Arvostelu: Kuuraketti (Moonraker - 1979)

KUURAKETTI

MOONRAKER

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Roger Moore, Lois Chiles, Michael Lonsdale, Richard Kiel, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Corinne Cléry, Emily Bolton, Geoffrey Keen, Toshiro Suga ja Blanche Ravalec
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuuraketti on yhdestoista James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("Moonraker") vuodelta 1955. Kymmenennen Bond-leffan 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) lopussa luki, että seuraavana olisi tiedossa filmi Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981), mutta kun samana vuonna 007 rakastettuni kanssa ilmestynyt Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli osoittautunut megahitiksi, tekijät päättivät lähettää Bondin avaruuteen ja niinpä he valitsivatkin seuraavaksi leffaksi Kuuraketin. "Kuuraketti"-kirjasta oli jo 1950-luvulla aiottu tehdä elokuva, ennen kuin koko James Bond -elokuvasarjaa oli edes aloitettu. Vuonna 1956 Fleming oli myynyt kirjan elokuvaoikeudet Rank Organisationille, siinä toivossa, että yhtiö tekisi filmin, mutta kun projekti ei edennytkään, Fleming hankki oikeudet takaisin itselleen 1959. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1978 ja lopulta Kuuraketti sai ensi-iltansa kesällä 1979. Elokuva oli valtava menestys - ilmestymisvuotensa menestynein leffa - mutta sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Itselleni Kuuraketti on siinä mielessä merkittävä Bond-filmi, että se oli sarjan ensimmäinen elokuva, minkä näin! Olin varmaankin ala-asteella, kun sain katsoa leffan ja muistaakseni pidin siitä. Vuosien varrella olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Nyt kun 007-sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin pitkästä aikaa katsoa kaikki vanhat Bond-leffat läpi. Pari viikkoa 007 rakastettuni jälkeen katsoin Kuuraketin.

Kun uudenlainen avaruussukkula Kuuraketti siepataan, MI6-agentti James Bondin täytyy lähteä selvittämään, mistä on kyse?

Toisin kuin Sean Connery, joka näytti joka Bond-leffansa myötä kyllästyneemmältä rooliinsa, Roger Moore vaikuttaa viihtyvänsä roolissa joka kerta enemmän. Hahmo itsessään pysyy aika pitkälti täysin samanlaisena kuin Mooren aiemmissa leffoissa ja Bondin mukaan onkin jälleen mukava lähteä suorittamaan salaisia tehtäviä. Erityisen salainen ei kuitenkaan ole itse James Bond, sillä jälleen kerran monet tietävät, kuka hän on ja hänelle jopa todetaan "maineesi kirii edelläsi".
     Michael Lonsdale näyttelee Hugo Draxia, rikasta ja hienostunutta bisnesmiestä, joka valmistaa Kuuraketti-avaruussukkuloita. Lonsdale sopii erittäin hyvin arvokkaan herran rooliin, mutta hänen hahmonsa jää hieman alikäytetyksi, vaikka hahmolta löytyykin erikoisia ja huvittavia suunnitelmia.
     Tämänkertaisia Bond-tyttöjä ovat tohtori Holly Goodhead (Lois Chiles), jonka täysin huomaamattoman vihjailevasta nimestä väännetään yllättävän vähän vitsiä, sekä Draxin pilotti Corinne Dufour (Corinne Cléry). Kumpikaan ei kuulu Bond-tyttöjen parhaimmistoon, vaan jäävät aika unohdettaviksi tapauksiksi. Vaikka Hollyn muistaa nimensä vuoksi, jää hän pahasti 007 rakastettuni -leffan samanhenkisen Bond-tyttö Anya Amasovan (Barbara Bach) varjoon.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n johtaja M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), Bondin vempaimet suunnitteleva Q (Desmond Llewelyn) ja puolustusministeri Gray (Geoffrey Keen). 007 rakastettuni -filmin pahiskätyri Jaws (Richard Kiel) taisi osoittautua aikamoiseksi fanisuosikiksi, sillä hahmo on mukana tässäkin leffassa. Valitettavasti fanin riemu Jawsin paluusta ei kauaa kestä, sillä hänestä on tehty aikamoinen tohelo ja loppupäässä hahmon kanssa tehdään jotain todella myötähäpeällistä... Uusia hahmoja taas ovat mm. Draxin palvelija Chang (Toshiro Suga) ja Bondin kontakti Riossa, Manuela, jota esittää Emily Bolton. Näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti, vaikkakin monet heistä eivät saa kovin mielenkiintoista tehtävää.

Kuuraketista kyllä paistaa läpi, että Bondien tekijät päättivät päästä mukaan rahastamaan, kun Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo nosti avaruusseikkailut takaisin suosioon. Ei siinä vielä mitään, että Bondin tehtävä vie hänet avaruuteen - ovathan ihmiset käyneet usein avaruudessa, joten se on vielä uskottavaa - mutta kun lopputaistelussa mukaan tuodaan jopa laserpyssyjä, on leffa mennyt kenties jopa liian pitkälle. Kun laserammukset lentelevät kahden avaruusaluksen välillä ja yhdessä kohtaa kuullaan Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind - 1977) tunnussävelmä, saattaa katsoja helposti unohtaa, mitä elokuvaa alkoi katsomaan. Kyseessä onkin kaikista campein virallinen Bond-elokuva, josta huomaa useassa kohtaa, ettei sitä kannata ottaa kovin tosissaan. Laserammuksilla varustetun lopputaistelun lisäksi mukana on monia muitakin hetkiä, joissa ammutaan yli ja leffa naureskeleekin mukavasti itselleen. Kuivaa brittihuumoria väännetään mukaan niin paljon kuin on mahdollista, enkä osaa sanoa, onko Kuuraketti oikeasti hyvä elokuva, vai ihan vain niin hölmö, ettei sen parissa voi olla viihtymättä.

Avaruudessa käynti on kuitenkin jätetty vasta leffan loppuhuipennukseen ja sitä ennen nähdään paljon tutumpaa Bond-menoa. Elokuva lähtee käyntiin yllättävänkin vaikuttavasti toteutetulla kohtauksella, missä Bond putoaa lentokoneesta ilman laskuvarjoa ja yrittää napata roiston laskuvarjon itselleen, kun molemmat syöksyvät kohti maata. Kyseessä onkin elokuvan jännittävin toimintajakso, sillä muuten vauhdikkaammat hetket lässähtävät erilaisista syistä. Jaws on jatkuvasti Bondin perässä, mutta kuten jo totesin, hahmosta on tehty kömpelömpi ja huumoripainotteisempi, jolloin hän ei luo samanlaista uhkaa kuin edellisessä elokuvassa. Leffa onkin huomattavasti lapsiystävällisempi filmi kuin suuri osa aiemmista Bond-elokuvista, sillä sen pahiksetkin ovat koomisia. Paikoitellen elokuvan vahva camp-henki on ristiriidassa, kun leffa yrittää olla vakavampi teos ja mielestäni kokonaisuus toimisi paremmin, jos elokuva uskaltaisi vielä isommin syleillä omaa pöhköyttään. Tästä epätasaisuudesta, sekä esimerkiksi pahiksen naurettavasta juonesta ja tietyistä myötähäpeällisyyksistä johtuen Kuuraketti jää itselläni Bond-filmien heikompaan päätyyn. On se silti omalla tavallaan erityinen osa sarjaa ja sisältää useita mainioita hetkiä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Bond -leffat 007 rakastettuni ja Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) ohjannut Lewis Gilbert, joka vie tunnelmaa humoristisempaan suuntaan ja yrittää jättää vakavuuden sikseen. Gilbertillä on kuitenkin ongelmia tasapainotella vakavampien ja koomisempien kohtausten välillä ja tunnelman vaihtuessa tuntuu siltä kuin katsoisi eri ohjaajan näkemystä tarinasta. Käsikirjoittaja Christopher Woodille on taidettu vain tokaista, että "katsopa Tähtien sota ja tee sen pohjalta Bond-leffa", sillä siltä Kuuraketin loppupää todella tuntuu. Wood tuo mukaan paljon kuivia, mutta hauskoja vitsejä. Teknisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu ja efektien taso paranee joka filmin myötä. Elokuva olikin jopa ehdolla Oscar-palkinnosta tehosteistaan. Leffa on hyvin kuvattu, mutta leikkaus kaipaisi pientä tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot ja avaruusasut ajalleen sopivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja on hienoa, että John Barry on palannut säveltämään musiikit. Tämänkertainen tunnuskappale, Shirley Basseyn laulama "Moonraker" kuuluu valitettavasti mielestäni unohdettavimpien Bond-laulujen joukkoon.

Yhteenveto: Kuuraketti on pöhkö Bond-seikkailu, jonka aikana on vaikea olla viihtymättä. Vielä vaikeampaa on sanoa, onko kyseessä oikeasti edes hyvä elokuva? Camp-henki on todella vahvasti läsnä ja kyseessä on tähän mennessä sarjan hölmöin osa. Elokuva on sopivan itsetietoinen ja se sisältää paljon kuivaa, mutta toimivaa huumoria. Paikoitellen camp-henki on kuitenkin ristiriidassa tiettyjen kohtauksien kanssa, joissa yritetään vakavoittaa tilannetta. Tunnelman rikkominen on kummallista ja olisi parempi, jos leffa kulkisi loppuun asti kirkas pilke silmäkulmassaan. Mitä pidemmälle leffa etenee ja mitä enemmän scifipuolta tuodaan mukaan, sitä vähemmän Kuuraketti tuntuu Bondilta. Roger Moore on kuitenkin ihan yhtä pätevä salaisena agentti 007:na kuin aiemmissa leffoissaan, jolloin häntä katsoo mielellään tällä urpommallakin retkellä. Jawsin paluu on ilahduttavaa... aluksi, kunnes tajuaa, että hänestä on tehty todella tyhmä ja myötähäpeällinen korsto. Paikoitellen elokuva muuttuu kiusalliseksi eri syistä. Vaikka Kuuraketilla on tietty paikka sydämessäni, koska kyseessä oli sarjan ensimmäinen osa minkä näin, ei se todellakaan kuulu suosikki-Bondieni joukkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moonraker, 1979, Eon Productions, Les Productions Artistes Associés

Arvostelu: 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977)

007 RAKASTETTUNI

THE SPY WHO LOVED ME

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Roger Moore, Barbara Bach, Curd Jürgens, Richard Kiel, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Walter Gotell, Geoffrey Keen, Caroline Munro ja Vernon Dobtcheff
Genre: toiminta, seikkailu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 rakastettuni on kymmenes James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("The Spy Who Loved Me") vuodelta 1962. Elokuvan teossa syntyi kuitenkin vaikeuksia, sillä toinen leffasarjan tuottajista, Harry Saltzman oli taloudellisissa ongelmissa ja joutui myymään osuutensa Bondin elokuvaoikeuksista, mikä viivästytti tuotannon aloittamista. Tekijät eivät myöskään saaneet Flemingin perikunnalta lupaa kääntää kirjaa suoraan elokuvaksi, vaan he saivat käyttää vain kirjan nimen. Tekijät halusivat tuoda Bondin arkkivihollisen Ernst Stavro Blofeldin ja tämän SPECTRE-järjestön takaisin, mutta koska hahmon ja järjestön oikeudet kuuluivat Kevin McClorylle, eivät he saaneet lupaa. Lisäksi leffalle oli vaikeaa löytää ohjaaja. Aluksi tekijät halusivat ohjaajaksi Steven Spielbergin, jonka juuri ilmestynyt Tappajahai (Jaws - 1975) oli osoittautunut megahitiksi, mutta pian he pyysivätkin Guy Hamiltonia, muutaman aiemman Bondin ohjaajaa palaamaan sarjan pariin. Hamilton kuitenkin sai tarjouksen tehdä sarjakuvaleffa Teräsmiehen (Superman - 1978), jolloin hän hylkäsi Bondin - vaikkakin lopulta Teräsmiehen ohjasikin Richard Donner. Seuraavaksi tekijät pyysivät Elät vain kahdesti -Bond-seikkailun (You Only Live Twice - 1967) ohjaajaa Lewis Gilbertiä, joka suostui. Kuvaukset alkoivat vihdoin kesällä 1976 ja lopulta 007 rakastettuni sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Parin heikomman vastaanoton kriitikoilta saaneen Bond-leffan jälkeen tämä oli kehuttu teos, mikä myös menestyi paremmin kuin suuri osa sarjan aiemmista elokuvista. Filmi sai jopa kolme Oscar-ehdokkuutta (paras laulu, musiikki ja lavastus), muttei voittanut niistä yhtäkään. Itselleni 007 rakastettuni on yksi ensimmäisistä Bond-elokuvista, minkä näin, sillä Bondia fanittava isäni koki sen olevan tarpeeksi kevyt lapselle. Lapsena se olikin suosikkini sarjasta, kunnes hieman vanhempana näin Daniel Craigin tähdittämän, suorastaan täydellisen Casino Royalen (2006). Olen nähnyt elokuvan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo vuosia. Nyt kun Bond-sarja on saamassa viiden vuoden tauon jälkeen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella vanhat 20 sarjan osaa. Pari kuukautta 007 ja kultaisen aseen (The Man with the Golden Gun - 1974) katsomisen jälkeen katsoin 007 rakastettuni.

Iso-Britannialta ja Neuvostoliitolta siepataan yllättäen ydinohjuksia sisältäneet sukellusveneet, jolloin valtiot joutuvat yhdistämään voimansa selvittääkseen, mistä on kyse? MI6-agentti James Bond matkaa Kairoon, missä hän saa parikseen KGB-agentti Anya Amasovan.

Salaisen agentti James Bondin roolissa nähdään kolmatta kertaa edesmennyt Roger Moore, joka ottaa joka leffallaan roolin paremmin haltuun. Viimeistään tässä hän istuu täydellisesti vakoojaksi. Moore pääsee entistä enemmän heittämään nasevia vitsejä, joista jotkut ovat yllättävänkin julmia, mikä teki niistä ainakin itselleni entistäkin parempia. Bond tuntuu myös itsevarmemmalta tässä kuin viime leffoissa, mikä menee välillä liiankin pitkälle ja mikä onneksi kostautuu pariinkin otteeseen - niin roistojen kuin naisten kohdalla.

Tämänkertainen Bond-tyttö on venäläisagentti Triple X, eli Anya Amasova, jota näyttelee Barbara Bach. Anya on yksi parhaimmista Bond-tytöistä tähän mennessä, sillä hän ei ole mikään avuton neito hädässä (vaikka tarvitseekin parissa kohtaa Bondin pelastamaan hänet pulasta), vaan hän osaa toimia itsekin vaikeissa tilanteissa. Hahmosta voisi tehdä vielä tehokkaamman, korostamaan sitä, että hänkin on huippuagentti, mutta kenties tuohon aikaan tekijät eivät halunneet elokuvan naispäähahmon heikentävän Bondin maskuliinisuutta. Joka tapauksessa hahmo on oivallinen ja Bach on mainio valinta rooliin.
     Sen sijaan pahasti toivomisen varaa jättää elokuvan pahis, rikas Karl Stromberg, jota esittää Curd Jürgens. Hahmosta kyllä paistaa läpi, että tekijät halusivat alunperin roistoksi Blofeldin, mutteivät saaneet käyttää hahmoa, sillä Stromberg on kuin köyhän miehen Blofeld. Hahmo on todella mitäänsanomaton, mihin vaikuttaa vahvasti se, kuinka yllättävän vähän ruutuaikaa hän saa, minkä lisäksi hänen ilkikurinen suunnitelmansa on lähinnä naurettava. Jürgensista löytyy oikeaa henkeä roistoksi, mutta hänen lahjansa eivät pääse mitenkään oikeuksiinsa tylsän hahmon kanssa.
     Huomattavasti parempi roisto onkin Strombergin kätyri, Richard Kielin näyttelemä, teräshampailla varustettu jättikokoinen köriläs Jaws (Steven Spielbergiä yritettiin saada ohjaamaan 007 rakastettuni, joten onkohan hahmo nimetty Spielbergin Tappajahain, eli englanniksi Jaws-elokuvan mukaan, sillä sen nimistä hahmoa ei löydy Flemingin kirjoista). Jaws on yksi parhaista Bond-vastuksista tähän mennessä, eikä ihme, että hänestä on tullut fanisuosikki. Repliikitön Jaws vain saapuu paikalle valtavan kehonsa kanssa ja välittömästi katsoja alkaa jännittämään, miten ihmeessä Bond voisi ikinä päihittää tämän korston? Bondin ja Jawsin yhteisissä kohtauksissa onkin selvästi haluttu korostaa, kuinka paljon isompi pitkälti yli kaksimetrinen Kiel on 180-senttiseen Mooreen verrattuna.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn M:nä, Moneypennynä ja Q:na, sekä uusina hahmoina Walter Gotell KGB:n johtajana ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä.

007 rakastettuni on tähän mennessä Roger Mooren paras Bond-elokuva. Kahden "vain" kelvollisen Bond-leffan jälkeen Moorelle onnistuttiin tekemään erittäin hyvä filmi, mikä voisi olla jopa mahtava, jos sen pääroisto ei olisi näin laimea. Elokuva on mukaansatempaavampi kuin Mooren kaksi edellistä Bondia, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) ja 007 ja kultainen ase, ja se on muutenkin rakennettu toimivammaksi paketiksi. Leffasta löytyy veikeä henki, mikä kulkee läpi lähes koko elokuvan ja mukana on useita hauskoja hetkiä. Mooren ja Bachin väliltä löytyy hyvin kemiaa, ja heidän roolihahmojensa välistä sanailua on huvittavaa seurata. Heidän romanssinsa on uskottavampi kuin monissa muissa Bond-leffoissa ja on hienoa nähdä, että Anya näyttää parissa kohtaa Bondin paikan, eikä vain lankea tämän soidinlauluun.

Toimintaakin löytyy ja kuten jo totesin, jättimäinen Jaws tarjoaa sarjan jännittävimpiä kaksintaisteluita, sillä hahmo vaikuttaa pysäyttämättömältä tuhokoneelta - aivan kuin Arnold Schwarzeneggerin terminaattorilta ennen kuin Terminator - tuhoajaa (The Terminator - 1984) oli edes keksitty. Taistelut eivät kuitenkaan ole pelkästään sitä, että Jaws paiskoo Bondia huoneen puolelta toiselle, vaan mukaan mahtuu myös vauhdikas takaa-ajo Q:n kehittelemän auton kanssa, minkä muuntautumiskyky tarjoaa yhä "hei vau" -tunteen. Lopputaisteluunkin on saatu hyvää jännitettä ja elokuva käyttää hiljaisuutta taidokkaasti rakentamaan tiivistä tunnelmaa. Useaan otteeseen leffan aikana pidin sitä loistavana teoksena, mutta harmillisesti kehno pääpahis latistaa leffan hienoutta joka kerta ollessaan ruudulla. Siitä syystä 007 rakastettuni jää "vain" todella hyväksi elokuvaksi, mutta kyllä se nousee sarjan parhaimmistoon - jos nyt ei viiden parhaan joukkoon, niin ainakin kymmenen parhaimman.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Lewis Gilbert, joka oli aiemmin tehnyt yhden Bond-filmin, Elät vain kahdesti. Tässä Gilbert onnistuu erittäin mainiosti ja saa luotua todella viihdyttävän paketin, mikä edustaa aika pitkälti juuri sitä, miksi Mooren Bondit mielletään. Richard Maibaumin ja Christopher Woodin työstämä käsikirjoitus on oivallinen, etenkin vitsien suhteen, joista parhaimmat vaativat katsojalta hieman enemmän ajattelutyötä. Yllättäen kaksikko on päättänyt normaalista poiketen viitata aiempaan Bond-leffaan, sillä elokuvassa nostetaan nopeasti esille Bondin vaimon kuolema elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969). 007 rakastettuni on oivallisesti kuvattu ja sen leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Alun laskettelukohtauksessa taustakankaan käyttö paistaa nykypäivänä pahasti silmään, mutta kohtaukseen mahtuu myös vaikuttava stuntti. Lavastajat ovat tehneet tyylikästä työtä Strombergin tukikohdan kanssa. Jawsin hampaista on tehty karmivat ja Bondin uusi auto on nerokas. Elokuvan tunnuskappale "Nobody Does It Better" on mielestäni kelpo kipale, muttei millään nouse sarjan parhaimpien laulujen joukkoon. Ja itse olen hämmentynyt, että leffa sai Oscar-ehdokkuuden musiikeistaan, sillä mielestäni Marvin Hamlischin sävellykset ovat tähän asti sarjan huonoimmat. Ne sisältävät John Barryn legendaarisia sävelmiä, mutta muuten musiikit eivät sovi Bondiin mielestäni ollenkaan. Lisäksi Hamlisch lähinnä kierrättää yhtä ärsyttävää melodiaa läpi leffan.

Yhteenveto: 007 rakastettuni on erittäin hyvä Bond-elokuva, mistä saisi vieläkin paremman, jos sen pääroisto Karl Stromberg vakuuttaisi paremmin. Onneksi leffassa on sarjan kenties paras kätyrihahmo koskaan, Jaws, mikä tarjoaa todellista uhkaa ja jännitettä. Järkälemäisen Jawsin astellessa ruutuun katsoja alkaa samantien pelkäämään Bondin selviämisen puolesta. Jawsin ja uuden Bond-tytön, Anya Amasovan kautta on myös mukava nähdä, ettei Bond onnistu aina kaikessa ja välillä itsevarmuus koituu kohtalokkaaksi. Roger Moore on jälleen todella hyvä 007:n roolissa, ja hänen ja Barbara Bachin väliltä löytyy oivallista kemiaa. Elokuva sisältää mukaansatempaavaa ja viihdyttävää agenttiseikkailua hauskojen vitsien, sekä tyylikkäiden toimintakohtausten kera. Tämänkertainen auto on ymmärrettävästi jäänyt ikoniseksi osaksi Bond-historiaa. Harmillisesti elokuvan tunnuskappale on aika mitäänsanomaton. Tietyin muutoksin 007 rakastettuni voisi olla jopa erinomainen Bond-leffa, mutta jo tällaisenaan se kuuluu sarjan parhaimpiin ja se kuvastaa kenties kaikkein parhaiten Mooren aikakautta agenttina. Elokuvan lopputekstien jälkeen lukee muuten "James Bond palaa elokuvassa Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981)", mutta 007 rakastettuni kanssa samana vuonna ilmestynyt Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) muutti tekijöiden suunnitelmat täysin ja seuraavana palaammekin Bondin pariin leffassa Kuuraketti (Moonraker - 1979) - mikä on muuten ensimmäinen Bond-filmi, minkä näin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Spy Who Loved Me, 1977, Eon Productions

Arvostelu: Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967)

ELÄT VAIN KAHDESTI

YOU ONLY LIVE TWICE

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Sean Connery, Tetsurō Tamba, Akiko Wakabayashi, Mie Hama, Donald Pleasence, Teru Shimada, Karin Dor, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Ronald Rich ja Charles Gray
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Flemingin "James Bond" -kirjasarjaan (1953-1966) perustuvat elokuvat Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963), 007 ja Kultasormi (Goldfinger - 1964) ja Pallosalama (Thunderball - 1965) olivat suurmenestyksiä, joten Bond-leffoja päätettiin tietysti jatkaa. Alunperin tekijät aikoivat tehdä elokuvan Flemingin "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjan ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963) pohjalta, mutta koska se vaati lumisten vuorien löytämistä kuvauspaikaksi, tekijät päättivät tehdä ensin elokuvan kirjasta "Elät vain kahdesti" ("You Only Live Twice" - 1964). Vaikeuksia tuotannolle koitui päänäyttelijä Sean Conneryn kyllästymisestä rooliinsa, mitä hän oli esittänyt neljänä vuotena peräkkäin. Connery kuitenkin lopulta suostui jatkamaan sarjan parissa, kun tekijät tarjosivat hänelle isompaa palkkaa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1966 ja Elät vain kahdesti sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin (Suomeen leffa tosin saapui vasta syyskuussa 1967). Elokuva oli menestys, vaikkei tuottanutkaan yhtä paljon rahaa kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Leffa sai myös hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, joista jotkut kehuivat elokuvan seikkailua ja päävihollista, kun taas toiset kritisoivat Bond-elokuvien kaavamaisuutta. Itse näin Elät vain kahdesti -leffan yhdessä muiden vanhojen James Bond -filmien kera lapsena eräänä kesänä isäni kanssa, mutten muista, että olisin nähnyt sitä koskaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki aiemmat 007-elokuvat läpi ja arvostella ne. Katsoinkin Elät vain kahdesti pari viikkoa Pallosalaman jälkeen.

Kun joku sieppaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruusaluksia siinä toivossa, että suurvallat ryhtyisivät tuhoisaan sotaan keskenään, MI6 lähettää agentti James Bondin Japaniin selvittämään, ketkä ovat kaiken takana? Ketkä muutkaan kuin pahamaineinen SPECTRE-järjestö?

Sean Connery tosiaan suostui palaamaan agentti 007 James Bondin rooliin viidettä kertaa isomman palkkion vuoksi ja välillä sen myös huomaa - niin pahassa kuin itse asiassa hyvässäkin. Paikoitellen Conneryn kyllästyminen rooliin on näkyvää, mutta paikoitellen vaikuttaa myös siltä, että isompi palkka on motivoinut häntä yrittämään kovemmin kuin Pallosalamassa. Hän on myös saanut pitää välivuoden, minkä jälkeen Bondin esittäminen on varmaan tuntunut siltä kuin palaisi töihin mukavan ja pitkän loman jälkeen. Itse Bond on sama vanha nokkela ja taistelutaitoinen agentti, mutta lisäplussaa tuo se, etteivät hänen naisten hurmausyrityksensä tunnu samalla lailla ahdistelulta kuin aiemmissa filmeissä. Tässä Bondin ja naisten välille on yritetty löytää aidompaa romantiikkaa, mutta harmillista vain on, ettei Connerylla ja naisnäyttelijöillä ole minkäänlaista kemiaa keskenään.
     Tällä kertaa Bond päätyy siis pussailemaan parinkin japanilaisnaisen kanssa, joista toinen on Bondia auttava agentti Aki (Akiko Wakabayashi) ja toinen täysin unohdettava sukeltajatyttö Kissy (Mie Hama). Akista on saatu osittain kiinnostava tapaus, ollessaan aluksi hieman mystinen, mutta Kissy jää täysin yksiulotteiseksi ja mitäänsanomattomaksi neidoksi, joka roikkuu loppuleffan ajan Bondin mukana. Wakabayashi on oiva valinta osaansa, mutta Hama ei tee minkäänlaista vaikutusta.
     Aiemmissa James Bond -elokuvissa vain pariin otteeseen nopeasti nähty SPECTRE-järjestön johtaja Ernst Stavro Blofeld (Donald Pleasence) tekee kunnon ensiesiintymisensä. Hahmo on aiemmin ollut lähinnä selin kameraan ja hänestä on nähty pääasiassa hänen kätensä, jotka pitelevät ja silittävät valkoista kissaa. Tällä kertaa Blofeld ei ole pelkkä taustalla tapahtumia ohjaileva nukkemestari, vaan itse pääpiru, jonka kohtaamiseen Bond tarvitsee kaiken lahjakkuutensa. Blofeldia ei ole turhaan piiloteltu pitkään, vaan hänen näyttäytymisensä palkitsee odotuksen, sillä kyseessä on aidosti katala ja uhkaava vihollinen. Hän ei ole fyysisesti Bondin veroinen, mutta älyllisesti kyllä. Parasta hahmossa on kuitenkin hänen näyttelijänsä Pleasence, joka on nappivalinta rooliin. Pleasence onnistuu olemaan vaarallinen vastus ja hän luo hyvin epämiellyttävää ilmapiiriä.
     Elokuvassa nähdään myös Tetsurō Tamba Japanin salaisen palvelun pomona "Tiikeri" Tanakana, Teru Shimada ja Karin Dor SPECTRE:n agentteina, sekä vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn MI6:n pomo M:nä, hänen sihteerinään Moneypennynä ja agenttien ihmevempaimet suunnittelevana Q:na. Q on tähänkin leffaan kehitellyt uusia hauskoja laitteita, parhaimpana "Pikku-Nellien".

Elät vain kahdesti on jälleen oiva lisäys 007-elokuvien sarjaan, mutta samalla se on hieman epätasainen paketti. Kuten jo sanoin, leffa vie Bondin tällä kertaa kauas itään, ihmettelemään Japanin kulttuuria ja vaikka edellisiin filmeihin verrattuna erilainen ympäristö tuo oman lisänsä elokuvaan, tapahtuu Japanin esittely vähän kömpelösti. On hauska tutkia tätä todella erilaista kulttuuria länsimaihin verrattuna, mutta samalla elokuva käyttää kenties liikaakin aikaa kulttuurin näyttämiseen kuin itse tarinan kertomiseen. Elokuvasta voisi leikata joitakin hetkiä kokonaan pois, sillä ne tuntuvat paikoitellen enemmänkin mainokselta. Lisäksi filmissä on mukana jokseenkin kyseenalainen juttu, mikä on herättänyt keskustelua vuosien varrella - James Bond nimittäin maskeerataan yhdessä kohtaa japanilaiseksi. Tätä on pidetty kulttuurillisesti loukkaavana, etenkin nykypäivänä, mutta itselleni ongelma ei ole niinkään loukkaamisessa, vaan siinä kuinka typerä ja surkeasti toteutettu idea onkaan kyseessä. Ensinnäkään japanilaismaskeeraus ei huijaisi ketään, minkä lisäksi Connery näyttää lähinnä naurettavalta, mikä ei oikein sovi vakoojajännäriin.

Elokuvasta kuitenkin löytyy selkeitä todella hyviä puolia. Kohtaukset, joissa avaruusalusten kimppuun hyökätään, ovat vangitsevan painostavia, etenkin uhkaavan musiikkinsa ansiosta (säveltäjä John Barry tekee jälleen erinomaista työtä). Filmin keskivaiheilla on eräs todella viihdyttävä ja mukavan toiminnallinen helikopterikohtaus, missä Bond pääsee hyödyntämään Q:n vekottimia koko rahan edestä. Loppuhuipennuksessa tasoa nostatetaan oikein kunnolla ja itse pidän äärimmäisen paljon siitä, missä huipennus tapahtuu. Blofeldin tukikohta on tulivuoren sisälle rakennettu piilopaikka, mihin on luotu jättimäiset salaovet ja kaikki. Voiko tämän täydellisempää tukikohtaa ollakaan itsestään suuria luulevalle maailmanvalloittajapahikselle? Ei voi! Onko tulivuori-tukikohta hieman naurettava ja erittäin epäuskottava idea? No todellakin ja siksi se onkin niin mahtava! Tekijät ovat selvästi halunneet pitää hauskaa loppuskaban kanssa ja siten se nouseekin tähän mennessä sarjan parhaaksi taisteluksi. Kun yllättävänkin suuressa tulitaistelussa on mukana vielä ninjoja miekkojen kanssa, katsoja todella palkitaan siitä, että hän jaksoi katsoa läpi hieman pitkäveteisemmätkin osuudet leffasta.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Lewis Gilbert, joka on onnistunut luomaan viihdyttävän hengen ja päässyt leikkimään leffassa erilaisilla vakoojien laitteistoilla. Gilbertin ohjaus on oivallista, mutta Roald Dahlin käsikirjoitus tökkii hieman. Tämä on sinänsä hassua, sillä Dahl on tunnettu kirjailija, joka on tehnyt mm. lastensadun "Jali ja suklaatehdas" ("Charlie and the Chocolate Factory" - 1964). Teknisesti Elät vain kahdesti on ihan hyvin toteutettu. Kuvaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, mutta jotkut kuvat ovat aika kömpelösti yhteen leikattuja. Efektit ovat parhaat päivänsä nähneet, mutta toimivat tarpeeksi hyvin ja tuovat tavallaan oman hauskan lisänsä elokuvan viihdyttävyyteen. Lavasteet, etenkin SPECTRE:n tukikohta, ovat hienosti toteutetut. Puvustajat ovat päässeet leikkimään japanilaisen kulttuurin kanssa, mutta maskeeraajia on vaikea kehua Bondin muuttamisesta japanilaiseksi. Äänimaailma on kelvollinen ja lopputaistelussa ryminä muuttuu aika kovaksi. Tämänkertainen tunnuslaulu on legendaarisen Frank Sinatran tyttären Nancyn laulama "You Only Live Twice", joka on mainio kipale, muttei yllä omalla listallani Bond-tunnareiden kärkeen, eikä jää millään tavalla soimaan päässä.

Yhteenveto: Elät vain kahdesti on jälleen erittäin hyvä Bond-seikkailu, vaikka siitä löytyykin omat ongelmansa. Tarinan sijoittaminen Japaniin tuo mukaan jotain uutta kulttuurillisesti, mutta samalla tätä kulttuuria hyödynnetään välillä hieman kömpelösti. Bondin maskeeraus japanilaiseksi on lähinnä myötähäpeällistä. Lisäksi mukana on joitain hieman pitkäveteisempiä hetkiä. Heikkoudet kuitenkin unohtuvat ja odotus palkitaan, kun lopputaistelu alkaa, mikä on tähän mennessä sarjan paras. Suuri mäiske yliampuvan teatraalisessa SPECTRE:n tukikohdassa on erittäin viihdyttävää seurattavaa. Itse järjestön pomo Blofeld esitellään vihdoin kunnolla ja häntä näyttelevä Donald Pleasence on nappivalinta rooliin, luoden hahmosta uhkaavan ja ovelan. Sean Connery parantaa hieman roolityötään edellisestä osasta, vaikka paikoitellen on yhä näkyvissä, että hän on alkanut kyllästyä leikkimään agenttia. Filmin tunnuskappale on oivallinen, muttei nouse ainakaan omalla listallani Bond-laulujen kärkeen. Sama pätee itse elokuvaan. Se on oikein mainio, muttei kuulu mielestäni sarjan parhaimmistoon. Suosittelen sen katsomista kuitenkin oikein lämpimästi, jos pidit aiemmista 007-leffoista. Seuraavasta leffasta lämpöä sitten puuttuukin, kun suuntaamme lumisille vuorille Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvan (On Her Majesty's Secret Service - 1969) ja uuden Bond-näyttelijä George Lazenbyn parissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
You Only Live Twice, 1967, Eon Productions, Danjaq