Arvostelu: Pennitön ja suruton (Fun and Fancy Free - 1947)

PENNITÖN JA SURUTON

FUN AND FANCY FREE

Ohjaus: Jack Kinney, Hamilton Luske, Bill Roberts ja William Morgan
Pääosissa: Cliff Edwards, Walt Disney, Clarence Nash, Pinto Colvig, Edgar Bergen, Luana Patten, Billy Gilbert, Anita Gordon ja Dinah Shore
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 13 minuuttia
Ikäraja: S

Fun and Fancy Free, eli suomalaisittain Pennitön ja suruton on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan yhdeksäs osa. Se on yksi 1940-luvulla julkaistuista pakettielokuvista, joiden tarkoituksena oli pitää Disney-yhtiö tarpeeksi varakkaana, jotta toisen maailmansodan jälkeen yhtiö voisi taas tehdä koko illan leffoja. Elokuva koostuu kahdesta tarinasta: "Mikki ja pavunvarsi", joka on tietty muunneltu versio 1700-luvun englantilaisesta sadusta "Jack and the Beanstalk" ("Jaakko ja pavunvarsi") ja "Bongo", joka perustuu Sinclair Lewisin lastenkirjaan "Little Bear Bongo" (1930). Mikki-tarinan työstäminen lähti käyntiin 1940-luvun alussa, kun herra Disney riemastui ideasta ja se kulki pitkään nimellä "The Legend of Happy Valley". Kuitenkin loppuvuodesta 1941 leffa jouduttiin pistämään jäihin sodan takia. Samaan aikaan "Bongo"-leffan työstäminen alkoi ja yhtiö suunnitteli sen yhdistämistä Dumboon (1941) sirkusteeman takia, mutta sekin päätyi jäihin. Lopulta tarinoiden työstämistä alettiin jälleen jatkamaan ja ne päätettiin yhdistää toisiinsa. Näin syntyi Pennitön ja suruton, joka sai ensi-iltansa syksyllä 1947 (Suomessa vasta loppuvuodesta 1952). Elokuvasta pidettiin, mutta se ei ole jäänyt elämään kovin hyvin. Jotkut eivät ole koskaan edes kuulleet siitä, vaikka katsoisivatkin paljon Disney-leffoja. Itse taas muistan, että näin Pennittömän ja suruttoman lapsena ja että omistin sen VHS:nä. Siitä on kuitenkin niin monta vuotta, kun olen nähnyt sen viimeksi, etten muistanut enää muuta kuin sen, että siinä on yhdistetty Mikki, Aku ja Hessu "Jaakko ja pavunvarsi" -satuun. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostellu noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, kun olen armeijassa, tiesin, että olisi aika katsoa tämä leffa uudestaan. Ostinkin sen kesän lopulla itselleni DVD:nä ja katsoin sen eräänä aamuna.

Pennitön ja suruton koostuu tosiaan kahdesta tarinasta, joista ensimmäisenä näemme "Bongon". Se kertoo sirkuskarhu Bongosta, joka pakenee metsään ja alkaa tutkia maailmaa. Siellä hän kohtaa tyttökarhu Lulubellen ja ihastuu tähän, mutta romanssi ei niin vain lähdekään käyntiin suurikokoisen kilpakosija Kyhmyleuan takia. Tarina on saatu kiinnostavaksi ja on hyvä, ettei sitä toteutettu kunnon elokuvana, sillä jo tällaisena siitä löytyy pari hieman liian hidasta kohtausta. Mukaan on kuitenkin saatu paljon huumoria ja Bongon seikkailut tuovat hymyn huulille useasti, etenkin kun karhut läpsivät toisiaan hellyyden osoituksena. Hieman kuitenkin harmittaa, että hahmot eivät puhu mitään, vaan koko tarina kulkee eteenpäin Dinah Shoren kertojaäänen kanssa. Hän myös laulaa paljon tarinan aikana. Olisi paljon kiinnostavampaa seurata Bongon matkaa ilman jatkuvaa selitystä ja tekijät olisivat voineet näyttää Bongon tunteet sen sijaan, että kertoisivat niistä. Hauskojen hetkien takia "Bongo" on kuitenkin mainio pätkä, jonka katsoo mielellään.

Toinen tarina on sitten se "Mikki ja pavunvarsi", jossa surulliseksi paikaksi muuttuneessa Onnenlaaksossa asuvat Mikki Hiiri (Walt Disney itse!), Aku Ankka (Clarence Nash) ja Hessu Hopo (Pinto Colvig) saavat haltuunsa taikapapuja, joista kasvaa suuren suuri pavunvarsi. Kolmikko kiipeää sitä pitkin korkealle taivaaseen ja päätyy jättiläisen (Billy Gilbert) linnaan. Tämä tarina on todella oivallinen, mikä syntyy pääasiassa aivan loistavista päähenkilöistä. Varsinkin äksyilevä Aku on aina ollut lähellä sydäntäni, minkä lisäksi Hessun hölmöilyt ovat mahtavia. Mikki toimii tietty tarinan sankarina, mutta hän ei ole mielestäni yhtä mukaansatempaava tapaus. Pennitön ja suruton on Disneyn ensimmäinen elokuva, jossa kolmikko nähdään yhdessä ja toivon erittäin paljon sen tapahtuvan vielä uudestaan, sillä he ovat niin täydellinen trio, että parempaa saa hakea! Tämäkin tarina sisältää paljon hassuja hetkiä, minkä lisäksi jättiläisen linnassa meininki muuttuu välillä pienesti jännittäväksi, etenkin lapsille. Valitettavasti tämäkin tarina pilataan kertojaäänellä. Tässä se häiritsee paljon enemmän kuin "Bongossa", sillä tarina keskeytyy vähän väliä siihen, että näytetään oikeita näyttelijöitä. Edgar Bergen nimittäin kertoo pavunvarsisatua tyttärelleen ja kahdelle nukelle, jotka elävät. Nämä näytellyt pätkät ovat täysin turhia ja joka kerta, kun ne ilmestyvät ruutuun, toivoisi, että Mikin, Akun ja Hessun seikkailu jatkuisi taas. Kohtausten laatu ei ole muutenkaan korkea, sillä Bergen puhuu vatsasta nukkejen repliikit ja katsojana voi täysin selvästi nähdä Bergenin suun liikkuvan hieman. Jos näytellyt pätkät piti tunkea mukaan, niin miksei olisi voinut palkata jotain, joka osaisi tehdä homman huomaamattomammin?

Tarinat on yritetty yhdistää toisiinsa Pinocchiosta (1940) tutulla Samu Sirkalla (Cliff Edwards), joka päätyy kuuntelemaan nämä sadut eri taloissa. Samu Sirkan lisäksi leffasta nähdään nopeasti myös kultakala Cleo. Samun paluu on tietty kiva asia, mutta hänen roolinsa olisi voinut olla paremmin mietitty. Pennitön ja suruton olisi kokonaisuutensa selvästi parempi, jos hän olisi vaikkapa toiminut kertojana tai jos hän olisi yksinkertaisesti vain esitellyt tarinat ja katsojat saisivat rauhassa seurata satuja ilman jatkuvia keskeytyksiä.

Aiempien Disney-teosten tapaan myös Pennittömässä ja suruttomassa musiikki ja laulu ovat tärkeä tekijä. Alkutekstien aikana soi nimikkobiisi "Fun and Fancy Free", joka siirtyy suoraan Samu Sirkan lauluun "I'm a Happy-Go-Lucky Fellow". Bongon tarinan aikana kuullaan Dinah Shoren esittämänä mukavan tunnelmallinen "Lazy Countryside", hempeä "Too Good to be True" ja hauska "Say It with a Slap", jonka aikana karhut läpsivät toisiaan. "Mikki ja pavunvarren" aikana kuullaan Anita Gordonin ääninäyttelemän taikaharpun laulamat "My, What a Happy Day" ja "My Favorite Dream", sekä Hessun ja Akun laulama "Eat Until I Die" ja Willie-jättiläisen hoilaama "Fee Fi Fo Fum". Lopuksi kuullaan vielä nimikkokappale uudestaan.

Animointi on pääasiassa hyvää läpi leffan, vaikka ensimmäisessä tarinassa Bongo itse ei ole välillä mitä parhaiten toteutettu. Metsän eläimet ovat kuitenkin todella selkeää Disney-tyyliä ja yhdet oravat muistuttavat todella voimakkaasti Tikua ja Takua. Taustat ovat tyylikkäät koko elokuvan ajan. "Bongon" ohjauksesta vastaa mm. Pinocchiota ja Dumboa ohjannut Jack Kinney ja "Mikki ja pavunvarren" ohjaajina toimivat Hamilton Luske ja Bill Roberts, jotka olivat myös mukana kahdessa mainitsemassani leffassa. Näytellyn osion ohjasi William Morgan, mutta hänen osuutensa olisi voinut pyyhkiä kokonaan pois.

Yhteenveto: Pennitön ja suruton on ihan kiva elokuva, jonka ensimmäinen tarina Bongo-karhusta on hieman liian pitkä ja toinen tarina Mikistä ja pavunvarresta olisi oikein mainio, jos se ei keskeytyisi jatkuvasti kohtauksilla, joissa Edgar Bergen toimii kertojana lapselleen ja kahdelle nukelle. Jos näytellyt osiot ja "Bongo"-tarinan kertojaäänen olisi ottanut pois, ja tarinat yhdistäisi yksinkertaisesti Samu Sirkalla, toimisi leffa huomattavasti paremmin. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, etenkin Mikin, Akun ja Hessun kanssa, joita Disney-yhtiön pitäisi käyttää enemmän elokuvissaan. Laulut ovat ihan hyviä, mutteivät jää mieleen. Animaatio on pääasiassa toimivasti toteutettu, mutta mukana on myös muutamia heikommin piirrettyjä kohtia. Varsinkin lapsille suosittelen Pennitöntä ja surutonta, sillä siinä on oivallisesti seikkailua, huumoria, romantiikkaa ja hieman jopa jännitystä, ja kyllähän sen vanhempana katsoo sujuvasti vierestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Fun and Fancy Free, 1947, Walt Disney Productions

Arvostelu: The Three Caballeros / Kolme caballeroa (1944)

THE THREE CABALLEROS (1944)

KOLME CABALLEROA

Ohjaus: Norman Ferguson, Clyde Geronimi, Jack Kinney, Bill Roberts ja Harold Young
Pääosissa: Clarence Nash, José Oliveira ja Joaquin Garay
Genre: animaatio
Kesto: 1 tunti 11 minuuttia
Ikäraja: 7

The Three Caballeros, eli suomalaisittain Kolme caballeroa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan seitsemäs osa. Elokuva tehtiin edellisen osan, Saludos Amigosin (Oppitunti - 1942) tavoin parantamaan Pohjois- ja Etelä-Amerikan välejä, ja se mielletäänkin Saludos Amigosin jatko-osaksi, sillä filmeissä on paljon samaa. Leffa tehtiin luomalla yksittäisiä kohtauksia ja yhdistämällä mukaan jo aiemmin nähtyjä Disney-piirrettyjä, jolloin homma tuntuisi enemmän kokonaisuudelta. Elokuva sai ensi-iltansa Meksikossa vuonna 1944 ja vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa. Suomeen teos saapui vasta keväällä 1951. Kolme caballeroa ei ollut erityisen suosittu ilmestyessään, eikä se todellakaan ole sitä nykyään. Aku Ankkaa piirtänyt Don Rosa toi caballerokolmikkoa pienesti takaisin suosioon parilla sarjakuvallaan, mutta muuten kovin moni ei edes tiedä koko elokuvaa. Minäkin kuulin filmistä vasta muutamia vuosia sitten ja yllätyin, kun kuulin sen olevan yksi Disneyn klassikkosarjasta. En kuitenkaan katsonut leffaa, sillä se ei erityisemmin kiinnostanut minua ja se oli ilmestynyt ajanjaksona, jolloin Walt Disney -yhtiö teki animaatioita rahan takia, jotta studio pysyisi toiminnassa toisen maailmansodan ajan. Ajattelin kuitenkin joskus vilkaisevani elokuvan, jos se sattuisi kohdalle ilmaiseksi. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disneyn klassikkoanimaatioista alkuvuodelle 2018, tajusin, että olisi vihdoin ja viimein aika katsoa Kolme caballeroa ensimmäistä kertaa. Sain ystävältäni leffan DVD:nä yhdessä Saludos Amigosin kanssa ja katsoin sen vihdoin kesän lopulla.

Aku Ankka saa syntymäpäivälahjoja caballeroystäviltään José Cariocalta ja Panchito Pistolesilta, jotka esittelevät hänellä Etelä-Amerikan kulttuureja.

Saludos Amigosin tapaan Kolmessa caballerossakaan ei ole selkeää juonta, vaan koko syntymäpäivähomman tarkoituksena on vain yhdistellä erilaisia animaatiopätkiä toisiinsa. Tällä kertaa lähes kaikissa pätkissä esiintyy Aku (Clarence Nash) itse, minkä lisäksi José Cariocaa (José Oliveira) nähdään paljon. Kolmas caballero Panchito (Joaquin Garay) on mukana vain vähän aikaa, jolloin hahmosta ei saa erityisemmin mitään irti. Hahmot eivät oikeastaan kehity millään lailla leffan aikana, jos ei lasketa sitä, että Aku oppii hieman Meksikon ja Brasilian kulttuureista. Esimerkiksi yhdessä kohtaa hänelle esitellään piñata ja toisessa hän päätyy tanssin pyörteisiin Baían pikkukylässä. Tämä tanssiosuus on toteutettu yhdistelemällä animoituja hahmoja oikeisiin näyttelijöihin, mikä on ideana ihan kiva, mutta toteutus ei ole kovin kummoinen. Mukana on pari muutakin tällaista hetkeä, jolloin nähdään oikeita ihmisiä, mutta niistä yksi on lähinnä vain häiritsevä, Akun tiirailessa kikattavia naisia rannalla.

Kolme caballeroa alkaa ihan hauskasti, kun Aku saa lahjaksi videonauhoja ja katsojille näytetään niiden sisältö. Ensimmäinen videonauha lämpöä rakastavasta Pablo-pingviinistä on parasta elokuvassa ja se saa tuotua hymyn huulille. Pablon seikkailu ilmestyi kuitenkin jo vuonna 1934 Disneyn "Silly Symphonies" -sarjan lyhytanimaationa "Peculiar Penguins", joten se ei ole varta vasten tätä elokuvaan tehty tarina. Toinen videonauha lentävästä aasista on myös oivallinen, mutta sen jälkeen leffa lässähtää lähes täysin. Lähes koko lopun elokuvan kestosta Aku vain tanssii musiikin tahdissa eri paikoissa eri henkilöiden kanssa. Välillä tapahtuu joitain visuaalisesti mielenkiintoisia outouksia, mutta pääasiassa leffan viimeiset 40 minuuttia eivät oikein jaksa kiinnostaa ja sitten teos vain loppuu, jättäen katsojan ihmettelemään leffan merkitystä. Kolme caballeroa lähinnä vain on olemassa ja kyllä sen ainakin kerran katsoo, mutta siinä ei ole tarpeeksi sisältöä, jotta sen olemassa ololle olisi jokin oikea tarkoitus. Valitettavasti elokuva ei edes viihdytä tai naurata, kuten edeltäjänsä Saludos Amigos, jolloin kokonaisuus jää vain aika mitäänsanomattomaksi ja tylsäksi.

Elokuvan animointi on kuitenkin tyylikästä ja läpi leffan on nähtävissä tuttua Disney-tyyliä. Disney-henkeä taas ei oikein löydy, jos mainiota Pablo-pingviinin tarinaa ei laske mukaan. Loppupäässä visuaalisuudet menevät kuitenkin paikoitellen niin kummallisiksi, ettei niitä enää jaksa seurata. Musiikit ovat kuitenkin oivalliset ja etenkin päähenkilöiden yhteislaulu "The Three Caballeros" on mainio. Elokuva olikin Oscar-ehdokkaana musiikeistaan, muttei voittanut palkintoa. Filmin pääohjaajana toimii Dumboa (1941) ohjannut Norman Ferguson ja eri kohtausten ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Jack Kinney ja Bill Roberts, joista jälkimmäinen on ollut mukana Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) -leffaa lukuunottamatta kaikissa aiemmissa Disney-elokuvissa ohjaajana. Näytellyt osuudet taas ohjasi Harold Young, joka on tehnyt ihan kelvollista työtä.

Yhteenveto: Kolme caballeroa on yllättävän tylsä elokuva todella lyhyessä kestossaan. Kyseessä on visuaalisesti ihan tyylikäs teos, mutta siinä ei ole kunnon sisältöä lähes lainkaan. Alun Pablo-pingviinin seikkailu ja tarina lentävästä aasista ovat mielenkiintoiset, mutta muuten leffa ei jaksa kiinnostaa tai viihdyttää. Lopun tanssiminen menee välillä liian oudoksi, jolloin siitä ei voi nauttia. Animaation ja oikeiden näyttelijöiden yhdistely ei täysin toimi ja on häiritsevää katsoa Aku Ankan flirttailevan aitojen naisten kanssa. Kyllä Kolme caballeroa -elokuvan kerran katsoo, mutten usko lasten löytävän siitä kovin paljoa riemua. Vanhemmat voivat vilkaista sen siinä samalla sivusilmällä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.scoop.previewsworld.com
The Three Caballeros, 1944, Walt Disney Pictures, Walt Disney Productions

Arvostelu: Saludos Amigos / Oppitunti (1942)

SALUDOS AMIGOS (1942)

OPPITUNTI

Ohjaus: Wilfred Jackson, Jack Kinney, Hamilton Luske ja Bill Roberts
Pääosissa: Clarence Nash, Pinto Colvig ja José Oliveira
Genre: animaatio, komedia, dokumentti
Kesto: 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Saludos Amigos, eli suomalaisittain Oppitunti on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kuudes osa. Elokuva tehtiin parantamaan Yhdysvaltojen ja Etelä-Amerikan maiden välejä, sillä useilla jälkimmäisen mailla oli hyvät välit natsi-Saksaan, eikä USA halunnut vihollisia lähistölle. Jotkut Disney-hahmot olivat suosittuja latinalaisessa Amerikassa, jolloin Mikki Hiiri sun muut heput haluttiin esitellä kunnolla etelänaapureille. Elokuva sai ensiesityksensä 1942 Brasiliassa ja Argentiinassa, ja ilmestyi vasta vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa. Suomeen teos saapui yli kymmenen vuotta myöhässä. Saludos Amigos sai kolme Oscar-ehdokkuutta ja se menestyi, mutta se ei ole jäänyt ihmisten mieleen lähes ollenkaan. Nykypäivänä monet eivät ole edes kuulleet leffasta, eikä tämä ole ensimmäisten parinkymmenen joukossa, jotka tulevat mieleen sanasta "Disney-klassikko". Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt elokuvaa. Olin kuullut siitä muutamia juttuja, mutta ne eivät saaneet minua innostumaan koko pätkästä. Ja kyseessä todellakin on "pätkä", sillä leffa kestää vain neljäkymmentä minuuttia! Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Saludos Amigos oli Fantasian (1940) ohessa toinen, josta mietin, etten kirjoittaisi arvostelua lainkaan, sillä en laskenut tätä kunnon elokuvaksi, vaan todella pitkäksi lyhäriksi. Lopulta kuitenkin päätin, etten jätä näitä kahta teosta väliin. Sain ystävältäni Saludos Amigosin DVD:nä ja katsoin sen eräänä iltana.

Walt Disney -yhtiön animaattorit lähtevät matkalle Etelä-Amerikkaan ja kertovat neljä tarinaa, jotka syntyivät matkan aikana.

Saludos Amigosia on vaikea laskea kunnon elokuvaksi. Leffan suomennos "Oppitunti" on todella osuva, sillä sellainen tämä on. Kunnon juonta ei ole, vaan teoksessa esitellään erilaisia kulttuureja ja välillä pistetään animaatiota sekaan, jotta lapsilla olisi hauskaa. Fred Shields toimii selostajana läpi teoksen, selittäen pieniä tietoiskuja erilaisista paikoista ja tavoista, mikä luo vahvan dokumenttitunnelman. Tietoiskujen väleissä nähdään lyhyitä animaatiopätkiä, jotka sisältävät myös tietoa. Ensimmäinen pätkä toimii lähinnä jatkumona animaattoreiden matkalle, kun Aku Ankka (Clarence Nash) seikkailee turistina Etelä-Amerikan suurimmalla järvellä, Titicacalla. Kyseessä ei kuitenkaan ole kunnon tarina, sillä siinä ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua; Aku vain nähdään ottamassa kuvia ja Shieldsin selostus kertoo, mitä tapahtuu. Aku on tuttuun tapaansa hassu hahmo, mutta silti jää kaipaamaan jotain enemmän.

Toisessa animaatiopätkässä on onneksi selkeä tarina. Se kertoo pienestä postikone Pedrosta, joka lähtee ensimmäiselle postinkuljetusmatkalleen. Tarina nappaa helposti mukaan suloisen lentokoneen ansiosta ja siinä on joitain hupaisia hetkiä. Pedro-kertomus on hyvä, mutta sen jälkeen tuleva Hessu Hopo -pätkä on jopa aivan mahtava! Siinä Hessu (Pinto Colvig) pääsee kokeilemaan gauchojen (etelä-amerikkalainen versio cowboysta) elämää ja harjoittelee esimerkiksi strutsinmetsästystä ja hevosten satuloimista. Pätkässä saa nauraa oikein kunnolla ja sen haluaa katsoa heti uudestaan! Neljännessä animaatiossa esiintyy jälleen Aku, joka saa kaverikseen ensiesiintymisensä tekevä José Carioca (José Oliveira), joka pitää sambasta. Ja sitten elokuva loppuu, siinä se. Saludos Amigos kestää tosiaan vain neljäkymmentä minuuttia, mikä kuluu todella nopeasti, etenkin kun vähän väliä alkaa uusi lyhäri. Kokonaisuus on ihan toimiva, muttei tee erityistä vaikutusta. Vaikka sen aikana oppii jotain uutta, tuntuu se silti aika tyhjentävältä kokonaisuudelta. Ei ihme, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieleen, sillä siinä ei ole oikein mitään muistettavan arvoista - jos loistavaa Hessu-hassuttelua ei laske mukaan.

Animaatio-osuudet on piirretty todella oivallisesti ja niissä on selkeää Disney-henkeää. Ennen viimeistä Aku-kohtausta nähdään tyylikäs animoitu osio, jossa on leikitty upeasti väreillä ja maisemilla. Animaattoreiden matkat ovat ihan hyvin kuvattuja. Elokuvassa kuultava musiikki on myös ihan hyvää, muttei mielestäni Oscar-ehdokkuuden tasoista. Alkukappaletta "Saludos Amigos" lukuunottamatta leffan sävellykset eivät jää mieleen. Leffan ohjaajina toimivat Hamilton Luske, Wilfred Jackson, Bill Roberts ja Jack Kinney, jotka ovat tehneet kelvollista työtä animaatiopätkien kohdalla.

Yhteenveto: Saludos Amigos on omalla tavallaan menevä pätkä, mutta tavallaan myös todella unohdettava teos. Shieldsin selostajaääni tekee useista kohdista liian dokumentaariset, jolloin tätä ei viihteenä voi katsoa. Elokuva on suomalaisen nimensä tapaan oppituntimainen ja vaikka eri kulttuureista kuuleminen on mielenkiintoista, toivoisi leffan olevan vain täynnä animoituja lyhyttarinoita. Pedro-postikoneen tarina on hyvä ja Hessu-gauchon hölmöilyt ovat hulvattomia, mutta siihen se sitten jää. Animointijälki on tuttua Disneyä, mitä on mukavaa katsella. Lapsille Saludos Amigos on toimiva kokonaisuus, kun mukana on hassuja juttuja ja mielenkiintoisia faktoja, eikä leffa kestä kovin kauaa. Aikuisille lyhyt kesto voi aiheuttaa tunteen hätiköidystä tuotoksesta, mutta kyllä sen siinä katsoo jälkikasvun seurassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Saludos Amigos, 1942, Walt Disney Productions