Shelby Oaks (2024) - elokuva-arvostelu

SHELBY OAKS

Ohjaus: Chris Stuckmann

Näyttelijät: Camille Sullivan, Sarah Durn, Brendan Sexton III, Robin Bartlett, Michael Beach, Keith David, Eric Francis Melaragni, Anthony Baldasare, Caisey Cole, Charlie Talbert, Emily Bennett ja Derek Mears

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Shelby Oaks on YouTube-elokuvakriitikko Chris Stuckmannin ensimmäinen täyspitkä elokuva. Stuckmann oli lapsesta asti tehnyt lyhytelokuvia, tavoitteenaan päästä joku päivä tekemään kunnon leffoja. Yhdessä vaimonsa Samantha Elizabethin kanssa Stuckmann kehitteli tarinan, joka otti inspiraatiota Stuckmannin lapsuudesta Jehovan todistajana, hänen vaikeasta suhteestaan siskoonsa, joka jätti uskonnon kun Stuckmann oli vielä lapsi, sekä Stuckmannin ja Elizabethin pitkäaikaisesta yrityksestä saada lapsi. He saivat Paper Street Picturesin tuottaja Aaron B. Koontzin tarttumaan projektiin vuonna 2019 ja kiinnostusta lisätäkseen Stuckmann työsti useita feikkidokumentteja aaveiden metsästäjistä YouTubeen. Rahoituksen Stuckmann keräsi käynnistämällä Kickstarter-kampanjan, missä hänen seuraajansa pystyivät tukemaan projektia rahallisesti eri etuuksia vastaan. Yli kymmenentuhannen rahoittajan ja lähes puolentoista miljoonan dollarin potin myötä kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022. Tuotanto seisahtui vuonna 2023 näyttelijöiden lakon takia, mutta alkuvuodesta 2024 elokuva saatiin toistaiseksi valmiiksi ja maailmanensi-iltansa Shelby Oaks sai Kanadassa Fantasia Film Festivalilla heinäkuussa 2024. Kun kauhutekijä Mike Flanagan ja Neon-yhtiö innostuivat näkemästään, he hyppäsivät mukaan projektiin ja antoivat Stuckmannille lisää rahaa, jotta hän pystyi kuvaamaan mukaan juttuja, jotka olivat aiemmin jääneet pois käsikirjoituksesta budjettirajoitusten takia. Uudistettu Shelby Oaks sai ensi-iltansa lokakuussa 2025 Yhdysvalloissa ja lopulta elokuva saapui myös Suomeen, suoraan digimyyntiin ja vuokralle. Itse olen odottanut leffan näkemistä todella paljon. Olen katsonut Stuckmannin videoita noin viidentoista vuoden ajan ja hän toimikin isoimpana innoittajani, kun ryhdyin arvostelemaan elokuvia. Pommitin Night Visions -festivaalia lähemmäs vuoden ajan, jotta he ottaisivat leffan esitykseensä ja kun Shelby Oaks saapui vihdoin vuokralle, katsoin sen lähes välittömästi.

Paranormaaleja ilmiöitä tutkivat tubettajat katoavat Shelby Oaksin autiokaupungissa. Kaksitoista vuotta myöhemmin yhden näistä tutkijoista, Riley Brennanin sisko Mia saa käsiinsä heidän kuvaamaansa materiaalia ja hoksaa niistä johtolangan, mikä voisi johtaa hänet Rileyn jäljille.

Camille Sullivan näyttelee Mia Brennania, joka on ollut musertunut siitä lähtien, kun hänen siskonsa, yliluonnollisuuksista kiinnostunut Riley (Sarah Durn) katosi tutkimustensa aikana. Mia uskoo, että hänen siskonsa olisi vielä elossa jossain ja kun hän saa Rileyn ja tämän kavereiden kuvaamia videoita haltuunsa, hän päättää aloittaa etsinnät uudelleen. Sullivan on kelpo valinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa sinnikkyyttä löytää siskonsa. Mia on pidettävä hahmo, jonka toivoo toki onnistuvan tavoitteessaan.

     Elokuvassa nähdään myös Brendan Sexton III Mian aviomiehenä Robertina, Michael Beach etsivä Burkena, Emily Bennett katoamisesta dokumenttia tekevänä Janetina, Charlie Talbert mielisairaana Wilsonina, Robin Bartlett yksikseen asuvana Norma-rouvana, sekä Keith David vanginvartija Jacobsonina. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata Stuckmannin Sam-vaimon elokuvan alkupäästä yhtenä haastateltavista. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, joskin suuri osa hahmoista jäävät aika yksiulotteisiksi tyypeiksi. Muun muassa The Thing - "se" jostakin -scifikauhusta (The Thing - 1982) ja Unelmien sielunmessusta (Requiem for a Dream - 2000) tuttu Keith David tuo tiettyä konkarinäyttelijäpuolta joukkoon, mikä jo itsessään saa Shelby Oaksin ravistelemaan tietyt tubettajan tekemään elokuvaan kohdistuvat amatöörisyysluulot pois.

Shelby Oaks jäi mielestäni harmillisen ailahtelevaksi kauhuelokuvaksi, jossa on selvät vahvuutensa, mutta myös valitettavat heikkoutensa. Elokuvan vahvuus on se, että Stuckmannissa on kyllä kunnon ainesta ohjaajaksi. Draamaosastolla hänellä on vielä hieman hakemista, mutta kauhupuolella mies näyttää osaavansa rakentaa jännittävää ilmapiiriä ja tiivistunnelmaisia kohtauksia. Erityisen epämukavia tunteita tuottaa usein taustalle piilotettu kiilusilmäinen olento, minkä lisäksi mukaan mahtuu pari muutakin vahvaa hetkeä, jotka saavat kyllä sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Yksi näistä on muuten kuvattu samassa vankilassa kuin Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994)!

Elokuvan kompastuskivi on kuitenkin sen käsikirjoitus, josta löytyy hyvät puolensa, mutta joka jättää aika paljon toivomisen varaa. Stuckmann on työstänyt omista elämänkokemuksistaan kelpo juonen, mutta tarinankerronta on hieman tökkivää. Rileyn katoamiseen liittyvä mysteeri avautuu vähän kömpelösti, eivätkä paljastukset tai loppuratkaisu tunnu erityisen palkitsevilta kärsivälliselle katsojalle. Lisäksi tekstistä paistavat turhankin paljon läpi eri kauhuelokuvat, jotka ovat selvästi inspiroineet Stuckmannia. Vähän väliä katsojana voi huomata pohtivansa, että "tämä kohtaus on otettu tästä elokuvasta ja tuo juttu on napattu tuosta leffasta". Se ei vielä itsessään ole ongelma, mutta ajoittain tuntuu, ettei Stuckmann ihan ole saanut pyöriteltyä näistä tutuista jutuista mitään erityisen kiinnostavaa ja uutta. Shelby Oaks on siis tunnelmaltaan mainio, mutta käsikirjoitukseltaan ontuva kauhuleffa, joka jättää kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan, mitä Stuckmann saa seuraavaksi aikaan.

Teknisesti Shelby Oaks on pääasiassa pätevä. Elokuva on kuvattu hyvin ja mukaan mahtuu muutamia todella tyylikkäitä otoksia, oli kyse sitten kamerasommittelusta, kameran liikkeistä tai valaisusta. Etenkin pimeyteen taustalle piilotettu olento saa niskavillat nousemaan pystyyn joka kerta, kun sen bongaa. Oman viehätyksensä mukaan tuo alun dokumentaarisempi ote, jonka olisi melkeinpä toivonut jatkuvan pitkin elokuvaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset ovat mainiot. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu James Burkholderin, ja Mike Flanaganin myötä mukaan hypänneiden Newtonin veljesten säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shelby Oaks, Yhdysvallat, 2024, Paper Street Pictures, Intrepid Pictures, Title Media, Hlbrk Ent

Arvostelu: Inside Llewyn Davis (2013)

INSIDE LLEWYN DAVIS

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen

Pääosissa: Oscar Isaac, Carey Mulligan, Justin Timberlake, Stark Sands, Adam Driver, Ethan Phillips, Robin Bartlett, Jeanine Serralles, John Goodman, Garrett Hedlund, F. Murray Abraham ja Max Casella

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Inside Llewyn Davis on Coenin veljesten elokuva, joka sai inspiraationsa folklaulaja Dave Van Ronkista. Joel ja Ethan Coen kehittelivät filmin ideaa pidemmän aikaa, kunnes alkoivat tosissaan kirjoittamaan sille käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät alkukeväästä 2012 ja lopulta Inside Llewyn Davis sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 19. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut erityisen iso menestys, mutta se sai paljon kehuja kriitikoilta, voitti Cannesissa Grand Prix -palkinnon ja oli ehdolla muun muassa kahdesta Oscar-palkinnosta (paras kuvaus ja äänitys), kolmesta Golden Globe -palkinnosta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja laulu) ja kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras käsikirjoitus, kuvaus ja ääni). Itse en ollut nähnyt Inside Llewyn Davisia aiemmin, enkä tiennyt siitä muuta kuin sen, että muusikkopäähenkilö kulkisi oranssin kissan kanssa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista, mistä onkaan kyse ja arvostella elokuvan sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Vuonna 1961 folklaulaja Llewyn Davis kamppailee uransa, ihmissuhteidensa ja rahatilanteensa kanssa, matkustellessaan kitara yhdessä kädessä ja kaverinsa kissa toisessa.

Oscar Isaac näyttelee Llewyn Davisia, epäonnista folklaulajaa ja kitaristia, joka elää kaikenlaisten sotkujen keskellä. Hänen uransa ei tunnu etenevän minnekään, hänellä ei ole omaa asuntoa, vaan hän joutuu punkkaamaan tuttujensa luona, joista moni ei vaikuta paljoa pitävän Llewynistä. Vaikka muut katsovatkin hahmoa nenänvarttaan pitkin, Llewyn saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen. Kuten elokuvan nimi kertoo, katsoja päästetään hahmon mielenmaiseman sisälle, näkemään, mitä muut eivät näe. Hahmo muuttuukin helposti samaistuttavaksi, jos kokee tai on kokenut alakuloisuutta ja masennusta. Isaac on tietty erinomainen roolissaan, tulkiten monisävyistä hahmoaan hienosti ja tehden upeaa työtä myös laulajana ja kitaristina.

     Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Llewynille vihaisena Jeanina ja Justin Timberlake tämän laulajamiehenä Jiminä, Ethan Phillips ja Robin Bartlett Gorfeinin pariskuntana, jonka oranssi kissa päätyy vahingossa Llewynin mukaan, Jeanine Serralles Llewynin siskona Joynä, Adam Driver muusikko Al Codynä, F. Murray Abraham klubia pyörittävänä Bud Grossmanina, sekä Coenin veljesten luottonäyttelijä John Goodman jazzmuusikko Rolandina. Sivunäyttelijätkin onnistuvat rooleissaan erilaisina tyyppeinä, joita Llewyn kohtaa matkojensa varrella.

Inside Llewyn Davis osoittautui erittäin mainioksi musiikkidraamaksi, josta löytyy kiehtovasti enemmän, kun sitä ryhtyy lopputekstien alettua pohtimaan lisää. Esimerkiksi aluksi ihan vain suloinen ja ärsyttävästi jatkuvasti karkaileva oranssi kissa muuttuukin nopeasti symboliksi, edustamaan filmin erilaisia teemoja esimerkiksi unelmista ja vapaudesta. Kissa myös kuvastaa Llewyn Davisia itseään ja tämän hieman kummallisen kaksikon matkaa ryhtyykin seuraamaan mielellään. Inside Llewyn Davis pitää sisällään hyvin tavanomaisia Coenin veljesten elokuvien juttuja, kuten päähenkilön matkan, jolla hän kohtaa erilaisia ihmisiä ja päätyy mukaan erilaisiin tilanteisiin. Kyseessä on kuitenkin huomattavasti rauhallisempi teos kuin monet Coenien muista filmeistä. Vaikka kyseessä onkin todella hyvä leffa, ei Inside Llewyn Davis silti saavuta veljesten parhaimpien elokuvien, kuten Fargon (1996), The Big Lebowskin (1998) ja Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou? - 2000) tasoa.

Coenien moniin muihin elokuviin verrattuna Inside Llewyn Davis on varsin alakuloinen elokuva, jota ei ole tehty kieli poskessa ja hassutellen. Elokuvan vähäinen huumori onkin huomattavasti hienovaraisempaa, eikä sen olekaan tarkoitus herättää katsojassa suuria naurunpurskahduksia, vaan enemmänkin nostaa yksittäisiä hymyjä katsojan huulille ja tuottaa satunnaisia positiivisia hymähdyksiä. Hauskinta seurattavaa on Llewynin, Jimin ja Alin laulutuokio, jonka aikana kuultava Please Mr. Kennedy -kappale on yllättävänkin vekkulimainen rallatus. Alakuloisuudesta huolimatta seassa on siis silloin tällöin hyvän mielen elokuvan aineksia ja toiveikkuutta.

Coenien ohjaus on tutun hallittua, josta voi nauttia niin pintapuolisesti kuin syvällisemminkin. Veljesten veijarimaisempien leffojen ystäville Inside Llewyn Davis voi kuitenkin tuntua paikoitellen turhan raskassoutuiselta teokselta. Coenien käsikirjoituskin on mainio ja pidän todella paljon, että koirien hallitseman elokuvabisneksen keskeltä löytyy filmejä, joissa kissa nostetaan merkittävään asemaan elokuvassa. Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu elokuva. Visuaalisesti kiehtovaa on elokuvan todella haalistettu värimaailma. Inside Llewyn Davis ei ole ihan mustavalkoinen, mutta se on varsin harmaa, korostaen, millaiseksi maailma muuttuu useille masentuneille. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja leffan aikana kuultavat kappaleet ovat läpikotaisin hyviä.

Yhteenveto: Inside Llewyn Davis on erittäin mainio draamaelokuva ja oiva kuvaus masennuksesta. Elokuva sisältää Coenin veljesten monia tuttuja piirteitä, mutta se ei ole läheskään yhtä kepeä ja lupsakka kuin monet heidän muista teoksistaan. Leffasta löytyy muutamia hupaisia tilanteita ja Llewyn ja oranssi kissa muodostavat hassun kaksikon. Hahmojen matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään, sen ollessa täynnä monenlaisia kohtaamisia ja mainioita lauluja. Oscar Isaac on vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät oivaa työtä. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistunut alakuloista värimaailmaa myöten. Hahmoihin syventyvien draamaleffojen ja folkmusiikin ystäville Inside Llewyn Davisia on helppo suositella lämpimästi. Se ei nouse ihan samanlaisiin korkeuksiin kuin monet Coenien muista filmeistä, mutta se on silti todella hyvä tapaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Inside Llewyn Davis, 2013, CBS Films, StudioCanal, Anton, Mike Zoss Productions, Scott Rudin Productions

Arvostelu: The Fabelmans (2022)

THE FABELMANS

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Gabriel LaBelle, Michelle Williams, Paul Dano, Seth Rogen, Keeley Karsten, Julia Butters, Sophia Kopera, Mateo Zoryon Francis-DeFord, Robin Bartlett, Jeannie Berlin, Judd Hirsch, Sam Rechner, Oakes Fegley, Chloe East, Isabelle Kusman ja David Lynch

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fabelmans on ohjaaja Steven Spielbergin uusi elokuva, joka pohjautuu löyhästi Spielbergin omaan nuoruuteen ja elokuvauran alkuun. Jo 1990-luvun lopulla Spielberg suunnitteli "I'll Be Home" -nimellä kulkevaa elokuvaa elämästään, yhdessä siskonsa Annen kanssa. Työstäessään Münchenia (Munich - 2005) käsikirjoittaja Tony Kusherin kanssa, Spielberg kertoi elämästään ja Kusher kannusti Spielbergiä tekemään aiheesta filmin. Hän kuitenkin epäröi, pelätessään vanhempiensa reaktiota leffalle, joka kertoisi intiimisti vaikeasta perhesuhteesta. Kun Spielbergin vanhemmat menehtyivät ja koronasulut alkoivat vuonna 2020, Spielberg ja Kusher alkoivat yhdessä käsikirjoittamaan leffaa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt The Fabelmans saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Koska Spielberg on yksi ehdottomista suosikkiohjaajistani, innostuin heti, kun kuulin hänen työstävän uutta elokuvaa, joka vieläpä perustuisi hänen omaan nuoruuteensa. Meninkin siis positiivisin mielin katsomaan The Fabelmansia sen lehdistönäytökseen noin puolitoista kuukautta ennen ensi-iltaa.

Kun Mitzi ja Burt Fabelman vievät poikansa Sammyn ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin tammikuisena iltana vuonna 1952, pojan maailma mullistuu ja pian elokuvista ja niiden teosta muodostuu Sammylle kaikki kaikessa.

Pääroolissa elokuviin ihastuvana Steven Spiel... ei kun siis Sammy Fabelmanina nähdään lapsena Mateo Zoryon Francis-DeFord ja teini-ikäisenä erittäin lupaava tulokas Gabriel LaBelle, jolla voi olla potentiaalinen ura edessään. Niin LaBelle kuin vielä nuorempi Francis-DeFord tulkitsevat täydellisesti roolihahmonsa ihastumista liikkuvaan kuvaan ja yhä vain suurempaa paloa selvittää elokuvien salat ja tehdä niitä itse. Moni katsoja voi varmasti tunnistaa itsensä, kun pieni Sammy näkee ensimmäistä kertaa filmin pyörähtävän käyntiin valkokankaalle heijastettuna ja suurisilmäisen pojan suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Itsekin koin sillä hetkellä olevani vajaa parisen kymmentä vuotta nuorempi, aivan kuin elokuvat olisivat minulle täysin uusi juttu. Sammyn matkaa pienestä intoilijasta ihan oikeasti jalkaansa Hollywoodin studioiden ovien väliin tökkiväksi nuorukaiseksi on koukuttavaa seurata.

     Sammyn vanhempina, Mitzi ja Burt Fabelmanina nähdään Michelle Williams ja Paul Dano, jotka ovat myös mahtavia rooleissaan. Williams sai sekä Oscar-, että Golden Globe -ehdokkuudet suorituksellaan ja täysin ansaitusti, sillä niin mainio Williams on monisävyisen äidin osassa. Mitzi-äiti on irrottelevampi taiteilijasielu, joka ymmärtää ja kannustaa poikansa uutta elokuvaintoa. Burt-isä taas on jämäkämpi käytännön mies ja vasta aluillaan olevassa tietokonebisneksessä työskentelevä herra näkee leffat vain turhakkeena ja toivoo Sammyn pian luopuvan tästä "harrastuksestaan". Elokuvassa nähdään lisäksi myös mm. Keeley Karsten, Julia Butters ja Sophia Kopera pariskunnan tyttärinä Nataliena, Reggienä ja Lisana, sekä Seth Rogen yllättävänkin vakuuttavassa draamaroolissa Burtin kaverina Bennienä.

Kuten ounastelinkin, The Fabelmans oli aivan kuin minulle tehty elokuva. Kaksi- ja puolituntinen filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten kyseessä on loistoleffa, joka puhutteli minua todella vahvasti. Se on ihana ja taianomainen rakkauskirje elokuville, joka muistuttaa, miksi rakastan tätä taiteenlajia niin palavasti. Lähtien heti avauskohtauksesta, jossa Sammy katsoo elokuvaa lumoutuneena ensimmäistä kertaa elämässään ja joka tuo helposti mieleen ihastuttavan italialaisklassikon Cinema Paradiso (Nuovo Cinema Paradiso - 1988), The Fabelmans huokuu palavaa rakkautta kaikkea elokuviin liitännäistä kohtaan. Elokuvaharrastajat eivät siis saa jättää tätä väliin. Minua onkin harmittanut, että filmi on osoittautunut maailmalla isoksi taloudelliseksi flopiksi. Toki rahat kiikutetaan teattereihin mieluiten niitä isoja blockbustereita varten, jotka näyttävät siisteimmiltä isoilla valkokankailla, eikä tällaisiin pienemmän luokan draamoihin, joita voi sujuvasti katsoa kotisohvalta, mutta kannustan erittäin lämpimästi käyttämään rahanne Spielbergiin. Hänhän kun periaatteessa synnytti koko blockbuster-konseptin.

Sen lisäksi, että on suorastaan maagista seurata Sammyn ihastumista elokuviin ja hänen yhä vain onnistuneempia yrityksiä tehdä niitä itse, The Fabelmans tarjoaa myös vahvaa perhedraamaa. Spielberg oli tosiaan epäröivä elokuvan teon suhteen, sillä hän tiesi, ettei voisi esittää perhettään täysin mairittelevassa valossa. Hän on kuitenkin onnistunut kuvaamaan hyvin ylä- ja alamäet, eikä esitä mitään mustavalkoisesti. Konfliktit ovat eheitä ja vaikeita puolia rakennellaan tehokkaasti, mutta myös onnelliset jutut ovat mukana ja elokuvan aikana pääsee nauramaankin. Perheen ulkopuoleltakin syntyy vaikeuksia, juutalaisperheen muuttaessa antisemitistiseen ympäristöön isän uuden työn perässä. Asioita käsitellään taidokkaasti usein pelkän väkevän kuvakerronnan kautta ja tuntuu siltä, että Sammyn varttuessa myös elokuva itsessään kypsenee aikuisemmaksi.

On varmaan turha edes sanoa, että The Fabelmans tuntuu Spielbergin henkilökohtaisimmalta työltä. Spielberg onkin kertonut herkistyneensä vähän väliä kyyneliin leffaa tehdessään. Herkistymistä voi tapahtua myös katsomon puolella, sillä niin vahvasti filmi vie mennessään. Spielbergin tunnelmallinen ohjaus ja yhdessä Tony Kusherin kanssa myös käsikirjoitus ovat erinomaiset. Mukana on paljon väkevää dialogia, mutta myös onnistuneita sanattomia tilanteita, joissa ohjaaja luottaa näyttelijöidensä kykyyn viestiä pelkillä katseillaankin. Spielberg välttää tyylikkäästi liiallisiin omakehuihin sortumisen, vaikka Sammy kuvataankin nuorena ja lahjakkaana visionäärin alkuna. Vaikka Sammyn tekemät lyhytelokuvat kavereiden kanssa perustuvatkin täysin Spielbergin omiin nuoruudentöihin, ei maestro täytä elokuvaa päälle-liimatuilla viittauksilla omaan legendaariseen filmografiaansa.

Kyseessä on tietty myös teknisesti taiturimaisesti kasattu teos. The Fabelmans kaipaisi hieman tiivistämistä leikkauspuolella, mutta samalla on hienoa, kuinka elokuva kulkee omalla rauhallisella painollaan eteenpäin, eikä pikakelaa tekijälleen tärkeitä juttuja pois. Elokuva on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia. Kuva, jossa lapsi-Sammy käyttää käsiään valkokankaan korvikkeena, on aivan fantastinen. Oivalla lavastuksella ja puvustuksella 1950- ja 1960-luvut herätetään upeasti henkiin. Erikoistehosteissa luotetaan kekseliäisiin käytännön efekteihin ja äänimaailma on osaavasti kasattu. Musiikeista vastaa totta kai Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tunnelmoi kauniisti melodioillaan.

Yhteenveto: The Fabelmans on mahtava rakkauskirje elokuvataiteelle ja Steven Spielbergin uran henkilökohtaisimmalta tuntuva teos. Kaksi- ja puolituntinen elokuva kaipaisi hieman tiivistämistä, mutta pääasiassa filmi vie täysin mennessään lumoavista ensiminuuteistaan lähtien. Minkä tahansa ikäinen katsoja voi kokea olevansa jälleen pieni lapsi, joka rakastuu elokuviin uudelleen ensimmäistä kertaa. On mukaansatempaavaa seurata Sammyn kehittymistä yhä vain varteenotettavammaksi elokuvantekijäksi. Fabelmanien perheen välinen draama on väkevästi rakennettua, mutta sekaan mahtuu myös ilahduttavat ja hauskatkin hetkensä. Spielberg on saanut aikaan jotain todella intiimiltä ja herkältä tuntuvaa ja elokuvaa katsoessa niin ohjaaja kuin katsojakin joutuvat pidättelemään kyyneliä. Hän luottaa tehokkaasti kuvakerrontaan ja sanattomaan viestintään. Niin Spielbergin ohjaus kuin hänen käsikirjoituksensa ovat taiturimaiset. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan hieno. The Fabelmans on suoranaista pakkokatsottavaa kaikille leffaharrastajille ja elokuvia rakastaville, sekä niitä tekeville ja niiden teosta haaveileville. Minuun filmi iski lujaa ja aionkin käydä katsomassa sen uudestaan, kun se saapuu kunnon teatterikierrokselle. Tähän mennessä elokuva onnistui voittamaan parhaan draamaelokuvan Golden Globen, enkä pistäisi pahakseni, vaikka myös parhaan elokuvan Oscar-pysti menisi samaan osoitteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fabelmans, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Amblin Partners, Reliance Entertainment