Arvostelu: The Northman (2022)

THE NORTHMAN

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Alexander Skarsgård, Nicole Kidman, Claes Bang, Anya Taylor-Joy, Ethan Hawke, Björk, Willem Dafoe, Gustav Lindh, Kate Dickie, Murray McArthur, Ian Whyte ja Ralph Ineson

Genre: historia, toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

"I will avenge you, father! I will save you, mother! I will kill you, Fjölnir!"

The Northman on The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) ja The Lighthousen (2019) ohjaajan Robert Eggersin uusi elokuva, joka perustuu Amleth-viikingin legendaan. Eggers ilmoitti elokuvan teosta syksyllä 2019 ja kuvausten oli tarkoitus alkaa maaliskuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia kuvauksia piti siirtää. Kuvaukset käynnistyivät lopulta elokuussa 2020 ja nyt The Northman saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa kiinnostuneena, pidettyäni erittäin paljon Eggersin aiemmasta leffasta, The Lighthousesta. Kävinkin katsomassa The Northmanin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 895 viikinkikuningas Aurvandill Sotakorpin veli Fjölnir murhaa kuninkaan, anastaa vallan ja sieppaa kuningatar Gudrúnin. Kuninkaan poika Amleth pääsee pakoon ja vuosien kuluessa hänen kostonhimonsa kasvaa entisestään.

Alexander Skarsgård näyttelee viikinkiprinssi Amlethia, joka päättää kostaa, kun hänen setänsä Fjölnir (Claes Bang) kääntyy veljeään vastaan, tappaen Amlethin kuningasisän Aurvandillin (Ethan Hawke) ja siepaten kuningataräiti Gudrúnin (Nicole Kidman). Skarsgård hyppää yllättävänkin vakuuttavasti kostonhimoisen Amlethin saappaisiin, tulkiten hienosti hahmon sisällä kytevää raivoa. Katsojana taas hyppää heti viikinkiprinssin kostoretkelle mukaan, haluten nähdä Amlethin onnistuvan aikomuksissaan. Bang ja erityisesti Hawke hoitavat myös roolinsa karismaattisesti, mutta Kidmanin kohdalla itselläni kesti pidemmän aikaa, kunnes hän sopi menoon mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe narri Heimirinä, Björk Amlethia ohjaavana näkijänä, Anya Taylor-Joy Olga-orjana, sekä Gustav Lindh Fjölnir-petturin poikana Thoririna. Dafoe pääsee parissa kohtaa loistamaan hullunkiilto silmissään, Björkistä löytyy sopivaa mystisyyttä näkijäksi, Taylor-Joy näyttää jälleen lahjansa Amlethista kiinnostuvana orjana ja Lindhkin toimii passelisti ylimielisen Thoririn osassa.

Huhhuh, minkä elokuvan Robert Eggers on tällä kertaa tehnyt! The Northman on todella intensiivinen ja vangitseva kostotarina, joka pitää tiukasti otteessaan läpi vähän päälle parin tunnin kestonsa. Jos Eggersin aiempia, pienimuotoisempia kauhuleffoja fanittanut katsoja pelkää, että isomman budjetin kanssa ohjaaja päätyisi tekemään tavanomaisemman toimintaspektaakkelin, ei hätää. The Northman on kyllä omalla tavallaan spektaakkeli, mutta Eggers pitää silti hyvin omalaatuisen tyylinsä yllä läpi leffan ja tarjoaa parissa kohtaa muistutuksia kauhujuuristaan. Heti avauskohtauksesta lähtien Eggers nostaa ilmoille painostavan hengen, eikä päästä katsojaansa helpolla.

Kyseessä ei ole mikään erityisen vauhdikas teos, mutta silti elokuva tuntuu olevan nopeasti ohi. Hitaasti etenevät ja pitkät kohtaukset vievät täysin mukanaan, mykistäen katsojansa erilaisin tavoin. Suu meinaa loksahdella auki aina silloin tällöin, joko ihmetyksestä tai järkytyksestä. Eläinrakkaille varoituksen sanana, että filmissä pistetään varsin tylysti hevosia ja jopa koirakin hengiltä. Ihmisiä pilkotaan myös brutaalisti, eikä taisteluista ole todellakaan tehty lapsiystävällistä katseltavaa. The Northman on muutenkin täynnä rankkaa sisältöä ja välillä voi tuntua siltä kuin katsoisi kuumehoureista painajaista.

Tiivistunnelmaisen ohjauksen lisäksi myös Eggersin käsikirjoitus yhdessä Sjónin kanssa on vakuuttava. Kaksikko pohtii hienosti väkivallan, vihan ja koston kierrettä ja voiko sillä saavuttaa mitään. Tarina rakentuu onnistuneesti, kuten myös hahmojen väliset suhteet. Ja jos jostain syystä The Northman ei onnistu mykistämään vielä Eggersin ohjauksella, tarinalla, näyttelijäsuorituksilla tai edes verisillä taistelukohtauksilla, elokuvan teknisen toteutuksen luulisi viimeistään pystyvän siihen. Kyseessä on aivan mielettömän upeasti kuvattu teos, jonka liki jokaisen tarkkaan sommitellun, suunnitellun, valaistun ja värimääritellyn kuvan haluaisi pistää kehyksiin. Yksikään otos ei jää huolimattomaksi. Mukana on useita todella pitkiä otoksia, joissa kamera kiertää tyylikkäästi hienoissa lavasteissa mainiosti puvustettujen ja maskeerattujen näyttelijöiden kanssa. Otokset on taidokkaasti leikattu yhteen ja sekaan lisätyt erikoistehosteet toimivat. Vahvoja visuaalisuuksia on myös tukemassa voimakas äänimaailma. Niin efektejä kuin Robin Carolanin ja Sebastian Gainsborough'n säveltämiä musiikkeja ja kurkkuörinöitä myöten äänet jytisevät jylhästi.

Yhteenveto: The Northman on hieno viikinkifilmi, joka imaisee katsojan täysin mukanaan intensiiviselle kostoretkelle. Alusta alkaen painostava tunnelma ottaa katsojasta tiukan otteen ja lumoaa tarinan vietäväksi. Elokuva ei ole helppoa katsottavaa rankan materiaalinsa kanssa, mutta valkokankaasta ei vain voi irrottaa katsetta. Iso syy tähän on leffan huikea tekninen toteutus. Esimerkiksi upean kuvauksensa, lavastuksensa ja äänimaailmansa kera elokuva on todella vaikuttava. Robert Eggers todella esittelee lahjojaan niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Vaikka hänellä on ollut tällä kertaa rahaa huomattavasti enemmän käytössään, ei hän ole lähtenyt tekemään mitään perinteistä studiorainaa, vaan täysin omannäköisensä teoksen. Näyttelijät hoitavat hommansa onnistuneesti, joskin itseltäni kesti hetki lämmetä Nicole Kidmanin läsnäololle. The Northman hyppäsi saman tien vuoden parhaiden elokuvien joukkoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Northman, 2022, New Regency Productions, Focus Features

Arvostelu: The Green Knight (2021)

THE GREEN KNIGHT

Ohjaus: David Lowery

Pääosissa: Dev Patel, Alicia Vikander, Sean Harris, Sarita Choudhury, Ralph Ineson, Kate Dickie, Barry Keoghan, Erin Kellyman, Joel Edgerton ja Helena Brown

Genre: fantasia, draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

The Green Knight perustuu tuntemattoman tekijän runoelmaan Sir Gawain and the Green Knight 1300-luvun loppupäästä. Vuosisatojen varrella runoelmasta on tehty useita näytelmiä, kirjoja, sekä tietty myöhemmin myös elokuvia. Stephen Weeks ohjasi runoelmasta jopa kaksi filmiä, nimeltään Gawain and the Green Knight (1973) ja Rohkea ritari (Sword of the Valiant: The Legend of Sir Gawain and the Green Knight - 1984). Vuonna 2018 ilmoitettiin, että David Lowery ohjaisi A24-yhtiölle oman tulkintansa runoelman pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuotta myöhemmin, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään. Tänä kesänä The Green Knight on vihdoin ilmestynyt hiljalleen maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse en ole mitenkään erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä, vaikka siitä on vuoden alusta asti kohistu filmipiireissä yhä vain isommin. Mielenkiintoni alkoi herätä vasta, kun sen ensi-ilta lähestyi. Ilokseni huomasin, että jo ennen lehdistönäytöksen ilmoittamista Finnkino järjesti elokuvasta ennakkoesityksiä. Kävinkin katsomassa The Green Knightin ensimmäisessä mahdollisessa näytöksessä elokuvaa kovasti odottaneen, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Joulupäivänä kuningas Arthur ja hänen urheat pyöreän pöydän ritarinsa kokoontuvat juhlimaan. Juhlan keskeyttää mysteerinen vihreä ritari, joka etsii urhoa ottamaan osaa hänen peliinsä. Kun muut eivät tähän suostu, kuninkaan sisarenpoika Gawain päättää vihdoin osoittaa kykynsä ja haastaa vihreän ritarin.

Pääroolissa itse legendaarisen kuningas Arthurin siskonpoikana Gawainina nähdään Dev Patel, joka jatkaa muuntautumiskykynsä ja lahjojensa esittelemistä. Patel on nappivalinta nuorukaiseksi, joka on kasvanut tarujen sankareiden varjossa ja pääsee nyt vihdoin näyttämään kykynsä heidän edessään. Gawainin kertomus on kuitenkin hyvin erilainen kuin monien muiden tunnettujen urhojen, mikä tekee hänestä mielenkiintoisen tapauksen. Hahmolle on rakennettu mainio kasvutarina, joka kulkee läpi leffan. Patel vakuuttaa yhä vain enemmän, mitä pidemmälle elokuvassa päästään. Ainoa häiritsevä juttu on, että toisin kuin lähes kaikki näyttelijät hänen ympärillä, Patel ei jostain syystä juurikaan puhu ns. vanhaa englantia.

     Hänen lisäksi elokuvassa nähdään myös Sean Harris ja Kate Dickie kuningas Arthurina ja kuningatar Guineverena, Sarita Choudhury Gawainin äitinä, Alicia Vikander Gawainin salarakkaana Esselinä, Barry Keoghan, Erin Kellyman ja Joel Edgerton Gawainin matkan aikana kohdattuina henkilöinä, sekä Ralph Ineson itse nimikkohahmo vihreänä ritarina, joka haastaa mukaan kieroon peliinsä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harris on erityisen vakuuttava arvokkaana, joskin vanhuudesta rapistuvana kuninkaana, lausuen upeasti hänelle kirjoitettua vanhaa kieltä. Vihreästä ritarista on saatu aikaiseksi kiehtova tapaus, jonka taustoista iso osa jää katsojan tulkinnan ja ihmetyksen varaan.

Jos The Green Knightista odottaa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) jalanjäljissä kulkevaa eeppistä fantasiaseikkailua tai Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan (Kingdom of Heaven - 2005) kaltaista toiminnallista keskiaikafilmiä, elokuvaan tulee luultavasti pettymään. Myöskään mitään Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) tapaista kuningas Arthur -parodiaa ei kannata odottaa. The Green Knight on ehtaa A24:ää. Se on taiteellinen, hidastempoinen, synkistelevä ja vertauskuvien voimalla kulkeva teos, mikä studion muiden teosten tapaan jakaa takuuvarmasti yleisönsä kahtia. Jotkut tulevat rakastamaan tätä filmiä, kutsuen sitä yhdeksi vuoden parhaista, ellei jopa vuoden parhaaksi elokuvaksi, kun taas toiset haukkuvat leffan lyttyyn yhtenä vuoden huonoimpana. Itse koen oloni pienesti väliinputoajaksi, joka kuitenkin kallistuu voimakkaasti positiiviseen suuntaan.

Elokuvasta löytyy paljon kehuttavaa, mutta samalla minulta löytyy myös kritiikkini, joten hoidetaan se ensin pois alta. Vaikka olinkin ennakkoon varautunut, että kyseessä olisi hitaasti kulkeva elokuva, eikä minulla ole mitään rauhallisia teoksia vastaan, on pakko tunnustaa, että koin The Green Knightin aika ajoin raskassoutuiseksi ja jopa hieman pitkäveteiseksi. Erityisesti puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu suorastaan laahustavan. Tähän vaikuttaa isosti se, että Gawainin matkan erilaiset haasteet ja koettelemukset jäävät usein hieman vaisuiksi. Vaikeudet selviävät välillä turhankin helposti, eikä elokuvasta erityisemmin löydy jännitettä ennen varsinaista loppukohtaamista vihreän ritarin kanssa. Vihreä ritari on hahmona tosiaan kiehtova, mutta syy hänen saapumiselleen on vähän löyhästi kynäilty.

Esimerkiksi näiden asioiden takia en pysty yhtymään suureen hehkutukseen, mitä The Green Knight on kesän aikana kerännyt maailmalla. Heikkouksistaan huolimatta filmi on silti erittäin mainio aikuisten satuelokuva. Vaikka elokuva vältteleekin tiettyjä ajalle tyypillisten satujen kliseitä, pitää se tietyn satumaisuuden kaiken aikaa läsnä. Yksi vahva tekijä tähän ovat lukujen nimet, jotka ilmestyvät ruutuun aina, kun uusi tapahtuma käynnistyy. Leffassa onnistutaan myös kääntämään päälaelleen tuttuja asioita legendaarisista sankaritaruista jo ihan päähahmonsa kautta. Esimerkiksi kunnia, rohkeus, kohteliaisuus, anteliaisuus ja armollisuus ovat ritareille ominaisia piirteitä ja samalla ne, niiden havittelu ja niiden puute ovat elokuvan merkittäviä teemoja. Nämä tekevät Gawainin matkasta hyvin henkilövetoisen. Matkan lopullinen kulminoituma, elokuvan viimeinen vartti on kirkkaasti sen parasta antia. Jos muu elokuva jätti minut pienesti kylmäksi, lopetus teki minuun suuren vaikutuksen. 

Jos jotain elokuvasta ei voi millään kritisoida, niin sitä, kuinka komealta se näyttää. Kuvauksensa, värien käyttönsä ja puitteidensa puolesta The Green Knight kuuluu kevyesti kuluneen elokuvavuoden parhaimmistoon. Elokuvan kameratyöskentely on todella näyttävää ja leffa on täynnä toinen toistaan upeampia, liki maalauksellisia otoksia. Jylhiä maisemia esitellään vakuuttavasti. Erikoistehosteet ovat maltilliset, mutta sitäkin iskevämmät. Efektein ja maskeerauksin toteutettu vihreä ritari on hieno ilmestys. Lavasteet ovat erinomaiset, samoin asut. Vahvaa visuaalisuutta tukee taidokkaasti rakennettu äänimaailma tehosteista Daniel Hartin lumoaviin musiikkeihin. Jos David Lowery saisi ohjauksessaan, käsikirjoituksessaan ja leikkauksessaan tiivistettyä filmiä ja imaistua katsojan tiukemmin mukaan Gawainin matkaan, The Green Knight olisi kokonaisuutena yhtä iskevä kuin monet sen osasista.

Yhteenveto: The Green Knight on erittäin hyvä aikuisten satuelokuva. Hitaan rytmityksensä, pohdiskelevan luonteensa ja lähes olemattoman toimintansa takia se ei todellakaan sovellu kaikille ja on selvää, että leffa tulee jakamaan mielipiteet voimakkaasti kahtia. Paikoitellen elokuvan hitaus tuntuu oikein tosissaan ja leikkauksesta löytyy tiivistämisen varaa. Ongelmaksi koituu, etteivät Gawainin kohtaamat haasteet tunnu oikeasti haasteilta ja monet asiat ratkeavat turhankin helposti. Lisäksi mystinen tunnelma ei lumoa mukaansa niin vahvasti kuin voisi toivoa. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin onneksi pitkän odotuksen arvoinen ja se teki minuun todella suuren vaikutuksen. Matkan varreltakin löytyy omat varsin hyvät hetkensä ja elokuva käsittelee teemojaan mm. kunniasta ja urheudesta taidokkaasti. Näyttelijät ovat läpikotaisin mainioita. Visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa hienon kuvauksensa, lavastuksensa, puvustuksensa ja värimaailmansa kera. David Loweryn ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus vaatisivat kuitenkin hiomista, eikä The Green Knight millään yllä herran edellisen A24-teoksen, A Ghost Storyn (2017) tasolle. Kyseessä on silti oikein mainio filmi, josta varsinkin taiteellisempien elokuvien ystävät tulevat innostumaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Green Knight, 2021, A24, Sailor Bear, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Wild Atlantic Pictures, Ley Line Entertainment

Arvostelu: The VVitch: A New-England Folktale / The Witch (2015)

THE VVITCH: A NEW-ENGLAND FOLKTALE (2015)

THE WITCH

Ohjaus: Robert Eggers
Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Ralph Ineson, Kate Dickie, Harvey Scrimshaw, Ellie Grainger ja Lucas Dawson
Genre: jännitys, draama
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

The VVitch: A New-England Folktale - eli suomalaisittain yksinkertaistettuna pelkkä The Witch - on kohuttu kauhuelokuva, jota useat kriitikot ylistivät. Kehuista huolimatta elokuva ei koskaan päässyt Suomessa teatterilevitykseen. Se näytettiin kyllä pariin otteeseen teattereissa: aluksi Night Visions -festivaaleilla ja kesällä 2016 yhtenä ainoana päivänä muutamassa Finnkinon teatterissa, mutta muuten suomalaiset joutuivat odottamaan myynti- ja vuokrausmahdollisuutta. Olin jo lähes unohtanut koko elokuvan, kunnes näin Facebookissa mainoksen, että The VVitch: A New-England Folktale on saapunut kauppoihin. Mainoksessa luki, että "vuoden pelottavin kauhuelokuva nyt myynnissä" tai jotain vastaavaa ja tietysti tämä lause herätti mielenkiintoni. Kävinkin vuokraamassa elokuvan ja katsoin sen lämmittelynä tulevaa halloweenia varten.

1600-luvulla perheen Samuel-vauva katoaa ja perhe alkaa epäillä, että sieppaaja olisi viereisessä metsässä asuva noita.

Elokuvan päähahmoksi voi parhaiten mieltää Thomasinin, perheen vanhimman tyttären, jota näyttelee Anya Taylor-Joy. Thomasin alkaa olla jo aikuinen, muttei silti tunnu olevan täysin kypsä vanhempiansa mielestä, mikä ärsyttää häntä. Häntä myös ärsyttää perheen nuoremmat lapset ja kuinka nämä tuntuvat syyllistävän Thomasinia useista asioista. Thomasin on aika hiljainen, mutta hahmoa silti ymmärtää ja Taylor-Joy toimii roolissaan.
     Perheen vanhempina, Williamina ja Katherinena nähdään Ralph Ineson ja Kate Dickie. William yrittää olla hyvä isä lapsilleen ja hieno perheen pää, mutta tuntuu silti olevan enemmän hukassa kuin haluaisi. William purkaa piilevää ärsyyntymistään halkojen hakkaamiseen, eikä mikään ihme, jos vaimona on sellainen nalkuttaja kuin Katherine. Katherine tuntuu valittavan ihan joka asiasta, eikä hänellä ole paljoa positiivista sanottavaa. Ymmärtäähän tuon, ettei kovin positiivinen voi olla, jos oma lapsi katoaa, mutta hänen käytöksensä perhettään kohtaan on aivan kauheaa. Molemmat näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin.
     Perheen vanhin poika Caleb (Harvey Scrimshaw) näkee isänsä kunniakkaana miehenä - tai ainakin pyrkii näkemään hänet sellaisena - ja yrittää olla samanlainen. Hän haluaisi selkeästi itsekin olla perheen pää. Calebin murrosikä on alkamassa ja välillä elokuvasta huomaa, että hänen kiinnostuksensa naisia kohtaan alkaa jo heräillä; esimerkiksi eräänä aamuna hän tuntuu hieman sivusilmällä vilkaisevan nukkuvan isosiskonsa paidan vähän paljastavaa kaula-aukkoa. Scrimshaw on aluksi hyvä roolissaan, mutta jossain kohtaa hänen näyttelemisensä lässähtää aika totaalisesti ja se on enemmänkin myötähäpeällistä katsottavaa. Myötähäpeää lisäävät todella hölmösti kirjoitetut repliikit.
     Perheessä on myös kaksi muutakin lasta; Mercy (Ellie Grainger) ja Jonas (Lucas Dawson), joista ensimmäinen on todella rasittava nulikka ja toisen mukanaolon unohtaa jatkuvasti, sillä Jonas ei tee elokuvassa oikeastaan mitään. Onpahan Mercylla sentään joku leikkikaveri - muukin kuin perheen vuohi, Musta Phillip, joka vaikuttaa todella hämärältä elukalta. Oli hienoa kuulla, että hahmot puhuivat "vanhaa englantia" ja useat lauseet olivat hyvin erilailla rakennettuja kuin ne olisivat nykyään.

Elokuvan alussa perhe karkotetaan kylästä, sillä William-isä on neuvoston mielestä tehnyt vääryyksiä, jolloin perhe muuttaa kauas asumaan metsän laitaan. Siellä alkaa tapahtua kummia: sato ei kasva, eläimet käyttäytyvät oudosti ja eräänä päivänä Samuel-vauva katoaa. Siitä hetkestä alkaen perheen yhteishenki alkaa pahasti kärsiä, eivätkä he kykene enää kunnolla elämään saman katon alla. Osa perheestä uskoo asialla olevan metsässä piileskelevä noita, mutta osa taas ei usko sellaisen olemassaoloon.

Luin jo aiemmin, että kyseessä olisi hidastempoinen elokuva, mutta ajattelin, että sillä tarkoitettiin jännityksen ja kauhun hienovaraista rakennusta. Kyllähän siinä rakennetaan jännitystä, mutta sitten alkavatkin jo lopputekstit. Elokuvasta puuttuu selkeästi se "jokin", mikä tekisi siitä kokonaisen teoksen. Ja onhan se pakko myöntää, että paikoitellen kyseessä on liian hidastempoinen pätkä. Yllätyin positiivisesti siitä, että noita näytetään jo alussa, mutta petyin, sillä sen jälkeen hahmo ei oikeastaan edes esiinny elokuvassa. Kun ensimmäistä kertaa mennään synkkään metsään, niin katsojana alkaa jännittämään, sillä ei tiedä, mitä tuleman pitää. Siinä kohtaa, kun tajuaa, ettei mitään ihmeellistä olekaan tulossa, niin jää lähinnä vain odottelemaan elokuvan päättymistä. Alkupuolella useasti kun jotain on vihdoin tapahtumassa, niin kuva muuttuu mustaksi ja kohtaus vaihtuu. Tällaista keinoa käytetään elokuvassa useasti ja sen sijaan, että jännittyneenä miettisi, mitä juuri tapahtui, niin on enemmän vain hämillään ja miettii, miksei mitään taaskaan näytetty?

Uskonto on vahva teema elokuvassa. Perheenjäsenet ovat kaikki kristittyjä ja pyrkivät elämään mahdollisimman hyveellistä elämää, mikä ei tietenkään onnistu - etenkään kun viereisessä metsässä heiluu joku outo nainen ilman vaatteita. Kaikki perheessä alkavat pikkuhiljaa kääntyä toisiaan vastaan, minkä voi tavallaan tulkita kiroukseksi, jonka noita langetti perheen ylle siepatessaan vauvan. Monet asiat jätetään tulkinnan varaan, mutta mitä väliä sillä on, kun ei oikeastaan kiinnosta, mitä siitä piti tulkita. Jokaisella perheessä on enemmän tai vähemmän jotain piiloteltavaa ja asioiden paljastuminen aiheuttaa lisää ongelmia. Sinänsä pidin siitä, että paha voima saa perheen rikkoutumaan, mutta kun elokuvan nimessä lukee "The VVitch", niin voisi se noita siinä oikeasti jotain tehdäkin. Ja siis "vuoden pelottavin kauhuelokuva"? Ei todellakaan. Pelottavaa elokuvaa on aivan turha odottaa, paitsi jos on erittäin herkkä kaikelle vähänkin piinaavalle. Uhkaava tunnelma on paikoitellen läsnä, muttei tarpeeksi oikeasti koskettaakseen katsojaa. The VVitch: A New-England Folktale on puolentoista tunnin kestollaan liian pitkä, muttei silti tarjoa lähes mitään katsojalle. Kun lopputekstit alkoivat, ensimmäinen ajatukseni oli: "Tässäkö tämä nyt sitten oli?"

Elokuva perustuu kansantaruihin ja vanhoihin kirjoihin, joissa kerrotaan tällaisista tapauksista. Niiden pohjalta on väsätty käsikirjoitus, johon on yritetty yhdistellä eri asioita ja tunnuttu unohtavan, että mitä siinä oikeasti haetaan. Tosin, jos tekijät hakivat draamaelokuvaa eivätkä kauhua, niin sitten mainokset olivat vain erittäin harhaanjohtavia. Jos siis oletat näkeväsi kauhuelokuvan, niin luultavasti petyt suuresti kuten minäkin. Sekä käsikirjoituksestä, että ohjauksesta vastaa Robert Eggers, joka voitti palkinnon Sundance Film Festivaleilla ohjaustyöstään tässä. Omasta mielestäni Eggers hoitaa näyttelijäohjauksen mallikkaasti ja hänellä on ollut visio, miltä elokuvan kuuluu näyttää, muttei oikeastaan siitä, miltä sen kuuluisi tuntua. Kuvaus on sentään hoidettu mallikkaasti. Leikkauksessa ärsyttää, että useasti kohtaus loppuu mustaan kuvaan ja seuraava alkaa siitä. Musta kuva saattaa olla ruudulla useammankin sekunnin ajan. Valaistukselle täytyy näyttää peukkua, sillä elokuvassa on tyylikkäästi mietitty, miten valoilla voidaan korostaa asioita. Välillä kuvat ovat erittäin pimeitä, joten suosittelen katsomaan tätä illalla tai yöllä (jos se siis pitää katsoa), paitsi jos taloudesta löytyvät pimennysverhot. Päiväkohtaukset ovat värittömiä ja elokuvassa on ankean harmaa värimaailma kaiken aikaa. Äänitehosteita olisi mielestäni voinut käyttää rohkeammin ja jotkut musiikkiosuudet korvata hiljaisuudella, jolloin vähäinenkin uhkaavuus olisi saanut enemmän voimaa: ovien narinaa, lehtien kahinaa, risujen naksahtelua, oksien katkeilua jne.

Yhteenveto: The VVitch: A New-England Folktale on aika huono yritys olla kauhuelokuva ja aika heikko yritys olla jotain muuta. Näyttelijätyö on sujuvaa, kuten myös kuvaus ja valaisu, mutta siihen se oikeastaan jää. Kauhua elokuvasta pitää etsiä oikein kissojen ja koirien kanssa, mutta silti se on jäänyt jonnekin, kuten myös elokuvan noita, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta joka esiintyy vain noin minuutin ajan, jos sitäkään. Elokuva on erittäin hidastempoinen ja muuttuu tylsemmäksi, kun se kulkee eteenpäin; varsinkin kun alkaa ymmärtää, ettei mitään ihmeellistä olekaan luvassa. Pimeiden kohtausten takia se kannattaa katsoa yöllä, mutta jos väsyttää jo valmiiksi, niin nukahtamisen riski kasvaa elokuvaa katsoessa. Vaikea tätä on oikeastaan lähteä suosittelemaan. Kauhuelokuvaksi sitä on aika vaikea luokitella, mutta jos tietää näkevänsä draamaleffan, niin kai se silloin toimisi paremmin. Itselleni ei oikeastaan toiminut, enkä koe tarvetta nähdä The VVitch: A New-England Folktalea koskaan uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.horrorpedia.com
The VVitch: A New-England Folktale, 2015, Parts and Labor, RT Features, Rooks Nest Entertainment, Code Red Productions, Scythia Films, Maiden Voyage Pictures, Mott Street Pictures, Pulse Films, Very Special Project