A Knight of the Seven Kingdoms, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

A KNIGHT OF THE SEVEN KINGDOMS - KAUSI 1

Luojat: Ira Parker ja George R. R. Martin

Näyttelijät: Peter Claffey, Dexter Sol Ansell, Daniel Ings, Shaun Thomas, Tanzyn Crawford, Finn Bennett, Danny Webb, Henry Ashton, Daniel Monks, Tom Vaughan-Lawlor, Carla Harrison-Hodge, Rowan Robinson, Sam Spruell, Bertie Carvel, Youssef Kerkour, Steve Wall ja Chloe Lea

Genre: toiminta, draama

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 31 minuuttia - 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 16

A Knight of the Seven Kingdoms perustuu George R. R. Martinin Tales of Dunk and Egg -novelleihin, jotka ovat osa Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaa (A Song of Ice and Fire - 1991-), johon HBO:n hittisarja Game of Thrones (2011-2019) perustuu. Jo Game of Thronesin teon aikaan oli puhetta, että novellit kääntyisivät elokuvaksi. Kun Game of Thronesin esiosasarja House of the Dragon (2022-) osoittautui suosituksi, myös Tales of Dunk and Egg -novelleista päätettiin työstää televisiosarja. Vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakot kuitenkin viivästyttivät tuotannon alkamista. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt A Knight of the Seven Kingdomsin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Game of Thrones on yksi suosikkisarjoistani ja olen pitänyt myös House of the Dragonista, mutta A Knight of the Seven Kingdoms ei juuri innostanut minua etukäteen. Katsoin silti sarjan uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Puskaritariksi lyöty Duncan Pitkä matkustaa Ashfordiin osallistuakseen turnajaisiin ja saa reissun varrella aseenkantajakseen kaljun pikkupojan nimeltä Egg.

A Knight of the Seven Kingdoms sijoittuu ajallisesti noin sata vuotta ennen Game of Thronesin tapahtumia ja noin viitisenkymmentä vuotta House of the Dragonin tapahtumien jälkeen. Sarjan keskiössä ovat Peter Claffeyn näyttelemä ser Duncan Pitkä, tai ihan vain pelkkä Dunk, joka lyötiin puskaritariksi juuri ennen kuin hänen mentorinsa, Pennipuun ser Arlan (Danny Webb) menehtyi, ja Dexter Sol Angellin esittämä nuori ja kalju poika Egg, jonka Dunk ottaa vastentahtoisesti aseenkantajakseen, kun poika ei suostu jättämään häntä rauhaan. Dunk ja Egg muodostavat hissuksiin tykättävän parivaljakon ja alun vastahakoisuudestaan huolimatta Dunk alkaa vähitellen lämmetä aseenkantajalleen. Claffey ja Ansell ovat mainiot valinnat rooleihinsa, etenkin nuoren Ansellin vakuuttaessa monipuolisessa osassaan.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa turnajaisiin myöskin osallistuvat ser Lyonel Baratheon (Daniel Ings), ser Manfred Dondarrion (Daniel Monks), kruununprinssi Baelor Targaryen (Bertie Carvel), hänen veljensä prinssi Maekar Targaryen (Sam Spruell) ja tämän pojat prinssi Daeron Targaryen (Henry Ashton) ja prinssi Aerion Targaryen (Finn Bennett), lordi Leo Tyrell (Steve Wall), ser Steffon Fossoway (Edward Ashley) ja hänen aseenkantajansa Raymun (Shaun Thomas), seppä Teräs-Pate (Youssef Kerkour) ja nukke-esiintyjä Tanselle (Tanzyn Crawford). Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa hyvin, mutta sivuhahmot jäävät tässä sarjassa hieman tylsemmiksi, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Ings on lystikäs veijarimaisena Baratheonina ja Bennett tekee mulkvisti-Aerionista juuri sopivan vihattavan vastuksen.

Olen huomannut, että monet ovat innostuneet A Knight of the Seven Kingdomsista oikein toden teolla ja kehuvat katsomaansa maasta taivaisiin. Minulle tämä uusin lisäys Game of Thronesin maailmaan oli lähinnä ihan kiva. Sarjan pääkaksikko on tykättävä, avauskauden varrelta löytyy huippuhetkensä ja on toisaalta kiinnostavaa nähdä tällainen paljon pienimuotoisempi tarina tästä maailmasta. A Knight of the Seven Kingdoms ei keskity mihinkään suureen valtaistuinpeliin, eikä sen kerronta hypi ympäri ämpäri Westerosia eri hahmojen perässä, vaan lähes koko avauskausi sijoittuu yhteen lokaatioon, turnajaisiin. Sarjasta löytyy verta ja seksiä, mutta se on silti huomattavasti kepeämpi ja humoristisempi kuin aiemmat samaan maailmaan sijoittuvat sarjat. Komedian taso sai minut kuitenkin useasti pyörittelemään silmiäni, esimerkiksi kun avausjakson alussa katsoja odottaa, että nyt pärähtää soimaan tuttu tunnusmusiikki, mutta sen sijaan Dunk nähdäänkin puun takana vääntämässä paskaa.

On ihan mielenkiintoista seurata Dunkin ja Eggin taivalta turnajaisiin ja tapahtumia siellä, mutta samalla meno ei koskaan saanut minua innostumaan. Avauskausi ei missään kohtaa koukuttanut minua millään tavalla ja pakko jopa todeta, että meinasin unohtaa koko sarjan olemassaolon parinkin viikon aikana, ennen kuin uusi jakso ilmestyi HBO Maxin valikoimaan seuraavana maanantaina. Ei A Knight of the Seven Kingdoms millään lailla huono ole, mutta jäi se omalla kohdallani yhdentekevimmäksi näistä Westerosin taruista ja enemmänkin sellaiseksi välityöksi House of the Dragonin seuraavaa kautta odotellessa. Sarja on kuitenkin jo nyt noussut sellaiseen suosioon, että kakkoskauden on ilmoitettu tulevan heti ensi vuonna ja sarjan luojalla Ira Parkerilla on muhkeat, jopa yli kymmenen kauden suunnitelmat mielessään näiden hahmojen varalle. Katson kyllä sujuvasti jatkoa, mitä avittaa toki se, jos sarjan seuraavatkin kaudet ovat napakan lyhyitä, koostuen vain kuudesta noin puolen tunnin mittaisesta jaksosta. Erityisen innoissani en Dunkin ja Eggin seuraavia seikkailuja kuitenkaan odota.

Tuotantokauden ohjaajakaksikko Owen Harris ja Sarah Adina Smith tekevät pääasiassa hyvää työtä, mutta Ira Parkerin johtaman käsikirjoitustiimin aikaansaannokset jättivät minut toisinaan kylmäksi huumorin ja sivuhahmojen suhteen. Teknisesti A Knight of the Seven Kingdoms on pätevä. Kausi on mainiosti kuvattu, joskin paikoin sarjaa vaivaa sama alivalottuneisuus kuin kaikkia muitakin Game of Thrones -produktioita. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus upeaa ja tehosteetkin ovat hienot. Äänimaailma on väkevästi rakennettu ja Dan Romerin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta ei hänen töistään löydy samaa potkua kuin Ramin Djawadin mahtavista melodioista pääsarjan puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

A Knight of the Seven Kingdoms, Yhdysvallat, 2026-, Warner Bros. Discovery, HBO Entertainment, Bastard Sword, Fevre River Packet Co., Grok! Studio

Arvostelu: Venetsian aaveet (A Haunting in Venice - 2023)

VENETSIAN AAVEET

A HAUNTING IN VENICE

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Kenneth Branagh, Tina Fey, Kelly Reilly, Riccardo Scamarcio, Jamie Dornan, Camille Cottin, Kyle Allen, Jude Hill, Michelle Yeoh, Ali Khan, Emma Laird ja Rowan Robinson

Genre: rikos, mysteeri, jännitys

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

A Haunting in Venice, eli suomalaisittain Venetsian aaveet perustuu Agatha Christien Hercule Poirot -kirjaan Kurpitsajuhla (Hallowe'en Party - 1969) ja se on ohjaaja-päätähti Kenneth Branaghin kolmas Poirot-elokuva Idän pikajunan arvoituksen (Murder on the Orient Express - 2017) ja Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022) jälkeen. Alun perin vuodelle 2020 tarkoitettu Kuolema Niilillä joutui odottamaan julkaisuaan jopa kaksi vuotta koronaviruspandemian takia, minä aikana Branagh ja kaksi edellisosaakin käsikirjoittanut Michael Green ryhtyivät työstämään kolmatta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Venetsian aaveet on saapunut elokuvateattereihin. Itse en paljoa piitannut Idän pikajunan arvoituksesta ja Branaghin tulkinnasta mestarietsivänä, mutta mielestäni Kuolema Niilillä oli parempi teos ja varsin kelpo murhamysteeri. Odotukseni kolmatta filmiä kohtaan eivät silti erityisemmin nousseet, eivätkä trailerit voittaneet minua puolelleen. Kävin siitä huolimatta katsomassa Venetsian aaveet heti ensi-iltapäivänä.

Mestarietsivä Hercule Poirot on jäänyt eläkkeelle ja muuttanut Venetsiaan. Siellä hän osallistuu eräänä iltana halloween-juhlissa spiritismituokioon, jossa on tarkoitus ottaa yhteys juhlien järjestäjän vuotta aiemmin kuolleeseen tyttäreen. Kun juhlien aikana eräs vieraista löydetään murhattuna, Poirotin täytyy selvittää, kuka on murhan takana?

Kenneth Branagh nähdään jo kolmatta kertaa mestarietsivä Hercule Poirotina, joka on tosin luopunut hommistaan ja nauttii eläkepäivistään Italian Venetsiassa. Mutta koska Poirot-leffa ilman etsivänhommia olisi tylsä tapaus, Poirot joutuu palaamaan vanhoihin töihinsä, kun hän osallistuu juhliin halloweenina ja eräs vieraista löytyy murhattuna. Leffa leffalta olen alkanut lämmetä Branaghin Poirot-tulkinnalle. Idän pikajunan arvoituksessa pidin miehen suoritusta kömpelönä, yliampuvan muhkeita viiksiä naurettavina ja aksenttia teennäisenä. Nyt Venetsian aaveisiin päästessä olen jollain tapaa hyväksynyt Branaghin version ikonisesta mestarietsivästä. Aksentti on edelleen väkinäinen ja viikset koomiset, mutta Branaghin esiintyminen on muuttunut luontevammaksi ja tässä hän tekee ehkä jopa parasta työtään elokuvasarjan aikana.

     Muita hahmoja ja samalla tämänkertaisia murhaepäiltyjä ovat Poirotin henkivartija Vitale Portfoglio (Riccardo Scamarcio), Poirotin halloween-juhliin houkutteleva kirjailija Ariadne Oliver (Tina Fey), juhlien emäntä Rowena Drake (Kelly Reilly), tämän vuotta aiemmin kuolleen Alicia-tyttären ex-mies Maxime Gerard (Kyle Allen), Drakejen kodinhoitaja Olga Seminoff (Camille Cottin), lääkäri Leslie Ferrier (Jamie Dornan) ja hänen poikansa Leopold (Jude Hill), sekä spiritismi-istuntoa pitävä meedio Joyce Reynolds (Michelle Yeoh) ja hänen assistenttinsa, Hollandin sisarukset Desdemona (Emma Laird) ja Nicholas (Ali Khan). Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa kelvollisesti osistaan, joskin Dornanin työ on hieman ontuvaa sotatraumojen kanssa painiskelevana lääkärinä. Fey on sivuosista parhaassa vedossa kirjailijana, jonka töissä muuten esiintyy Poirotista inspiraationsa saanut suomalaisetsivä!

Venetsian aaveet jatkaa Branaghin kelvollisten Poirot-leffojen linjaa toimivasti, mutta mitään ihmeellistä näillä elokuvilla ei vieläkään saada aikaiseksi. Se kuitenkin erottuu kivasti edukseen kahteen edellisosaan verrattuna. Ykkösleffan tapahtuessa pikajunassa ja kakkosleffan jokilaivalla, venetsialainen kartano on jo toisenlainen tapahtumapaikka, mutta sen lisäksi myös filmin henki poikkeaa aiemmista. Kuten jo nimestä voi päätellä, tämänkertaiseen murhamysteeriin on tuotu mukaan jonkinlaista kummituspuolta, millä pistetään Poirotin uskomukset koetukselle. Voiko kaikelle löytää järkevän selityksen, vai onko maailmassa jotain yliluonnollista? Tällä kummitusosastolla Branagh tuo sarjaan myös kauhuvaikutteita. Vaikka ajoittain Branagh onnistuukin kasvattelemaan jännitystä, hän luo kauhunsa turhankin halvasti kovaäänisten äkkisäikäytysten ja genrelle tyypillisimpien kliseiden varaan. Toisaalta kauhulainailut saavat Venetsian aaveet erottumaan edukseen, mutta samalla ne tuntuvat herkästi oudoilta ja jopa takuulla monia katsojia luotaantyöntäviltä Hercule Poirot -rainassa.

Tämänkertainen murhatutkimus on kiinnostava, etenkin kun siihen liittyy vuotta aiemmin tapahtunut selittämätön kuolema, jonka kaikki muut uskovat johtuvan kirotun kartanon henkiolennoista, mutta jolle Poirot etsii tietty loogista ja maanläheisempää syytä. Nykypäivänä, kun elokuvia venytellään tarpeettomasti liian pitkiksi, Branagh on sentään älynnyt pitää leffansa reippaasti alle parituntisena. Toisinaan tuntuu siltä, että leffa kiirehtii ja etenkin lopun suuret paljastukset tarjotaan hassun äkkinäisesti. Branagh ja kirjoittaja Michael Green tekivät paljon muutoksia alkuperäiseen Christien kirjaan, mutta eivät millään onnistu ylittämään murhamysteeritarinoiden mestaria tai edes pääsemään lähellekään samaa tasoa oveluudessa.

Teknisiltä ansioiltaan Venetsian aaveet on pääasiassa menevästi toteutettu. Se on suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, mutta jotkut vinksahtaneet lähikuvat hahmoista tuntuvat oudoilta välirikoilta muuten tyylikkäässä kameratyöskentelyssä. Leikkaus on tarpeeksi sulavaa ja sen parasta antia on, kun Poirot kuulustelee Hollandin sisaruksia ja kohtaukset leikataan nokkelasti ristiin. Lavasteet ja asut ovat hienot ja valaisu oivallista. Äänitehosteet luottavat liikaa koviin pamauksiin kauhupuolella, mutta musiikkiosastolla säveltäjä Hildur Guðnadóttir tunnelmoi pätevästi, vaikka osa sävelmistä muistuttaa kenties turhankin paljon naisen palkintoja kahmineesta työtä Jokerin (2019) parissa.

Yhteenveto: Venetsian aaveet on kelpo lisäys Kenneth Branaghin Hercule Poirot -elokuvien sarjaan. Elokuva erottuu edukseen kauhuvivahteillaan, mutta harmillisesti Branagh luottaa tällä osastolla liikaa genrelle tyypillisimpiin kliseisiin ja tavanomaisen tylsiin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Itse murhamysteeri vie kivasti mukanaan ja vaikka ajoittain elokuva tuntuu kiirehtivän, on silti hyvä, että leffa on älytty pitää alle parituntisena ja napakkana. Muutoksia lähdemateriaaliin on tehty, mutta Branagh ja kirjoittaja Michael Green eivät päihitä Agatha Christietä oveluudessa. Muutamia kömpelöitä kuvakulmia lukuun ottamatta filmi on visuaalisesti tyylikäs. Branaghin Poirot-rainat eivät vieläkään tavoita mitään tähtiä taivaalta, mutta Venetsian aaveet on silti kelvollinen etsiväjännäri, jonka luulisi viihdyttävän lajityypin faneja. Olen hiljalleen alkanut lämmetä Branaghin tulkinnalle ikonisesta mestarietsivästä, enkä pistäisi vastaan, vaikka neljäskin filmi tehtäisiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

A Haunting in Venice, 2023, 20th Century Fox, 20th Century Studios, Kinberg Genre, Scott Free Productions, Mestiere Cinema, TSG Entertainment, The Mark Gordon Company