The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996) - elokuva-arvostelu

THE ROCK - PALUU HELVETTIIN

THE ROCK

Ohjaus: Michael Bay

Näyttelijät: Nicolas Cage, Sean Connery, Ed Harris, John Spencer, David Morse, Michael Biehn, William Forsythe, Vanessa Marcil, John C. McGinley, Tony Todd, Bokeem Woodbine, Danny Nucci, Claire Forlani ja Stanley Anderson

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Rock - paluu helvettiin on Michael Bayn ohjaama toimintaelokuva. David Weisberg ja Douglas S. Cook keksivät elokuvan tarinan ja käsikirjoittivat sitä yhdessä usean kirjoittajan, kuten Mark Rosnerin ja Jonathan Hensleigh'n kanssa, minkä lisäksi jopa Aaron Sorkin ja Quentin Tarantino toivat oman panoksensa erityisesti dialogiin. Yhdysvaltojen käsikirjoittajien liitolla oli kuitenkin selvät säännöt siitä, kuinka paljon kirjoittajan pitää olla vastuussa lopullisesta tekstistä, eivätkä lopulta muut kuin Weisberg, Cook ja Rosner saaneet nimeään elokuvaan, mistä Hensleigh ja jopa ohjaaja Bay suuttuivat. Bay oli myös turhautunut Buena Vista -yhtiönsä kautta levittäjänä toimivan Walt Disney Studiosin tuottajiin, jotka vahtivat kuvauksia ja vaativat muutoksia. Bay meinasi poistua projektista, mutta yksi tähdistä, Sean Connery sai puhuttua hänet ympäri ja vakuutettua tuottajat Bayn taidoista. Ongelmia tuotti myös se, että Alcatrazin saari, missä leffaa kuvattiin, oli tuohon aikaan turistikohde, mitä ei suostuttu sulkemaan kuvausten ajaksi, joten kuvauksia oli jatkuvasti seuraamassa useita ihmisiä. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja The Rock - paluu helvettiin sai maailmanensi-iltansa Alcatrazin saarella 3. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen suurhitti, joka sai ihan positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja parhaan äänen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Rockin ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun entinen merijalkaväen kenraali miehineen valtaa Alcatrazin vankilan ja uhkaa pommittavansa San Franciscoa myrkyllisillä ohjuksilla, heidät voi pysäyttää vain FBI:n räjähdeasiantuntija Stanley Goodspeed ja ainoana ihmisenä Alcatrazista karannut rikollinen John Mason.

Päärooliin FBI:n räjähdespesialisti Stanley Goodspeediksi yritettiin aluksi houkutella Arnold Schwarzeneggeria, mutta koska mies ei pitänyt siitä, millä mallilla käsikirjoitus oli tuolloin, hän kieltäytyi - päätös, jota Arska turhautuneena katui nähtyään valmiin elokuvan. Roolin nappasi lopulta Nicolas Cage, joka ei ollut tuossa kohtaa vielä tähdittänyt ison luokan toimintaleffaa. Cage suoriutuu osastaan pätevästi, vaikka ajoittain hänelle tutut yliampuvat maneerit nostelevatkin päätään. Goodspeed ei ole mikään toiminnan mies, vaan enemmänkin konttorirotta, joka kuitenkin vedetään kentälle, kun hänen räjähteiden ja kemikaalien asiantuntijuus nousee elintärkeäksi ominaisuudeksi.

     Ed Harris taas näyttelee merijalkaväen prikaatikenraali Frank Hummelia, joka kokee valtion pettäneen niin hänet kuin hänen miehensä, pistämällä heidät puolustamaan maataan kuolemaan asti ja sitten vähät välittäen heidän kohtaloistaan ja traumoistaan. Suuttunut Hummel päättääkin jäljelle jääneiden miestensä kera vallata aiemmin vankilana toimineen Alcatrazin saaren, pitää turisteja panttivankinaan ja uhata viereistä San Franciscon suurkaupunkia hirvittävää myrkkykaasua sisältävillä ohjuksilla, saadakseen monien miljoonien lunnaat kaatuneiden sotilaiden omaisille. Harris on roolissaan karismaattinen ja Hummel on oiva pahis, sillä katsojana voi hyvin ymmärtää miehen katkeruutta. Entisen kenraalin toimien taakse on kuitenkin vaikea asettua, tämän pistäessä miljoonien siviilien henget vaakalaudalle.

Ja kolmantena tähtenä The Rock - paluu helvettiin -elokuvassa nähdään Sean Connery, joka näyttelee John Masonia, joka on ainoana ihmisenä historiassa karannut Alcatrazin vankilasta ja jonka tietoa FBI ja Navy SEAL -joukot tarvitsevat päästäkseen saarelle huomaamatta pysäyttämään Hummelia. Kuten arvata saattaa, myös Connery uhkuu karismaa ja hänen monitahoinen hahmonsa on erittäin kiehtova. Connery vetää osansa osittain pilke silmäkulmassa, mutta Alcatraziin palatessaan miehen hymy hyytyy ja Connery hoitaakin loppusuoran rautaisella otteella. Mason ja Goodspeed myös muodostavat oivan kaksikon, jonka välistä sanailua ja hidasta yhteisymmärrystä on mukava seurata.

     Elokuvassa nähdään myös John Spencer FBI:n johtaja Womackina, Vanessa Marcil Goodspeedin tyttöystävänä Carlana, Michael Biehn Navy SEAL -tiiminjohtaja Andersonina, sekä muun muassa David Morse, Tony Todd, Bokeem Woodbine ja John C. McGinley Hummelia seuraavina sotilaina.

Muistin, että The Rock - paluu helvettiin on hyvä toimintaelokuva, mutta en muistanut, että se on NÄIN HYVÄ. Siis huh huh, heti ensiminuuteista lähtien leffa naulasi minut penkkiini ja pisti minut sitten sellaiseen kyytiin, että toistin useaan kertaan ääneen "ai hitto, tämä on tykki pätkä!". Oli Michael Baysta nykyään elokuvantekijänä mitä mieltä tahansa, vuonna 1996 hän oli varsinainen ässä hommassaan, tietäen tasan tarkkaan, kuinka tarjota vaikuttavaa, koukuttavaa ja jännittävää toimintaa koko rahan edestä.

The Rock - paluu helvettiin tempaisee mukaansa niin vimmalla, että varttia päälle parin tunnin kesto tuntuu menevän kuin hujauksessa. Jos jotain Bay ymmärtää hyvin, niin pitää tiettyä kiireellisyyden tuntua kaiken aikaa yllä. Enkä tarkoita sitä, että Bay hoitaisi hommansa kiirehtien, vaan että hahmoilla on kiire selvittää homma, ennen kuin Hummel laukaisee myrkkykaasuohjuksensa kohti San Franciscoa. Tietty intensiteetti on koko ajan läsnä, saaden katsojankin adrenaliinitasot koholle. Sydän hakkaa yhä vain lujempaa ja hikipisarat valuvat pitkin ohimoita, kun seuraa Goodspeedin, Masonin ja muiden yritystä livahtaa Alcatraziin ja pysäyttämään Hummel. Sitä ennen tosin on viihdyttävää katsoa, kun Goodspeed ja muut yrittävät saada Masonin suostumaan koko operaatioon. Miksi mies auttaisi maata, joka ei ole tarjonnut hänelle mitään muuta kuin pitkiä reissuja kiven sisässä?

Vaikka elokuvassa onkin huimia, oikeiden stunttien ja käytännön tehosteiden varaan rakennettuja toimintakohtauksia, kuten vauhdikas ja räjähtävä takaa-ajo pitkin San Franciscon katuja, sekä alati tiivis tunnelma tehtävän kiireellisyyden takia, The Rockin todellinen voimavara syntyy sen kolmesta päähenkilöstä. Goodspeed, Mason ja Hummel ovat jokainen niin hyvin näyteltyjä kuin hyvin kirjoitettuja tyyppejä. Goodspeedin ja Masonin bondausta leffan aikana on usein hupaisaa seurata, miesten naljaillessa hyvin toisilleen, mutta yhä vain uskollisemmin auttaen toisiaan hädästä. Äärimmäisestä suunnitelmastaan huolimatta Hummelin taakse on myös osittain helppo asettua, sillä tämä vain haluaa valtion arvostavan niitä, jotka antavat henkensä valtionsa puolesta.

Teknisiltä ansioiltaankin The Rock - paluu helvettiin toimii vakuuttavasti. Elokuva on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka nyt 30 vuotta myöhemmin tietyt Michael Bayn visuaaliset kikat näyttäytyvätkin jo hieman koomisena tehokeinona, kuten alhaalta otetut, kohteen ympärillä pyörivät ylidramaattisen hidastetut kuvat hengästyneestä hahmosta keskellä katua. Leikkaus on nopeatempoista, mutta toimivaa, sillä se vain tehostaa tehtävän kiireellisyyden ja sähäkkyyden tuntua. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset mainiot. Praktikaalitehosteet näyttävät todella upeilta, oli kyse sitten oikeasti romuttuvista autoista tai aidoista räjähdyksistä. Äänimaailma on erittäin tehokas ja Hans Zimmerin ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat, tunnelmoiden taustalla innostavan mahtipontisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Rock, 1996, Hollywood Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: Halloween (2007)

HALLOWEEN

Ohjaus: Rob Zombie

Pääosissa: Tyler Mane, Daeg Faerch, Malcolm McDowell, Scout Taylor-Compton, Sheri Moon Zombie, William Forsythe, Hanna Hall, Brad Dourif, Danielle Harris, Kristina Klebe, Danny Trejo, Skyler Gisondo, Jenny Gregg Stewart, Pat Skipper, Dee Wallace ja Udo Kier

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia - Unrated Director's Cut: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 18

Halloween on uudelleenfilmatisointi John Carpenterin kauhuelokuvasta Halloween - naamioiden yö (Halloween) vuodelta 1978. Elokuvasarjan edellisen osan, Halloween: Resurrectionin (2002) oltua taloudellinen pettymys, josta sarjan fanitkaan eivät pitäneet, Dimension Films -yhtiöllä pohdittiin, mitä tehdä sarjan kanssa. Useampi käsikirjoittaja työsti erilaisia jatkokäsikirjoituksia, jotka kulkivat nimillä "Halloween: Bad Blood", "Halloween: Retribution", "Halloween: Asylum" ja "Halloween: The Missing Years". Freddy vs. Jasonin (2003) oltua hitti, yhtiö pohti kokeilevansa samanlaista crossover-elokuvaa, jossa Michael Myers kohtaisi Hellraiser-elokuvien (1987-) kenobiitit. Projekti ei kuitenkaan edennyt, joten yhtiö päättikin tehdä uudelleenfilmatisoinnin alkuperäisestä elokuvasta. Ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi valittiin White Zombie -yhtyeen laulaja ja innokas Halloween-fani Rob Zombie. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2007 ja lopulta Halloween sai ensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, saman vuoden elokuussa. Kriitikot ja osa faneista lyttäsivät elokuvan, mutta se oli taloudellinen hitti, tuolloin jopa parhaiten menestynyt Halloween-elokuva lippuluukuilla. Itselleni juuri tämä Halloween-elokuva oli ensikosketukseni elokuvasarjaan. En pitänyt leffasta tuolloin, enkä ole katsonut sitä uudestaan tai sen jatko-osaa, Halloween II:a (2009). Kun ryhdyin vuonna 2017 arvostelemaan joka vuosi yhden elokuvan sarjasta, tiesin, että vääjäämättä minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tälle leffalle. Vuosi Halloween: Resurrectionin jälkeen katsoin vihdoin uudestaan Rob Zombien Halloweenin.

Murhattuaan osan perheestään lapsena ja jouduttuaan vankimielisairaalaan, Michael Myers karkaa eräänä halloweenina, etsiäkseen siskonsa Laurien.

Uudelleenfilmatisointina alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä, vuoden 2007 Halloween sisältää toki aika lailla saman hahmokattauksen. Keskiössä on tietty itse ikoninen murhaaja Michael Myers (lapsena Daeg Faerch ja aikuisena Tyler Mane), joka nousee aiempaa selvemmin elokuvan päähenkilöksi. Rob Zombielle ei nimittäin riittänyt alkuperäisen elokuvan selitys, että Michael olisi yksinkertaisesti puhdas pahuuden ilmentymä, vaan hän on halunnut selittää juurta jaksaen, miksi Michaelista tuli sellainen kuin hän on: traumaattisen lapsuuden takia. Michaelin äiti Deborah (Sheri Moon Zombie) oli strippari, isäpuoli Ronnie (William Forsythe) väkivaltainen alkoholistimulkku ja isosisko Judithkin (Hanna Hall) naljaili veljelleen minkä ehti, unohtamatta jatkuvaa läpsimistä. Tähän kun vielä lisää päälle koulukiusaajat, Michaelin raivo ja kostonhimo ymmärrettävästi kasvavat. Jo Michael Myersin kohdalla Zombie on ajanut päin mäntyä. Yrittäessään selittää Michaelin murhahalua, Zombie unohti sen, että alun perin hahmossa nimittäin kauhistutti se, että hän tuli täysin hyvinvoivasta ja normaalista perheestä, millä haettiin sitä, että pahuus voi syntyä missä tahansa olosuhteissa. Zombie teki Michaelista olosuhteidensa uhrin ja siten hän herättää katsojan sympatiat kaltoinkohdellun pojan puolelle. Kun siis Michael ryhtyy pistämään hengiltä niitä, jotka ovat olleet hänelle ikäviä, ei katsoja pelkää tätä, vaan nimenomaan haluaa tämän onnistuvan tavoitteessaan. Kun Zombie yrittää elokuvan loppupäässä maalailla Michaelista pahista, ei hän siihen pysty, koska hän on siihen asti asettanut katsojan hahmon puolelle.

Elokuvassa nähdään myös Malcolm McDowell Michaelia tutkivana ja tämän auttamista yrittävänä tohtori Loomisina, Udo Kier vankimielisairaalan johtajana Walkerina, Danny Trejo Michaelille sympaattisena hoitajana Ismaelina, Scout Taylor-Compton Lauriena, joka paljastuu tässä uudelleenfilmatisointisarjassa jo ykkösosassa Michaelin pikkusiskoksi, Kristine Klebe ja Danielle Harris Laurien kavereina Lyndana ja Anniena, sekä Brad Dourif Annien isänä, seriffi Brackettina. McDowell on elokuvan harvoja valopilkkuja. Ei hänestä löydy samaa karismaa kuin alkuperäisleffassa hahmoa esittäneestä Donald Pleasencestä, mutta on hän silti oiva roolissaan. Muu näyttelijäkaarti ei pahemmin vakuuta ja etenkin Taylor-Compton oli virhevalinta kenties kauhuhistorian tunnetuimman final girlin, Laurien osaan. Toki jo 2000-luvun alussa neitseellinen ja kiltti selviytyjätyttö oli muuttunut aikamoiseksi kliseeksi, mutta eipä leffan ratkaisu tehdä Lauriesta rivouksien puhuja sen parempikaan ratkaisu ole. Nyt tyttökolmikko tuntuu vain toistensa tylsiltä klooneilta, eikä katsojaa kiinnosta heidän kohtalo pätkääkään.

En piitannut Rob Zombien Halloweenista vuosia sitten, kun näin sen ensikosketuksenani Michael Myersin tarinaan ja nyt, kun olen nähnyt kaikki aiemmin ilmestyneet Halloween-elokuvat, pidin tästä rainasta vielä vähemmän. Iso syy tähän tosiaan on se, että Zombie on tehnyt pelkkiä virheliikkeitä Michaelin kanssa. Kun katsoja pistetään Michaelin puolelle, elokuva luo tietyn hyväksynnän hänen teoilleen, eikä tätä pysty pitämään uhkana. Suuren osan ajasta Michael vain kostaa niille, jotka ovat kohdelleet häntä väärin. Yhdessä kohtaa hän jopa pelastaa naispotilaan tämän raiskaavilta hoitajamiehiltä. Miten muka hän olisi siis elokuvan pahis, jota pitäisi pelätä? Ja kun katsoja ei pelkää Michael Myersiä, on jokin mennyt todella pahasti vikaan. Rob Zombien Halloween onkin kauhuelokuva, joka ei pelota juuri tippaakaan.

Kyseessä on kaikin puolin tyylitajuton ja tönkösti laadittu filmi, joka ei osaa päättää, kenen puolelle se haluaisi katsojan asettuvan. Elokuva onkin periaatteessa jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen puolisko keskittyy Michaelin ikävään lapsuuteen ja tämän aikaan vankimielisairaalassa. Toisella puoliskolla Michael karkaa ja elokuva muuttuu lähes täysin kopioksi alkuperäisestä klassikosta ja yhtäkkiä elokuva toivoo, että katsoja kääntyisikin Michaelia vastaan. Jos ensimmäinen puolisko tuntui jo laahaavan, toinen puolisko on erittäin pitkäveteistä seurattavaa. Edes tapot eivät ole mielenkiintoisia tai järin shokeeraavia. Zombie on luottanut leffassa niin paljon kurjuudella mässäilyyn, että lopputuloksena on kaikin puolin suorastaan masentava elokuva, jota tuskin katson enää uudestaan. Ja ai kamala, olen kuullut, että pari vuotta myöhemmin tehty jatko-osa on vielä tätäkin huonompi.

Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan häävi. Kauhukohtauksissa Zombie on halunnut stimuloida paniikin tunnetta myös kuvauksella, pistäen kameran heilumaan ja leikaten kohtauksen ajoittain aikamoiseksi silpuksi. Leikkaus on muutenkin kehnoa ja parin tunnin mitassa leffassa kyllä riittäisi runsaasti saksimisen varaa. Lavasteet ovat sentään mainiot ja veriset maskeeraukset oivat. Puvustajat ovat saaneet Michaelin ulkonäön suurin piirtein nappiin tuttua naamaria ja haalaria myöten, joskin on jopa huvittavaa, kuinka elokuva haluaa pakkomielteisesti perustella, miksi Michael käyttää naamioita ja juuri sitä tuttua, valkoiseksi maalattua William Shatner -maskia. Musiikkien säveltäjäksi on merkitty Tyler Bates, mutta eipä Bates saa mitään omaa aikaiseksi, vaan kaikki musiikit ovat suoraan alkuperäisleffasta kierrätettyjä Carpenterin töitä. Zombien tyylitajuttomuudesta kertoo paljon jo se, missä kohtaa hän pistää ikonisen tunnusmelodian soimaan. Sen sijaan, että tunnari pärähtäisi käyntiin vaikka alkuteksteissä, siinä kohtaa kun lapsi-Michael passitetaan vankimielisairaalaan tai kun hän aikuisena pistää tutun maskinsa vihdoin päälle, se alkaa täysin töksähtäen kohtauksessa, jossa Michael juoksee ulos koulusta kesken päivän, jouduttuaan rehtorin juttusille kiusaamistapauksen tiimoilta. Ei helvetti, mitä paskaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween, 2007, Dimension Films, The Weinstein Company, Nightfall Productions, Trancas International Films, Spectacle Entertainment Group

Arvostelu: Kylmä kosto (Cold Pursuit - 2019)

KYLMÄ KOSTO

COLD PURSUIT

Ohjaus: Hans Petter Moland
Pääosissa: Liam Neeson, Tom Bateman, Emmy Rossum, William Forsythe, Nicholas Holmes, Domenick Lombardozzi, Laura Dern, John Doman, Tom Jackson, Raoul Trujillo, Julia Jones, Elizabeth Thai, Benjamin Hollingsworth, Gus Halper, David O'Hara ja Arnold Pinnock
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Cold Pursuit, eli suomalaisittain Kylmä kosto on uudelleenfilmatisointi norjalaisesta mustan huumorin toimintaelokuvasta Lumiauramies (Kraftidioten - 2014). Elokuvasta kiinnostuttiin Yhdysvalloissakin ja siitä päätettiin tehdä oma versionsa. Ohjaajaksi leffaan saatiin alkuperäisen filmin ohjannut Hans Petter Moland, joka pääsi tekemään ensimmäisen yhdysvaltalaisen elokuvansa. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2017 ja lopulta Kylmä kosto sai ensi-iltansa maaliskuun alussa. Valitettavasti juuri ennen julkaisua leffa päätyi huonoon valoon, kun sen päätähti Liam Neeson kertoi haastattelussa omaan menneisyyteensä liittyvän tarinan, missä hän halusi 40 vuotta sitten kostaa ystävänsä raiskaamisen etsien viikon ajan raiskaajaa tappaakseen tämän. Neeson myönsi olleensa vihan sokaisema ääliö ja totesi katuvansa tapahtunutta edelleen, mutta internetissä hänen sanojaan tietysti muuteltiin ja hänet tuomittiin rasistiksi, sillä hän oli etsinyt tummaihoista tekijää raiskatun ystävänsä antamien tuntomerkkien perusteella. Monet päättivät boikotoida elokuvaa ilman, että edes tutkivat asiaa loppuun saakka tai että edes ymmärsivät, miksi katuva Neeson halusi avautua asiasta, todistaen samalla Neesonin kertomuksen pointin siitä, kuinka viha todella sokaisee ihmiset. Boikotoinnin vuoksi tuotantoyhtiökin säikähti ja perui filmin ison ensi-iltatapahtuman, eikä filmi ole tähän mennessä tuottanut tarpeeksi rahaa, jotta se pääsisi voitolle. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin, että Neeson tähdittää sitä. Traileri vaikutti lupaavalta ja ajattelin, että kyseessä voisi olla kelpo toimintapätkä. Kun kohut alkoivat, itseäni alkoi vain ärsyttämään ihmisten hävytön käytös internetissä ja halusin mennä heti ensi-iltaan katsomaan filmin osoittaakseni tukeni Neesonia kohtaan, mutta valitettavasti erinäisistä syistä (esimerkiksi työväsymys ja kipeänä olo) johtuen en päässytkään katsomaan elokuvaa vielä pariin viikkoon sen ensi-illan jälkeen. Lopulta kuitenkin varasin lipun filmiin ja kävin vihdoin katsomassa sen.

Pienen Kehoe-kaupungin vuoden asukkaaksi valitun lumiauramies Nels Coxmanin poika murhataan, jolloin Coxman päättää ottaa tekijät kiinni. Samalla hän tulee vahingossa rikkoneeksi kahden huumejengin heiveröisen rauhan.

Liam Neeson on uransa aikana esittänyt niin monia toimintarooleja, ettei hahmolla ole niinkään väliä, sillä katsojana näkee vain Neesonin. Tässä hän kuitenkin esittää lumiauramies Nels Coxmania, joka yllättäen lähtee kostamaan poikansa kuolemaa - eli siis juuri sitä, miltä Neesonin hahmolta voi odottaakin. Tähän hahmoon tuo jotain poikkeavaa se, ettei Nels ole mikään ex-ammattitappaja, -poliisi tai -sotilas, vaan täysin tavallinen mies. Kuitenkin kun kostaa pitää, on Nels yllättävänkin tehokas listimisessä. Neeson on tuttuun tapaansa mainio roolissaan ja mörisee jälleen vaikuttavalla äänellään läpi leffan. Nelsin vaimoa, Gracea taas näyttelee Jurassic Parkista (1993) tuttu Laura Dern, joka ei valitettavasti saa lähes lainkaan tekemistä, vaan tyytyy vain sivustakatselijaksi muutamassa kohtauksessaan.
     Tarinan pahis on huumeparoni Viking, eli Trevor Calcote, jota näyttelee Tom Bateman. Vikingistä on tehty uhkaava tapaus, jolle ei haluaisi mennä juttelemaan, sillä silloin päätyy luultavasti ruumissäkkiin, mutta onneksi hahmoon on saatu myös pientä inhimmillisyyttä tiettyjen asioiden kautta. Vikingilla on nimittäin poika nimeltä Ryan (Nicholas Holmes) ja hän joutuu kamppailemaan pojan huoltajuudesta ex-vaimonsa Ayan (Julia Jones) kanssa. Tämä tuo jonkinlaista kiinnostavuutta hahmoon, joka jäisi muuten hyvin yksiulotteiseksi. Bateman on yllättävänkin sopiva äkkipikaisen rikollispomon rooliin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat poliisikaksikko Kim (Emmy Rossum) ja Gip (John Doman), jotka saavat vihdoin jotain kiinnostavaa tekemistä, kun rikollisia alkaa yhtäkkiä katoilla pikkukaupungista, Nelsin veli Brock Coxman (William Forsythe) ja tämän tiukka vaimo (Elizabeth Thai), ute-intiaaniheimon huumeparoni White Bull (Tom Jackson) ja tämän uskollinen kätyri Thorpe (Raoul Trujillo), sekä Vikingin lukuisat hauskasti nimetyt kätyrit, kuten Mustang (Domenick Lombardozzi), Dexter (Benjamin Hollingsworth), Sky (David O'Hara), Speedo (Michael Eklund), Limbo (Bradley Stryker), Santa (Michael Adamthwaite) ja Bone (Gus Halper), jolla on outo tapa saada pesää. Sivuhahmot saavat leffassa yllättävänkin paljon ruutuaikaa ja heidän kautta elokuvasta löytyy oudonkin monta eri juonikuviota.

Sivuhahmojen tuomat useat juonikuviot tekevät Kylmästä kostosta poikkeuksellisen teoksen genressään. Suoran ja selkeän kertomuksen sijaan elokuva keskittyy usein tuomaan monimutkistavaa lihaa sivuhahmojen yksiulotteisten luiden ympärille. Näin tylsät kätyritkin onnistutaan esittämään oikeina ihmisinä, joilla on muutakin elämää kuin näyttää ilkeiltä ja kaivaa pistoolia esille varoituksen merkiksi. Vikingin kätyrit käyvät toistensa kanssa keskusteluja, joissa avataan heidän parisuhde-elämäänsä tai ideoita, mitä he ajattelevat toteuttaa joskus, jos pääsevät rikollisesta bisneksestä eroon. Filmi sisältää myös pitkän pätkän, missä White Bull ja muut ute-heimolaiset seikkailevat hiihtokeskuksessa. Omalla tavallaan tämä luo kiehtovan lisän perinteiseen kostotarinaan, mutta samalla se tekee filmistä epätasaisen paketin. Välillä on vaikea sanoa, tuntuuko Kylmä kosto ylipitkältä elokuvalta, joka yrittää olla kuin televisiosarja ja vai todella tiivistetyltä televisiosarjalta, joka esittää olevansa elokuva. Jos kyseessä olisi minisarja, jatkuvat venytykset ymmärtäisi ja katsojana pääsisi paremmin käsiksi kaikkiin hahmoihin, mutta elokuvan muodossa käsikirjoitus tuntuu harhailevan usein pois itse asiasta ja muuttuu siten jopa hieman pitkäveteiseksi.

Elokuva sisältää välillä yllättävänkin pitkiä hetkiä, joissa Nels Coxmania ei nähdä lähes lainkaan ja jossain kohtaa hän tuntuu muuttuvan päähenkilöstä pelkäksi nappulaksi isommassa pelissä. Kylmä kosto onkin parhaimmillaan, kun se keskittyy täysillä Nelsin kostoreissuun, minkä vuoksi filmin ensimmäinen puolituntinen on sen parasta antia. On kiinnostavaa seurata, kuinka normaalista äijästä tulee rikollisten metsästäjä ja kuinka hän keksii eri tapoja viedä näiltä roistoilta hengen. Toiminnan lisäksi elokuva on myös synkän huumorin komedia ja se onnistuukin tekemään kuolemasta yllättävänkin huvittavaa. Joka kerta, kun joku kuolee, hänen nimensä ilmestyy ruutuun ja jostain syystä tämä onnistuu nostamaan hymyn huulille vielä elokuvan lopussa, kun kikkaa oli käytetty jo parikymmentä kertaa. Muuten elokuvan komediapuoli on epätasaista, kuten sen kerrontakin. Parhaimmillaan leffa tarjoaa mukavat hekottelut, mutta huonoimmillaan se jättää vaivaannuttavan olon huonoista vitseistä. Heikkouksiensakin kanssa Kylmä kosto onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä loppuun asti, mutta suurimmaksi osaksi Neesonin karisman ansiosta. Lopputuloksena on kelpo filmi, jota katsoessa näin talviaikaan tulee jokseenkin hyvä mieli siitä, ettei keli ole ihan yhtä kamala ainakaan Helsingissä kuin Kehoessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Hans Petter Moland, joka ohjasi myös Lumiauramiehen, mistä Kylmä kosto on uudelleenfilmatisoitu. Itse en ole Lumiauramiestä vielä katsonut, mutta olisi hauska nähdä, kuinka paljon nämä kaksi filmiä eroavat toisistaan, etenkin kun molempien puikoissa häärää sama heppu. Tässä Moland tekee usein hyvää työtä, mutta hänen komediataitonsa jäävät aika vaisuksi. Frank Baldwinin käsikirjoitusta olisi voinut tiivistää tai sitten koko homma olisi pitänyt tehdä televisiosarjaksi. Minisarjamuodossa Kylmä kosto varmaan toimisi paremmin. Elokuva on kuitenkin kuvattu taidokkaasti. Kamera oikein herkuttelee lumisilla maisemilla. Lavasteet ovat hyvin toteutetut ja Nelsin ja Vikingin kodit ovat erinomaisesti toistensa vastakohdat. Äänimaailma on mainiosti rakennettu, mutta George Fentonin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen. Efektipuolikaan ei ole kummoisesta päästä ja jotkut taustat näyttävät todella digitaalisilta. Toisaalta joskus hurjat maisemat näyttävät kuvattuna oudon epäuskottavilta, joten on vaikea sanoa, mikä kaikki on kuvattu taustakangasta vasten.

Yhteenveto: Kylmä kosto on oiva toimintaelokuva, minkä epätasaisuus kuitenkin laskee kokonaisuuden tasoa. Filmi keskittyy paikoitellen aivan liikaa sivuhahmoihin ja heidän juonikuvioihinsa, ja jää haahuilemaan, kun sen pitäisi keskittyä itse asiaan. Televisiosarjassa tällainen kerronta olisi täysin normaalia, mutta elokuvassa se tuntuu paikoitellen lähinnä venyttämiseltä, vaikka onkin hauska idea, että yleensä yksiulotteisiksi jäävät roistot saavat hieman sisältöä. Huumoripuoli on myös epätasaista ja monet vitseistä eivät osu maaliinsa. Yllättäen kuolemasta ilmoittavat nimikyltit jaksavat kuitenkin naurattaa vielä leffan lopputaistelun aikana. Parhaimmillaan elokuva on, kun se seuraa kunnolla päähenkilö Nelsin kostoreissua, etenkin kun hahmona nähdään erinomainen Liam Neeson. Tom Bateman on myös mainio pääroiston roolissa, mutta Laura Dernin mitätön ruutuaika jää harmittamaan. Elokuvasta löytyy selkeät vahvuutensa, mutta myös harmilliset heikkoutensa. Kevyempien toimintaelokuvien ja Neesonin faneille Kylmän koston katselu on suositeltavaa. Lopuksi haluan vielä sanoa, että jos menette katsomaan leffan tai minkä tahansa muun elokuvan, niin käyttäytykäähän siellä teatterissa, jooko. Itse jouduin istumaan kahden pariskunnan välissä, joista toinen hempeili kaiken aikaa ja toinen jutteli niitä näitä. Edessäni taas istui henkilö, joka räpläsi puhelinta yli puolet elokuvasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cold Pursuit, 2019, StudioCanal, Mas Films, Paradox Films