Arvostelu: Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkinen (The Adventures of Ichabod and Mr. Toad - 1949)

HERRA RUPIKONNA JA IISOPPI KURKINEN

THE ADVENTURES OF ICHABOD AND MR. TOAD

Ohjaus: James Algar, Clyde Geronimi ja Jack Kinney
Pääosissa: Basil Rathbone, Eric Blore, J. Pat O'Malley, Campbell Grant, Claud Allister, Colin Campbell, Alec Harford, Bing Crospy ja Pinto Colvig
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 8 minuuttia
Ikäraja: 7

The Adventures of Ichabod and Mr. Toad, eli suomalaisittain Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkinen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 11. osa. Elokuvan teko alkoi jo vuonna 1938, kun herra Disneylle esiteltiin Kenneth Grahamen kirjoittama "Kaislikossa suhisee" ("The Wind in the Willows" - 1908) ja siitä aiottiin tehdä oma animaatioelokuvansa. Kuitenkin kun toinen maailmansota alkoi, Walt Disney ei voinut samalla tavalla enää tehdä koko illan leffoja, jolloin projekti pistettiin jäihin. Sodan aikana herra Disney ja animaattorit tulivat siihen tulokseen, ettei leffa toimisi yksittäisenä filminä, joten he päättivät julkaista sen jonkin toisen tarinan kanssa yhtenä kokonaisuutena. "Kaislikossa suhisee" oli aluksi tarkoitus yhdistää "Mickey and the Beanstalk" -lyhytelokuvaan, mutta se päätyikin Disneyn aiempaan teokseen, Pennittömään ja suruttomaan (Fun and Fancy Free - 1947). Samalla yhtiö suunnitteli elokuvaa Washington Irvingin novellista "The Legend of Sleepy Hollow" (1820), mutta tarina todettiin liian lyhyeksi kunnon elokuvaan. Vuonna 1947 Disney keksi yhdistää "Kaislikossa suhisee" ja "The Legend of Sleepy Hollow'n" yhdeksi kokonaisuudeksi ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 1949 (Suomessa se nähtiin vasta 2000-luvulla DVD-julkaisuna) ja siitä pidettiin. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut jäädä unholaan, eikä se tule koskaan kenellekään mieleen ensimmäisenä, kun pitäisi luetella Disney-klassikoita. Itse en ollut koskaan aiemmin edes nähnyt sitä. Kuitenkin kun kuulin, mitkä tarinat leffa sisältää, kiinnostuin kovasti, sillä pidän Tim Burtonin Päättömästä ratsumiehestä (Sleepy Hollow - 1999) ja minua kiehtoi tietää, miten Disney olisi toteuttanut niin karmivan tarinan. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin, että olisi vihdoin aika katsoa Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkinen. Ostinkin sen syntymäpäivänäni ja katsoin sen samana iltana ensimmäistä kertaa.

Elokuva koostuu Pennittömän ja suruttoman tavoin kahdesta täysin erilaisesta tarinasta. Tarinat on yhdistetty parilla hassulla kuvalla, joiden aikana kyseisen sadun kirja tulee ulos hyllystä ja kertojaääni alkaa lukea sitä. Ensimmäisenä nähdään Basil Rathbonen kertoma Rupikonnan tarina, eli "Kaislikossa suhisee" -osio. Siinä herra Mäyrä (Campbell Grant), arvokas Vesirotta (Claude Allister) ja sympaattinen Myyrä (Colin Campbell) yrittävät keksiä, miten saisivat erilaisia hullutuksia keksivän Rupikonnan (Eric Blore) aisoihin. Tällä kertaa hän nimittäin rymistelee hevosystävänsä Cyril Proudbottomin (J. Pat O'Malley) kanssa ympäri kyliä. Tarinaan liittyy myös varastettu automobiili, oikeudenkäynti ja suuri loppuhuipennus. Rupikonnan tarina on muuten ihan hassu, mutta usein tuntuu siltä, että tarina olisi kuitenkin pitänyt saada omaksi elokuvakseen, sillä puoleen tuntiin tiivistettynä se tuntuu välillä kiirehtivän ihan liikaa. Toisaalta jotkut kohdat kestävät tarpeettoman kauan, kuten tylsäksi muuttuva oikeudenkäynti, joten kyseessä on vain kehno rytmitys. Opetuksia on yritetty tunkea mukaan, mutta ne ovat niin laiskasti ujutettuja, ettei niillä tunnu olevan väliä. Loppuhuipennus käy myös hieman liian pitkäveteiseksi, jolloin toivoisi, että leffa siirtyisi seuraavaan tarinaan. Pari ihan hauskaa juttua on mukana, mutta muuten homma ei ihan toimi.

Toinen tarina taas kertoo opettaja Ichabod Cranesta, joka matkustaa Sleepy Hollowiin ja tapaa siellä kauniin Katrina van Tasselin, johon hän ihastuu. Kylän karskein äijä Brom Bones ei kuitenkaan pidä Ichabodista ja yrittää saada Katrinan itselleen. Niin ja jossain kohtaa mukaan tungetaan tarina päättömästä ratsumiehestä, joka piinaa kylää. Odotin kovasti näkeväni tämän toisen tarinan, mutta valitettavasti se onkin todella mitäänsanomaton. Sleepy Hollowista olisi helposti saanut aikaiseksi hieman karmivan, mutta lapsiystävällisen kummitustarinan, mutta se käyttääkin aikaa ihan muihin juttuihin. Päätön ratsumies nähdään vasta leffan viimeisten kymmenen minuutin aikana ja sitten elokuva jo päättyykin. Hahmon osuus on parasta elokuvassa, joten onkin harmi, ettei hän pääse loistamaan kunnolla. Lapsille lopetus voi olla hieman jännittävä, mutta se voisi olla vielä jotain enemmän, jotta vanhemmatkin viihtyisivät. Toinenkaan tarina ei ole kovin mukaansatempaava ja vaikka sekin sisältää pari ihan hassua kohtaa, on lopputulos heikko. Tämän tarinan kertojana ja useiden hahmojen ääninä toimii Bing Crospy.

Monen aiemman Walt Disney -klassikon tapaan myös Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkinen sisältää lauluja. Heti alkutekstien aikana kuullaan lyhyt esittelykipale. Ensimmäisen tarinan aikana kuullaan vain Rupikonnan ja Cyrilin hoilaama "The Merrily Song", joka sopii kohtaukseen, muttei jää mitenkään mieleen. Toisessa tarinassa sen sijaan lauletaan paljon, eivätkä hahmot puhu siinä lähes lainkaan. Tarina alkaa Ichabod Cranen esittelylaululla, joka kuulostaa aluksi vanhojen Aku Ankka -lyhyelokuvien tunnushoilotukselta. Tarinan toinen laulu esittelee Katrinan ja viimeisessä laulussa Brom Bones kertoo päättömästä ratsumiehestä. "Päätön ratsumies" -tarinankin laulut ovat aika mitäänsanomattomia.

Elokuva on animoitu ihan kivasti, mutta paikoitellen piirrosjälki ei ole parhaimmasta päästä. Taustoihin ei ole panostettu samalla tavalla kuin yleensä Disney-leffoissa ja hahmojen liikkeet eivät välillä näytä erityisen hyviltä. Leffan ohjaajina toimivat James Algar, Clyde Geronimi ja Jack Kinney, joista ensimmäinen ohjasi ensimmäisen tarinan ja kaksi jälkimmäistä toisen. Kolmikko ei ole tehnyt kovin kummoista työtä ja välillä tuntuu siltä, ettei projekti ole oikein kiinnostanut ketään. Kahta tarinaa lyhytelokuviksi sovittivat kuusi eri käsikirjoittajaa, eivätkä he ole saaneet toteutettua tiivistämistä onnistuneesti.

Yhteenveto: Kumpikaan Herra Rupikonnan ja Iisoppi Kurkisen tarinoista ei ole kovin kummoisesti toteutettu, jolloin leffa tuntuu aika tylsältä, vaikka kestääkin vain juuri ja juuri yli tunnin. Vaikka kummastakin löytyy pari hassua juttua, eivät ne pelasta kokonaisuutta. Ensimmäinen tarina tuntuu välillä kiirehtivän ja välillä taas hidastelevan turhaan. Toinen taas löytää juttunsa (eli päättömän ratsumiehen) vasta lopussa, jolloin siinäkin on paljon tarpeetonta materiaalia. Laulut eivät jää mieleen, eikä animointi ole parhaimmasta päästä. Kyllä Herra Rupikonnan ja Iisoppi Kurkisen ainakin kerran vilkaisee, muttei sitä luultavasti kovin nopeasti jaksa uudelleen katsoa. Onneksi tähän loppuivat Disneyn sodanaikaiset yhdistelmäteokset ja seuraavaksi päästään takaisin kunnon elokuvien pariin, alkaen Tuhkimosta (Cinderella - 1950).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.my-sf.com
The Adventures of Ichabod and Mr. Toad, 1949, Walt Disney Productions

Arvostelu: Pennitön ja suruton (Fun and Fancy Free - 1947)

PENNITÖN JA SURUTON

FUN AND FANCY FREE

Ohjaus: Jack Kinney, Hamilton Luske, Bill Roberts ja William Morgan
Pääosissa: Cliff Edwards, Walt Disney, Clarence Nash, Pinto Colvig, Edgar Bergen, Luana Patten, Billy Gilbert, Anita Gordon ja Dinah Shore
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 13 minuuttia
Ikäraja: S

Fun and Fancy Free, eli suomalaisittain Pennitön ja suruton on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan yhdeksäs osa. Se on yksi 1940-luvulla julkaistuista pakettielokuvista, joiden tarkoituksena oli pitää Disney-yhtiö tarpeeksi varakkaana, jotta toisen maailmansodan jälkeen yhtiö voisi taas tehdä koko illan leffoja. Elokuva koostuu kahdesta tarinasta: "Mikki ja pavunvarsi", joka on tietty muunneltu versio 1700-luvun englantilaisesta sadusta "Jack and the Beanstalk" ("Jaakko ja pavunvarsi") ja "Bongo", joka perustuu Sinclair Lewisin lastenkirjaan "Little Bear Bongo" (1930). Mikki-tarinan työstäminen lähti käyntiin 1940-luvun alussa, kun herra Disney riemastui ideasta ja se kulki pitkään nimellä "The Legend of Happy Valley". Kuitenkin loppuvuodesta 1941 leffa jouduttiin pistämään jäihin sodan takia. Samaan aikaan "Bongo"-leffan työstäminen alkoi ja yhtiö suunnitteli sen yhdistämistä Dumboon (1941) sirkusteeman takia, mutta sekin päätyi jäihin. Lopulta tarinoiden työstämistä alettiin jälleen jatkamaan ja ne päätettiin yhdistää toisiinsa. Näin syntyi Pennitön ja suruton, joka sai ensi-iltansa syksyllä 1947 (Suomessa vasta loppuvuodesta 1952). Elokuvasta pidettiin, mutta se ei ole jäänyt elämään kovin hyvin. Jotkut eivät ole koskaan edes kuulleet siitä, vaikka katsoisivatkin paljon Disney-leffoja. Itse taas muistan, että näin Pennittömän ja suruttoman lapsena ja että omistin sen VHS:nä. Siitä on kuitenkin niin monta vuotta, kun olen nähnyt sen viimeksi, etten muistanut enää muuta kuin sen, että siinä on yhdistetty Mikki, Aku ja Hessu "Jaakko ja pavunvarsi" -satuun. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostellu noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, kun olen armeijassa, tiesin, että olisi aika katsoa tämä leffa uudestaan. Ostinkin sen kesän lopulla itselleni DVD:nä ja katsoin sen eräänä aamuna.

Pennitön ja suruton koostuu tosiaan kahdesta tarinasta, joista ensimmäisenä näemme "Bongon". Se kertoo sirkuskarhu Bongosta, joka pakenee metsään ja alkaa tutkia maailmaa. Siellä hän kohtaa tyttökarhu Lulubellen ja ihastuu tähän, mutta romanssi ei niin vain lähdekään käyntiin suurikokoisen kilpakosija Kyhmyleuan takia. Tarina on saatu kiinnostavaksi ja on hyvä, ettei sitä toteutettu kunnon elokuvana, sillä jo tällaisena siitä löytyy pari hieman liian hidasta kohtausta. Mukaan on kuitenkin saatu paljon huumoria ja Bongon seikkailut tuovat hymyn huulille useasti, etenkin kun karhut läpsivät toisiaan hellyyden osoituksena. Hieman kuitenkin harmittaa, että hahmot eivät puhu mitään, vaan koko tarina kulkee eteenpäin Dinah Shoren kertojaäänen kanssa. Hän myös laulaa paljon tarinan aikana. Olisi paljon kiinnostavampaa seurata Bongon matkaa ilman jatkuvaa selitystä ja tekijät olisivat voineet näyttää Bongon tunteet sen sijaan, että kertoisivat niistä. Hauskojen hetkien takia "Bongo" on kuitenkin mainio pätkä, jonka katsoo mielellään.

Toinen tarina on sitten se "Mikki ja pavunvarsi", jossa surulliseksi paikaksi muuttuneessa Onnenlaaksossa asuvat Mikki Hiiri (Walt Disney itse!), Aku Ankka (Clarence Nash) ja Hessu Hopo (Pinto Colvig) saavat haltuunsa taikapapuja, joista kasvaa suuren suuri pavunvarsi. Kolmikko kiipeää sitä pitkin korkealle taivaaseen ja päätyy jättiläisen (Billy Gilbert) linnaan. Tämä tarina on todella oivallinen, mikä syntyy pääasiassa aivan loistavista päähenkilöistä. Varsinkin äksyilevä Aku on aina ollut lähellä sydäntäni, minkä lisäksi Hessun hölmöilyt ovat mahtavia. Mikki toimii tietty tarinan sankarina, mutta hän ei ole mielestäni yhtä mukaansatempaava tapaus. Pennitön ja suruton on Disneyn ensimmäinen elokuva, jossa kolmikko nähdään yhdessä ja toivon erittäin paljon sen tapahtuvan vielä uudestaan, sillä he ovat niin täydellinen trio, että parempaa saa hakea! Tämäkin tarina sisältää paljon hassuja hetkiä, minkä lisäksi jättiläisen linnassa meininki muuttuu välillä pienesti jännittäväksi, etenkin lapsille. Valitettavasti tämäkin tarina pilataan kertojaäänellä. Tässä se häiritsee paljon enemmän kuin "Bongossa", sillä tarina keskeytyy vähän väliä siihen, että näytetään oikeita näyttelijöitä. Edgar Bergen nimittäin kertoo pavunvarsisatua tyttärelleen ja kahdelle nukelle, jotka elävät. Nämä näytellyt pätkät ovat täysin turhia ja joka kerta, kun ne ilmestyvät ruutuun, toivoisi, että Mikin, Akun ja Hessun seikkailu jatkuisi taas. Kohtausten laatu ei ole muutenkaan korkea, sillä Bergen puhuu vatsasta nukkejen repliikit ja katsojana voi täysin selvästi nähdä Bergenin suun liikkuvan hieman. Jos näytellyt pätkät piti tunkea mukaan, niin miksei olisi voinut palkata jotain, joka osaisi tehdä homman huomaamattomammin?

Tarinat on yritetty yhdistää toisiinsa Pinocchiosta (1940) tutulla Samu Sirkalla (Cliff Edwards), joka päätyy kuuntelemaan nämä sadut eri taloissa. Samu Sirkan lisäksi leffasta nähdään nopeasti myös kultakala Cleo. Samun paluu on tietty kiva asia, mutta hänen roolinsa olisi voinut olla paremmin mietitty. Pennitön ja suruton olisi kokonaisuutensa selvästi parempi, jos hän olisi vaikkapa toiminut kertojana tai jos hän olisi yksinkertaisesti vain esitellyt tarinat ja katsojat saisivat rauhassa seurata satuja ilman jatkuvia keskeytyksiä.

Aiempien Disney-teosten tapaan myös Pennittömässä ja suruttomassa musiikki ja laulu ovat tärkeä tekijä. Alkutekstien aikana soi nimikkobiisi "Fun and Fancy Free", joka siirtyy suoraan Samu Sirkan lauluun "I'm a Happy-Go-Lucky Fellow". Bongon tarinan aikana kuullaan Dinah Shoren esittämänä mukavan tunnelmallinen "Lazy Countryside", hempeä "Too Good to be True" ja hauska "Say It with a Slap", jonka aikana karhut läpsivät toisiaan. "Mikki ja pavunvarren" aikana kuullaan Anita Gordonin ääninäyttelemän taikaharpun laulamat "My, What a Happy Day" ja "My Favorite Dream", sekä Hessun ja Akun laulama "Eat Until I Die" ja Willie-jättiläisen hoilaama "Fee Fi Fo Fum". Lopuksi kuullaan vielä nimikkokappale uudestaan.

Animointi on pääasiassa hyvää läpi leffan, vaikka ensimmäisessä tarinassa Bongo itse ei ole välillä mitä parhaiten toteutettu. Metsän eläimet ovat kuitenkin todella selkeää Disney-tyyliä ja yhdet oravat muistuttavat todella voimakkaasti Tikua ja Takua. Taustat ovat tyylikkäät koko elokuvan ajan. "Bongon" ohjauksesta vastaa mm. Pinocchiota ja Dumboa ohjannut Jack Kinney ja "Mikki ja pavunvarren" ohjaajina toimivat Hamilton Luske ja Bill Roberts, jotka olivat myös mukana kahdessa mainitsemassani leffassa. Näytellyn osion ohjasi William Morgan, mutta hänen osuutensa olisi voinut pyyhkiä kokonaan pois.

Yhteenveto: Pennitön ja suruton on ihan kiva elokuva, jonka ensimmäinen tarina Bongo-karhusta on hieman liian pitkä ja toinen tarina Mikistä ja pavunvarresta olisi oikein mainio, jos se ei keskeytyisi jatkuvasti kohtauksilla, joissa Edgar Bergen toimii kertojana lapselleen ja kahdelle nukelle. Jos näytellyt osiot ja "Bongo"-tarinan kertojaäänen olisi ottanut pois, ja tarinat yhdistäisi yksinkertaisesti Samu Sirkalla, toimisi leffa huomattavasti paremmin. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, etenkin Mikin, Akun ja Hessun kanssa, joita Disney-yhtiön pitäisi käyttää enemmän elokuvissaan. Laulut ovat ihan hyviä, mutteivät jää mieleen. Animaatio on pääasiassa toimivasti toteutettu, mutta mukana on myös muutamia heikommin piirrettyjä kohtia. Varsinkin lapsille suosittelen Pennitöntä ja surutonta, sillä siinä on oivallisesti seikkailua, huumoria, romantiikkaa ja hieman jopa jännitystä, ja kyllähän sen vanhempana katsoo sujuvasti vierestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Fun and Fancy Free, 1947, Walt Disney Productions

Arvostelu: Saludos Amigos / Oppitunti (1942)

SALUDOS AMIGOS (1942)

OPPITUNTI

Ohjaus: Wilfred Jackson, Jack Kinney, Hamilton Luske ja Bill Roberts
Pääosissa: Clarence Nash, Pinto Colvig ja José Oliveira
Genre: animaatio, komedia, dokumentti
Kesto: 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Saludos Amigos, eli suomalaisittain Oppitunti on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kuudes osa. Elokuva tehtiin parantamaan Yhdysvaltojen ja Etelä-Amerikan maiden välejä, sillä useilla jälkimmäisen mailla oli hyvät välit natsi-Saksaan, eikä USA halunnut vihollisia lähistölle. Jotkut Disney-hahmot olivat suosittuja latinalaisessa Amerikassa, jolloin Mikki Hiiri sun muut heput haluttiin esitellä kunnolla etelänaapureille. Elokuva sai ensiesityksensä 1942 Brasiliassa ja Argentiinassa, ja ilmestyi vasta vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa. Suomeen teos saapui yli kymmenen vuotta myöhässä. Saludos Amigos sai kolme Oscar-ehdokkuutta ja se menestyi, mutta se ei ole jäänyt ihmisten mieleen lähes ollenkaan. Nykypäivänä monet eivät ole edes kuulleet leffasta, eikä tämä ole ensimmäisten parinkymmenen joukossa, jotka tulevat mieleen sanasta "Disney-klassikko". Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt elokuvaa. Olin kuullut siitä muutamia juttuja, mutta ne eivät saaneet minua innostumaan koko pätkästä. Ja kyseessä todellakin on "pätkä", sillä leffa kestää vain neljäkymmentä minuuttia! Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Saludos Amigos oli Fantasian (1940) ohessa toinen, josta mietin, etten kirjoittaisi arvostelua lainkaan, sillä en laskenut tätä kunnon elokuvaksi, vaan todella pitkäksi lyhäriksi. Lopulta kuitenkin päätin, etten jätä näitä kahta teosta väliin. Sain ystävältäni Saludos Amigosin DVD:nä ja katsoin sen eräänä iltana.

Walt Disney -yhtiön animaattorit lähtevät matkalle Etelä-Amerikkaan ja kertovat neljä tarinaa, jotka syntyivät matkan aikana.

Saludos Amigosia on vaikea laskea kunnon elokuvaksi. Leffan suomennos "Oppitunti" on todella osuva, sillä sellainen tämä on. Kunnon juonta ei ole, vaan teoksessa esitellään erilaisia kulttuureja ja välillä pistetään animaatiota sekaan, jotta lapsilla olisi hauskaa. Fred Shields toimii selostajana läpi teoksen, selittäen pieniä tietoiskuja erilaisista paikoista ja tavoista, mikä luo vahvan dokumenttitunnelman. Tietoiskujen väleissä nähdään lyhyitä animaatiopätkiä, jotka sisältävät myös tietoa. Ensimmäinen pätkä toimii lähinnä jatkumona animaattoreiden matkalle, kun Aku Ankka (Clarence Nash) seikkailee turistina Etelä-Amerikan suurimmalla järvellä, Titicacalla. Kyseessä ei kuitenkaan ole kunnon tarina, sillä siinä ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua; Aku vain nähdään ottamassa kuvia ja Shieldsin selostus kertoo, mitä tapahtuu. Aku on tuttuun tapaansa hassu hahmo, mutta silti jää kaipaamaan jotain enemmän.

Toisessa animaatiopätkässä on onneksi selkeä tarina. Se kertoo pienestä postikone Pedrosta, joka lähtee ensimmäiselle postinkuljetusmatkalleen. Tarina nappaa helposti mukaan suloisen lentokoneen ansiosta ja siinä on joitain hupaisia hetkiä. Pedro-kertomus on hyvä, mutta sen jälkeen tuleva Hessu Hopo -pätkä on jopa aivan mahtava! Siinä Hessu (Pinto Colvig) pääsee kokeilemaan gauchojen (etelä-amerikkalainen versio cowboysta) elämää ja harjoittelee esimerkiksi strutsinmetsästystä ja hevosten satuloimista. Pätkässä saa nauraa oikein kunnolla ja sen haluaa katsoa heti uudestaan! Neljännessä animaatiossa esiintyy jälleen Aku, joka saa kaverikseen ensiesiintymisensä tekevä José Carioca (José Oliveira), joka pitää sambasta. Ja sitten elokuva loppuu, siinä se. Saludos Amigos kestää tosiaan vain neljäkymmentä minuuttia, mikä kuluu todella nopeasti, etenkin kun vähän väliä alkaa uusi lyhäri. Kokonaisuus on ihan toimiva, muttei tee erityistä vaikutusta. Vaikka sen aikana oppii jotain uutta, tuntuu se silti aika tyhjentävältä kokonaisuudelta. Ei ihme, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieleen, sillä siinä ei ole oikein mitään muistettavan arvoista - jos loistavaa Hessu-hassuttelua ei laske mukaan.

Animaatio-osuudet on piirretty todella oivallisesti ja niissä on selkeää Disney-henkeää. Ennen viimeistä Aku-kohtausta nähdään tyylikäs animoitu osio, jossa on leikitty upeasti väreillä ja maisemilla. Animaattoreiden matkat ovat ihan hyvin kuvattuja. Elokuvassa kuultava musiikki on myös ihan hyvää, muttei mielestäni Oscar-ehdokkuuden tasoista. Alkukappaletta "Saludos Amigos" lukuunottamatta leffan sävellykset eivät jää mieleen. Leffan ohjaajina toimivat Hamilton Luske, Wilfred Jackson, Bill Roberts ja Jack Kinney, jotka ovat tehneet kelvollista työtä animaatiopätkien kohdalla.

Yhteenveto: Saludos Amigos on omalla tavallaan menevä pätkä, mutta tavallaan myös todella unohdettava teos. Shieldsin selostajaääni tekee useista kohdista liian dokumentaariset, jolloin tätä ei viihteenä voi katsoa. Elokuva on suomalaisen nimensä tapaan oppituntimainen ja vaikka eri kulttuureista kuuleminen on mielenkiintoista, toivoisi leffan olevan vain täynnä animoituja lyhyttarinoita. Pedro-postikoneen tarina on hyvä ja Hessu-gauchon hölmöilyt ovat hulvattomia, mutta siihen se sitten jää. Animointijälki on tuttua Disneyä, mitä on mukavaa katsella. Lapsille Saludos Amigos on toimiva kokonaisuus, kun mukana on hassuja juttuja ja mielenkiintoisia faktoja, eikä leffa kestä kovin kauaa. Aikuisille lyhyt kesto voi aiheuttaa tunteen hätiköidystä tuotoksesta, mutta kyllä sen siinä katsoo jälkikasvun seurassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Saludos Amigos, 1942, Walt Disney Productions

Arvostelu: Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937)

LUMIKKI JA SEITSEMÄN KÄÄPIÖTÄ

SNOW WHITE AND THE SEVEN DWARFS

Ohjaus: David Hand, William Cottrell, Wilfred Jackson, Larry Morey, Perce Pearce ja Ben Sharpsteen
Pääosissa: Adriana Caselotti, Lucille La Verne, Roy Atwell, Pinto Colvig, Billy Gilbert, Scotty Mattraw, Otis Harlan, Stuart Buchanan ja Moroni Olsen
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

"Kerro, kerro, kuvastin, ken on maassa kaunehin?"

Snow White and the Seven Dwarfs, eli suomalaisittain Lumikki ja seitsemän kääpiötä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan ensimmäinen osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun "Lumikki"("Schneewittchen" - 1812). Kyseessä on yksi ensimmäisistä koko illan animaatioelokuvista, joten historiallisesti Lumikki ja seitsemän kääpiötä on erittäin tärkeä teos. Ilman sitä ei olisi nykyisiä Walt Disneyn tai Pixarin tai DreamWorksin elokuvia. Elokuva oli ilmestyessään jättimäinen hitti ja sitä seurasikin satoja animaatioelokuvia. Leffa voitti kunniapalkinnon Oscar-gaalassa 1939, sillä se oli niin mullistava elokuva. Itse tiesin tarinan, mutten muista, että olisin nähnyt elokuvaa lapsena. Jos näin tosiaan on, näin Lumikki ja seitsemän kääpiötä vasta keväällä 2014. Kun ostin Disney-elokuvia Blu-raylle, Lumikki ja seitsemän kääpiötä tuli tietenkin ostettua ensimmäisten joukossa, sillä se on klassikkosarjan aloittajana merkittävä leffa. Vuoden 2017 alussa tein päätöksen, että arvostelen lähes kaikki Walt Disneyn animaatioklassikot tästä Bernard ja Bianca Australiassa -leffaan (The Rescuers Down Under - 1990) asti ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, sillä olen armeijassa silloin, enkä ehdi kirjoittamaan. Näitä arvosteluja tulee yksi per viikko aina keskiviikkoisin heinäkuun alkuun saakka. Toivon, että pidätte näistä arvosteluista ja koette kanssani Disneyn magiaa. Tämä oli toinen kerta, kun näin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan.

Paha kuningatar haluaa olla kaikkein kaunein koko maailmassa ja kun hänen tytärpuolensa Lumikki paljastuukin kaikista kauneimmaksi, kuningatar käskee metsästäjän viemään Lumikin metsään ja tappamaan hänet. Metsästäjä ei kuitenkaan pysty tähän, jolloin Lumikki karkaa ja päätyy asumaan seitsemän kääpiön kanssa metsän keskelle.

Lumikki (Adriana Caselotti) ei kuulu suosikkeihini Disney-prinsessoista, sillä hän ei ole hahmona kovin kummoinen. Hänestä on tehty stereotyyppinen nainen, joka on äidillisen hellä, mutta myös tiukka ja rakastaa siivoamista. Vaikka Lumikki onkin tarinan päähenkilö, hän tuntuu oudon etäiseltä, jolloin hänestä on jokseenkin vaikea pitää. Hahmosta saa pääasiassa selville vain, että hän on muka niin kaunis, että kaikki ihastuvat häneen heti - jopa metsän eläimet, jotka auttavat Lumikkia siivoiluissa. Tavallaan kyseessä on aika tylsä hahmo, jonka hauskin puoli on se, miten hän juoksee dramaattisesti kädet levällään. Caselottin ääni on ärsyttävän korkea ja etenkin lauluosuuksissa hänen ulinaansa on vaikea kuunnella.
     Elokuva pahis on tosiaan Lumikin äitipuoli, eli kuningatar (Lucille La Verne), joka haluaa olla kaikista kaunein, eikä hyväksy sitä, jos joku toinen on. Kuningatar on valmis tappamaan, jotta pysyisi kaikkein kauneimpana. Omasta mielestäni kyseessä ei ole kovin kummoisen näköinen ilmestys ja ottaen huomioon, ettei leffassa esiinny muita naishahmoja kuin kuningatar ja Lumikki, on hän tainnut murhata jo aika monta naikkosta aiemminkin. Loppupuolella käy selväksi, että kuningattarella on myös taikavoimia, millä hahmosta tehdään kiinnostava.

Leffan seitsemän kääpiötä ovat Viisas (Roy Atwell), Jörö (Pinto Colvig), Unelias (myös Colvig), Lystikäs (Otis Harlan), Nuhanenä (Billy Gilbert), Ujo (Scotty Mattraw) ja Vilkas, joka ei puhu mitään koko elokuvan aikana. Viisas on nimensä mukaan porukan fiksuin, joka voisi tehdä hänestä muuten tylsän hahmon, mutta oivana lisäyksenä on, että Viisas takeltelee sanoissa kaiken aikaa. Jörö on kaiken aikaa tympeä, mutta silti hauska tapaus. Unelias näyttää nimensä mukaisesti kaiken aikaa siltä, että meinaa nukahtaa paikoilleen. Lystikäs hekottelee pariin otteeseen, mutta jää täysin taka-alalle. Nuhanenän aivastelut ovat niin voimakkaita, että koko kääpiöiden mökki tärisee. Ujolle puhuminen on vaikeaa ja hän punastuu todella herkästi. Vilkas on porukan nuorin ja innokkain. Hänen kaapunsa tuntuu olevan liian iso ja hän kompastuukin siihen usein. Kääpiöt ovat selvästi parasta elokuvassa ja he tuovat mukaan tarvittavaa huumoria, jota ilman elokuva saattaisi olla hieman pitkäveteinen. Jos joku ei tiennyt, kääpiöt ovat ihmisiä lyhyempiä tyyppejä, jotka tarinoiden mukaan työskentelevät kaivoksissa ja joilla on isot parrat.
     Muita hahmoja ovat lyhyessä roolissa oleva metsästäjä (Stuart Buchanan) ja nimetön prinssi (Harry Stockwell), johon Lumikki rakastuu välittömästi. Prinssi esiintyy myös tosi vähän leffassa ja hänen hahmonsa jää todella pinnalliseksi. Hahmolla ei ole minkäänlaista taustaa - hän vain sattuu tapaamaan Lumikin ja kaksikko hieman lauleskelee, kunnes toisen pitää lähteä. Loppuelokuvan ajan Lumikki haaveilee prinssistä, mitä ilman katsoja unohtaisi koko hepun helposti.

Olen aina pitänyt "Lumikista" tarinana ja Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä on mielestäni paras versio tarinasta. Elokuva on hyvin yksinkertainen, mutta erittäin mielenkiintoinen ja kaunis. Alussa esitellään todella nopeasti Lumikki ja kuningatar, eikä kestä kuin muutama minuutti, niin metsästäjä on jo yrittämässä tappaa Lumikin. Elokuvan aloitus tuntuu harmillisen kiirehtivältä, eikä tarinan maailmaan välttämättä pääse kovin nopeasti mukaan. Tuntuu kuin isossa linnassa asuisi vain kolme henkilöä, sillä ketään muuta ei ole nähtävissä. Jossain linnan lähistöllä sijaitsee metsä, minne Lumikki pakenee. Metsässä on kääpiöiden mökki ja metsän lähistöllä kääpiöiden kaivos. Tämän enempää ei maailmaa oikeastaan esitellä ja siten maailma jää harmillisesti aika pintaraapaisuksi. On toki ymmärrettävää, etteivät Disneyn animaattorit vielä ensimmäisellä koko illan piirretyllä voineet esitellä suurta maailmaa täynnä erilaisia hahmoja ja olentoja, mutta tänä päivänä katsottuna haluaisi päästä tutkimaan kuningaskuntaa lisää.

Jos alku tuntuu hieman kiirehtivältä, niin kääpiöiden mökissä elokuva rauhoittuu. Tekijät ovat selvästi arvanneet, että kääpiöt nousevat suosioon, sillä heidän esittelynsä tapahtuu rauhallisemmin ja selkeämmin. Tunnelmaan alkaa löytyä tiettyä hassuttelua ja rentoutta, jolloin leffasta alkaa nauttia enemmän. Jännitystäkin löytyy, kun paha kuningatar alkaa juonittelemaan ihan tosissaan ja vaikken Lumikista erityisemmin hahmona pidäkään, alkaa hänen puolestaan jännittämään. Myös kohtaus, jossa metsä tuntuu hyökkäävän Lumikin kimppuun, voi olla hurja perheen pienimmille katsojille. Loppuhuipennus on tänäkin päivänä koukuttava ja tehokas, vaikka se ratkeaakin aika helposti ja yhtäkkiä lopputekstit jo pyörivät. Elokuvasta löytyy pieniä tarinankerronnallisia ongelmia, mutta ne voi katsoa sormien läpi, kun miettii, milloin leffa on tehty ja kuinka se oli aikoinaan mullistava teos. Kyseessä onkin erittäin hyvä elokuva ja arvostan sitä suuresti sen elokuvahistoriallisen merkittävyyden takia. Mullistavuutensa ansiosta Lumikki ja seitsemän kääpiötä on klassikkoasemansa todella ansainnut ja se on edelleen yksi Walt Disneyn hienoimmista teoksista!

Elokuva on musikaali, kuten monet muut tätä seuranneet Walt Disneyn elokuvat. Kuten jo sanoin, Lumikkia ääninäyttelevän Adriana Caselottin ääni ei ole kovin korvia hivelevä, vaan lähinnä ärsyttävä. Siksi onkin hieman harmi, että Lumikki laulaa useaan otteeseen elokuvan aikana. Lumikin lauluista siedettävin on siivouskappale "Whistle While You Work" ("Ain laulain työtäs tee"), joka on yleisesti ottaen hauska kipale, jonka aikana alkaa itsekin helposti hyräilemään. Paras laulu on kuitenkin kääpiöiden laulama "Heigh-Ho", kun he palaavat kaivokselta kotiinsa. Myös kääpiöiden peseytymislaulu "Bluddle-Uddle-Um-Dum" on todella hyvä. Muut laulut eivät ole yhtä muistettavia ja mainioita, mutta sopivat silti hyvin elokuvaan.

Animoinnista huomaa, että Disneylla vielä haettiin tyyliä. Kääpiöt ovat kaikista selvemmin Disney-hahmoja, sillä he eivät ole kovin realistisen näköisiä. Lumikin ja kuningattaren kehot ovat paremmin piirretyt kuin heidän kasvonsa, jotka nykivät paikoitellen oudosti. Eläimet ovat söpöjä ja niitä on kivan paljon. Taustat ovat pääasiassa kauniit, mutta linnan ympäristö näyttää jotenkin tylsältä, sillä se on niin tyhä. Metsä onkin selkeästi hienompi. Lumikki ja seitsemän kääpiötä pääohjaajana toimii Disney-lyhytelokuvia ohjannut David Hand ja erillisiä kohtauksia ovat olleet ohjaamassa William Cottrell, Wilfred Jackson, Larry Morey, Perce Pearce ja Ben Sharpsteen. Grimmin satua elokuvakäsikirjoitukseksi teki kahdeksen eri henkilöä. Äänitehosteita ei ole käytetty paljon, mutta niiden vähäinen käyttö korostaa esimerkiksi kaivoksissa kuultavaa kilkatusta, sekä lattian narinaa, kun kääpiöt hiipivät mökissään. Musiikista vastaavat Frank Churchill, Leigh Harline ja Paul J. Smith, jotka ovat tehneet aivan erinomaista työtä musiikkien kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Jopa yllättävän hyvä, ottaen huomioon, minä vuonna elokuva on tehty! Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on pelejä, poistettuja kohtauksia, "Some Day My Prince Will Come" -kappale Tiffany Thorntonin laulamana, pätkä "Snow White Returns", joka kertoo mahdollisesta jatko-osasta, sekä lyhyt vilkaisu The Princess and the Frogiin (Prinsessa ja sammakko - 2009).

Yhteenveto: Lumikki ja seitsemän kääpiötä on erittäin hyvä satuelokuva ja ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. Lumikki itse ei ole kovin innostava päähenkilö ja prinssi tuntuu todella väkisin mukaan otetulta, mutta muut hahmot toimivat. Parhaat hahmot ovat tietty kääpiöt, jotka tuovat riemua ja huumoria mukaan elokuvaan. Paha kuningatar on paikoitellen uhkaava jopa aikuiskatsojille ja pariin otteeseen jännitys toimii hienosti. Animointi hakee vielä tyyliään, mutta pääasiassa elokuva on kauniin näköinen. Musikaaliosuuksista kolme kappaletta ovat hienoja ja muut sopivat tarpeeksi hyvin joukkoon. Lumikin ääninäyttelijän laulua ei vain jaksaisi kuunnella.  Lisäarvoahan elokuvalle tuo tietenkin se, että kyseessä on tosiaan ensimmäinen Walt Disneyn pitkä animaatioteos. Suosittelenkin katsomaan leffan jo siksi, että se on historiallisesti niin merkittävä. Lapsille Lumikki ja seitsemän kääpiötä on hyvä näyttää jossain kohtaa ja painottaa, että kyseessä on yksi ensimmäisistä pitkistä animaatioelokuvista koskaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2017 - Muokattu 11.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Snow White and the Seven Dwarfs, 1937, Walt Disney Productions