Veren vangit, kausi 1 (Anne Rice's Interview with the Vampire: Part I - 2022) - sarja-arvostelu

VEREN VANGIT - KAUSI 1

ANNE RICE'S INTERVIEW WITH THE VAMPIRE: PART I

Luoja: Rolin Jones

Näyttelijät: Jacob Anderson, Sam Reid, Eric Bogosian, Bailey Bass, Kalyne Coleman, John DiMaggio, Assad Zarman, Chris Stack, Rae Dawn Chong, Jeff Pope, Dana Gourrier, Christian Robinson, Maura Grace Athari, Steven G. Norfleet, Damon Daunno ja Luke Brandon Field

Genre: kauhu, romantiikka

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 41 minuuttia - 1 tunti 6 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 18

Anne Rice's Interview with the Vampire, eli suomalaisittain Veren vangit perustuu Anne Ricen Vampyyrikronikat-kirjasarjaan (The Vampire Chronicles - 1976-2018). Kirjojen pohjalta oli jo aiemmin tehty elokuvat Veren vangit (Interview with the Vampire) vuonna 1994 ja Kadotettujen kuningatar (Queen of the Damned) vuonna 2002. Alun perin elokuvasarja oli tarkoitus käynnistää uudelleen ja Ricen poika Christopher Rice työsti alustavan käsikirjoituksen leffalle. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja vuonna 2016 kirjojen filmatisointioikeudet palasivat Ricelle, joka ilmoitti tuottavansa televisiosarjan kirjojensa pohjalta. Sarjaa ryhdyttiin aluksi tekemään Paramount Televisionille ja sitten Hululle, mutta lopulta projekti päätyi AMC Networksille. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2021 ja Veren vankien ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä lokakuussa 2022. Sarja nousi nopeasti suosituksi ja keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin kirjasarjan faneilta. Itse en ole lukenut Ricen kirjoja, mutta olen nähnyt Brad Pittin ja Tom Cruisen tähdittämän elokuvan, josta pidän. Odotin sarjasovituksen näkemistä mielenkiinnolla ja minua harmittikin, kun muutamaan vuoteen se ei vaikuttanut olevan tulossa Suomeen, kunnes eräänä päivänä se ilmestyi Netflixiin. Ryhdyinkin katsomaan Veren vankeja lähes heti, etenkin kun sarja on kesällä saamassa jatkoa The Vampire Lestat -nimisen kolmannen kauden muodossa.

Journalisti Daniel Molloy matkustaa Dubaihin haastattelemaan Louis de Pointe du Lacia, joka kertoo, miten hänestä tuli vampyyri.

Eric Bogosian näyttelee Daniel Molloyta, ikääntynyttä ja Parkinsonin tautiin sairastunutta nasevasanaista journalistia, joka saa hurjimman työkeikan ikinä: haastatella ihka aitoa vampyyria. Daniel on sanavalmiudessaan, ovelassa provosoinnissaan ja sarkastisten reaktioidensa kera tykättävä tyyppi ja Bogosian suoriutuu roolistaan mainiosti, tulkiten hyvin hahmonsa erilaisia fiiliksiä haastattelusession edetessä.

     Mutta onhan sarjan kiinnostavin täky tietty ne vampyyrit, haastateltavana oleva Louis de Pointe du Lac (Jacob Anderson) ja tämän muuttanut ranskalainen Lestat de Lioncourt (Sam Reid). Vuonna 1910 Louis omisti menestyksekkään bordellin, kun hänen elämänsä mullistui Lestatin saapuessa kuvioihin. Hurmaava ja tyylikäs mies sai Louisin nopeasti pauloihinsa, mutta kyse ei ollut vain ranskalaisesta vetovoimasta, vaan tämän pimeästä salaisuudesta, mikä siirtyy myös Louisiin, kun Lestat eräänä yönä muuttaa hänetkin aurinkoa kaihtavaksi verenimijäksi. Louis ja Lestat ovat todella kiehtovat hahmot, niin heidän erilaisten näkemystensä takia kuin heidän kiistattoman vetovoimansa vuoksi. Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Anderson ja itselleni tuntematon Reid ovat täydelliset valinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Anderson tulkitsee taidokkaasti hahmonsa vaikeita tunteita, kun tämän pitää hylätä perheensä uuden elämänsä takia, kun taas Reid heittäytyy vaikuttavan täysillä teatraaliseksi Lestatiksi. Maininnan arvoinen on toki myös vampyyrityttö Claudiaa esittävä Bailey Bass, joka osaa olla samanaikaisesti herttainen lapsi ja hyytävä hirviö.

Olin lukenut paljon kehuja Veren vangeista, mutta silti se pääsi yllättämään minut sillä, kuinka hyvä sarja onkaan kyseessä. Vaikka pidänkin vuoden 1994 elokuvaversiosta, se ei uskaltanut mennä loppuun asti tarinan pääpointin kanssa, osittain varmasti päätähtien Tom Cruisen ja Brad Pittin tahdosta. Veren vangit on nimittäin rakkaustarina - ollut aina siitä lähtien, kun Anne Rice julkaisi kirjansa vaihtelevien mielipiteiden keskelle. Siinä, missä leffassa tämä rakkaustarina jäi vain vihjailun tasolle, sarja rohkenee uppoutua tähän täysillä. Tarinassa vampyyrius ei ole vain sitä, miltä se päällepäin näyttää, vaan se toimii metaforana homoseksuaalisuudelle, muun muassa sen heräämiselle, sen hyväksymiselle ja sen tuomalle ulkopuolisuuden tunteelle. Onhan vampyyrius ollut jo Bram Stokerin Dracula-kirjasta (1897) lähtien vertauskuva seksuaalisuudelle ja "synnille", mutta Veren vangit jalostaa tätä ideaa vielä pidemmälle kiehtovalla tavalla.

Seksuaalisten puolien lisäksi sarja käsittelee onnistuneesti myös rasismia, siirtämällä tarinan vuodesta 1791 vuoteen 1910, alkoholin kieltolakijupakan keskelle. Tämä puoli ei tunnu mitenkään päälleliimatulta, vaan se vain voimistaa sarjan syvällisyyttä, mikä nostaakin Veren vangit monien muiden tavanomaisten vampyyrikertomusten yläpuolelle. Sarja ei ole vain viihdyttävä tai pelottava, vaan sillä on jotain sanottavaakin maailmasta. Kauhu taas ei synny niinkään pimeydessä lymyilevistä torahampaista, vaan ihmisten kaltoinkohtelusta erilaisuuden takia.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Veren vankeja pystyisi katsomaan myös viihdyttävänä kauhukertomuksena. Sarja nimittäin lumoaa täysillä mukaansa, enkä ihmettele, vaikka tuotantokauden seitsemän jaksoa tuijottaisikin läpi saman illan aikana. Louisin ja Lestatin tarinaan uppoutuu välittömästi ja meno vain paranee, kun miesten välit alkavat tulehtua heidän erimielisyyksiensä takia, liittyen esimerkiksi siihen, kuinka tärkeinä tai mitättöminä he pitävät ihmishenkiä. Ja homma vain paranee entisestään Claudian tullessa kuvioihin. Veren vankien avauskausi tarjoaa paljon ja se osaa olla niin karmiva kuin koskettava, viettelevä kuin kaunis, enkä malta odottaa näkeväni, kuinka tarina tästä jatkuu kakkoskaudella - koska kuten päätösjakso lopussa ilmaisee, kyse on vasta Anne Ricen kirjan ensimmäisestä puolikkaasta.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa alakonkari Alan Taylor) rakentavat ilmapiiriä vahvasti, Rolin Jonesin käsikirjoitustiimin tehdessä väkevää työtä adaptoidessaan Ricen kirjaa - toki tiettyjen muutosten kera. Teknisesti Veren vankien avauskausi on todella vaikuttava. Kameratyöskentely on mainiota ja valaisukin on oivallista. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus todella tyylikästä ja maskeeraukset äityvät toisinaan varsin hurjiksi. Tehosteetkin toimivat ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. Daniel Hartin säveltämät musiikit tunnelmoivat monisävyisesti läpi jaksojen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Anne Rice's Interview with the Vampire, Yhdysvallat, 2022-, AMC Studios, Anonymous Content, Dwight Street Book Club, Paramount Television, Stillking Films

Arvostelu: The Hateful Eight (2015)

THE HATEFUL EIGHT

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins, Demián Bichir, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern, James Parks, Channing Tatum, Dana Gourrier, Zoë Bell, Gene Jones, Lee Horsley, Keith Jefferson, Belinda Owino ja Quentin Tarantino

Genre: western, jännitys

Kesto: 2 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hateful Eight on Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kahdeksas, jos Kill Billit laskee yhdeksi elokuvaksi). Tehtyään Django Unchainedin (2012), Tarantino ilmoitti pysyvänsä länkkärigenressä ja työstävänsä toista westerniä. Alun perin Tarantino kaavaili jopa jatko-osaa Django Unchainedille, mutta hoksasi lopulta kertomuksen toimivan paremmin itsenäisenä juttunaan. Projekti meinasi kuitenkin peruuntua, kun käsikirjoitus vuoti nettiin tammikuussa 2014. Aluksi ohjaaja suuttui ja uhkasi jättävän elokuvan tekemättä, mutta päätti lopulta muokata tekstiä ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta The Hateful Eight sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan musiikin palkinnon. Itse kävin katsomassa The Hateful Eightin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016, mutta tuolloin pidin sitä aika tylsänä leffana. Pidin elokuvasta paljon enemmän, kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, odotellessani Tarantinon seuraavaa elokuvaa, Once Upon a Time... in Hollywoodia (2019) ja kun huomasin The Hateful Eightin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1877 kahdeksan henkilöä pakenee lumimyrskyä ja majoittuu Minnien majataloon. Myrskyn yltyessä jännite majatalossa kasvaa, kun kahdeksikon erilaiset motiivit ja agendat paljastuvat.

Nimensä mukaisesti The Hateful Eight keskittyy kahdeksaan, enemmän tai vähemmän vihaiseen hahmoon. On Kurt Russellin näyttelemä John Ruth, tunnettu palkkionmetsästäjä, joka on kuljettamassa uusinta "saalistaan", Jennifer Jason Leigh'n näyttelemää murhaaja Daisy Domergueta Red Rockin kaupunkiin hirtettäväksi. On Samuel L. Jacksonin näyttelemä majuri Marquis Warren, jolla on myös asiaa kaupunkiin ja hyppääkin Ruthin kanssa samaan kyytiin. On Walton Gogginsin esittämä Chris Mannix, joka on matkalla Red Rockiin, ottaakseen vastaan pestin kaupungin uutena sheriffinä. Minnien majatalossa he taas kohtaavat Demián Bichirin esittämän señor Bobin, joka pitää majataloa pystyssä, Minnien ollessa matkoilla, Tim Rothin näyttelemän englantilaisherrasmies Oswaldo Mobrayn, Michael Madsenin esittämän, itsestään elämäkertaa rustaavan lehmipoika Joe Gagen, sekä Bruce Dernin näyttelemän eteläosavaltioiden kenraali Sanford Smithersin. Hahmokattaus on mainio, joskin oikeastaan kukaan heistä ei ole järin tykättävä henkilö. Jokainen on jollain tavalla mulkero ja lähes jokainen salailee jotain. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Jackson tekee yhden uransa parhaista roolitöistä intensiivisenä majurina, kun taas komeita viiksiä esittelevä Russell on karismaattinen palkkionmetsästäjänä. Goggins heittäytyy hyvin varsin epäpätevältä vaikuttavan sheriffipyrkyrin saappaisiin, mutta todellisen vaikutuksen tarjoaa Leigh murhaaja Daisyna. Kyseessä ei ole mikään länkkäreille tyypillinen neito, vaan vielä pahempi paskiainen kuin monet majatalossa myrskyltä suojautuvista miehistä.

The Hateful Eight tuntuu vain paranevan joka katselukerralla. Kuten kerroin, ensimmäisellä katselukerralla teatterissa en pahemmin välittänyt leffasta, vaan pidin sitä paikoin pitkästyttävänä, mutta uusintakatselulla tykästyin siihen jo huomattavasti enemmän. Ei elokuva vieläkään nouse Tarantinon töiden kärkikahinoihin, mutta on se silti oikein vakuuttava ja väkevä lisäys herran filmografiaan, ja olen iloinen, että käsikirjoituksen nettiinvuotamisenkin jälkeen mies päätti tehdä elokuvan. Kyseessä on pääasiassa todella tehokkaasti otteessaan pitävä jännitysnäytelmä, joka kypsyttelee menoa hiljalleen, kunnes se ohjaajalleen tyypillisesti eskaloituu varsin räväkällä tavalla loppusuorallaan. Kun kahdeksan toisiltaan salaisuuksia pitävää ja liipaisinherkkää tyyppiä, jotka eivät paljoa tykkää toisistaan, pakotetaan viettämään yötä pienessä mökissä, ovat hahmot kerta toisensa perään napit vastakkain. Näiden konfliktien rakentelua ja huipentumista onkin todella mielenkiintoista seurata.

Elokuva sisältää aika lailla kaikki Tarantinolle ominaiset piirteet, joista osassa on väännetty nupit kaakkoon. Ensinnäkin omaa dialogiaan rakastava Tarantino on täyttänyt elokuvan toinen toistaan pidemmille keskusteluilla, jotka ovat onneksi pääasiassa koukuttavia, etenkin kun hahmoista alkaa paljastua heidän todellisia puoliaan. Näiden keskustelujen myötä elokuva on venähtänyt liki kolmeen tuntiin ja vaikka kesto ajoittain tuntuukin, ei pituus lopulta pahemmin haittaa. Onpa kertomus myös jaettu lukuihin, joista osa esitetään epäkronologisessa järjestyksessä. Yllättäviä käänteitä riittää ja iso osa jännityksestä syntyy siitä, että koskaan ei voi tietää, kuinka seuraavaksi käy ja kuka lopulta selviää mökkireissulta elävänä kotiin. Vai selviääkö kukaan? Kun Tarantino sille päälle sattuu ja hahmot vetäisevät revolverinsa esiin, on luvassa varsin räväkkää veripärskähtelyä.

Tarantinon ohjaus on vähemmän yllättäen jälleen taitavaa ja hän yhdistelee onnistuneesti eri lajityyppejä länkkäristä agathachristiemäiseen mysteeriin, draamaan, toimintaan ja aidosti hauskaan komediaan. Iso osa The Hateful Eightin viehätystä on myös sen tietty näytelmällisyys. Elokuvan sijaan homman olisi helposti voinut toteuttaa myös teatterilavalla, etenkin kun suuri osa tapahtumista sijoittuu yhteen taloon.

Teknisiltäkin ansioiltaan kyseessä on vakuuttava filmi. Kyseessä on todennäköisesti jopa Tarantinon filmografian parhaiten kuvattu elokuva ja etenkin superlaajakuvana esitetyt maisemaotokset lumisista vuoristoista ovat henkeäsalpaavan upea näky. Kameratyöskentely on muutenkin todella tyylikästä. Lavasteet ovat erinomaiset, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaisema on onnistuneesti laadittu ja tuulen uivellus muistuttaa kaiken aikaa ulkona riehuvasta myrskystä. Musiikeista vastaa edesmennyt Ennio Morricone, joka tunnetaan westernmusiikin kuninkaana. Morricone maalailee tunnelmallisesti, lisäten painostavaa ilmapiiriä majatalossa. Osa sävelmistä ei kuitenkaan oltu tehty The Hateful Eightia varten, vaan leffassa hyödynnettiin muutamia melodioita, mitkä Morricone oli työstänyt The Thing - "se" jostakin -kauhuelokuvaan (The Thing - 1982), mutta joita ei oltukaan käytetty kyseisessä elokuvassa. Vaikka Morriconen musiikit ovatkin mainiot, tuntui hänen Oscar-voittonsa lähinnä kunnianosoitukselta pitkän ja ansiokkaan uran tehneelle säveltäjälle, eikä niinkään puhtaasti voitolta tämän elokuvan parissa työskentelystä. Miehen olisi pitänyt voittaa Oscar-pysti jo kymmeniä vuosia aiemmin Hyvät, pahat ja rumat -länkkärin (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) tiimoilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hateful Eight, 2015, Visiona Romantica, Double Feature Films, FilmColony