Arvostelu: Come Play (2020)

COME PLAY

Ohjaus: Jacob Chase

Pääosissa: Azhy Robertson, Gillian Jacobs, John Gallagher Jr., Winslow Fegley, Jayden Marine, Gavin MacIver-Wright ja Eboni Booth

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Come Play on Jacob Chasen ohjaama kauhuelokuva, mikä pohjautuu Chasen omaan lyhytelokuvaan Larry vuodelta 2017. Chase sai vakuutettua tuottajia tarinansa potentiaalista koko illan elokuvana ja loppuvuodesta 2018 leffan teko lähti kunnolla käyntiin. Kuvaukset alkoivat ja nyt Come Play saa ensi-iltansa. Itse olin hieman ristiriitaisissa tunteissa filmiä kohtaan, sillä vaikka näin halloweenin aikaan haluankin kovasti nähdä uusia kauhuelokuvia, tiedostan myös, kuinka liiankin moni leffa genrestä on aikamoista kökköä. Peläten pahinta, mutta toivoen parasta, menin katsomaan Come Playn sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Non-verbaalinen ja autistinen poika Oliver on erilaisuutensa vuoksi vailla ystävää, eikä hän saa lohtua edes eron keskellä olevista vanhemmistaan. Eräänä iltana hän löytää puhelimestaan sadun Larrysta, olennosta, joka kaipaa ystävää. Mitä pidemmälle Oliver satua lukee, sitä todellisemmalta ja uhkaavammalta Larryn läsnäolo alkaa tuntua...

Elokuvan pääroolissa nuorena Oliverina nähdään Azhy Robertson, joka on nappivalinta osaansa. Autisminsa vuoksi Oliver ei puhu, vaan on hyvinkin sisäänpäin sulkeutunut ja kommunikoi lähinnä tekstiä puheeksi muuttavan puhelinsovelluksen kautta. Tämän vuoksi muut hänen koulussaan pitävät häntä outona, eikä Oliverilla ole ystäviä. Ei olekaan ihme, että kyyryselkäinen ja pitkäraajainen Larry-olento valitsee juuri hänet kohteekseen. Robertson tulkitsee hienosti vaativan hahmonsa vaikeita eleitä ja ilmeitä, välittäen paljon tunteita, vaikkei pääsekään puhumaan leffassa.

Oliverin eron kynnyksellä olevina vanhempina, Sarahina ja Martyna taas nähdään Gillian Jacobs ja John Gallagher Jr. Näyttelijäkaksikko tuo taidokkaasti esille haasteet Oliverin kaltaisen lapsen kasvatuksessa, sekä kumpikin omalla tahollaan erilailla ilmenevän rakkautensa poikaansa kohtaan. Etenkin Jacobs tekee todella hyvää työtä huolehtivana äitinä. Gallagher Jr:n esittämä Marty taas ei oikein osaa olla isä, mistä kehkeytyykin kiinnostava kehityskaari hahmolle.

Come Playsta löytyy kyllä omat ongelmansa (esimerkiksi paikoitellen tuntuu ihan liikaa, että Nickelodeon ja Paavo Pesusieni ovat olleet isoja sponsoreita leffassa), mutta pääasiassa olin onneksi huojentunut siitä, että kyseessä on oikein menevä ja toimiva kauhuleffa, minkä tulen varmasti katsomaan joskus uudestaan tulevien vuosien halloweeneina. Vaikka mukana onkin muutama pöljä ja täysin turha äkkisäikäytys, on kauhu muuten oivallisesti toteutettu. Ohjaaja Jacob Chase ymmärtää sen, että Larry toimii tehokkaimmin silloin, kun sitä ei näe. Hän haluaakin lähinnä rakentaa ahdistavaa tunnelmaa, joka Larryn tavoin hivuttautuu ruudulta ulos ja ympäröi katsojan. Uhkaa ei näe, mutta se on ehdottomasti olemassa. Chase myös veikeästi päivittää nykyaikaan tuttuja kauhuelokuvien kirjastoista löytyviä urbaaneja legendoja, kun Oliver löytääkin Larryn sadun puhelimestaan. Etenkin kuvituksensa puolesta Larryn satu on karmiva ja hahmon mytologia kiehtova.

Sen lisäksi, että leffa saa aidosti jännittämään niin Larryn uhkan vuoksi kuin pidettävien hahmojen puolesta, siitä myös löytyy sydäntä, mikä monista kauhuleffoista puuttuu. Äidin rakkaus lastaan kohtaan on voimakkaasti toteutettu ja yksi filmin kantavista voimista. Elokuva ei myöskään ole pelkkää tyhjänpäiväistä höttöä, vaan sillä on sanottavaa siitä, kuinka ihmiset tuppaavat tuomitsemaan muut erilaisuutensa vuoksi. Vaikka Larry onkin karmiva, katsoja ymmärtää, miksi Oliver silti kokee vetoa olentoon, molempien ollessa yksinäisiä ja ystävää vailla. Larryn ystävyyteen vain kuuluvat omat ehtonsa, miksi Oliverin kannattaisi pysyä ihmisissä. Tämän lisäksi leffa myös huomauttaa osuvasti siitä, kuinka paljon nykypäivän lapset viettävät aikaa erilaisten ruutujen äärellä ja mitä vaaroja on vaanimassa ihan vain puhelimessakin. Tätä viestiä katsoja voi pohtia samalla, kun katsoo Come Playta joltain ruudulta - oli kyseessä sitten valkokangas, televisio, tabletti tai puhelin. 

Chasen ohjaama alkuperäinen Larry-lyhäri on erittäin simppeli ja siksi myös tehokas. Chase on kuitenkin onnistunut rakentamaan kunnon kertomuksen tämän lyhärin ympärille ja ujuttamaan Larrysta tuttuja hetkiä koko illan leffaansa. Paikoitellen tällaisesta lyhytelokuvan pidentämisestä kunnon filmiksi tulee mieleen muutama vuosi sitten ilmestynyt karmiva Lights Out (2016), minkä syntytarina on hyvin samanlainen. Lights Outissa ja Come Playssa on muutenkin jotain samanlaista ja helposti voisikin ajatella, että elokuvat tapahtuvat samassa maailmassa. Sen siitä saa, kun on Marvel-leffojen ja Kirottujen (The Conjuring - 2013-) myötä liian tottunut siihen, että kaikki ovat nykyään samaa universumia keskenään. Tekniseltä toteutukseltaan Come Play on myös oivallinen. Parissa kuvassa, joissa Larry on liian selvästi näkyvillä, olennon digitaalisuus paistaa läpi, mutta muuten mörkö toimii erittäin hyvin. Kuvaus on sujuvaa, vaikka mukana on jopa huvittavan monta "pelottavaa" otosta perheen talosta yöaikaan. Lavasteet toimivat, valaisu on tyylikästä ja muutamia tympiviä böö-pelotteluääniä lukuunottamatta äänimaailma on mainio. Roque Bañoksen säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa ja Larryn kehon päästämät rutisevat äänet ovat tehokkaat.

Yhteenveto: Come Play on oiva kauhuelokuva, mistä löytyy niin karmivaa henkeä ja pelottava monsteri kuin myös aitoa sydäntä, sekä viestiä lasten puhelimenkäytöstä. Larry-mörön satu on kiehtova, vaikkakin epämiellyttävä, joten ei ole ihme, kuinka hahmot jatkuvasti kokevat vetoa tarinan jatkamiseen. Samalla jännite rakentuu ja kasvaa hitaasti, johtaen kutkuttavan tiivistunnelmaiseen loppuhuipennukseen. Parhaiten Larry toimii, kun sitä ei näe, mutta hirviö on hyytävä myös liikkuessaan siluettina taustalla. Olennon digitoteutus on hieman kömpelö lähikuvissa, mutta ohjaaja Jacob Chase on selvästi tietoinen tästä, eikä nostakaan mörköä näkyviin kuin vain silloin, kun on ihan pakko. Äidin rakkaus lastaan kohtaan tekee filmistä karmivan lisäksi myös hyvin sydämellisen ja sympaattisen. Gillian Jacobs on mainio äitinä ja Azhy Robertson on nappivalinta päärooliin Oliver-pojaksi. Tietyistä heikkouksistaan ja liiallisesta Paavo Pesusienen mainostamisesta huolimatta Come Play on oikein mainio monsterikauhuilu tälle halloweenille ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi yksin tai etenkin kavereiden kanssa vietettävään kauhuleffailtaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Come Play, 2020, Amblin Partners, Reliance Entertainment, The Picture Company

Arvostelu: Marriage Story (2019)

MARRIAGE STORY

Ohjaus: Noah Baumbach
Pääosissa: Adam Driver, Scarlett Johansson, Azhy Robertson, Laura Dern, Julie Hagerty, Alan Alda, Ray Liotta, Merritt Wever, Mark O'Brien, Brooke Bloom ja Wallace Shawn
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Marriage Story on ohjaaja-käsikirjoittaja Noah Baumbachin uusi draamaelokuva. Baumbach sai idean filmiin viimeistellessään elokuvaansa The Meyerowitz Stories (New and Selected) (2017), ja alkoi tutkia aihetta, miettiessään sen ympärille tarinaa. Baumbach sai Harry Potter -tuottaja David Heymanin kiinnostumaan projektista, sekä suoratoistopalvelu Netflixin levittämään elokuvan. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja lopulta Marriage Story sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla tämän vuoden elokuussa. Suomessa se kävi lyhyellä teatterikierroksella, kunnes se julkaistiin noin viikko sitten Netflixissä. Itse kuulin elokuvasta vasta muutama viikko sitten, kun se sai kerralla hurjan määrän ylistystä. Kiinnostuin, kun näin, ketkä sitä tähdittävät ja kiinnostustani vain lisäsi, kun leffa nappasi paljon palkintoehdokkuuksia eri gaaloissa. Päätinkin katsoa sen, kun löysin vihdoin sopivan hetken.

Charlie ja Nicole Barberin monen vuoden parisuhde päättyy avioeroon, mutta he yrittävät saada eron hoidettua niin, ettei heidän nuori lapsensa Henry kärsi prosessista. Miten käy, kun eroon tuodaankin mukaan asianajajia ja vanhat riidat nousevat takaisin pinnalle?

Adam Driver ja Scarlett Johansson ovat parhaiten tunnettuja rooleistaan jättimäisissä elokuvasarjoissa: Driver Kylo Ren -pahiksena Star Wars -saagassa ja Scarlett Johansson Black Widow -supersankarina Marvelin elokuvauniversumissa. Vaikka molemmat ovat mainioita niissä, parhaat roolisuorituksensa he kuitenkin tarjoavat tässä elokuvassa. En ole koskaan pitänyt Johanssonia erityisen kummoisena näyttelijänä, mutta Marriage Storyssa hän loistaa tavalla, millaista en ole ennen häneltä nähnyt. Johansson ja Driver tuovat hahmojensa Nicolen ja Charlien monimutkikkaat tunteet huikealla tavalla esiin. He todella tuntuvat monta vuotta yhdessä olleelta avioparilta. Heidän yhteytensä on niin aitoa, että jo se imaisee katsojan mukaan. Kummatkin heistä ovat ansainneet palkintoehdokkuutensa, sillä niin fantastisesti he tonttinsa hoitavat.
     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Azhy Robertson Charlien ja Nicolen poikana Henrynä, Laura Dern, Ray Liotta ja Alan Alda asianajajina, sekä Julie Hagerty Nicolen äitinä ja Merritt Wever Nicolen siskona. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan. Nuori Robertson on erittäin sympaattinen lukemista opettelevana Henrynä, kun taas Hagerty ja Wever huvittavat hössöttävinä perheenjäseninä. Dernistä ja Liottasta löytyy karismaa tiukoiksi ja ytimekkäästi puhuviksi asianajajiksi.

Marriage Story onnistui iskemään todella lujaa tunteisiini ja vieläpä jo ensimmäisen vartin sisällä. Jo pelkkä aloitus on yksi kuluneen leffavuoden parhaista. Se esittelee hahmot niin täydellisesti, että tuntuu siltä kuin olisi seurannut Nicolen ja Charlien elämää jo pidemmän aikaa. Pariskunnasta huomaa välittävänsä yllättävän paljon jo esittelyiden aikana, jolloin kun käy selväksi, että he ovatkin eroamassa, leffa vain rikkoo katsojan sydämen julmasti. Elokuvaa ei erityisemmin kiinnosta lähteä liimailemaan sydämen palasia yhteen, vaan useassa kohtaa se päättää hajottaa niitä vielä pienempiin osiin. Leffa sisältää yhden äärimmäisen ikävän huutoriidan, missä Charlie ja Nicole päästävät ulos kaiken sen vihan ja surun, mitä heidän sydämelleen on patoutunut. Kohtaus on niin vaikuttava, että katsojakin tuntee sen kaiken kehossaan ja saattaa oma alahuuli alkaa väpättämään. Eron aiheuttama tunneryöppy kytee vielä hieman omassa mielessäni ja Marriage Story sai ne hetkittäin takaisin esiin. Elokuvan päätyttyä minun täytyikin hengittää ja rauhoitella itseäni hetki. Niin syvästi leffa iski minuun.

Harvemmin tulee nähtyä näin aidon tuntuista kuvausta parisuhteen päättymisestä. Leffa ei leimaile toisesta osapuolesta hyvistä ja toisesta pahista, vaan katsoja tutustuu kunnolla molempiin vuorotellen. Sekä Nicole että Charlie ovat kohdelleet toisiaan väärin monin eri tavoin. Katsojana ei asetu kummankaan puolelle, vaan suree molempien puolesta ja ymmärtää molempia. On ahdistavaa seurata, kuinka Charlie ja Nicole yrittävät käyttäytyä mukavasti Henry läsnäollessa, sillä silloin suree pojan puolesta, joka ei ymmärrä, mitä on oikeasti meneillään. Filmistä löytyy esimerkiksi sen kautta myös jännitettä. Jännitystä lisää asianajajien tuominen mukaan. En todellakaan odottanut sydämeni hakkaavan näin, kun aloin katsomaan elokuvaa. On upeaa, kuinka vahva luotto leffalla on sen päänäyttelijöihin ja kuinka häikäiseviä Johansson ja Driver ovat rooleissaan. Ainoa miinukseni elokuvalle onkin lopulta, että sen toinen puolisko keskittyy hieman liikaa Charlieen ja jättää Nicolea sivuun. Ensimmäinen puolikas tasapainottelee kummankin osapuolen kanssa täydellisesti ja jäin kaipaamaan Nicolea enemmän toiselle puoliskolle. Muuten Marriage Story osoittautui todella erinomaiseksi filmiksi, mikä onnistui vielä näin 2019 viimeisten viikkojen aikana nousemaan vuoden parhaimpien teosten joukkoon.

Minun täytyy nyt tunnustaa, etten ole muita Noah Baumbachin elokuvia nähnyt, mutta tämän jälkeen olen erittäin kiinnostunut näkemään, mitä muuta hän on saanut aikaiseksi. Baumbachin ohjaus ja taito rakentaa tunnelmaa ovat esimerkillisiä, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa on yksi vuoden parhaista. Etenkin repliikit ovat mahtavia ja ne muuttuvat entistä paremmiksi, kun Driver ja Johansson tarjoavat ne näin hienosti. Keskustelut tuntuvat täysin luontevilta ja itse huomasin myös kiinnittäväni huomiota taustalla olevien henkilöiden vaimeisiin puheisiin, joissa on myös jotain oudon kiehtovaa. Elokuvan kuvaustapa muistuttaa usein kotona kuvattua videota, mutta silti erittäin laadukkaalla ja tyylikkäällä tavalla tehtynä. Pidän erityisen paljon pitkistä kuvista, joissa näyttelijät pääsevät todella näyttelemään. Heidän täytyy kerralla muuttaa tunnettaan ja voimistaa se joko hurjaksi aggressioksi tai suureksi itkuksi. Ja katsoja voi todella tuntea sen kaiken. Leikkaus on oivallista ja filmin parin tunnin ja vartin kesto oli nopeasti ohi, sillä tarinaan uppoutuu niin lujasti. Randy Newmanin säveltämät musiikit tuovat oman lisäyksensä, mutta tehokkaimmillaan filmi tuntuu olevan ilman musiikkia ja elokuva kyllä tietää, milloin käyttää musiikkeja ja milloin ei.

Yhteenveto: Marriage Story on erinomainen kuvaus eroamisesta, mikä onnistuu iskemään tunteisiin todella kovaa. Se ei lähde esittämään toista osapuolta hyvänä ja toista pahana, vaan antaa katsojan tutustua molempien näkökulmiin ja tunteisiin, mikä on mahtavaa. Katsojana ei jää kummankaan puolelle, vaan suree ikävää tapahtumaketjua vierestä seuraten, pystymättä vaikuttamaan lopputulokseen. Elokuva on yllättävänkin jännittävä ja ohjaaja Baumbach luo tunnelmaa hämmästyttävän tehokkaasti. Hän on niinkin lahjakas, että jo ensimmäinen vartti osuu ja uppoaa. Scarlett Johansson ja Adam Driver ovat molemmat ällistyttävän hyviä läpi leffan. Kummatkin tekevät parhaat roolisuorituksensa, mitä olen heiltä nähnyt. Heille kirjoitettu dialogi on mestarillista ja täysin luontevaa. Teknisestikin filmi on taidokkaasti toteutettu ja Baumbach todella tietää, milloin pysyä samassa kuvassa useankin minuutin ajan ja antaa näyttelijän purkaa ulos tunteitaan. Charlien ja Nicolen huutoriita on todella voimakkaasti toteutettu. Ainoa harmini on, että toisella puoliskolla leffa keskittyy lähinnä Charlieen ja jättää Nicolen sivuun. Ensimmäinen puolikas tasapainottelee kahden hahmon välillä täydellisesti. Muuten Marriage Story on todella hieno teos ja yksi vuoden parhaimmista elokuvista. Pariskunnan katseltavaksi tämä ei kuitenkaan välttämättä sovi, sillä tämän aikana luultavasti alkaa miettimään toisen huonoja puolia ja voi päätyä samaan höykytykseen kuin tämän leffan päähahmot...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Marriage Story, 2019, Heyday Films, Netflix