsa, jolloin tarina lähinnä hyppii kohtauksesta toiseen. Päähenkilönä Pinocchio on mainio ja on mielenkiintoista seurata hänen kehittymistään leffan aikana. Samu Sirkka on myös hyvä, mutta suurimmaksi osaksi sivuhahmot ovat mukana vain tarjotakseen opetuksia. Elokuva on animoitu erittäin hyvin ja liike on sulavaa. Myös leffan laulut ovat hyviä. Lasten kannattaa tosiaan katsoa tämä sen tärkeiden opetusten takia, sekä siksi, että elokuva sisältää oivallisia seikkailuhetkiä ja jännitystä. Pinocchio on myös todellinen Disney-klassikko, joten myös sen takia lasten täytyy se nähdä. Aikuisetkin katsovat sen mielellään siinä samalla, etenkin jos leffa kuului omiin suosikkeihin lapsena. 2000-luvun alussa elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta onneksi John Lasseterin noustessa Walt Disneyn animaatioyhtiön johtoon, hän pisti lopun suunnitelmalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Pinocchio, 1940, Walt Disney Productions