1923, kausi 2 (2025) - sarja-arvostelu

1923 - KAUSI 2

Luoja: Taylor Sheridan

Näyttelijät: Harrison Ford, Helen Mirren, Brandon Sklenar, Julia Schlaepfer, Darren Mann, Michelle Randolph, Jerome Flynn, Aminah Nieves, Timothy Dalton, Brian Geraghty, Robert Patrick, Sebastian Roché, Jamie McShane, Michael Spears, Jeremy Gauna, Jennifer Carpenter ja Isabel May

Genre: western

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 50 minuuttia - 1 tunti 51 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Yellowstonen (2018-2024) esiosasarja 1923 nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 2022, joten jatkoa oli luvassa. Tuotanto kuitenkin viivästyi vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakkojen takia. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin heinäkuussa 2024 ja lopulta 1923:n toisen ja samalla viimeiseksi jääneen kauden esitys alkoi helmikuussa 2025. Kausi sai positiivista palautetta niin faneilta kuin kriitikoilta ja keräsi hyvät katsojaluvut. Itse olin aiemmin katsonut vain alkuperäisen Yellowstonen, mutten sen esiosia. Nyt kun Yellowstone-saaga on jälleen saamassa jatkoa sarjalla Marshals (2026-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa esiosatkin. Pidin niin 1883:sta (2021-2022), että 1923:n ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitinkin kakkoskauden katselun positiivisin odotuksin.

Samalla kun Spencer ja Alex yrittävät keksiä keinonsa matkustaa Montanaan ja löytää toisensa, Yellowstone-ranchilla Duttonit valmistautuvat konfliktiin Whitfieldin kanssa yhteen lyöttäytyneen Bannerin kanssa.

1923-sarjan tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, kakkoskauden viedessä näiden Duttonien tarinan päätökseen. Cara Dutton (Helen Mirren) ja hänen ampumisestaan toipunut miehensä Jacob Dutton (Harrison Ford) yrittävät saada Yellowstone-ranchin taloudelliset asiat kuntoon, samalla kun he valmistautuvat puolustamaan maitaan niitä havittelevilta sadistiselta Donald Whitfieldiltä (Timothy Dalton) ja tälle hommia tekevältä Bannerilta (Jerome Flynn). Apunaan heillä on Jack Dutton (Darren Mann) ja tämän kihlattu Elizabeth (Michelle Randolph).

     Samaan aikaan eroon toisistaan joutuneet rakastavaiset Spencer Dutton (Brandon Sklenar) ja Alex (Julia Schlaepfer) yrittävät keksiä keinoja päästäkseen Montanaan Caran ja Jacobin tueksi, sekä löytääkseen toisensa. Ja samalla kun tämä on käynnissä, toisaalla crow-intiaanityttö Teonna (Aminah Nieves) jatkaa karkumatkaansa, perässään isä Renaud (Sebastian Roché), liittovaltion seriffi Kent (Jamie McShane) ja uutena hahmona esiteltävä liittovaltion seriffi Fossett, jota näyttelee Dexter-sarjasta (2006-2013) tuttu Jennifer Carpenter. Hahmot pysyvät oivallisina ja näyttelijät jatkavat vahvaa suorittamistaan. Mirren ja Ford ovat tietty karismaattiset osissaan, mutta tällä kaudella vanhoista konkareista Dalton onnistui todella vakuuttamaan täysin lierona ja vastenmielisenä bisnesmiehenä, joka kohtelee naisia ihan miten huvittaa. On rakastettavia pahiksia ja sitten on Whitfieldin kaltaisia paskiaisia, joiden haluaa nähdä kohtaavan mahdollisimman karun lopun. Toinen vaikutuksen tekevä on Schlaepfer, joka tulkitsee hienosti Alexin sinnikkyyttä ja epätoivoa vaativan matkan aikana.

1923 pitää mainion tasonsa toisella kaudellaan ja vaikka tarina toisaalta viedään onnistuneesti päätökseensä, on silti harmi, että sarja loppuu jo tähän, sillä näiden Duttonien elämää olisi mielellään seurannut pari kautta lisää. Kausi käynnistyy aika lailla siitä, mihin viimeksi jäätiin, seuraten niin Yellowstone-ranchin menoa, Spencerin ja Alexin matkoja, sekä Teonnan pakoa. Näistä jälkimmäinen tuntuu valitettavasti loppuun asti todella irralliselta, vaikka kauden finaalijaksossa tarkkaavainen katsoja voikin hoksata, miten Teonna linkittyy lopulta sukupuunsa myötä Duttoneihin tulevaisuudessa. En silti voi olla ainoa, joka toivoi, että tyttö olisi etsinyt suojaa nimenomaan Yellowstonesta.

Sarjan eri juonikuviot vievät toistamiseen hyvin mukanaan. Vaikka pidänkin Yellowstonen tapahtumista, etenkin kun talvi iskee ranchiin karuimmalla tavalla, mielestäni kiinnostavinta antia on seurata Spencerin ja Alexin vaikeaa taivalta kohti Montanaa. Erityisesti tämä sisältää runsaasti jännitettä ja jopa tragediaa, joskin myös kenties turhan sinisilmäisiä hetkiä erittäin kilttien sivullisten kautta. Se, että joku toimii avuliaasti tuntematonta kohtaan tässä sarjassa, tuntuu lähinnä vain epäilyttävältä. Kaikki huipentuu lähes kahden tunnin mittaisessa mammuttijaksossa, joka pitääkin tiukasti otteessaan, niputtaessaan nämä kaikki tarinakaaret pakettiin. Tunnelma pysyy tiiviinä ja onpa lopetus jopa yllättävänkin koskettava.

Kakkoskauden ohjauksesta on vastuussa yksin Ben Richardson, joka tekee pätevää työtä tunnelman, näyttelijöiden ja loppupään toiminnallisten kohtausten kanssa. Taylor Sheridan on taas käsikirjoittanut koko kauden itse ja hän kuljettaa juonikuvioita pääasiassa sujuvasti eteenpäin, eikä suostu päästämään Duttonin sukua tälläkään kertaa helpolla. 1923:n toinen kausi on myös näyttävästi kuvattu ja etenkin Montanan talvimaisemat ovat kaikessa hyytävässä kylmyydessään komeat. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset uskottavan rujot. Tietokonetehosteet pistävät silmään, mutta niitä käytetään onneksi säästeliäästi. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla mahtipontisesti ja haikeasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

1923, Yhdysvallat, 2022-2025, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios

Arvostelu: Brawl in Cell Block 99 (2017)

BRAWL IN CELL BLOCK 99

Ohjaus: S. Craig Zahler
Pääosissa: Vince Vaughn, Jennifer Carpenter, Don Johnson, Udo Kier, Marc Blucas, Dion Mucciacito, Geno Segers, Victor Almanzar, Willie C. Carpenter ja Mustafa Shakir
Genre: draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 18

Brawl in Cell Block 99 on S. Craig Zahlerin kirjoittama ja ohjaama elokuva. Se kuvattiin syksyllä 2016 ja se sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Venetsian elokuvajuhlilla. Siellä filmiä kehuttiin ja se levisi seuraavien kuiden aikana maailman leffateattereihin. Suomessa elokuvaa ei kuitenkaan koskaan nähty teattereissa, vaan se ilmestyi vasta alkuvuodesta 2018 suoraan DVD:lle ja Blu-raylle. Tämä harmitti itseäni kovasti, sillä kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Leffaa oltiin tosiaan kehuttu ja sitä oli myös kutsuttu yhdeksi väkivaltaisimmista teoksista pitkiin aikoihin, joten tietty halusin nähdä sen. Iloitsinkin, kun sain Brawl in Cell Block 99:n isältäni lainaan ja katsoin sen heti.

Huumekuriiri Bradley Thomas päätyy vankilaan pieleen menneen keikan takia. Eräs taho ei pidä epäonnistumisesta ja sieppaa Bradleyn raskaana olevan vaimon. Saadakseen vaimonsa takaisin, Bradleyn täytyy tappaa tietty vanki huippuvartioidulta selliosastolta 99.

Vince Vaughn tekee uransa rankimman roolin vankilaan joutuvana Bradley Thomasina - ja sanoisin jopa, että samalla myös uransa parhaimman roolityön. Vaughn näyttelee pääasiassa komedioissa, joissa hän ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut itseäni. Tässä hän kuitenkin osoittaa, että hänestä löytyy pätevyyttä, jos hän vain niin tahtoo. Vaughn on uskottava synkkänä miehenä, joka menettää lähes kaiken. Hän tuo hienosti esille, kuinka Bradley jaksaa painaa eteenpäin ainoastaan vaimonsa ja syntymättömän tyttärensä takia. Hän myös näyttää, ettei Bradleylle kannata ryttyillä. Hahmo nimittäin vetää turpaan oikein kunnolla, eikä hänen ilmekään värähdä.
     Bradleyn vaimoa, Laurenia näyttelee Jennifer Carpenter, joka ei mielestäni ole kovin ihmeellinen osassaan. Vaughnin rinnalla Carpenter vaikuttaa hieman elottomalta, vaikka lopulta saakin yhden huippuhetken itselleen. Hahmosta on myös aika hankala välittää, sillä hyvin alkuvaiheilla käy ilmi, että hän on pettänyt miestään.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Bradleyn huumepomo Gil (Marc Blucas), vankilanjohtaja Tuggs (Don Johnson), vanginvartija Andre (Mustafa Shakir), Bradleylle vankilaa esittelevä vanki Lefty (Willie C. Carpenter), huumebisnestä hoitava Eleazar (Dion Mucciacito), tämän kätyrit Roman (Geno Segers) ja Pedro (Victor Almanzar), sekä Eleazarin kanssa työskentelevä inhottava mies (Udo Kier), joka on paljon vakuuttavampi roisto kuin pomonsa. Jopa Johnsonin esittämä vankilanjohtaja on uhkaavampi tapaus kuin Eleazar, jonka näyttelijällä ei ole tarpeeksi karismaa osaansa. Johnson sen sijaan on erinomainen tylynä johtajana, jota tavallaan inhoaa, mutta jota voi myös ymmärtää.

Harmillisesti Brawl in Cell Block 99 ei loppujen lopuksi ollut ihan sitä, mitä toivoin. En tietenkään odottanut mitään Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvan (The Shawshank Redemption - 1994) kaltaista mestariteosta, mutta ennakkohehkutusten takia odotin näkeväni paljon rankkaa toimintaa. Kyllä leffasta turpaanvetoja löytyy ja ne ovat erittäin hyvin toteutettuja, mutta jäin kaipaamaan jotain samanlaista kuin "Daredevil"-sarjan (2015-) toisella kaudella, kun Punisher joutuu vankilaan ja pistää siellä koko selliosaston sairaalakuntoon niin, että hahmo on mätkinnän jälkeen täysin veren peitossa. Rankkoja hetkiä on onneksi luvassa, mutta aivan liian maltillisesti omaan makuuni. Parissa kohtaa elokuvan raju meininki nousee sentään niin korkealle, että suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Pidin kovasti siitä, kuinka realistiseksi tappeluiden henki on onnistuttu luomaan ja lyönnit näyttävät oikeasti sattuvan. Leffa ei sillä tavalla siis päästä katsojaansa helpolla, mutta olisin halunnut nähdä enemmän sitä turpaanvetoa. Tällaisenaan filmin korkea K18-ikäraja selittyy vain juuri ja juuri.

Pääasiassa elokuva pohjautuukin draamaan. Eikä siinä sinänsä mitään, jos draamapuoli olisi hyvin rakennettu. Ymmärrettävästi filmi haluaa pohjustaa Bradleyn hahmon, sekä hänen suhteensa Laurenin kanssa, jotta katsojana välittäisi vaikeasta tilanteesta, johon Bradley joutuu vankilassa. Pohjustus on kuitenkin tehty paikoitellen niin pitkäveteisesti, että ennen vankilaosuutta huomasin, etteivät hahmojen kohtalot oikeastaan kiinnosta minua. Brawl in Cell Block 99 hyötyisikin reilusta tiivistämisestä. Elokuvan ensimmäiset kolme varttia voisi tiivistää lähes puoleen ajasta ja tarina voisi kulkea nopeammin vankilaan. Niinhän se Rita Hayworth - avain pakoonkin alkoi lähes välittömästi vankilasta ja siinä vasta välittääkin leffan henkilöistä. Tämä elokuva nappaakin paljon paremmin mukaansa, kunhan Bradleylle häkki heilahtaa. Vaikka puhun tiivistämisestä, en haluaisi sekuntiakaan pois siitä, kun Bradley saa tuomionsa ja kun hänet viedään vankilaan, missä hän joutuu odottamaan jonoissa, luovuttamaan omaisuutensa, vaihtamaan vaatteensa vartijoiden edessä ja kun hänelle kerrotaan vankilassa käyttäytymisestä. Tämä lisää filmin realistisuutta ja se oli yllättävän kiehtovasti toteutettu. Mielenkiintoinen (ja ennen kaikkea todella karu) vankilaosio siis onneksi pelastaa aluksi pitkäveteisen kertomuksen ja nostaa Brawl in Cell Block 99:n kelvoksi teokseksi.

Elokuvan on ohjannut itselleni lähes tuntematon S. Craig Zahler. Tiedän herran vain, koska minun on jo pidemmän aikaa ollut tarkoitus katsoa hänen edellinen teoksensa, Bone Tomahawk (2015). Zahler suoriutuu hommastaan mainiosti. Hän selvästi fanittaa 1970- ja 1980-luvun toimintafilmejä, sillä Brawl in Cell Block 99:n henki on usein kuin ryöstetty niistä. Tämän voi huomata helposti siitä, että filmissä on parissa kohtaa käytetty selkeää nukkea ihmisen tilalla. Vaikka idea onkin hauska, katkaisee viimeisessä kuvassa näkyvä nukke oman fiilikseni kuin seinään. Oli todella ärsyttävää, että kun olin vihdoin päässyt oikein kunnolla mukaan elokuvaan ja sitten ihan viime hetkellä juttu lässähtääkin, kun ruutuun ilmestyy niin selkeä nukkeihminen, ettei samanlaista hirvitystä ole nähty vuosikymmeniin. Zahlerin käsikirjoitus on myös oivallinen, mutta sitä olisi voinut tiivistää oikein kunnolla. Tiivistäminen olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkaamossa. Elokuva on kuitenkin hyvin kuvattu ja kaikessa karuudessaan se näyttää visuaalisesti muuten hyvältä, mutta jostain syystä kuva on usein ylivalottunut. En tiedä, onko kyseessä kuvaajan vai valaisijan taidottomuus vai huono värimäärittely, vai oliko tämä tietoinen ratkaisu, että useat ulkokohtaukset näyttävät siltä kuin filmikela olisi palamassa puhki. Yhdessä pimeässä kohtauksessa musta väri taas muuttuu punaiseksi, mikä on erittäin häiritsevää. Äänimaailma on muuten onnistuneesti luotu (pidin etenkin voimakkaasti rusahtavista luista tappeluiden aikana), mutten pitänyt siitä, ettei leffasta löydy lähes lainkaan musiikkia. Musiikki olisi lisännyt kiinnostavuutta pitkäveteisiin kohtiin ja tuonut tarpeellista lisätunnelmaa mukaan.

Yhteenveto: Pitkäveteisestä alkupäästään huolimatta Brawl in Cell Block 99 on oikein mainio vankiladraama. Vince Vaughn tekee uransa parhaan roolisuorituksen rankkana Bradley Thomasina, minkä lisäksi myös Don Johnson vakuuttaa inhottavana vankilanjohtajana. Muut näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä, vaikka Dion Mucciacito onkin aika karismaaton roisto ja Jennifer Carpenter on tylsä Bradleyn vaimona. Ohjaaja S. Craig Zahler on onnistunut luomaan kiehtovan ja karun maailman, muttei ole osannut käynnistää filmiään, eikä hän ole uskaltanut tarjota enempää ääriväkivaltaisia tappeluita. Silloin kun leffassa vedetään turpaan, on meno komeaa, mutta sitä on aivan liian vähän. Realistisen brutaalit mätkimiset ja yllättävän aidolta tuntuva vankilaan siirtyminen eivät kuitenkaan ole kovin hyvässä tasapainossa muutamien yliampuvien hölmöyksien kanssa. Jos elokuva olisi käynyt vielä kerran leikkaamossa tiivistettävänä, sekä jonkun säveltäjän luona ja jonkun taidokkaamman värimäärittelijän luona, olisi se varmasti parempi kokonaisuus. Karumman toiminnan ja 1970- ja 1980-luvun mätkintäleffojen ystäville suosittelen Brawl in Cell Block 99:ä oikein lämpimästi. Suoraviivaisempaa toimintarymistelyä odottavat kokevat luultavasti pettymyksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Brawl in Cell Block 99, 2017, Assemble Media, Cinestate, Caliber Media Company, IMG Films, Nasser Group, Realmbuilders Productions, XYZ Films