Fallout, kausi 2 (2025-2026) - sarja-arvostelu

FALLOUT - KAUSI 2

Luojat: Graham Wagner ja Geneva Robertson-Dworet

Näyttelijät: Ella Purnell, Walton Goggins, Aaron Moten, Moisés Arias, Frances Turner, Kyle MacLachlan, Leslie Uggams, Johnny Pemberton, Annabel O'Hagan, Macaulay Culkin, Dave Register, Justin Theroux, Kumail Nanjiani, Michael Cristofer, Xelia Mendes-Jones, Martha Kelly, Jon Gries, Jon Daly, Sarita Choudhury, Michael Esper, Zach Cherry, Ron Perlman ja Clancy Brown

Genre: toiminta, draama, komedia, jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 1 tunti 3 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 18

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva televisiosarja Fallout nousi suureen suosioon heti, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa huhtikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt Falloutin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Minä en ole koskaan pelannut Fallout-pelejä, mutta pidin valtavan paljon televisiosarjan avauskaudesta ja olen innokkaasti odottanut sen jatkumista. Katsoinkin kakkoskauden uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Lucy ja Kalmio jahtaavat erämaassa Lucyn isää Hankia, samalla kun Norm yrittää selvittää holvien salaisuuksia.

Falloutin tutut hahmot tekevät paluun. Ykköskaudella holvilainen Lucy MacLean (Ella Purnell) nousi maan pinnalle etsimään siepattua isäänsä Hankia (Kyle MacLachlan), vain saadakseen tietää tämän olleen osasyyllinen maapallon ydintuhoon. Nyt Lucy on lyöttäytynyt yhteen kuolemattomaksi kalmioksi muuttuneen Cooper Howardin (Walton Goggins) kanssa, jolla on omat kanat kynittävänään Hankin kanssa. Holveihin jäänyt Lucyn veli Norm (Moisés Arias) löysi puolestaan aikamoisia paljastuksia holvien todellisesta tarkoituksesta, mutta jäi vangiksi. Samaan aikaan Teräksen veljeskunnan ritariksi lyöty Maximus (Aaron Moten) päätyy omien tutkimustensa äärelle, kun käy ilmi, että vanhimmat suunnittelevat sisällissotaa. Tutut näyttelijät jatkavat hyvää suorittamistaan. Purnell on yhä tykättävä sinisilmäisenä, mutta hissuksiin kovaa kuorta kasvattavana Lucyna. Maximuksen puolesta on ylpeä, tämän noustua haaveilemaansa asemaan. Goggins on tälläkin kertaa vakuuttavin kameran edessä, tulkiten hyvin niin takaumissa Cooperin vaikeaa suhtautumista saamiinsa tietoihin tulevasta tuhosta kuin tulevaisuudessa Kalmion kylmää ja katkeroitunutta luonnetta.

     Kakkoskaudella mukaan hyppäävät muun muassa Justin Theroux hämäränä Robert Housena, joka on kehitellyt keinon ottaa ihmisten mielet haltuunsa, Kumail Nanjiani Teräksen veljeskuntaan kuuluvana Xander Harknessina ja Macaulay Culkin roomalaislegioonia ihannoivan ja matkivan poppoon korkea-arvoisena sotilaana Lacerta Legatena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan ja onpa kivaa nähdä pitkästä aikaa Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990) tuttua Culkinia jossain.

Fallout ei tosiaan ole pelinä minulle järin tuttu, mutta pidin avauskaudesta valtavan paljon. Hahmot olivat mahtavia, postapokalyptinen maailma upeasti luotu, ilmapiiri oli vekkuli kierossa huumorissaan, jännityksessään ja vahvassa draamassaan, ja jokainen jakso jaksoi yllättää jollain tapaa, oli kyse sitten mutanttimonstereista, verisyydestä tai hulvattoman kiusallisista sosiaalisista kanssakäymisistä. Falloutin ykköskausi oli siis kaikin puolin erinomainen paketti. Kakkoskausi ei harmillisesti mielestäni yllä samalle korkealle tasolle, mutta on se silti erittäin hyvää, paikoitellen jopa loistokasta jatkoa.

Tietty yllätyselementti on toki poissa nyt, kun homman juju on käynyt selväksi, mutta jaksaa jatkokausi silti silloin tällöin kiskoa mattoa jalkojen alta, mitä tulee tähän hullunkuriseen maailmaan tai niihin julmiin syihin, miksi maailma muuttui tällaiseksi. Tarina etenee jälleen kahdella aikajanalla, syventäen asioita entisestään. Kausi kallistuu vahvemmin draaman ja jännityksen puoleen, mutta löytyy seasta yhä hetkittäin niitä ilahduttavan omituisella tavalla hauskojakin hetkiä. Hahmoihin syvennytään myös lisää ja he ovatkin edelleen iso syy sille, miksi uuden jakson kimppuun halusi hypätä heti julkaisupäivän aamulla. Samaa koukuttavuutta ei tällä kaudella pääse kuitenkaan muodostumaan, mikä saisi oikein vesi kielellä odottamaan jatkoa niin kuin viimeksi. Vaikkei Falloutin toinen tuotantokausi ollutkaan sellainen riemuvoitto kuin fantastisen ykköskauden jäljiltä toivoin, pidin näkemästäni silti ja odotan edelleen mielenkiinnolla, mitä jo työn alla oleva kolmoskausi tuo tullessaan. Kenties sitä odotellessa tutustuisin myös niihin videopeleihin...

Tuotantokauden ohjaajat pitävät leikittelevää ilmapiiriä hyvin yllä, samalla kun käsikirjoitustiimi kuljettaa hahmoja ja tarinaa mielenkiintoiseen suuntaan. Teknisesti Fallout jatkaa vakuuttamistaan. Kakkoskausi on osaavasti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi sen karu mutta kiehtova retrofuturistinen maailmanloppu on jälleen upeasti luotu näyttäviä lavasteita, tyylikästä puvustusta ja erinomaista maskeerausta myöten. Tehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja pidin erityisesti siitä, että kaudella esiintyvä deathclaw-hirviö on toteutettu pääasiassa suurella nukella ja viimeistelty digiefektien avulla, sen sijaan, että kyse olisi pelkästään tietokonetehosteilla luodusta mörököllistä. Äänimaailma rymistelee myös mainiosti ja niin Ramin Djawadin säveltämät musiikit kuin jaksojen varrelle valitut kappaleet säestävät menoa oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Fallout season 2 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Fallout, Yhdysvallat, 2024-, Amazon Studios, Amazon MGM Studios, Bethesda Game Studios, Bethesda Softworks, Kilter Films, Big Indie Pictures

Arvostelu: Ender's Game (2013)

ENDER'S GAME

Ohjaus: Gavin Hood

Pääosissa: Asa Butterfield, Harrison Ford, Hailee Steinfeld, Viola Davis, Abigail Breslin, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias, Conor Carroll, Nonso Anozie, Jimmy Pinchak, Stevie Ray Dallimore, Andrea Powell ja Ben Kingsley

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Ender's Game perustuu Orson Scott Cardin samannimiseen kirjaan vuodelta 1985. Kirjan ilmestymisestä lähtien monet elokuvastudiot yrittivät hankkia sen filmatisointioikeuksia, mutta Card kieltäytyi jatkuvasti. Card halusi hallinnan siitä, millainen leffasta tulisi ja kirjoittikin itse elokuvan käsikirjoituksen, jota hän tarjosi lopulta Warner Brosille vuonna 2003. Wolfgang Peterson pestattiin ohjaajaksi ja myöhemmin Game of Thrones -sarjan (2011-2019) luojia David Benioffia ja D. B. Weissia pyydettiin muovaamaan käsikirjoitusta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan ja Card työsti uusia versioita kirjoituksesta, kunnes sai Odd Lot Entertainmentin kiinnostumaan. Gavin Hood palkattiin ohjaajaksi ja hän myös kirjoitti tekstin uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 ja lopulta Ender's Game sai maailmanensi-iltansa 24. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä ihan kivana avaruusseikkailuna. Kun huomasin Ender's Gamen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ihmiskunta on selviytynyt avaruusolentojen, formikien hyökkäyksestä. Valmistautumisena uuteen taisteluun, kansainvälinen armeija kouluttaa lahjakkaimpia ja älykkäimpiä lapsia sotimaan. Yksi näistä lapsista on Ender Wiggin, jonka eversti Graff uskoo johtavan ihmiskunnan lopulliseen voittoon.

Pari vuotta aiemmin Martin Scorsesen Hugo-elokuvassa (2011) nähty ja nykyään Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Asa Butterfield näyttelee Andrew Wigginiä, lempinimeltään Enderiä. Ender on nokkela ja kekseliäs nuori poika, joka tavoittelee paikkaa armeijan ohjelmassa, jossa koulutetaan lapsia taisteluun avaruusmölliäisiä vastaan. Butterfield on passeli valinta osaan ja tekee pääasiassa ihan hyvää työtä roolissa. Harmillisesti hän, eikä elokuva muutenkaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri Ender olisi ihmiskunnan paras toivo - ei, vaikka itse Harrison Fordin näyttelemä eversti Graff sanoo niin useaan otteeseen. Karismaattinen Ford tekee vähemmän yllättäen parasta työtä elokuvan näyttelijäkaartista.

     Elokuvassa nähdään myös Stevie Ray Dallimore ja Andrea Powell Enderin vanhempina Johnina ja Theresana, Jimmy Pinchak Enderin isoveljenä Peterinä ja Abigail Breslin Enderin isosiskona Valentinena, Viola Davis eversti Graffin kanssa lapsisotilasohjelmaa valvovana majuri Andersonina, Nonso Anozie lapsia kouluttavana kersantti Dapina, sekä muun muassa Hailee Steinfeld, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias ja Conor Carroll muina koulutukseen osallistuvina nuorina, joita Ender kohtaa. Enderin perhe jää aika pieneen osaan, eikä heistä voi pahemmin sanoa mitään. Lapsinäyttelijät hoitavat hommansa kelvollisesti ja Anozie toimii hyvin tiukkapipoisena käskyttäjänä. Davis tekee Fordin ohessa parasta työtä sivunäyttelijöistä.

Ender's Game ei valitettavasti onnistunut pahemmin iskemään toisella katselukerralla. Se on aika keskinkertainen avaruusseikkailu, joskin "young adult" -dystopiatarinoiden listalla se edustaa silti parempaa päätyä, kun sitä vertaa vaikkapa myöhemmin ilmestyneisiin Outolintuun (Divergent - 2014), 5. aaltoon (The 5th Wave - 2016) tai todelliseen mätäpaiseeseen, The Darkest Mindsiin (2018). Vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) taas pyyhkii Ender's Gamella lattioita. Elokuvan premissi on ihan menevä, armeijan halutessa hyödyntää nuoria sodassa, joka käytäisiin lähinnä etäältä tietokoneiden voimin. Silti lapsia koulutetaan lähitaisteluihin, sekä pyssysotaan painovoimattomassa tilassa. Näitä koulutuskohtauksia on leffassa jopa turhankin paljon, etenkin kun tuntuu siltä, että hahmot ovat välittömästi hyviä, eikä heissä näy kehittymistä.

Kun päähenkilö ei koskaan vakuuta siitä, että hän olisi juuri se "the" ihmiskunnan pelastaja, eivätkä koulutuskohtaukset tunnu mitenkään kehittävän hahmoa, ei elokuva koskaan oikein vakuuta. Formikeista ei saada parin lyhyen videopätkän ja hahmojen selostuksen kautta luotua kummoista uhkaa, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun avaruustaistelu on ihan viihdyttävä, joskin ei pitkän odotuksen arvoinen. Huipennuksessaan elokuva yrittää kiskoa mattoa katsojan jalkojen alta, mutta se ei oikein luonnistu. Sen enempää paljastamatta totean vain, että lopetuksen moraalisaarna on kömpelösti kirjoitettu mukaan. Sen kautta leffa yrittää esittää, että sillä olisi oikeasti jotain sanottavanaan. Jo aiemmin elokuvassa Fordin ja Davisin hahmot kiistelevät siitä, onko moraalisesti oikein hyödyntää lapsia taisteluun? Tämä on oiva konflikti, mutta ei oikein johda mihinkään. Kaikin puolin Ender's Game jää vain kivoiksi ideoiksi ja unohdettavaksi pintaraapaisuksi, joten kun elokuva yrittää viime minuuteillaan pohjustaa jatko-osaa, ei katsojaa paljoa jaksa innostaa.

Elokuvan ohjauksesta ja lopullisesta käsikirjoituksesta vastaa Gavin Hood, joka oli tätä ennen tehnyt Marvelin sarjakuviin perustuvan kehnon X-Men Origins: Wolverinen (2009). Ender's Game on kyllä parempi kuin se raina, mutta silti harmillisen epätasainen paketti. Hood saa näyttelijänsä hoitamaan hommansa hyvin ja saa aikaiseksi muutamia mainioita kohtauksia, mutta kokonaisuus on hieman lattea niin ohjauksen kuin tekstin puolesta. Ender's Game on kuitenkin teknisiltä ansioiltaan ihan pätevä. Se on oivallisesti kuvattu ja valaistu, ja siitä löytyy mainioita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat päällisin puolin kestäneet hyvin aikaa ja varsinkin avaruusalukset ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Steve Jablonsky yrittää mahtipontisilla musiikeillaan parhaansa saada elokuvan vaikuttamaan eeppiseltä avaruusteokselta.

Yhteenveto: Ender's Game on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifitoimintaelokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle, mutta sen isku hiipuu hiljalleen tarinan edetessä. Hahmot tuntuvat olevan liian hyviä kaikessa, mutta silti itse Ender ei koskaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, miksi juuri hän olisi ihmiskunnan paras toivo. Avaruusoliot eivät tunnu uhkaavilta ja jännite uupuu. Ajoittain elokuva yrittää sanoa jotain tarinan moraalisesti arveluttavista puolista, mutta kaikki jää pintaraapaisuksi. Leffa viihdyttää tarpeeksi, mutta kaikki jää valitettavan vaisuksi ja kädenlämpöiseksi. Asa Butterfield on menevä valinta päärooliin, Harrison Fordin ja Viola Davisin ollessa näyttelijäkaartin parasta antia. Visuaalisesti leffa on kestänyt aikaa ihan hyvin. Ender's Gamea voi suositella teinipainotteisista tieteistarinoista tykkääville. Kyseessä on aika yhdentekevä kertakäyttöraina, joka on ihan ymmärrettävästikin vaipunut unholaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ender's Game, 2013, Summit Entertainment, MWM Studios, Chartoff Productions, Taleswapper, K/O Paper Products, Digital Domain, Sierra / Affinity

Arvostelu: Samaritan (2022)

SAMARITAN

Ohjaus: Julius Avery

Pääosissa: Javon "Wanna" Walton, Sylvester Stallone, Pilou Asbæk, Dascha Polanco, Moisés Arias, Sophia Tatum, Jared Odrick, Michael Aaron Milligan, Abraham Clinkscales ja Martin Starr

Genre: toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Samaritan on Sylvester Stallonen tähdittämä supersankarielokuva. Bragi F. Schut työsti käsikirjoituksen vuosia aiemmin, mutta koska hänen ideansa ei edennyt elokuvaksi, hän loi tekstiensä pohjalta sarjakuvan Mythos Comicsille. Sarjakuvan pohjalta Metro-Goldwyn-Mayer kuitenkin innostui tekemään filmatisoinnin ja hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet alkuvuodesta 2019. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta kuukautta myöhemmin ne piti keskeyttää alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas saman vuoden lokakuussa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa marraskuussa 2020, mutta pandemian takia julkaisua on siirretty ensin kesälle 2021, kunnes Samaritan päätettiin julkaista suoraan Amazon Prime Videossa tänä viikonloppuna. Itse kiinnostuin, kun kuulin Stallonen tekevän supersankarielokuvaa, mutta ehdin unohtaa koko homman, kunnes Amazon alkoi mainostamaan sitä kesällä. Kun Samaritan saapui viimein Prime Videon valikoimaan, katsoin sen heti.

Vuosia sitten supervoimaiset veljekset Samaritan ja Nemesis taistelivat toisiaan vastaan ja yleisen tiedon mukaan kuolivat räjähdyksessä. Nuori pikkurikollinen Sam Cleary on kuitenkin varma, että Samaritan on yhä elossa ja nähdessään iäkkään naapurinsa käyttävän yli-inhimillisiä voimia, Sam uskoo miehen olevan Samaritan.

Javon "Wanna" Walton näyttelee Sam Clearya, 13-vuotiasta poikaa, joka ihailee valtavasti edesmenneeksi oletettua supersankaria, Samaritania. Samin kotiolot eivät ole kaksiset, sairaanhoitajaäidin (Dascha Polanco) ollessa vararikossa, jonka takia Sam on kääntynyt tekemään pieniä rikoksia, yrittäessään tukea äitiään rahallisesti. Ei olekaan siis ihme, että Sam haluaa uskoa suureen pelastajaan, joka auttaa ihmisiä. Kun Sam eräänä päivänä näkee hänen roskakuskin hommia tekevän naapurinsa (Sylvester Stallone) käyttävän yli-inhimillistä vahvuutta, on Sam varma, että hän on löytänyt sankarinsa. Euphoria-televisiosarjassa (2019-) vakuuttanut Walton ei onnistu pääroolissa, vaikka yrittääkin kovasti. Nuorukaisen ongelmaksi muodostuu käsikirjoitus, jossa Sam on lähtökohdiltaan kiinnostava hahmo, mutta joka pistetään jatkuvasti aiheuttamaan lisää vaikeuksia, mitkä tekevät Samista vähitellen ärsyttävän. Stallone-faneille koituu luultavasti pettymyksenä, kuinka vähän hän lopulta on elokuvassa. Stallonesta näkyy vanhan toimintastaran karisma aina silloin tällöin, mutta paikoitellen vaikuttaa siltä, ettei häntä ole kauheasti kiinnostanut koko projekti. Polanco tekee kelvollista työtä äidin osassa.

     Game of Thronesin (2011-2019) myöhemmiltä kausilta tuttu Pilou Asbæk hoitaa pahiksen virkaa Cyrusina, rikollisjengin johtajana, joka ihailee Samaritanin pahaa veljeä Nemesistä. Asbæk revittelee passelisti pahisroolissaan, kuten häneltä voikin odottaa. Cyrus ei hahmona kuitenkaan tee erityistä vaikutusta. Roiston kätyreitä esittävät mm. Sophia Tatum ja Moisés Arias.

Samaritan on jälleen hieman erilainen supersankaritarina tavanomaisen Marvelin ja DC Comicsin valtavirtaviihteen rinnalle. Se luultavasti löytää omat faninsa, muttei kuitenkaan saavuta vaikkapa Amazonin The Boys -sarjan (2019-) tasoa, ei sitten millään, vaan jää jopa harmillisen keskinkertaiseksi yritykseksi. Lähinnä siitä tulee mieleen vaisu kopio M. Night Shyamalanin leffasta Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000). Kummassakin nuorukainen on varma, että lähipiiristään löytyvä iäkäs mies olikin menneisyydessään supersankari. Elokuva tuntuu muutenkin väsähtäneeltä pastissilta aiemmista ideoista. Se ilmestyi pari vuotta myöhässä alkuperäisestä ensi-illastaan, mutta lopputulos muistuttaa enemmänkin parisen kymmentä vuotta myöhässä olevalta ysärijäänteeltä.

Monilla aikuisilla supersankarifaneilla oli luultavasti kovat odotukset elokuvaa kohtaan, sen vaikuttaessa kypsältä, synkältä ja brutaalilta filmiltä, jossa Stallone pääsisi vetämään pahiksia pataan. Samaritan ei ole oikein mitään sellaista. Stallone pääsee kyllä lyömään ihmisiä, mutta silloinkin meno on oudon kesyä. Monelle tulee varmasti pettymyksenä, kuinka "lapsiystävällinen" elokuva on toimintansa puolesta. Verta on mukana hädin tuskin lainkaan ja pahimmat väkivallat leikataan aina pois. Eikä leffa ole varsinaisesti synkkä - enemmänkin hieman teinimäisesti synkistelevä ja murjottava. Ei toisaalta ihme, kun elokuvan todellinen päähahmo on teinipoika, eikä Stallonen esittämä kenties-supersankari-roskakuski.

Synkistelynsä keskellä Samaritan on paikoitellen aika tahattoman koominen. Vaikka Asbæk onkin toisaalta mainio pahiksena, hänen hahmonsa on hieman liian sarjakuvamainen sopiakseen siihen tosikkomaailmaan, jota elokuvaan on yritetty luoda. Osa hahmoon liittyvistä kohtauksista on tarkoitus olla uhkaavia, mutta katsojaa lähinnä huvittaa. Elokuva yrittää sentään tuoda jotain syvällisempää mukaan loppupäässä esimerkiksi teemallaan, ettei kannattaisi tavata sankareitaan. Sen enempää paljastamatta sanon myös, että leffa onnistuu ihan hyvin kääntämään asioita päälaelleen, joskin arvasin twistit jo elokuvan alkupäässä. Ilman käänteitään elokuva olisi kuitenkin vain tasapaksu ja mitäänsanomaton.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Julius Avery, jonka edellinen teos, sotakauhuelokuva Overlord (2018) oli mielestäni erittäin mainio. Sen jälkeen onkin harmi, kuinka innoton raina Samaritan onkaan. Averysta ei löydy samaa paloa, eikä hän rakenna tunnelmaa yhtä tehokkaasti kuin edellisleffassaan. Käsikirjoituksen on rustannut alkuperäisidean isä Bragi F. Schut, joka pelastaa paljon tietyillä koukuilla, mutta mistä huolimatta lopputulos on valitettavan keskiverto. Elokuva on ihan hyvin kuvattu ja siitä löytyy oivallisia lavasteita. Samaritanin ja Nemesiksen asut näyttävät kuitenkin aika halvoilta ja tylsiltä, eivätkä maskeeraukset ole yhtään niin roisit kuin voisi toivoa. Erikoistehosteita katsoessa ei ole ihme, ettei leffa päässyt teattereihin. Isolta kankaalta nämä kehnot efektit korostuisivat vielä pahemmin. Loppuhuipennuksen räjähdykset ovat toinen toistaan epäuskottavampia ja pahinta on takaumissa nähtävä diginuorennettu Stallone, joka näyttää PlayStation 2:n grafiikoilta. Äänimaailma on sentään ihan hyvin rakennettu, joskin Jed Kurzelin ja Kevin Kinerin säveltämät musiikit eivät tee mitään vaikutusta.

Yhteenveto: Samaritan on hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen supersankariraina, jossa Sylvester Stallone saa valitettavan vähän tekemistä. Todellista pääosaa vetävä nuori Javon "Wanna" Walton ei ole osassaan kaksinen. Pilou Asbæk revittelee ihan vekkulimaisesti pahiksena, mutta hänen sarjakuvamainen roistohahmonsa ei oikein istu mukaan synkistelevään ja totiseen leffaan. Aikuisille faneille tulee luultavasti pettymyksenä, kuinka kesyä ja veretöntä elokuvan toiminta on. Erikoistehosteet näyttävät usein täysin viimeistelemättömiltä ja erityisesti digitaalisesti nuorennettu Stallone on karmea ilmestys. Tarina on ihan toimiva ja sen käänteet parantavat muuten aika mitäänsanomatonta tekelettä. Samaritan ehkä palvelee synkempien ja aikuisille suunnattujen supersankarielokuvien faneja, mutta jättää silti paljon toivomisen varaan. Näistä aineksista olisi varmasti saanut paljon paremmankin elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Samaritan, 2022, Metro-Goldwyn-Mayer, Balboa Productions