Arvostelu: Texasin moottorisahamurhat (Texas Chainsaw Massacre - 2022)

TEXASIN MOOTTORISAHAMURHAT

TEXAS CHAINSAW MASSACRE

Ohjaus: David Blue Garcia

Pääosissa: Sarah Yarkin, Elsie Fisher, Jacob Latimore, Jessica Allain, Mark Burnham, Moe Dunford, Olwen Fouéré, Alice Krige, William Hope, Nell Hudson ja Sam Douglas

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 18

Tobe Hooperin kauhuelokuva Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre - 1974) oli jättimenestys, jota pidetään nykyään yhtenä lajityypin merkkiteoksista. Elokuvaa jatkettiin filmeillä Texasin moottorisahamurhaaja 2 (The Texas Chainsaw Massacre 2 - 1986), Leatherface: The Texas Chainsaw Massacre III (1990) ja Texasin moottorisahamurhaaja - uusi sukupolvi (Texas Chainsaw Massacre: The Next Generation - 1995). 2000-luvun alussa alkuperäisen elokuvan pohjalta tehtiin uudelleenfilmatisointi Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre - 2003), jolla tehtiin esiosa Teksasin moottorisahamurhaaja - pahan alku (The Texas Chainsaw Massacre: The Beginning - 2006). Alkuperäisen elokuvan sarjaa yritettiin jatkaa elokuvalla Texas Chainsaw 3D (2013), joka unohti aiemmat jatko-osat aikajanalta, sekä esiosalla Leatherface (2017). Näistä jälkimmäisen filmin tekijät suunnittelivat jatko-osan tekoa, mutta menettivät elokuvaoikeudet, kun Leatherfacen tuotanto venyi odotettua pidemmäksi. Legendary Pictures hankki oikeudet itselleen ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2020 Ryan ja Andy Tohillin ohjauksessa. Studio oli kuitenkin tyytymätön veljesten kädenjälkeen, joten heidät erotettiin ja tilalle palkattiin David Blue Garcia, joka aloitti filmin kuvaukset alusta. Elokuva saatiin valmiiksi ja sen oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuonna 2021, mutta koronaviruspandemian takia levitysoikeudet myytiin Netflixille. Nyt uusi Texasin moottorisahamurhat -elokuva on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin elokuvan näkemistä ihan positiivisin mielin. Olen nähnyt leffasarjasta vain alkuperäisen filmin, vuoden 2003 uudelleenfilmatisoinnin ja Texas Chainsaw 3D:n - tosin juuri väärässä järjestyksessä. Alkuperäinen leffa on yksi kauhusuosikeistani, joten minua kiinnosti nähdä, onnistuisiko jatko-osa tavoittamaan edes osasen sen hienoudesta. Pistin Texasin moottorisahamurhat pyörimään heti julkaisupäivän aamuna.

Ryhmä nuoria idealisteja yrittää herättää eloon liki hylätyn texasilaiskaupungin. Siellä heitä kuitenkin odottelee Leatherface, joka tervehtii kutsumattomia vieraita moottorisahansa kanssa.

Sarah Yarkin, Elsie Fisher, Jacob Latimore, Jessica Allain ja Nell Hudson näyttelevät siskoksia Melodyä ja Lilaa, heidän kaveriaan Dantea, tämän tyttöystävää Catherinea ja Ruthia, jotka matkustavat pieneen Harlow'n kaupunkiin Texasissa, aikeenaan herättää aavekaupunki takaisin elävien kirjoihin. Kuten odottaa saattaa, hahmot pysyvät koko elokuvan aikamoisina pahveina, joiden selviytyminen ei jaksa kiinnostaa, kun Leatherface (Mark Burnham) virittelee moottorisahansa valmiiksi pilkkomispuuhiin. Siskoksista Melodystä ja Lilasta yritetään saada vähän jotain aikaiseksi, varsinkin traumatisoituneesta Lilasta, mutta he jäävät silti aika yhdentekeviksi tyypeiksi. Leatherfacen paluu on katsojan vinkkelistä ihan iloinen tapahtuma ja on kiva nähdä, että elokuvan mukaan suunnilleen 70-vuotias pappa jaksaa vielä juosta yhtä sinnikkäästi vetreiden nuorukaisten perässä.

Texasin moottorisahamurhat vuosimallia 2022 on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Se on tyhjänpäiväinen kauhuleffasarjan henkiinherättely vuoden 2018 Halloweenin hengessä, joka yrittää pyyhkiä aikajanalta sarjan aiemmat osat. Tämä niksihän tehtiin sarjassa kertaalleen jo Texas Chainsaw 3D:ssä, mutta hei, mitäpä turhaa keksiä pyörää uudestaan. Tärkeintähän on päästä näkemään, kun Leatherface leikkelee ihmisiä palasiksi moottorisahansa kanssa. Sitä odottavat saavat tosiaan mitä tilaavat, eikä ansaitusti K18-leiman saanut filmi pidättele iskujaan, kun veriroiske käynnistyy. Ensimmäinen tappo sai kyllä loksautettua meikäläisen suun auki ja raakuusmässäily sen kuin pahenee. Yhdessä bussikohtauksessa homma menee tosin jo hieman koomiseksi.

Tarinallisesti filmiltä on turha odottaa mitään ihmeellistä, eikä se sinänsä haittaa. Ei alkuperäistä Texasin moottorisahamurhiakaan oltu Oscarin arvoisella käsikirjoituksella pilattu, mutta siinä juonen yksinkertaisuus toimikin yhtenä tehokeinona. Alkuperäisen filmin vetonaulana toimii kuitenkin sen äärimmäisen epämiellyttävä ja suorastaan piinaava tunnelma. Uusi elokuva ei harmillisesti ole edes kovin jännittävä. Seasta löytyy pari ihan tiivistunnelmaista kohtausta, mutta siihen se jääkin. Onneksi leffa ymmärtää olla erittäin tiivis kestoltaan; jo tunnin ja vartin kohdalla pistetään lopputekstit pyörimään. Kun Leatherface ryhtyy murhapuuhiinsa (ja se tapahtuu varsin pian), ei hahmoille tai katsojille pahemmin löydy hengähdystaukoja, eikä filmi ehdi käydä tylsäksi.

Elokuvan alkuperäiset ohjaajat, Tohillin Ryan ja Andy saivat tosiaan kenkää kuvausten alkupäässä ja tilalle valittiin aiemmin vain yhden leffan, Tejanon (2018) ohjannut David Blue Garcia. Garcian työ ajaa asiansa, mutta todellinen pelottavuus jää uupumaan. Chris Thomas Devlinin käsikirjoitus tuntuu hätäisesti kyhätyltä ja on selvää, että Devlin on katsonut vuoden 2018 Halloweenia tekstiä työstäessään. Elokuva jopa yrittää tehdä samaa kuin Halloween Jamie Lee Curtisin Laurie-hahmon kanssa, mutta varsin kiusallisesti. Texasin moottorisahamurhat on kuitenkin taidokkaasti kuvattu elokuva. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja Leatherfacen ihmiskasvomaski onnistuneen ällöttävä. Efektitiimi on päässyt valmistamaan monenlaisia irtoraajoja ja -päitä, sekä mässäilemään tekoverellä oikein tosissaan. Ääniefektit eivät onneksi painotu liikaa typerien äkkisäikäytyspamausten puolelle ja moottorisahan voimistuvaa pärinää hyödynnetään toimivasti. Colin Stetsonin musiikit eivät kuitenkaan missään vaiheessa nouse esille.

Yhteenveto: Vuoden 2022 Texasin moottorisahamurhat viihdyttää ajoittain groteskilla veriroiskeellaan, mutta jää silti aika heikoksi elokuvasarjan henkiinherättäjäksi. On ihan mukaansatempaavaa seurata, kun pahviset hahmot yrittävät epäonnistuneesti päästä Leatherfacea karkuun ja on ihailtavaa, kuinka vauhdilla iäkäs ukko jaksaa kipittää teinien perässä moottorisaha kourassaan. Näyttelijät ajavat asiansa kirkuessaan kauhusta - eipä heille käsikirjoitus oikein muuta tarjoakaan. Harmillisesti leffa ei ole paria kohtausta lukuun ottamatta kovinkaan jännittävä. Alkuperäisen filmin hyytävä piina loistaa poissaolollaan tästä. Elokuva luottaa enemmän raakuuksilla mässäilyn voimaan, eikä leffa ole turhaan saanut korkeinta K18-ikärajaleimaa. Tarina on odotetusti varsin simppeli ja kesto on osattu pitää tiiviinä, mutta silti elokuva kaipaisi jotain huomattavaa lisäpotkua. Uusi Texasin moottorisahamurhat lämmittää varmasti kovan luokan Leatherface-faneja, joille sarjan aiemmatkin osat ovat uponneet, mutta jos olet ollut pettynyt alkuperäisteosta vuosikymmenten varrella seuranneisiin moottorisahamähinöihin, tämä uusi filmi ei valitettavasti ole toivottu askel parempaan suuntaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, potentiaalisesta jatko-osasta vihjaileva kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Texas Chainsaw Massacre, 2022, Legendary Entertainment, Bad Hombre, Exurbia Films

Arvostelu: Perhe Addams (The Addams Family - 2019)

PERHE ADDAMS

THE ADDAMS FAMILY

Ohjaus: Greg Tiernan ja Conrad Vernon
Pääosissa: Charlize Theron, Oscar Isaac, Chloë Grace Moretz, Finn Wolfhard, Nick Kroll, Conrad Vernon, Allison Janney, Elsie Fisher, Snoop Dogg, Bette Midler, Martin Short, Catherine O'Hara ja Pom Klementieff
Genre: animaatio, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

The Addams Family, eli suomalaisittain Perhe Addams perustuu Charles Addamsin sarjakuviin, mitkä hän aloitti vuonna 1938. Sarjakuvat nousivat nopeasti suosioon ja niiden pohjalta tehtiin televisiosarja The Addams Family, mikä pyöri vuodesta 1964 vuoteen 1966. Sarjakuvista tehtiin myös animaatiosarjat The Addams Family (1973), The Addams Family: The Animated Series (1992-1993), sekä näytelty sarja The New Addams Family (1998-1999). Vuonna 1991 ilmestyi elokuva The Addams Family - Perhe Addams (The Addams Family) ja vuonna 1993 se sai jatko-osan Addams Family II (Addams Family Values). Saban-yhtiö yritti aloittaa uutta sarjaa tekemällä leffan Addams Family - Sukukokous (Addams Family Reunion - 1998), mutta se haukuttiin lyttyyn, eikä sarjaa tehty. Vuosien varrella perhe on esiintynyt myös Scooby-Doossa (1972-1973) ja heistä yritettiin tehdä musikaalisarja The Addams Family Fun-House, mutta se ei kuitenkaan edennyt pilottijaksoa pidemmälle. Vuonna 2010 Universal- ja Illumination-yhtiöt hankkivat sarjakuvien elokuvaoikeudet ja alkoivat suunnittelemaan nukkeanimaatioleffaa, jonka ohjaajana toimisi Tim Burton. Kuitenkin 2013 Metro-Goldwyn-Mayer sai oikeudet ja ryhtyi tekemään omaa animaatioelokuvaansa. Pitkän suunnittelun jälkeen animointiprosessi alkoi ja nyt uusi Perhe Addams -elokuva saa ensi-iltansa. Itselleni Addamsin perhe ei ole entuudestaan muuten tuttu kuin että tiedän, että siitä on tehty lukuisia sovituksia. Meninkin positiivisin mielin katsomaan tätä uutta elokuvaa ja selvittämään, mistä oikein on kyse...

Kaikenlaista kammottavaa rakastava Addamsin perhe hoksaa, että heidän sumuisen vuorensa juurelle on rakennettu kaupunki. Kaupunki on mukana tosi-TV -ohjelmassa, jonka juontaja Margaux Needler yrittää saada kaupungin taloja myytyä ohhelman kautta. Margaux kuitenkin uskoo, että Addamsin perheen synkkä ja karmiva kartano pelottaisi mahdolliset ostajat, joten hän päättää tehdä kartanoon muutoksia vaikka väkisin.

Addamsin perheeseen kuuluvat vanhemmat Morticia (äänenä Charlize Theron) ja Gomez (äänenä Oscar Isaac), sekä heidän lapsensa Wednesday (Chloë Grace Moretz) ja Pugsley (Finn Wolfhard). Hahmoissa on hauskaa, kuinka he ihastuvat kaikkeen pelottavaan, kuten aavetaloihin ja spritismiin, mitä muut pitäisivät vain kauhistuttavana. On huvittavaa, kun hahmot näkevät jotain hirveää ja sanovatkin sitä hirveäksi, mutta pelkästään kehuvalla tavalla. Harmillisesti yksilöinä hahmot ovat aika tylsiä, lukuunottamatta Wednesday-tytärtä, jolla on teini-ikään kuuluva kapinavaihe päällä. Tässä tapauksessa se tosin tarkoittaa, että Wednesday alkaa pukeutumaan kuin kaikki ns. "normaalit", mikä ärsyttää eritoten hänen äitiään. Pugsley-pojalla on suuri into räjähdyksiin, mutta hän jää silti aika mitäänsanomattomaksi. Vanhemmat pyörivät kaiken aikaa mukana, mutta etenkin isä Gomez on lopulta tylsä tapaus. Perheen kanssa kartanossa asustelevat totta kai hovimestari Lurch (ohjaaja Conrad Vernon), irtokäsi Thing, leijona Kitty, mustekala Socrates, lihansyöjäkasvi Cleopatra ja elävä puu Ichabod.

Tarinan antagonisti on omaa televisio-ohjelmaansa pyörittävä Margaux Needler (Allison Janney), joka haluaa kaiken olevan iloista, samanlaista ja teennäistä - vähän niin kuin hän itse, mistä hahmot osuvasti huomauttelevatkin pitkin leffaa. Margaux toimii vertauskuvana erilaisuutta vastustaville ihmisille ja paikoitellen hänen vuorosanansa ovatkin kuin internetin kommenttipalstoilta poimittuja typeryyksiä, mikä saa lähinnä nolostumaan, kuinka myötähäpeällistä joidenkin käytös voikaan olla.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. Gomezin todella ärsyttävä veli Fester (Nick Kroll), Gomezin ja Festerin äiti (Bette Midler), Mortician kuolleet vanhemmat (Catherine O'Hara ja Martin Short), It-serkku (Snoop Dogg), sekä Margauxin tavis-tytär Parker (Elsie Fisher), jonka kanssa Wednesday ystävystyy. Ääninäyttelijät ovat rooleissaan pääasiassa mainioita (Janney loistaa teennäisenä Margauxina, mutta Kroll raivostuttaa typeränä Fester-setänä), miksi onkin harmi, etteivät heidän hahmonsa ole kovin kummoisia. Voi olla, että sarjakuvia lukeneet tai televisiosarjoja ja elokuvia katsoneet Addamsin perheen fanit ovat vain riemuissaan, nähdessään tutut hahmot jälleen, eikä heitä haittaa, kuinka kömpelösti tämä kyseinen elokuva heitä käsittelee, mutta uusille tulokkaille leffa ei paljoa tarjoa.

Perhe Addams voi hyvinkin olla mitä parhainta viihdettä lapsille, jotka ovat alkaneet kiinnostumaan jostain hieman pelottavammasta, mutta eivät ole todellakaan vielä valmiita katsomaan oikeita kauhuleffoja. Jos Sonyn Hotel Transylvania -animaatiot (2012-2018) ovat iskeneet, voi tämäkin toimia erittäin hyvin. Elokuva esittää kaikki "karmivat" asiansa komedian kautta, jotta lapsi ei varmasti pelkäisi, eikä se yritäkään koetella lapsikatsojan rajoja, kuten vaikkapa Corpse Bride (2005) tai Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009). Leffa sisältää paljon huumoria ja monet sen pöhköilyistä ilahduttavat perheen pienimpiä. Lisäksi mukana on oivallista sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä, mikä on tärkeää niin lapsille kuin aikuisillekin. Elokuva kritisoi vahvasti kaikenlaisia rasisteja ja muita älykääpiöitä, jotka meuhkaavat niin internetissä kuin luonnossakin.

Itse pidin siitä, että leffa haluaa painottaa hyvää sanomaa ja siitä, kuinka Addamsin perheelle karmivat asiat ovat täysin normaaleja. Heidän elämänsä on hyvinkin erilaista ja on hauska nähdä erilaisia pieniä yksityiskohtia, joilla sitä esitetään. Hovimestari Lurch ei esimerkiksi imuroi, vaan levittää pölyä ympäri kartanoa. Lettien sijaan Wednesdaylla onkin hiuksista muotoillut hirttosilmukat. Valitettavasti muuten en pitänyt Perhe Addamsista. Vaikka mukana on huvittavia hetkiä, on huumori suurimmaksi osaksi kehnoa; jotkut vitseistä ovat jopa todella ala-arvoisen surkeita. Perheenjäsenet eivät tosiaan ole kiinnostavia, eivätkä siten heidän juonikuvionsakaan ole. Wednesdayn kapinavaihe on hauska idea, mutta sen sijaan Pugsleyn valmistautuminen jonkinlaiseen aikuistumisriittiin, mihin liittyy sapeli ja kai tanssiminen (filmi ei vaivaudu selittämään, mitä siinä tarkalleen tehdään) on todella tylsä juonikuvio. Päätarina Margauxin TV-ohjelmasta on myös tylsä, sekä ennen kaikkea hätäisesti ja laiskasti kerrottu. Elokuva ei koskaan nappaa mukaansa ja vaikka se kulkee nopeasti eteenpäin, aika käy paikoitellen pitkäveteiseksi. Lopetus vasta kehno onkin.

Perhe Addamsin animointikaan ei vakuuta. Vaikka mukana on joitain yksityiskohtia, ovat taustat usein todella pelkistettyjä ja jopa viimeistelemättömiä. Filmi näyttää siltä, millaista jälkeä Pixar sai aikaan 20 vuotta sitten animaatioissaan. Paikoitellen animointi on niinkin heikkoa nykypäivän muihin animaatioteoksiin verrattuna, että voisi luulla Perhe Addamsin olevan suoraan televisioesitystä varten tehty, joka saikin viime hetkellä teatterilevityksen. Hahmot ovat fanien onneksi hyvin pitkälti samannäköiset kuin Addamsin sarjakuvissa. Filmin visuaalinen ilme tuo vahvasti mieleen Tim Burtonin tyylin niin hahmojen ulkonäössä kuin synkkyyden ja värikkyyden vastakkainasettelussa. Elokuva olisikin visuaalisesti varmasti paljon kiehtovampi, jos alkuperäiset suunnitelmat olisivat käyneet toteen ja Burton olisi ohjannut elokuvan. Leffa olisi myös luultavasti paremmin tahditettu ja käsikirjoituskin olisi laadukkaampi. Nykyiset ohjaajat Conrad Vernon ja Greg Tiernan eivät saa rakennettua kunnon tunnelmaa, eivätkä he selvästi usko lapsikatsojiensa keskittymiskykyyn tarpeeksi. Äänimaailma on sentään oivallisesti rakennettu ja Mychael ja Jeff Dannan säveltämät musiikit ovat usein toimivat. 1960-luvun The Addams Family -sarjan veikeä tunnuslaulu kuullaan pariinkin otteeseen, mikä varmasti ilahduttaa faneja.

Yhteenveto: Perhe Addams on harmillisen laimea animaatioelokuva, mikä saattaa hahmojen fanien lisäksi ilahduttaa lapsia, mutta ei tarjoa muille lähes mitään. Tarina ei ole kovin kiinnostava, eivätkä vitsit oikeastaan naurata, vaan lähinnä vain hävettävät. Elokuvalla on kauhea kiire ja siihen on tungettu liikaa kaikenlaista mukaan, kuten täysin yhdentekevä sivujuoni Pugsley-pojan aikuistumisriitistä, mutta silti filmi onnistuu olemaan tylsä. Hahmot jäävät aika mitäänsanomattomiksi, jos he eivät ole entuudestaan tuttuja ja ainoastaan kapinoiva Wednesday-tyttö herätti mielenkiintoni. Leffa ei ole edes animoitu kovin hyvin ja etenkin taustat näyttävät usein viimeistelemättömiltä. Vuonna 2019 voisi odottaa laadukkaampaa jälkeä ison studion animaatioleffalta. Sentään mukana on hyvää sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä, mikä on tärkeä opeteltava niin lapselle kuin monelle aikuisellekin, jotka ovat unohtaneet käytöstapansa. On kiva, että lapsille on tehty viihdettä näin halloweenin aikaan ja jos haluatte käydä katsomassa muksunne kanssa jotain vähän "karmivampaa", voi Perhe Addams toimia. Hahmojen fanit voivat myös vilkaista elokuvan, mutta muita suosittelen vain skippaamaan tämän laiskan tekeleen. Elokuvalle on jo nyt ilmoitettu jatko-osa, jonka on tarkoitus ilmestyä vuonna 2021. Tämän jälkeen odotukseni jatkoa kohtaan ovat todella alhaiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Addams Family, 2019, Metro-Goldwyn-Mayer, BRON Studios, BermanBaun, BronCreative, Cinesite Animation, Creative Wealth Media Finance, Nitrogen Studios Canada

Arvostelu: Eighth Grade (2018)

EIGHTH GRADE

Ohjaus: Bo Burnham
Pääosissa: Elsie Fisher, Josh Hamilton, Emily Robinson, Catherine Oliviere, Jake Ryan, Luke Prael, Daniel Zolghadri, Fred Hechinger ja Imani Lewis
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

Eighth Grade on ex-tubettajan ja nykyisen koomikko Bo Burnhamin esikoisohjaus. Burnham sai idean elokuvaan omasta nuoruudestaan, YouTube-taustastaan ja ahdistuksestaan, ja kehitteli tarinan, kun huomasi useaan otteeseen nuorten tyttöjen ottavan itsestään kuvia ostoskeskuksissa, mikä pisti hänet ajattelemaan, millaisia nämä tytöt ovat oikeasti ilman älypuhelimiaan. Käsikirjoituksen työstö lähti liikkeelle vuonna 2014 nimellä "The Coolest Girl in the World", mitä hän lähti myymään eri yhtiöille seuraavina vuosina. Pieni A24-yhtiö sai projektin, mutta sillä ehdolla, että Burnham saisi ohjata sen. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja lopulta Eighth Grade sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on esitetty useissa eri tapahtumissa ja Suomessa se esitettiin nyt alkuvuodesta Season Film Festivalilla. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä - etenkin kun elokuva tuntui saavan pelkkiä kehuja ja monet ylistivät sitä yhdeksi vuoden parhaista leffoista. Jossain kohtaa alkoi kuitenkin tuntumaan siltä, ettei elokuva koskaan saapuisi Suomeen ja kun se vihdoin näytettiin Season Film Festivalilla, minua harmitti suuresti, sillä en päässyt katsomaan sitä. Suureksi ilokseni Eighth Grade kuitenkin ilmestyi vuokrauspalvelu Blockbusteriin, mitä kautta pääsin vihdoin katsomaan sen.

Introvertti Kayla-tyttö yrittää selvitä inhottavan kahdeksannen luokan viimeisistä viikoista, ennen kuin hän voisi aloittaa puhtaalta pöydältä high schoolissa.

Viidenkymmenen hakijan joukosta päähenkilö Kaylan roolin nappasi nuori Elsie Fisher, koska Burnhamin mukaan muut tytöt olivat itsevarmoja, jotka esittivät ujoa ja vain Fisher oli ujo, joka esitti itsevarmaa, ja juuri sitä Burnhamin mielestä rooli vaati. Fisherin roolitus on täysi napakymppi; hän tekee aivan uskomattoman hienon roolisuorituksen ja häikäisee jatkuvasti lahjakkuudellaan. Fisher ei tunnu koskaan millään lailla teennäiseltä - paitsi silloin kun hänen hahmonsa Kayla yrittää esittää olevansa joku muu kuin oikeasti on - vaan hän huokuu sellaista aitoutta, mikä puuttuu aika lailla kaikista teinileffoista. Aitoutta vain korostaa se, ettei Fisherin finnejä meikata piiloon, eikä hän omista mitään missivartaloa, vaan hän todella uskaltaa näyttää itsensä sellaisena kuin hän on - mitään häpeilemättä. Kuinka usein tällaista nähdään teinileffoissa? Kayla on välittömästi erittäin samaistuttava tapaus, oli katsoja sitten lopulta tyttö tai poika tai mitään muutakaan. Kaylan on tarkoitus näyttää yleisesti nuoruuden vaikeuksia ja niihin voi samaistua kuka tahansa sukupuolesta riippumatta. Mielenkiintoisen lisäyksen Kaylaan tuovat hänen YouTube-videonsa, missä hän yrittää antaa vinkkejä nuoruuden ongelmiin ja varttumisesta selviytymiseen, mutta läpi leffan on selvää, että hänelle itselleen tuottaa suunnattomia vaikeuksia seurata omia vinkkejään. Hahmosta alkaa välittämään nopeasti ja haluan vielä kerran painottaa, kuinka onnekkaita elokuvan tekijät olivat löytäessään Fisherin päärooliin. Yksi parhaimmista roolisuorituksista lapsinäyttelijältä, minkä olen koskaan nähnyt!
     Muita hahmoja leffassa ovat Kaylan isä (Josh Hamilton), jolla on suuria vaikeuksia löytää tapa kommunikoida tyttärensä kanssa, koulun suosituin tyttö Kennedy (Catherine Oliviere), jota Kayla samaan aikaan ihailee ja inhoaa, Kennedyn nörtti sukulainen Gabe (Jake Ryan), Kaylan ihastus Aiden (Luke Prael), sekä Kaylan ihailemat high school -nuoret Olivia (Emily Robinson), Aniyah (Imani Lewis), Trevor (Fred Hechinger) ja Riley (Daniel Zolghadri). Muut näyttelijät tekevät myös hyvää työtä, vaikka heidän hahmonsa jäävät lopulta aika vähäiselle ruutuajalle. Hamilton on erittäin mainio hieman pöhkönä isänä, joka yrittää keksiä tavan löytää yhteyden tyttäreensä.

Oletko kyllästynyt perinteisiin teinileffoihin, joissa kierrätetään vain paria eri juonta täysin ennalta-arvattavasti? Teinileffoihin, jotka tuntuvat enemmän fantasialta kuin oikealta kuvaukselta teini-iästä? Teinileffoihin, joissa koulun suosituin tyttö työntää sivuun itsekkyytensä ja tekee epäsuosituimmasta ja hammasrautoja käyttävästä tytöstä meikin ja kampauksen voimalla tanssien tähden? Teinileffoihin, jotka esittävät yhden tai kahden kohtauksen ajan olevansa syvällisiä, mutta ovat kokonaisuuksina loppujen lopuksi todella onttoja ja sieluttomia? Niin minäkin! Tuon jälkeen tämä kuulostaa hieman mainostelevisiolta, mutta... Eighth Grade on vastaus ongelmaanne! Tämä leffa on kaikkea sitä, mitä nuo geneeriset teinirainat voivat vain unelmoida olevansa ja vieläkin enemmän. Kaylaa esittävän Elsie Fisherin tavoin tämä filmi tuntuu aivan käsittämättömän aidolta. Ohjaaja-käsikirjoittaja Bo Burnham tuntuu todella ymmärtävän nuoria, ja hänen ohjauksensa ja Fisherin ilmiömäisen roolityön vuoksi katsoja pääsee täysillä Kaylan pään sisään ja ihan oikeasti ymmärtää, mitä tämä joutuu kokemaan. Sen lisäksi, että elokuva onnistuu olemaan kaikille sukupuolille lähestyttävä teos, myös aikuiset pystyvät uppoutumaan siihen omien nuoruusmuistojensa kautta. Vanhemmille kyseessä onkin tärkeä leffa, sillä elokuva käsittelee hienosti, kuinka vaikeaa teini-ikäisen ja vanhemman kommunikointi on. Kuinka rajojaan koetteleva nuori ajautuu yhä vain kauemmas vanhemmistaan ja kuinka tärkeää vanhemmalle on löytää oikea tapa kommunikoida lapsensa kanssa ja saada tämä pidettyä "oikealla polulla".

Pintapuolisesti Eighth Grade vaikuttaa vain kuvaukselta kasiluokkalaisen tytön parista viimeisestä viikosta ennen kesäloman alkua, mutta pintaa syvemmältä löytyy todella monikerroksinen ja monimutkikas tunnekuohujen ja ajatusvirtojen käsittely. Kuten jo sanoin, katsoja oikein imaistaan Kaylan pään sisälle. Vielä syvällisemmäksi homma muuttuu, kun kyseessä on teini-ikäisen pää, mikä kokee suuria vaikeuksia käsitellä kaikkea, mitä siellä pyörii. Elokuva käsittelee erilaisia paineita, joita nuori kokee joka päivä mennessään kouluun. Elokuva käsittelee sosiaalisen median tuomia lisäpaineita, kun nuori ei pysty pudottamaan rooliaan kotiin päästessään, vaan sitä täytyy jatkaa kellon ympäri. Kaylan YouTube-videoiden kautta käy hyvin selväksi, että näemme jatkuvasti ihmisiä, jotka vaikuttavat jonkinlaiselta, mutta ovatkin todellisuudessa täysin muuta. Kayla vaikuttaa videoillaan reippaalta ja iloiselta, mutta onkin oikeasti ujo. Monet teistä, jotka lukevat nyt tätä arviota, eivät varmasti tiedä, millainen minä oikeasti olen - vaikka tuntisittekin minut tosielämässä. Vielä lisäksi MeToo-liikkeen alettua elokuva uskaltaa hypätä erittäin vaikean aiheen pariin, eli alaikäisen kokemaan seksuaaliseen ahdisteluun. Eighth Gradesta löytyy todella, siis todella epämiellyttävä kohtaus, mikä jää varmasti kummittelemaan pitkäksi aikaa päässä. Enkä voi kuvitellakaan, miltä sellaisesta katsojasta tuntuu, joka on joskus joutunut olemaan samassa tilanteessa kuin Kayla.

Bo Burnham käsittelee näitä vaikeita aiheita mitä erinomaisimmalla tavalla. Elokuvasta ei huomaa, että kyseessä on hänen esikoisohjauksensa, vaan Burnhamin työ on äärimmäisen taidokasta, enkä malta odottaa näkeväni, mitä muuta hän voisi saada aikaiseksi. Vielä ohjaamista parempaa työtä Burnham tekee kuitenkin käsikirjoittajana - etenkin dialogin kirjoittajana. Filmin aitouden tunteeseen vaikuttaa vahvasti se, kuinka aidosti hahmot puhuvat toisilleen. Leffa on täynnä "öö" ja "niinku" -sanoja, joita nuoret käyttävät kaiken aikaa. Lisäksi kaikkien hankalien aiheiden käsittelyn mukaan Burnham onnistuu tuomaan paljon huumoria, mikä syntyy pääasiassa tavasta näyttää Kaylan koulun oppilaita ja mitä kaikkea tunneilla tapahtuu. Eighth Grade on myös teknisesti taidokkaasti toteutettu. Vaikka mukana ei ole mitään hurjia kamerakikkoja, on täydellinen ratkaisu, että pääasiassa kamera on lukittu Kaylaan. Katsojalle ei usein näytetä, mitä hänen ympärillä olevat ihmiset tekevät puhuessaan, vaan elokuva keskittyy näyttämään, miten Kayla reagoi kaikkeen hänen ympärillään. Leikkaus on napakkaa, eikä filmillä olekaan kestoa kuin puolitoista tuntia. Anna Meredithin säveltämät elektroniset musiikit ovat erikoinen mutta toimiva lisä leffan henkeen. Parhaiten musiikkipuolelta jää kuitenkin soimaan Enyan "Orinoco Flow" -kappale. Burnham valitsi kappaleen, koska siinä on taikuuden tuntua, ja kun sosiaalinen media on kuin pyhä paikka Kaylalle, Burnham ajatteli kappaleen kuvastavan täysin sitä pyhyyttä. Ja niin se totta vie tekeekin.

Yhteenveto: Eighth Grade on aivan mahtava ja ennen kaikkea todella aidolta tuntuva elokuva teini-iästä. Leffa välttää kaikin tavoin vajoamisen geneeriseksi massateinifilmiksi, mitkä ovat lopulta enemmänkin fantasiaa epäuskottavien ja satumaisten käänteidensä kanssa. Ne ovat myös todella pinnallisia tekeleitä, kun taas Eighth Grade uskaltaa mennä oikeasti syvällisiin paikkoihin ja se käsittelee aiheitaan erinomaisesti. Nuorten kokemat valtavat paineet koulun, sosiaalisen median ja sukulaisten kautta ovat isossa roolissa ja filmi pistää miettimään, millaisia näkemämme ja tuntemamme ihmiset ihan oikeasti ovat. Leffasta löytyy mainiota huumoria, mutta se menee myös todella ahdistaviin tunnelmiin erään karmaisevan ja pysäyttävän kohtauksen aikana. Elokuva onnistuu liikuttamaan ja siinä pääsee täysin päähenkilö Kaylan päähän, mihin vaikuttavat ohjaaja-käsikirjoittaja Bo Burnhamin upea tapa ymmärtää nuoria, nokkela kameratyöskentely, sekä käsittämättömän huikean roolityön tekevä Elsie Fisher. Eighth Graden pitäisi mielestäni kuulua jokaisen yläasteikäisen katselulistalle, minkä lisäksi vanhempienkin kuuluisi nähdä se. Käykää siis tekin vuokraamassa tämä leffa ja jos innostuitte siitä kuten minä, jakakaa tätä arviota eteenpäin, jotta yhä useampi tulee tietoiseksi tästä muuten liian pienelle huomiolle jäävästä tärkeästä elokuvasta. Gucci!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Eighth Grade, 2018, A24, IAC Films

Yhteistyössä

Arvostelu: Despicable Me 2 / Itse ilkimys 2 (2013)

DESPICABLE ME 2 (2013)

ITSE ILKIMYS

Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Elsie Fisher, Benjamin Bratt, Moises Arias, Steve Coogan, Russell Brand ja Ken Jeong
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin esikoiselokuva Despicable Me (2010), eli suomalaisittain Itse ilkimys oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Itse ilkimys 2:n tuotanto alkoikin heti kesällä 2010 ja elokuva ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Leffa menestyi paremmin kuin edeltäjänsä ja sai pääasiassa hyviä arvioita. Edeltäjän tapaan en käynyt katsomassa Itse ilkimys 2:kaan leffateatterissa ja näin sen vasta vuoden 2015 alussa, kun vuokrasin sen. En erityisemmin pitänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Despicable Me 3 (Itse ilkimys 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa aiemmat osat läpi. Ensimmäinen Itse ilkimys löytyi digiboxilta tallennettuna, mutta tämä toinen osa täytyi käydä vuokraamassa Makuunista. Katsoin Itse ilkimys 2:n muutama päivä ensimmäisen jälkeen, enkä pitänyt sitä vieläkään kovin kummoisena ja tulin siihen tulokseen, etten välttämättä jaksa koskaan enää katsoa sitä uudelleen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Despicable Me!

Gru on jättänyt rikollisen elämän taakseen ja keskittyy olemaan Margon, Edithin ja Agnesin isä. Kuitenkin kun vaarallinen aine varastetaan huippusalaisesta laitoksesta, Antivoroliiga pistää Grun selvittämään, kuka on varkauden takana.

Vaikka Gru (Steve Carell) elää kunnollista elämää ja on löytänyt uuden ammatin hillobisneksestä, hän kaipaa silti pahuuksia. Orpotytöt ovat hänelle nykyään kaikki kaikessa, mutta he eivät tarjoa hänelle tarpeeksi jännitystä. Päätyessään AVL:n tehtävään, Gru kokee tekevänsä oikein, vaikka häntä hieman häiritseekin olla hyvisten puolella. Hahmo tuntuu paikoitellen tylsältä, eikä hänestä löydy samaa innokkuutta kuin edellisessä osassa.
     Margo (Miranda Cosgrove) on alkanut kiinnostua pojista ja hänelle luodaan romanssintynkää, mitä Gru ei tietenkään hyväksy. Margo on edelleen tytöistä fiksuin, mutta välillä ihastuminen aiheuttaa sitä, että hän toimii sydämensä, eikä aivojensa kautta. Vaarallisista asioista innostuva Edith (Dana Gaier) saa kolmikosta vähiten huomiota, eikä hänelle oikeastaan tapahdu mitään erityistä leffan aikana. Tytöistä nuorin, Agnes (Elsie Fisher) on sama tuttu intoilija, mutta häneen luodaan hyvin surullisempaakin puolta, Agnesin alkaessa kaivata itselleen äitiä isän vierelle.
     Grun lisäksi suurta varkautta lähtee tutkimaan agentti Lucy Wilde, jonka äänenä kuullaan Kristen Wiig, joka esitti edellisessä elokuvassa orpokodin tympeää neiti Hattiea. Lucy on erittäin innoissaan kaiken aikaa, mikä käy Grun hermoille, joka haluaisi työskennellä yksin. Hahmo voi käydä myös katsojien hermoille, Lucyn höpöttäessä väärissä tilanteissa kaiken aikaa. Leffan aikana mietin usein, miksi Lucy on pitänyt tunkea mukaan tai miksi hänestä tehtiin niin rasittava?
     Lucyn lisäksi uusina hahmoina esitellään Salsa & Salsa -ravintolan omistaja Eduardo Perez (Benjamin Bratt), tämän poika Antonio (Moises Arias) ja Antivoroliigan johtaja Siilas Bebander (Steve Coogan), jonka sukunimestä tehdään todella lapsellisesti pilkkaa.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Grun laitteet suunnitteleva tohtori Nefario (Russell Brand), joka kaipaa todella paljon rikollista elämää, sekä tietenkin Grun keltaiset, hassusti puhuvat kätyrit eli minionit, joiden ääninä kuullaan elokuvan ohjaajat Pierre Coffin ja Chris Renaud. Tekijät huomasivat, että minionit olivat nousseet suursuosioon ensimmäisen osan myötä, joten tässä niiden osuutta on kasvatettu huomattavasti.

Ensimmäisen Itse ilkimyksen tarina ei ollut kovin kummoinen, mutta mukana oli toimivia vitsejä sen verran paljon, että lopputulos viihdytti mukavasti. Itse ilkimys 2 ei niinkään. Edellisen osan arvostelussa sanoin, että elokuva oli tehty lähinnä lapsikatsojille, mutta monet julmat vitsit naurattivat sen verran, että varttuneempikin katsoi leffan sujuvasti mukana. Tämä jatko-osa on tehty vain lapsia ajatellen. Elokuvassa on todella harvoin kohtia, joista joku ala-asteikäisiä vanhempi voisi nauttia. Lapset rakastuivat minioneihin, joten niiden osuutta on tosiaan kasvatettu. Tarinan kannalta he eivät kuitenkaan ole erityisen tärkeitä. Leffassa on joitain kohtauksia, jotka ovat mukana vain, jotta minioneilla olisi enemmän aikaa hassutella. Valitettavasti tällä kertaa heidän hassuttelunsa ei leviä kotisohvalle asti. Kuten vuosia sitten esimerkiksi Kelju K. Kojootti tai Jerry-hiirtä jahtaava Tom-kissa osoittivat, on yllättävän hauskaa, kun jotain hassua hahmoa sattuu. Eihän hahmoja oikeasti satu, vaikka kuinka monta kertaa heidät räjäytettäisiin tai he putoaisivat kilometrienkin korkeudelta maahan ja siten katsojat voivat huojentuneemmin nauraa heidän kivulleen. Edellisessä osassa minionit olivat hauskimmillaan, kun niitä sattui ja sitä näkisikin mielellään lisää. Harmi vain, että tekijät eivät tajunneet, mikä minioneista tekee hauskan ja olettavat, että katsojille riittää se, kun minionit puhuvat hölmösti tai ovat todella kovaäänisiä tai pukeutuvat outoihin asuihin. Lapset kokevat tästä varmasti riemua, mutta aikuiset alkavat lähinnä epätoivoisesti muistelemaan vanhoja kunnon Disney-klassikoita.

Edellisessä osassa heikko tarina korvaantui hyvällä huumorilla, joten ehkä tässä leffassa heikko huumori korvaantuisi hyvällä tarinalla? Valitettavasti ei. Itse ilkimys 2 kulkee epätasapainossa eteenpäin, eikä tarina tiedä, mihin keskittyä. Välillä katsotaan agenttiseikkailua, välillä superrikollisia, välillä perhedraamaa ja välillä minionit saapuvat hölmöilemään minuutiksi tai kahdeksi. Erilaiset tunnelmat eivät kulje käsi kädessä, minkä lisäksi elokuva on itse asiassa aika tylsä. Agenttiseikkailu ei ole kovin kiinnostava, varsinkin kun höpisevä Lucy on kaiken aikaa ruudulla niissä kohtauksissa ja agenttihommathan ovat tietty isoimmassa osassa tarinaa. Leffa ei saa katsojia jännittämään mukanaan tai oikeastaan tuntemaan mitään muutakaan positiivista. Jotkut naurut elokuva tarjoaa, mutta siihen se jääkin. Lopputuloksena on mitäänsanomaton hömpötys. Ei Itse ilkimys 2 huono ole, mutta ei se ole edes viihdyttävä. Heikon teoksen katsoo kerran, mutta ei sitä tekisi mieli nähdä enää uudestaan. Mutta kuten olen jo sanonut, lapsille tämä aika varmasti toimii ja jos ei jaksa vahtia muksujen puuhailua, voi pistää tämän pyörimään ja he ovat poissa jaloista noin puolitoista tuntia.

Elokuvan animointi on parempaa kuin edellisessä osassa, mutta pohjatyyli hahmoille ja taustoille on sama. Leffassa on näkyvissä enemmän yksityiskohtia, mikä tekee katselukokemuksesta hieman miellyttävämmän. Taustoihin on lisätty lisää ihmisiä, jolloin teos ei näytä visuaalisesti vain hieman kalliimmalta lastenohjelmalta vaan kunnon elokuvalta. Ohjauksesta vastaavat tosiaan minioneita esittävät Chris Renaud ja Pierre Coffin, jotka ovat yrittäneet parhaansa Cinco Paulin ja Ken Daurion kehnon käsikirjoituksen pohjalta. Elokuvasta ei näy samanlaista innostusta kuin edellisestä, aivan kuin Renaud ja Coffin olisivat pakottaneet itsensä tekemään leffaa, josta he eivät täysin välitä.

Yhteenveto: Itse ilkimys 2 on heikko jatko-osa ihan toimivalle animaatiolle. Elokuva on usein tylsä ja lapsellinen, jolloin kymmenenvuotiasta vanhemman on vaikea kokea siitä riemua. Gru ja tytöt ovat ihan mielenkiintoisia, mutta uudet hahmot eivät, eikä ole juonikaan. Vitsit ovat kehnoja ja leffa luottaa siihen, että katsojia naurattaisi minionien kovaäänisyys ja typerä puhetapa. Visuaalisesti elokuva on sentään tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä, mutta se ei riitä pelastamaan lopputulosta. Ei leffa huono ole, muttei se ole edes kiva tai viihdyttävä. Lapsille Itse ilkimys 2 kannattaa näyttää ja voihan sen sivusilmällä aikuisena vilkaista, mutta kovin kummoista teosta ei kannata odottaa, paitsi jos tykkää lapsellisista jutuista ja jos minionit riemastuttavat suuresti. Toivon todella, että sarjan kolmas osa olisi tätä parempi. Illumination Entertainmentin uusimmat leffat The Secret Life of Pets (2016) ja Sing (2016) ovat olleet todella mainioita, joten toivoisin, että taso jatkuisi samana.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.ssninsider.com
Despicable Me 2, 2013, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Despicable Me / Itse ilkimys (2010)

DESPICABLE ME (2010)

ITSE ILKIMYS

Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carrell, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Elsie Fisher, Jason Segel, Russell Brand, Will Arnett, Kristen Wiig ja Julie Andrews
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Muistan hämärästi, kun Illumination Entertainmentin esikoiselokuva Despicable Me, eli suomeksi Itse ilkimys ilmestyi. Kaikkialla oli yhtäkkiä keltaisia ukkeleita haalareissa, joilla oli erikoiset kakkulat ja jotka puhuivat hölmösti. Lapset tietenkin rakastuivat näihin minioneiksi kutsuttuihin olentoihin, mikä aiheutti vanhempien lompakkojen tyhjenemisen. En käynyt katsomassa leffaa teattereissa, kun se ilmestyi, sillä se ei parin trailerin perusteella minua kiinnostanut. Näinkin sen vasta noin vuotta myöhemmin ja vaikka se oli mielestäni ihan kiva, en ollut erityisen innoissani ja nämä ihme keltaiset minionit lähinnä vain ärsyttivät minua. Leffan suosio kasvoi ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyivätkin Despicable Me 2 (2013), sekä lisäosa Minions (2015). Niidenkin näkemisen jälkeen ei mielenkiintoni sarjaa kohtaan ole oikein noussut ja olen aina jättänyt Itse ilkimyksen kaupan hyllylle, vaikka se olisikin ollut kuinka halvalla myynnissä. Minulle leffat olivat lähinnä kertakäyttökamaa, jonka läpi hekottelee kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse nähdä enää uudestaan. Kuitenkin nyt sarja on saamassa jatkoa leffalla Despicable Me 3 (2017), joten täytyi tietty katsoa aiemmat leffat uudestaan arvioimista varten. Sarjan aloittaja olikin minulla digiboxilla tallennettuna, josta katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa. Vaikka leffa naurattikin enemmän kuin viimeksi, toivoin todella usein, että olisin Hans Zimmerin konsertissa kuin kotisohvalla katsomassa tätä. Noh, oli Itse ilkimys onneksi jonkin verran menevämpi teos kuin muistin.

Superkonna Gru aikoo tehdä kaikkein suurimman rikoksen, eli varastaa Kuun taivaalta. Tähän hän tarvitsee kutistussäteen, joka täytyy varastaa itseään täynnä olevalta pahikselta, Vektorilta. Apunaan Grulla on kolme hyväsydämistä orpoa ja suuri joukko hömelöitä minioneja.

Mainion Steve Carellin ääninäyttelemä roisto Gru ei tunnu oikein pitävän kenestäkään. Parkkeeratessaan hän runnoo viereiset autot ja kahvilajonoissa hän jäädyttää muut asiakkaat etuillakseen. Gru on kylmäsydäminen tapaus, joka yrittää vain olla kaikista paras rikollinen. Hän ei onneksi yritä mennä niin pitkälle, että valloittaisi koko maailman, vaan yrittää lähinnä näyttää kaikille, millaisia ilkeyksiä pystyy tekemään. Kuuvarkaus on juuri sellainen uutisaihe, jollaisessa Gru toivoo näkevänsä nimensä. Kuitenkin leffan aikana Grun sydän alkaa lämmetä, adoptoidessaan orpotytöt, jotka osoittavat, että hän voisi olla muutakin kuin konna. Gru on hauska hahmo ja puhuu erikoisella aksentilla.
     Kolme orpotyttöä ovat onnistuneesti todella erilaiset, mutta silti he tuntuvat yhtenäiseltä porukalta. Margo (Miranda Cosgrove) on tytöistä vanhin ja samalla myös älykkäin ja vastuullisin. Margo epäilee valehtelevaa Gruta, mutta yrittää löytää hänestä parhaat puolet. Edith (Dana Gaier) sen sijaan ei oikein innostu muista ja tekee mitä huvittaa. Hän esittää muille, ettei pidä mistään, mutta vähän väliä hänestä näkyy, että hän vain esittää. Kolmikon nuorin, yksisarvisia fanittava Agnes (Elsie Fisher) innostuu kahden muunkin puolesta ja löytää kaikesta parhaat puolet. Hän ei mieti Grusta mitään pahaa, vaan pitää tätä vain hassuna herrana, jolla on söpö torahammaskoira ja kivoja keltaisia kavereita.
     Vektori (Jason Segel) on ihan hauska tapaus, mutta paikoitellen jokseenkin ärsyttävä tyyppi, kokiessaan olevansa roistoista parhain. Grukin kokee niin itsensä kohdalla, mutta hän näyttää sen koomisella tavalla, toisin kuin itserakas Vektori. Hahmo on hölmön näköinen oranssissa verryttelypuvussaan ja pottakampauksessaan, mutta muuten hän ei oikein jää mieleen, eikä hän ole kovin uskottava rikollisnero.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Nefario (Russell Brand), joka suunnittelee kaikki Grun vempaimet, pahispankin johtaja Perkins (Will Arnett), orpokodissa työskentelevä tympeä neiti Hattie (Kristen Wiig), Grun tyytymätön äiti (Julie Andrews), sekä Grun naapuri Fred (Danny McBride). Lasten suosikkien, eli minionien (jotka kulkevat Suomessa myös nimellä kätyrit) ääninä kuullaan mm. Jemaine Clement ja leffan ohjaajat Pierre Coffin ja Chris Renaud.

Siinä missä nykypäivän Walt Disney -elokuvat kuten Zootopia (2016) ja Pixarin leffat kuten Inside Out (2015) onnistuvat tosissaan olemaan KOKO perheen elokuvia, joista aikuiset voivat nauttia ehkä jopa enemmänkin kuin lapset, Itse ilkimys pyrkii olemaan juuri lapsia riemastuttava elokuva. Tämä on huomattavissa heti alusta alkaen, kun visuaalinen tyyli tulee selville. Hahmot ovat todella karikatyyrisiä, jolloin monissa henkilöissä yhdistyvät pyöreät vartalot ja tikkuraajat. Taustat eivät ole realistisia, ja talot sekä kulkuneuvot ovat erikoisen näköisiä, mikä saa leffan näyttämään usein kalliilta lastenohjelmalta. Toinen huomio on jokseenkin lapsille suunnattu superpahistarina, joka sisältää opetuksia ja joka näyttää, että paha voi aina muuttua hyväksi. Kolmanneksi ovat tietenkin ne minionit, joita leffassa esiintyy vähän väliä, vaikka heille ei olisi joskus edes mitään käyttöä. Heidän tarkoituksensa on vain ja ainoastaan hauskuutta tyhmällä puhetavallaan, josta ei saa lähes mitään tolkkua, sekä sillä kun he toilailevat ja heitä sattuu. Mikä olisi hauskempaa kuin hassun näköinen hahmo? No tietty se, kun hassun näköistä hahmoa sattuu! Mutta sattuminen on tehty koomisesti, eikä hahmolle käy mitään, vaan se jää vain hassuun asentoon, niin kyllä naurattaa. Eipä siinä mitään, tunnustan itsekin nauraneeni minionien hölmöilyille ja ne ärsyttivät minua huomattavasti vähemmän kuin viime katselukerralla. Ja pakko myös tunnustaa, että ilman minioneita Itse ilkimys ei olisi mitään.

Jotta vanhemmat kykenisivät katsomaan tämän muksujensa kanssa loppuun, on mukana paljon huumoria myös aikuisille - jopa yllättävän julmia vitsejä. Yhdessä kohtaa leffaa orpotyttökolmikko palaa orpokotiin ja kävelee pahvilaatikon ohi, jossa lukee "Häpeän laatikko" ja moikkaavat jotain orpoa, joka on joutunut pimeään boksiin häpeämään. Todella rankkaa, mutta todella hauskaa! Toinen julma vitsi, joka mieleen jää, liittyy Grun äitiin ja kuinka tämä murskaa takaumissa lapsi-Grun unelmia. Komediapuoli onkin onnistuneinta elokuvassa ja leffa naurattaa makeasti useassa kohtaa. Valitettavasti muuten teos ei ole kovin ihmeellinen, minkä huomaa etenkin loppuhuipennuksessa, josta puuttuu huumori, sillä pitää mennä tositoimiin. Muissakin vakavissa kohdissa tunnelma tuntuu lässähtävän, eikä leffa saa kunnolla tempaistua mukaansa. Leffan ideat rikollisten yhteisestä kulttuurista ovat ihan mielenkiintoisia, mutta pankkia lukuunottamatta ne jätetään pelkiksi pintaraapaisuiksi. Näin Itse ilkimys tosin saa katsojan kiinnostumaan maailmasta ja toivomaan lisätietoja. Suurin kysymys tietenkin on, että mitä ne minionit oikeasti ovat ja mistä ne oikein tulevat?

Elokuva on animoitu ihan hyvin, vaikka leffan visuaalinen ilme ei olekaan mielestäni mitä parhain. Studion ensimmäiseksi leffaksi on ihan ymmärrettävää, että kovin suurella budjetilla tätä ei olla voitu tehdä, mutta useasti huomaa yksityiskohtien puuttumisen. Monessa kohtaa, kun näkyy laajoja kuvia kaduista, ihmisiä ei näy lähestulkoon missään, vaan kaikki rahat taisivat mennä suuren minion-joukon animoimiseen. Joitain tyylikkäitä pätkiä on mukana, mutta siihen se jää. Visuaalisesti hauskinta on, kuinka Vektori on yksinkertaisesti piilottanut varastamansa pyramidin maalaamalla sen siniseksi kuin taivas ja lisäämällä mukaan pari hassua valkoista pilveä. Itse ilkimyksen ohjauksesta vastaavat tosiaan Chris Renaud ja Pierre Coffin, jotka ovat onnistuneet ihan kelvosti, jos ottaa huomioon, että tämä on kummankin esikoiselokuva. Sergio Pablosin tarina ei ole mitä parhain, mutta sen pohjalta syntynyt Cinco Paulin ja Ken Daurion käsikirjoitus toimii, kun mukaan on lisätty paljon vitsejä.

Yhteenveto: Itse ilkimys on pohjimmiltaan keskinkertainen ja todella lapsellinen elokuva, mutta se sisältää paljon todella mainiota ja yllättävän julmaa huumoria, jotta aikuisetkin jaksavat katsoa leffan muksujensa kanssa. Gru on hyvä päähenkilö ja hänen kehitystään on mielenkiintoista seurata, minkä lisäksi orpotytöt ovat toimivan erilaisia toisistaan, mutta silti yhtenäinen tiimi. Sen sijaan leffan "pahis", eli Vektori ei erityisemmin säväytä. Minionit eivät ole sinänsä kovin tärkeitä ja ne paikoitellen ärsyttävät, mutta totuus on, ettei leffa olisi mitään ilman heitä ja kyllähän se naurattaa, kun niitä sattuu. Animointityyli ei ole parhaasta päästä ja leffa näyttää lähinnä lastenohjelmalta. Lapsille Itse ilkimys sopiikin paremmin ja heille tämä kannattaa näyttää, jos pankkitili on valmis tyhjentymään minion-lelujen takia. Kyllähän sen siinä samalla katsoo, mutta mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Despicable Me, 2010, Universal Pictures, Illumination Entertainment