Arvostelu: Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959)

PRINSESSA RUUSUNEN

SLEEPING BEAUTY

Ohjaus: Clyde Geronimi, Les Clark, Eric Larson ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Mary Costa, Verna Felton, Barbara Jo Allen, Barbara Luddy, Eleanor Audley, Bill Shirley, Taylor Holmes ja Bill Thompson
Genre: fantasia, lastenelokuva, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Sleeping Beauty, eli suomalaisittain Prinsessa Ruusunen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 16. osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun "Dornröschen" (1812), joka taas perustuu Charles Perraultin tarinaan "La Belle au bois Dormant" (1697), joka taas pohjautuu pienesti Giambattista Basilen satuun "Sole, Luna, e Talia" (1634), joka taas perustuu kansantaruihin. Tuhkimon (Cinderella - 1950) menestyksen myötä Disneyllä alettiin tekemään uutta satuelokuvaa ja Prinsessa Ruususen työstäminen lähti käyntiin. Elokuvasta tuli erittäin kallis, siinä vaihtui ohjaaja pariin otteeseen ja ensi-iltaa siirrettiin kahdella vuodella eteenpäin. Lopulta se sai ensi-iltansa tammikuussa 1959, muttei tuottanut tarpeeksi rahaa takaisin, jolloin se muodostui taloudelliseksi pettymykseksi yhtiölle. Vuosien varrella leffa tietenkin julkaistiin useasti uudestaan ja siitä on tullut suuri klassikko. Itse näin Prinsessa Ruususen lapsena pariin otteeseen ja pidin siitä kovasti, etenkin loppuhuipennuksen takia. Kesti vuosia ennen kuin ostin elokuvan Blu-ray -muodossa ja näin sen uudestaan, mutta silloin se ei ollut enää yhtä mainio. Vuoden 2017 alussa päätin arvostella puolet Disneyn klassikkosarjan elokuvista alkuvuodella 2018, jolloin oli jälleen aika katsoa Prinsessa Ruusunen ja toivoin, että se olisi tällä kertaa maagisempi.

Kuningaskuntaan syntyy prinsessa nimeltä Aurora ja hänen syntymisensä kunniaksi järjestetään juhlat. Valitettavasti paikalle saapuu julma Pahatar, jota ei oltu kutsuttu ja joka on tästä erittäin vihainen. Pahatar langettaa kirouksen Auroran ylle, jolloin tyttö kuolisi kuudentenatoista syntymäpäivänään. Hyvät haltijakummit aikovat kuitenkin estää tämän ja vievät Auroran piiloon metsän siimekseen, jossa he kasvattaisivat Auroran siihen asti, että hän olisi varmasti turvassa.

Ottaen huomioon, että elokuvan nimi on Prinsessa Ruusunen, on outoa, ettei sen nimikkohahmo Ruususta, eli prinsessa Auroraa (Mary Costa) nähdä kovin paljoa. Kuitenkin hahmosta saa irti kaiken tarvittavan. Aurora haaveilee löytävänsä unelmiensa miehen, jonka kanssa hän voisi elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Siinäpä se oikeastaan onkin. Tarina pyörii kaiken aikaa Auroran ympärillä, mutta hahmo itse ei pääse koskaan erityisemmin loistamaan. Monen muunkin prinsessatarinan tapaan myös hän viihtyy eläinten seurassa, jotka pitävät häntä ystävänä.
     Katsojat pääsevät lähinnä viettämään aikaa hyvien haltijakummien kanssa, joita on kolme: punaisiin pukeutuva Flora (Verna Felton), vihreisiin pukeutuva Fauna (Barbara Jo Allen) ja sinisiin pukeutuva Ilomieli (Barbara Luddy). Flora on päättäväisin kolmikosta ja yrittääkin "johtaa" muita. Tämä ei kuitenkaan käy Ilomielelle ja heidät nähdään usein kinastelemassa asioista. Fauna taas on rauhallinen tapaus, sekä hieman hömelö. Vaikka hahmoissa on pieniä eroavaisuuksia, heidät esitetään lähes koko elokuvan ajan yhtenäisenä tiiminä, jonka tarkoituksena on suojella Auroraa.

Elokuvan pahis on tosiaan Pahatar (Eleanor Audley), joka on erittäin ilkeä. Siis ihan oikeasti, miettikääpä: hän ei saa kutsua prinsessan syntymisjuhliin ja sen takia hän kiroaa Auroran kuolemaan. Ja kun hyvät haltijakummit vievät Auroran piiloon, Pahatar käyttää kuusitoista vuotta elämästään löytääkseen tytön ja tappaakseen hänet. Kuusitoista vuotta elämästä sen takia, ettei hän saanut kutsua juhliin! Pitää tästä lähtien muistaa aina lähettää Pahattarellekin kutsu, jos aion järjestää juhlat (mitä ei koskaan tosin tapahdu), sillä en halua mitään riskiä... Vaikka Pahatarta voikin pitää tylsänä sen takia, että hän on paha, koska se on kivaa, on hahmo kuitenkin niin onnistuneesti toteutettu, että katsojana ei voi muuta kuin pitää hänestä. Pahatar on erittäin onnistunut hahmo ja jo pelkästään hänen ulkonäöstään huokuu pahuus.
     Kun prinsessasadusta on kyse, niin tietty tässäkin elokuvassa täytyy olla päähahmolle unelmien prinssi. Prinsessa Ruususen prinssihahmo on Philip (Bill Shirley), joka on jo lapsena valittu Auroran puolisoksi, sillä Philipin ja Auroran isät ovat kavereita. Elokuvan alussa tämä tuntuu erittäin häiriintyneeltä, kun noin kuusivuotias Philip katsoo vastasyntynyttä Auroraa ja hänelle sanotaan, että tuossa on tuleva morsmaikkusi. Sellainen oli tietty aikoinaan ihan normaalia, mutta nykypäivänä se tuntuu vain väärältä. Kuitenkin kun Aurora vietiin lapsena pois linnasta, ei Philip tavannut tulevaa vaimoaan vuosiin ja kun he kohtaavat sattumalta metsässä, ei hän tiedä tytön olevan prinsessa. Onkin hienoa, että prinssihahmo päättää uhmata isäänsä ja koko kuningaskuntaa, sillä hän haluaa naida tapaamansa tytön, eikä hänelle määrättyä prinsessaa. On myös hienoa vaihtelua, että prinssihahmolla on jotain oikeaa tarjottavaa elokuvalle, toisin kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvassa (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja Tuhkimossa, joissa prinssihahmot lähinnä vain olivat, eikä mitään sen ihmeellisempää
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Auroran vanhemmat, eli kuningas Stefanus (Taylor Holmes) ja kuningatar Leah (myös Floraa esittävä Verna Felton), sekä Philipin isä, eli kuningas Hubertus (Bill Thompson). Stefanuksella ja Hubertuksella on pari ihan huvittavaa kohtausta, mutta kuningatar Leah jää todella pahasti taka-alalle, eikä oikeastaan tee mitään koko elokuvan aikana.

Kuten kaksi Walt Disneyn edellistä prinsessaelokuvaa, eli Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Tuhkimo, myös Prinsessa Ruusunen alkaa hienosta kirjasta, joka aukeaa ja jossa lukee tarinan lähtökohdat. Tästä päästäänkin jo juhliin, mistä tapahtumat lähtevät liikkeelle. Jo elokuvan alusta huomaa, että teos on aika pinnallinen. Ei pelkästään sen takia, että Aurora haaveilee tapaavansa komean miehen, jonka kanssa hän voi elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Juhlissa Aurora saa hyviltä haltijakummeilta eri asioita lahjaksi ja ensimmäisenä hän saa Floralta kauneuden lahjan. Tiedän, että tämä perustuu vanhaan satuun ja elokuva on pääasiassa tehty tyttölapsille, mutta silti edes yksi lahjoista olisi voinut olla vaikkapa urheus tai se että hänestä tosiaan tulisi hyvä hallitsija joskus, eikä se että hän näyttää hyvältä. No onkohan sillä niin väliä, kun ei Auroraa erityisen paljoa leffassa nähdä. Pari muutakin pinnallisuutta on luvassa, eikä kovin syvällisiä juttuja ole tarjolla - jos perinteistä "tosirakkaus voittaa kaiken" -ajatusta ei lasketa mukaan.

Se ei kuitenkaan haittaa, sillä leffaan luotu tunnelma on mainio. Floran, Faunan ja Ilomielen puuhailuja on hauska seurata, Floran ja Ilomielen kinastellessa mekon väristä ja Faunan tehdessä kakkua, noudattaen ohjeita vähän liiankin kirjaimellisesti. Ja kuten jo sanoin aiemmin, kuningas Stefanuksella ja kuningas Hubertuksella on pari huvittavaa kohtausta yhdessä. Auroran haaveilua on pinnallisuudesta huolimatta mielenkiintoista katsella ja metsän eläimet ovat tietty tässäkin leffassa suloisia. Prinssi Philipin astuminen kuvaan toimii, sillä hänellä tosiaan on jotain tekemistä, etenkin loppupuolella, kun hän muuttuu tarinan sankariksi. Elokuvan lopussa onkin todella selkeää seikkailutunnelmaa, kun taistellaan Pahattaren hölmöjä kätyreitä sekä suurta lohikäärmettä vastaan. Lopusta löytyy myös hieman jännittävyyttä, joka toimii varmasti lapsille. Prinsessa Ruusunen nouseekin kahden aiemman Disneyn prinsessaelokuvan yläpuolelle, sillä se tuntuu tarjoavan enemmän. Jotkut kohdat ratkeavat aika helposti; esimerkiksi Pahatar itse kertoo Philipille, kuinka kirouksen voi murtaa (mikä on todella viisas teko...), mutta sellaiset voi helposti katsoa sormien läpi, kun kyseessä on lastenelokuva. Ja pakko sanoa, että useaan otteeseen Prinsessa Ruusunen on kaunis teos tyylinsä ja tunnelmansa takia.

Prinsessa Ruusunen on monen aiemman Disney-elokuvan tapaan musikaali, mutta siinä ei erityisen paljon lauleta. Elokuvan alussa, kun ihmiset saapuvat Auroran juhliin, kaikki hoilaavat kipaletta "Hail to the Princess Aurora" ja juhlissa kuullaan lahjojen antamisten aikana "The Gifts of Happiness and Song", mutta sitä kukaan hahmo ei laula, vaan se kuullaan taustalla. "I Wonder" ja "Once Upon a Dream" Aurora laulaa haaveillessaan metsässä. Lyhyt "Skumps" on juomalaulu, jonka kuninkaat Stefanus ja Hubertus hoilottavat. Elokuvan nimikkobiisi "Sleeping Beauty" kuullaan, kun eräs kaunotar nukahtaa. Tätäkään eivät hahmot laula, vaan se kuullaan kohtauksen taustalla. Prinsessa Ruususen kappaleet eivät ole erityisen ihmeellisiä tai muistettavia, mutta toimivat elokuvan aikana. Ne ovat myös pääasiassa lyhyitä, jolloin ne eivät vie erityisen paljoa aikaa leffasta. Kappaleiden ohessa kuultava hieno musiikki on sävelletty Pjotr Tšaikovskin "The Sleeping Beauty" -baletin pohjalta.

Elokuva on animoitu todella hyvin. Piirrosjälki on erinomaista ja tarkkaa. Hahmojen liikkeet toimivat hyvin ja etenkin lopun seikkailuosio on saatu näyttävän näköiseksi. Taustat ovat myös erittäin tyylikkäitä. Prinsessa Ruususen ohjauksesta vastaa Clyde Geronimi, joka on toiminut tätä ennen ohjaajana useassa Disney-elokuvassa, mukaan lukien Tuhkimossa, Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951), Peter Panissa (1953) ja Kaunotar ja Kulkurissa (Lady and the Tramp - 1955), joten kokemusta häneltä selvästi riittää. Geronimin lisäksi erinäisiä kohtauksia olivat ohjanneet Les Clark, Eric Larson ja Wolfgang Reitherman, jotka olivat aiemmin tehneet pääasiassa animaattorin hommia. Käsikirjoituksesta vastaa Erdman Penner, mutta hänen lisäkseen kirjoitusta oli hieman työstämässä myös kuusi muuta.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalit yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla eivät valitettavasti ole mitä parhaimmat. Julkaisu sisältää vain elokuvan kappaleet erikseen kuunneltavina, "Once Upon a Dream" -musiikkivideon Emily Osmentin laulamana, puolituntisen lyhytelokuva "Grand Canyonin" (1958), hieman tarpeettomalta tuntuvan pätkän "Dragon Encounter", jonka tarkoituksena on olla jännittävä seikkailu Pahattaren linnassa, jossa katsoja itse on prinssi Philip, sekä "Cine-Exploren", joka on Prinsessa Ruusunen kommenttiraidan ja erilaisten tietoiskujen kera. Jos kaipaa leffan teosta kertovia pätkiä, niin joutuu metsästämään harvinaisemman, kaksilevyisen Platinum Edition -julkaisun.

Yhteenveto: Prinsessa Ruusunen on mainio elokuva koko perheelle. Sen alkupuoli on jokseenkin pinnallinen, mutta se ei onneksi pilaa kokonaisuutta. Loppupuoliskolta löytyy hyvää seikkailuhenkeä ja hieman toimintaa. Mukana on myös kelpo huumoria, joka syntyy lähinnä kolmesta haltijakummista. Päähenkilöksi prinsessa Ruusunen, eli Aurora esiintyy yllättävän vähän ruudulla, vaikka tarina pyöriikin täysin hänen ympärillään. On hienoa, että prinssihahmolle on vihdoin keksitty jotain tekemistäkin ja luonnetta. Pahatar on erinomainen pahis ja on hauskaa miettiä, että hän oikeasti käytti kuusitoista vuotta elämästään kostaakseen sen, ettei häntä kutsuttu juhliin. Vaikka Prinsessa Ruusunen on musikaali, ei siinä lauleta kovin paljoa, eivätkä kappaleet ole kovin muistettavia. Elokuva on kuitenkin animoitu todella hyvin. Toisin kuin kaksi edellistä Disneyn prinsessaelokuvaa, Prinsessa Ruusunen on toimiva sekä tytöille että pojille, sillä siihen on saatu yhdistettyä hyvin romantiikkaa, kauneutta, urhoollisuutta ja sankaritekoja. Suosittelenkin elokuvaa perheen yhteiseen elokuvailtaan, jossa se toimii hyvin. Walt Disney teki vuonna 2014 näytellyn version elokuvan tarinasta nimeltä Maleficent - Pahatar, joka keskittyy enemmän Pahattareen ja jonka pääosassa nähdään Angelina Jolie.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Sleeping Beauty, 1959, Walt Disney Productions

Arvostelu: Tuhkimo (Cinderella - 1950)

TUHKIMO

CINDERELLA

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Ilene Woods, Eleanor Audley, James MacDonald, Lucille Bliss, Rhoda Williams, Verna Felton, Luis Van Rooten ja William Phipps
Genre: animaatio, romantiikka, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: S

Cinderella, eli suomalaisittain Tuhkimo on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 12. osa. Elokuva perustuu yhteen tunnetuimmista kansansaduista, etenkin Charles Perraultin versioon "Cendrillon" (1697). Kuuden toisen maailmansodan aikaan hätäisemmin väännetyn yhdistelmäelokuvan jälkeen Disney-yhtiö palasi tekemään selkeämpiä, kokonaisia teoksia. Yhtiö kärsi rahapulasta, joten he ottivat ison riskin jatkaessaan elokuvien tekoa. Jos Tuhkimo olisi menestynyt huonosti lippuluukuilla, olisi Disney-yhtiö ollut ylitsepääsemättömän vaikeassa paikassa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Tuhkimo oli iso hitti. Elokuva tienasi useita miljoonia ja oli ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta. Leffasta on muodostunut joidenkin suosikki Disney-klassikko ja elokuva on päässyt korkealle kaikkien aikojen parhaiden animaatioelokuvien listoissa. Itse en ollut nähnyt Tuhkimoa lapsena, sillä prinsessajutut eivät erityisemmin napanneet. Katsoinkin elokuvan vasta kesällä 2014, kun tajusin, etten ollut sitä ennen nähnyt ja koin tietenkin tarvetta katsoa sen. Olin nähnyt "Samu Sirkan joulutervehdyksessä" ("From All of Us to All of You" - 1958-) tietyn kohtauksen elokuvasta joka jouluna, joten oli kiva nähdä kohtaus vihdoin itse elokuvassa. Ostin elokuvan Blu-raylle, kun aloin keräilemään Disney-klassikkoja, mutten katsonut elokuvaa pitkään aikaan uudestaan. Kun 2017 alussa päätin arvostella lähes kaikki Disney-klassikot alkuvuodelle 2018, tuli Tuhkimokin tietty katsottua uudelleen.

Prinssi pitää tanssiaiset, jonne kaikki kuningaskunnan neidot on kutsuttu. Tuhkimo on aina haaveillut tällaisesta ja aikoo myös lähteä, mutta hänen ilkeä äitipuolensa ja lähes yhtä ilkeät siskopuolet estävät hänen pääsynsä. Tuhkimon onneksi hänen luokseen saapuu hyvä haltiakummi, joka saa taikojensa avulla Tuhkimon osallistumaan tanssiaisiin. Tuhkimon täytyy tosin lähteä tansseista ennen keskiyötä, sillä muuten taika raukeaa...

Tuhkimo (Ilene Woods) jää alkupuolella hieman taka-alalle. Hänestä saa selville sen, että hän haaveilee paremmasta elämästä, mutta jostain syystä hän päättää jäädä asumaan ilkeiden ihmisten luokse. Elokuvan alussa kerrotaan, että Tuhkimon isä menehtyi, kun hän oli mennyt naimisiin ilkeän leidi Tremainen kanssa, mutta koskaan ei kerrota, miksei Tuhkimo vain karannut isänsä kuoleman jälkeen. Hyvin nopeasti tosin käy selväksi, että hän on todella kiltti, joten siitä voi päätellä, että hän ei varmaan uskaltanut lähteä. Lumikin tapaan Tuhkimollakin on eläinystäviä, joiden kanssa hän viettää aikaa kartanon tornihuoneessa.
     Toinen "Lumikkia" muistuttava asia on, että päähenkilöllä on ilkeä äitipuoli. Toisin kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) paha kuningatar, leidi Tremaine (Eleanor Audley) ei ole puhdas paha, vaan lähinnä ylimielinen ja uskoo Tuhkimon kuuluvan hänen alapuolelleen. Hahmo on inhottava ja tarinan paha puoli, muttei oikeasti ole muuta kuin vain ilkeä. Tämä tekee hahmosta mielenkiintoisemman ja lähestyttävämmän, sillä leidi Tremaine tuntuu enemmän ihmiseltä kuin yliluonnollinen kuningatar. Heti alussa hahmoa oppii inhoamaan ja niin oppii myös Tuhkimon kauheita siskopuolia.

Siskopuolet, eli Anastasia (Lucille Bliss) ja Drizella (Rhoda Williams) käskyttävät Tuhkimoa koko ajan tekemään kaikkea, mutta eivät itse tunnu osaavan oikein mitään. Kummatkin kuvittelevat olevansa todella tärkeitä ja arvokkaita, sekä äärimmäisen kauniita - vaikka eivät sitä oikeasti olekaan. Siinä missä leidi Tremaine on inhottava ja ilkeä, Anastasia ja Drizella ovat lähinnä tyhmiä ja ilkeitä.
     Tuhkimon eläinystäviin kuuluvat mm. hiiret Huli ja Vili, joita molempia esittää James MacDonald. Laiha Vili on Tuhkimolle vanha tuttu, kun taas pulleampi Huli tulee talouteen uutena elokuvan alussa. Vili näyttää Hulille taloa ja opettaa varomaan perheen kissaa, Luciferia, joka on häijy ja inhottava kuten omistajansakin. Katti myös esittää olevansa kiltin Bruno-koiran uhri, jolloin Bruno-parka saa huutoja. Itse olen kissaihminen, enkä siksi erityisemmin pidä siitä, että kissat esitetään elokuvissa usein pahiksina. Toisaalta pidän myös hiiristä, joten ymmärtäähän sen, että heitä vastassa on kissa. Hiirten puheesta ei kovin paljoa saa selvää ja pitää tarkkaan kuunnella, että ymmärtää, mitä he sanovat. Hiiret ja Lucifer tuovat elokuvaan tarpeellista huumoria, jonka avulla lapset jaksavat katsoa leffaa uudestaankin. Hahmot ovat selvästi tehty pääasiassa lasten viihteeksi.
     Hyvä haltiakummi (Verna Felton) on monien lempihahmo Tuhkimosta, mutta tavallaan hän tuntuu hieman hätäisesti keksityltä ratkaisulta Tuhkimon ongelmaan. Onhan haltiakummi mainio ja hassu hahmo, mutta ottaen huomioon, ettei elokuvan alkupuolella ole ollut erityisesti yliluonnollista, niin hänen mukanaolonsa tuntuu lähinnä helpolta ratkaisulta. Haltiakummin rooli ei ole kovin suuri, mutta hän jää silti helposti mieleen.
     Prinssi (William Phipps) jää todella etäiseksi elokuvassa. Katsojana saa tietää, että hänelle ei kelpaa yksikään nainen, kunnes hän kohtaa Tuhkimon, mutta siihen se jääkin. Prinssi ei paljoa puhu ja hänestä on vaikea pitää, sillä hänestä ei oikeastaan tiedä mitään. Tästäkin tulee mieleen Lumikki ja seitsemän kääpiötä, sillä siinäkin prinssihahmo on mitäänsanomaton. Kuninkaalla (Luis Van Rooten) ja tämän neuvonantajalla, monokkelia käyttävällä suurherttualla (myös Van Rooten) on isommat roolit. Kuningas haluaisi lapsenlapsia ennen kuolemaansa ja häntä ärsyttää hänen poikansa käytös. Suurherttua joutuu kärsimään kaikista mokista ja kaksikolle on luotu hauskoja kohtia.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan tapaan myös Tuhkimo alkaa sillä, että satukirja aukeaa ja katsojille kerrotaan tarinan lähtökohdista. Tämä on paras yhteys näiden kahden elokuvan välillä, sillä se tuo katsojalle tunteen, että Disneyn prinsessaelokuvat ovat kaikki satukirjoja. Alkupuolella nimikkohahmo Tuhkimo tuntuu tosiaan jäävän taka-alalle ja leffa tuntuukin kertovan Hulin ja Vilin toilailuista. Mikäs siinä, sillä hiirikaksikon juttuja on hauska seurata, etenkin ilkeän (mutta hölmön) Luciferin jahdatessa heitä. Läpi elokuvan katti jahtaa hiiriä, huonolla tuloksella. Samaan aikaan näytetään, mitä linnassa tapahtuu ja päätetään järjestää juhlat. Kun siskopuolet repivät Tuhkimon tanssimekon riekaleiksi, tuntuu kaikki toivo olevan mennyttä. Paikalle saapuukin hyvä haltiakummi, joka taikoo Tuhkimolle uuden mekon, minkä lisäksi hän saa myös vaunut ja hevosia. Vielä tanssiaisosuus toimii, mutta sitten tapahtuu todella outo juoniaukko, johon ihmiset haluaisivat yhä vastauksen. Onkin hauskaa ja typerää, miten nykyelokuvia kritisoidaan hirveästi niiden juoniaukoista, mutta klassisia elokuvia ei. Jotkut selittävät outouden sillä, että kyseessä on satu, mutta saduissakin on säännöt. Ihan lopetus on Disneyn tuttuun tyyliin nopeasti menevä, mutta sitä edellinen kohtaus on onneksi ihan jännittävä, eikä kiirehdi. Kun loppuratkaisu on nähty, Tuhkimossa nähdään enää vain lyhyt ja nopea lopetuskohtaus, jonka jälkeen kirjan kansi sulkeutuu ja elokuva päättyy. Kokonaisuudessaan elokuva on hyvä, mutta sen juoniaukko jää vaivaamaan, minkä lisäksi tuntuu siltä, ettei päähenkilöä syvennetty tarpeeksi, sillä alussa keskityttiin niin paljon hiirihahmoihin.

VAROITUS! Tämä kappale tulee sisältämään SPOILEREITA, eli juonipaljastuksia koskien outoa aukkoa Tuhkimon juonessa. Jos et ole nähnyt elokuvaa tai tiedä tarinaa, hyppää suoraan seuraavaan kappaleeseen. Hyvä haltiakummi sanoo Tuhkimolle, että taika raukeaa tasan keskiyöllä ja niin käykin... paitsi että Tuhkimon lasikengät pysyvät ennallaan. Tämän avullahan päästään loppuratkaisuun, mutta kysymys kuuluukin, mikseivät lasikengät katoa kahdeltatoista? Se voisi olla mahdollista, että haltiakummi tiesi, mitä tuleman pitää ja päätti siksi antaa kenkien olla, mutta tätä ei koskaan kerrota, joten ei voi tietää, onko se totta. Itse näen asian vain selittämättömänä juoniaukkona, joka katsotaan sormien läpi, sillä kyseessä on klassikko. Tämän lisäksi tarinassa on muitakin outouksia. Vaikka lasikengät ovat vain Tuhkimolle tehdyt, on silti kummallista, ettei kenelläkään koko valtakunnassa ole samankokoista jalkaa. Tämänkin voisi selittää sillä, että kengät muuttavat kokoaan pienemmiksi, kun niitä sovitetaan muille, mutta kun tätäkään ei kerrota, lopputulos jää pelkäksi arvailuksi. Kolmanneksi on outoa, että kun ensimmäinen lasikenkä menee rikki, suurherttua hyväksyy Tuhkimon toisen kengän, jota hän ei ole ennen nähnyt. Kenkähän voisi olla täysin eri. Tämän voi tosin ratkaista helposti sillä, että kuinka monella edes on lasista tehdyt kengät... Neljäntenä outoutena on, että suurherttua näki Tuhkimon, joten miksei hän etsi vain vaaleahiuksisia neitokaisia sen sijaan, että käy kaikki kuningaskunnan nuoret naiset läpi?

Tuhkimo on musikaali monen muun Disney-elokuvan tapaan. Valitettavasti kappaleet eivät ole pääasiassa kovin ihmeellisiä. Elokuvan aloittajana kuullaan ihan kiva "Cinderella (Main Title)", jonka jälkeen kuultava haaveilulaulu "A Dream is a Wish Your Heart Makes" on hieman tylsä. Hiirien laulama "Work Song" on taas ihan kiva, mutta hiirten laulusta on vaikea saada mitään selvää ja kappale voi helposti ärsyttää. Drizellan laulamana "Oh, Sing Sweet Nightingale" on hirveydessään huvittava. Paras laulu on tietenkin Oscar-ehdokkuudenkin saanut "Bibbidi-Bobbidi-Boo", jonka hyvä haltiakummi laulaa tehdessään taikoja. Kappale on erinomainen ja se jää helposti päähän soimaan. Siinä on hyvä meininki, mitä elokuvan muut kappaleet kaipaavat.

Elokuva on animoitu taidokkaasti. Animointi tehtiin oikeista näyttelijöistä kuvatun materiaalin avulla. Aluksi näyttelijät esittivät kaikki hahmojen liikkeet, joiden pohjalta animaattorit piirsivät animaatiohahmot. Elokuvassa on selkeä Disney-tyyli läpikotaisin, etenkin tietty eläinten kohdalla. Taustat ovat hienoja, vaikka linnassa suuret tilat ovat jokseenkin yksinkertaisen näköisiä. Elokuvan ovat ohjanneet Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske. Jackson toimi jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffassa ohjaajana, kun taas Hamilton Luske oli Pinocchiossa (1940) toinen pääohjaaja. Geronimi taas työskenteli elokuvien Kolme caballeroa (The Three Caballeros - 1944), Iskelmäparaati (Make Mine Music - 1946), Säveltuokio (Melody Time - 1948) ja Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkinen (The Adventures of Ichabod and Mr. Toad - 1949) parissa. Käsikirjoituksesta vastaa yhdeksän henkilöä. Äänitehosteet ovat ihan toimivia, mutta niitä ei ole käytetty kovin paljoa. Musiikista vastaavat Paul J. Smith ja Oliver Wallace, jotka ovat tehneet mainiota työtä sävellysten kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Backstage Disney: Diamond Edition", joka sisältää pätkät "The Real Fairy Godmother" ja "Behind the Magic: A New Princess Fantasyland", lyhytelokuvan "The Magic of the Glass Slipper: A Cinderella Story", sekä vaihtoehtoisen aloituksen. "Classic DVD Bonus Features" -osio sisältää poistettuja kohtauksia ja lauluja, radio-ohjelmia, trailereita, sekä elokuvan teosta kertovia pätkiä, kuten "From Rags to Riches: The Making of Cinderella". Mukana on myös lyhytelokuva "Tangled Ever After", joka liittyy klassikkosarjan 50. osaan Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010) ja 3D-Blu-rayn esittelyvideo Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa. Katsottavaa on yli kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Tuhkimo on oiva satuelokuva, joka sisältää yhden vanhimmista juoniaukoista koskaan. Sen takia loppuosuus ei ole enää niin erikoinen, vaikka siitä löytyy jännittävyyttäkin. Alkupuolella itse Tuhkimo jää hieman taka-alalle, sillä Huli ja Vili esiintyvät niin paljon Luciferin kanssa. Vaikka hiirikaksikko tuokin hauskoja hetkiä mukaan, heidän takiaan päähenkilö ei pääse tarpeeksi esille. Prinssi on todella mitäänsanomaton tapaus, mutta hyvä haltiakummi on mitä mainioin. Haltiakummin laulama "Bibbidi-Bobbidi-Boo" on ehdottomasti elokuvan paras laulu, muiden ollessa aika unohdettavia. Äitipuolesta ja siskopuolista on tehty onnistuneen inhottavat. Animointi toimii, kuten myös musiikki. Suosittelen elokuvaa Disney-faneille, sekä prinsessaelokuvia rakastaville. Monelle pikkutytölle tämä toimii varmasti, mutta myös pojat voivat kokea tästä riemua. Tuhkimon jälkeen Disney-yhtiöllä alkoi taas mennä hyvin, mikä on hienoa, sillä muuten olisimme voineet jäädä paitsi useista hyvistä teoksista. Tuhkimo kannattaa katsoa myös siinä mielessä, että jos se ei olisi menestynyt, voisi olla niin, ettei Disney-yhtiötä enää ole. Elokuvalle on tehty kaksi jatko-osaa, Tuhkimo II: Unelmien prinsessa (Cinderella II: Dreams Come True - 2002) ja Tuhkimo III: Taikansa kutakin (Cinderella III: A Twist in Time - 2007), mutta niitä en ole nähnyt, enkä ole kovin varma, haluaisinko edes katsoa niitä. Niiden lisäksi Disney teki Tuhkimosta näytellyn version vuonna 2015, joka kulkee nimellä Cinderella - Tuhkimon tarina ja joka on ihan kelpo elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.dreampunk.me
Cinderella, 1950, Walt Disney Productions