Arvostelu: The Pope's Exorcist (2023)

THE POPE'S EXORCIST

Ohjaus: Julius Avery

Pääosissa: Russell Crowe, Daniel Zovatto, Alex Essoe, Peter DeSouza-Feighoney, Laurel Marsden, Cornell S. John, Franco Nero ja Ralph Ineson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

The Pope's Exorcist perustuu vuodesta 1986 vuoteen 2016 Vatikaanin päämanaajana toimineen Gabriele Amorthin muistelmakirjoihin An Exorcist Tells His Story (1999) ja An Exorcist: More Stories (2002). Vuonna 2020 Screen Gems hankki kirjojen filmatisointioikeudet ja palkkasi Ángel Gomézin ohjaamaan ja Chester Hastingsin ja R. Dean McCrearyn käsikirjoittamaan elokuvan. Vuonna 2022 suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Julius Avery korvasi Gomézin ohjaajana ja Michael Petroni ja Evan Spiliotopoulos kirjoittivat elokuvan uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt The Pope's Exorcist saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin, että Russell Crowe tähdittäisi kauhuelokuvaa, jonka ohjaajana toimii mainion Overlordin (2018) tehnyt Avery. Elokuvan traileri ei kuitenkaan vakuuttanut minua lainkaan ja meninkin skeptisin ennakko-odotuksin katsomaan The Pope's Exorcistia sen lehdistönäytökseen muutama päivä ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1987 paavin päämanaaja Gabriele Amorth matkaa Espanjaan, auttamaan demonin riivaamaa nuorta poikaa ja saa selville Vatikaanin peittelemän salaisuuden.

Pääroolissa itse tosielämän manaajana Gabriele Amorthina nähdään Russell Crowe. Muun muassa Gladiaattorista (Gladiator - 2000) tunnettu karismaattinen Crowe on tehnyt ansiokkaan uran, mutta viime aikoina hän ei ole pahemmin vakuuttanut, vaan hänen roolityönsä esimerkiksi elokuvissa The Mummy (2017), Rattiraivo (Unhinged - 2020) ja Thor: Love and Thunder (2022) ovat olleet paikoin kiusallista katseltavaa. The Pope's Exorcistin traileri vaikutti siltä, että kummallisella italialaiskorostuksella englantia puhuva Crowe tekisi elokuvassa yhden uransa pohjanoteerauksista. Onkin siis ilo huomata, että Crowe onkin todellisuudessa erittäin mainio elokuvassa, kannatellen leffaa harteillaan. Elokuvassa hänen aksenttinsa toimii yllättävän hyvin, kenties siksi, että Crowe kuullaan jatkuvasti puhumassa italiaa ja vielä omaan korvaani luontevan kuuloisesti. Tosielämässä Amorth oli nähtävästi jonkin sortin hassuttelija ja niinpä Crowekin esittää hahmoaan hieman hupsutellen, vaikka samalla myös näyttää, että Amorth ottaa työnsä äärimmäisen vakavasti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat demonin (jylhä-ääninen Ralph Ineson) riivaama Henry-poika (Peter DeSouza-Feighoney), hänen äitinsä Julia (Alex Essoe) ja hänen isosiskonsa Amy (Laurel Marsden), Amorthia auttava espanjalaispappi Thomas (Daniel Zovatto), sekä tietty itse paavi (Franco Nero). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti, joskin Essoen ja Marsdenin tehtäväksi jää lähinnä näytellä kauhistuneita kohtauksesta toiseen. Nuori DeSouza-Feighoney on onnistuneen hyytävä riivattuna poikana, joka alkaa leffan edetessä vääntelehtimään yhä vain luonnottomammin ja suoltamaan pahempia hävyttömyyksiä.

Mielestäni kehnolta näyttäneen trailerin jälkeen The Pope's Exorcist osoittautui positiiviseksi yllätykseksi... joskin ei elokuva silti kovin ihmeellinen ole. Elokuvan ensimmäinen tunti on vielä varsin kelvollinen. Crowe on tosiaan lystikkäässä vedossa vitsejä murjovana manaajana, jonka hymy alkaa kuitenkin hyytyä, kun hän saapuu tutkimaan Henryn tapausta ja tajuaa, ettei ole aiemmin kohdannut vastaavanlaista pahaa voimaa. Elokuva kypsyttelee jännitettä sujuvasti. Amorthin ja demonin riivaaman pojan keskustelut saavat jo hieman sydäntä pamppailemaan lujempaa, minkä lisäksi leffasta löytyy pari tehokkaan intensiivistä kohtausta. Pitkään vaikuttaisi siltä, että kaikessa kaavamaisuudessaan kyseessä olisi pitkästä aikaa oiva manausleffa, jonka voisi sujuvasti katsoa uudestaankin.

Toisella puoliskolla ongelmat kuitenkin nostelevat päätään. Kun Amorth tutkii, mikä demoni kohtelee Henry-parkaa kuin räsynukkea, hän päätyy suurten paljastusten äärelle ja sen enempää spoilaamatta sanon vain, että nämä paljastukset ovat aika kiusalliset. Ne saavat erään kristillisen kirkon historian hirvittävimmistä teoista näkymään toisenlaisessa valossa, aivan kuin maalaillen kirkosta viatonta tässä tapahtumassa. Sen lisäksi elokuvan loppuhuipennus kasvaa turhankin mammuttimaisiin mittoihin. Yliampuva lopetus on pikemminkin tahattoman koominen kuin pelottava. Leffan väkisin väännetty, mahdollista jatko-osaa petaava kohtaus tuntuu siltä, että koko viimeinen kolmannes olisi tehty uusiksi.

Elokuvan ohjaaja pistettiin vaihtoon vain kuukausia ennen kuvausten alkua ja lopulta vastuun sai erittäin mainion Overlordin ja aika keskinkertaisen Samaritanin (2022) tehnyt Julius Avery. Avery rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja saa näyttelijät heittäytymään hyvin. Hän kuitenkin paisuttaa finaalia liian isoksi ja kadottaa samalla jännitteen. Lopullisesta käsikirjoituksesta vastanneet Michael Petroni ja Evan Spiliotopoulos lainaavat paljon muista kauhuleffoista, mutta saavat silti kasaan ihan toimivan, joskin joihinkin juonellisiin kyseenlaisuuksiin kompastelevan tekstin. The Pope's Exorcist on hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattukin, tosin parissa kohtaa lyhyet siirtymät Vatikaaniin ja paavin puuhiin ovat hieman kömpelösti istutettu mukaan. Lavasteet ovat suorastaan erinomaiset ja maskeeraustiimi tekee hyvää työtä, muuttaessaan Henry-poikaa yhä vain runnellumman ja epämuodostuneemman näköiseksi. Tietokonetehosteet eivät ole kaksiset, mutta äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Jed Kurzelin musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: The Pope's Exorcist lähtee käyntiin yllättävänkin toimivana manauskauhuleffana, mutta elokuva menettää tehoaan toisella puoliskolla tehtyjen hölmöjen ratkaisujen takia. Leffan ensimmäinen puolisko on mainio, kasvatellen jännitettä sujuvasti. Mukana on jopa pari tehokkaan intensiivistä kohtausta. Gabriele Amorthin selvittämää mysteeriä ryhtyy itsekin tutkimaan kiinnostuneena, mutta paljastukset johtavat lähinnä kiusallisiin hetkiin, kun elokuva yrittää maalailla kristillisestä kirkosta viatonta yhdessä kirkon historian hirveimmistä teoista. Loppuhuipennus myös paisuu turhan massiiviseksi, menettäen jännitteen. Russell Crowe on yllättävän hyvä manaaja Amorthina, omaten karismaa ja arvokkuutta, mutta hoitaen hommansa silti pilke silmäkulmassaan. Myös nuori Peter DeSouza-Feighoney vakuuttaa riivatun Henry-pojan roolissa. Puitteiltaan elokuva on näyttävä. The Pope's Exorcist lässähtää loppusuorallaan, mutta se on kokonaisuutena heikkouksineenkin ihan kiva kauhuraina, jota voi hyvin suositella kertakäyttöisten manauselokuvien ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Pope's Exorcist, 2023, Screen Gems, 2.0 Entertainment, Loyola Productions, Jesus & Mary

Arvostelu: Samaritan (2022)

SAMARITAN

Ohjaus: Julius Avery

Pääosissa: Javon "Wanna" Walton, Sylvester Stallone, Pilou Asbæk, Dascha Polanco, Moisés Arias, Sophia Tatum, Jared Odrick, Michael Aaron Milligan, Abraham Clinkscales ja Martin Starr

Genre: toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Samaritan on Sylvester Stallonen tähdittämä supersankarielokuva. Bragi F. Schut työsti käsikirjoituksen vuosia aiemmin, mutta koska hänen ideansa ei edennyt elokuvaksi, hän loi tekstiensä pohjalta sarjakuvan Mythos Comicsille. Sarjakuvan pohjalta Metro-Goldwyn-Mayer kuitenkin innostui tekemään filmatisoinnin ja hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet alkuvuodesta 2019. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta kuukautta myöhemmin ne piti keskeyttää alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas saman vuoden lokakuussa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa marraskuussa 2020, mutta pandemian takia julkaisua on siirretty ensin kesälle 2021, kunnes Samaritan päätettiin julkaista suoraan Amazon Prime Videossa tänä viikonloppuna. Itse kiinnostuin, kun kuulin Stallonen tekevän supersankarielokuvaa, mutta ehdin unohtaa koko homman, kunnes Amazon alkoi mainostamaan sitä kesällä. Kun Samaritan saapui viimein Prime Videon valikoimaan, katsoin sen heti.

Vuosia sitten supervoimaiset veljekset Samaritan ja Nemesis taistelivat toisiaan vastaan ja yleisen tiedon mukaan kuolivat räjähdyksessä. Nuori pikkurikollinen Sam Cleary on kuitenkin varma, että Samaritan on yhä elossa ja nähdessään iäkkään naapurinsa käyttävän yli-inhimillisiä voimia, Sam uskoo miehen olevan Samaritan.

Javon "Wanna" Walton näyttelee Sam Clearya, 13-vuotiasta poikaa, joka ihailee valtavasti edesmenneeksi oletettua supersankaria, Samaritania. Samin kotiolot eivät ole kaksiset, sairaanhoitajaäidin (Dascha Polanco) ollessa vararikossa, jonka takia Sam on kääntynyt tekemään pieniä rikoksia, yrittäessään tukea äitiään rahallisesti. Ei olekaan siis ihme, että Sam haluaa uskoa suureen pelastajaan, joka auttaa ihmisiä. Kun Sam eräänä päivänä näkee hänen roskakuskin hommia tekevän naapurinsa (Sylvester Stallone) käyttävän yli-inhimillistä vahvuutta, on Sam varma, että hän on löytänyt sankarinsa. Euphoria-televisiosarjassa (2019-) vakuuttanut Walton ei onnistu pääroolissa, vaikka yrittääkin kovasti. Nuorukaisen ongelmaksi muodostuu käsikirjoitus, jossa Sam on lähtökohdiltaan kiinnostava hahmo, mutta joka pistetään jatkuvasti aiheuttamaan lisää vaikeuksia, mitkä tekevät Samista vähitellen ärsyttävän. Stallone-faneille koituu luultavasti pettymyksenä, kuinka vähän hän lopulta on elokuvassa. Stallonesta näkyy vanhan toimintastaran karisma aina silloin tällöin, mutta paikoitellen vaikuttaa siltä, ettei häntä ole kauheasti kiinnostanut koko projekti. Polanco tekee kelvollista työtä äidin osassa.

     Game of Thronesin (2011-2019) myöhemmiltä kausilta tuttu Pilou Asbæk hoitaa pahiksen virkaa Cyrusina, rikollisjengin johtajana, joka ihailee Samaritanin pahaa veljeä Nemesistä. Asbæk revittelee passelisti pahisroolissaan, kuten häneltä voikin odottaa. Cyrus ei hahmona kuitenkaan tee erityistä vaikutusta. Roiston kätyreitä esittävät mm. Sophia Tatum ja Moisés Arias.

Samaritan on jälleen hieman erilainen supersankaritarina tavanomaisen Marvelin ja DC Comicsin valtavirtaviihteen rinnalle. Se luultavasti löytää omat faninsa, muttei kuitenkaan saavuta vaikkapa Amazonin The Boys -sarjan (2019-) tasoa, ei sitten millään, vaan jää jopa harmillisen keskinkertaiseksi yritykseksi. Lähinnä siitä tulee mieleen vaisu kopio M. Night Shyamalanin leffasta Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000). Kummassakin nuorukainen on varma, että lähipiiristään löytyvä iäkäs mies olikin menneisyydessään supersankari. Elokuva tuntuu muutenkin väsähtäneeltä pastissilta aiemmista ideoista. Se ilmestyi pari vuotta myöhässä alkuperäisestä ensi-illastaan, mutta lopputulos muistuttaa enemmänkin parisen kymmentä vuotta myöhässä olevalta ysärijäänteeltä.

Monilla aikuisilla supersankarifaneilla oli luultavasti kovat odotukset elokuvaa kohtaan, sen vaikuttaessa kypsältä, synkältä ja brutaalilta filmiltä, jossa Stallone pääsisi vetämään pahiksia pataan. Samaritan ei ole oikein mitään sellaista. Stallone pääsee kyllä lyömään ihmisiä, mutta silloinkin meno on oudon kesyä. Monelle tulee varmasti pettymyksenä, kuinka "lapsiystävällinen" elokuva on toimintansa puolesta. Verta on mukana hädin tuskin lainkaan ja pahimmat väkivallat leikataan aina pois. Eikä leffa ole varsinaisesti synkkä - enemmänkin hieman teinimäisesti synkistelevä ja murjottava. Ei toisaalta ihme, kun elokuvan todellinen päähahmo on teinipoika, eikä Stallonen esittämä kenties-supersankari-roskakuski.

Synkistelynsä keskellä Samaritan on paikoitellen aika tahattoman koominen. Vaikka Asbæk onkin toisaalta mainio pahiksena, hänen hahmonsa on hieman liian sarjakuvamainen sopiakseen siihen tosikkomaailmaan, jota elokuvaan on yritetty luoda. Osa hahmoon liittyvistä kohtauksista on tarkoitus olla uhkaavia, mutta katsojaa lähinnä huvittaa. Elokuva yrittää sentään tuoda jotain syvällisempää mukaan loppupäässä esimerkiksi teemallaan, ettei kannattaisi tavata sankareitaan. Sen enempää paljastamatta sanon myös, että leffa onnistuu ihan hyvin kääntämään asioita päälaelleen, joskin arvasin twistit jo elokuvan alkupäässä. Ilman käänteitään elokuva olisi kuitenkin vain tasapaksu ja mitäänsanomaton.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Julius Avery, jonka edellinen teos, sotakauhuelokuva Overlord (2018) oli mielestäni erittäin mainio. Sen jälkeen onkin harmi, kuinka innoton raina Samaritan onkaan. Averysta ei löydy samaa paloa, eikä hän rakenna tunnelmaa yhtä tehokkaasti kuin edellisleffassaan. Käsikirjoituksen on rustannut alkuperäisidean isä Bragi F. Schut, joka pelastaa paljon tietyillä koukuilla, mutta mistä huolimatta lopputulos on valitettavan keskiverto. Elokuva on ihan hyvin kuvattu ja siitä löytyy oivallisia lavasteita. Samaritanin ja Nemesiksen asut näyttävät kuitenkin aika halvoilta ja tylsiltä, eivätkä maskeeraukset ole yhtään niin roisit kuin voisi toivoa. Erikoistehosteita katsoessa ei ole ihme, ettei leffa päässyt teattereihin. Isolta kankaalta nämä kehnot efektit korostuisivat vielä pahemmin. Loppuhuipennuksen räjähdykset ovat toinen toistaan epäuskottavampia ja pahinta on takaumissa nähtävä diginuorennettu Stallone, joka näyttää PlayStation 2:n grafiikoilta. Äänimaailma on sentään ihan hyvin rakennettu, joskin Jed Kurzelin ja Kevin Kinerin säveltämät musiikit eivät tee mitään vaikutusta.

Yhteenveto: Samaritan on hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen supersankariraina, jossa Sylvester Stallone saa valitettavan vähän tekemistä. Todellista pääosaa vetävä nuori Javon "Wanna" Walton ei ole osassaan kaksinen. Pilou Asbæk revittelee ihan vekkulimaisesti pahiksena, mutta hänen sarjakuvamainen roistohahmonsa ei oikein istu mukaan synkistelevään ja totiseen leffaan. Aikuisille faneille tulee luultavasti pettymyksenä, kuinka kesyä ja veretöntä elokuvan toiminta on. Erikoistehosteet näyttävät usein täysin viimeistelemättömiltä ja erityisesti digitaalisesti nuorennettu Stallone on karmea ilmestys. Tarina on ihan toimiva ja sen käänteet parantavat muuten aika mitäänsanomatonta tekelettä. Samaritan ehkä palvelee synkempien ja aikuisille suunnattujen supersankarielokuvien faneja, mutta jättää silti paljon toivomisen varaan. Näistä aineksista olisi varmasti saanut paljon paremmankin elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Samaritan, 2022, Metro-Goldwyn-Mayer, Balboa Productions

Arvostelu: Overlord (2018)

OVERLORD

Ohjaus: Julius Avery
Pääosissa: Jovan Adepo, Wyatt Russell, Mathilde Ollivier, Pilou Asbæk, John Magaro, Iain De Caestecker, Jacob Anderson, Gianny Taufer ja Erich Redman
Genre: kauhu, sota
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Overlord lähti liikkeelle tuottaja J. J. Abramsin ja käsikirjoittaja Billy Rayn ideasta, minkä pohjalta Ray työsti käsikirjoituksen. 2017 kaksikko sai myytyä ideansa Paramount-yhtiölle, joka pisti projektin etenemään. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2017 ja nyt Overlord on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin elokuvasta välittömästi, kun näin sen trailerin. Se antoi hienosti kuvaa, millainen leffa olisi kyseessä, mutta kaikki tuntui silti todella mysteeriseltä. Abramsin mukanaolo viittasi siihen, että kyseessä olisi jälleen yksi Cloverfield-sarjaan (2008-) liittyvä elokuva ja vaikka tekijät kielsivät tämän, monet jatkoivat silti spekulointia. Alunperin Overlordin oli tarkoitus ilmestyä jo pari kuukautta sitten, mutta leffa vain katosi yhtäkkiä tulevien ensi-iltojen listalta, jolloin aloin pelätä, ettei filmi saapuisikaan Suomeen. Onnekseni julkaisu vain siirrettiin marraskuun alkuun. Innostustani vain lisäsi, kun huomasin, että elokuva on saanut yllättävänkin paljon kehuja ja meninkin hyvin positiivisin mielin katsomaan sen.

Päivää ennen Normandian maihinnousua joukko liittoutuneiden sotilaita matkaa Pohjois-Ranskaan tuhoamaan natsien radiotornin, jotta hyökkäys voi onnistua. Perillä sotilaat saavat kuitenkin selville, että natsit ovat laboratorioissaan kehitelleet jotain kauhistuttavaa kääntääkseen sodan kulun edukseen...

Vaarallista tehtävää suorittamaan lähtevä sotilasryhmä koostuu epävarmasta Boycesta (Jovan Adepo), kylmästä alikersantti Fordista (Wyatt Russell), tarkka-ampuja Tibbetistä (John Magaro), valokuvaaja Chasesta (Iain De Caestecker), nössöstä Rosenfeldistä (Dominic Applewhite) ja kirjailijanalku Dawsonista (Jacob Anderson). Päähenkilö Boycea ja hyvin rajujakin keinoja käyttävää Fordia lukuunottamatta hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi ja unohdettaviksi, mikä on täysin tavallista tällaisissa leffoissa. Hahmojen ei ole tarkoituskaan olla ikimuistettavia, mutta he voivat silti ajaa asiansa läpi elokuvan. On kuitenkin hyvä, että jokaiselle on luotu jokin "ominaisuus", jolloin heitä ei jatkuvasti sekoita toisiinsa. Boycelle on kirjoitettu kiinnostava hahmokaari ja se on jo tarpeeksi riittävää.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat ranskalaisessa kylässä asuva Chloe-neiti (Mathilde Ollivier) ja tämän sotilaista kiinnostunut pikkuveli Paul (Gianny Taufer), sekä natsikomentaja Wafner (Pilou Asbæk). Asbæk sopii täydellisesti inhottavan mulkvistin rooliin ja hahmoa vihaa suunnilleen heti, kun hän astelee ensimmäistä kertaa ruudulle. Valitettavasti hahmo muuttuu loppupäässä leffaa hieman liian sarjakuvamaiseksi roistoksi, jonka jokainen repliikki on sata kertaa aiemmin kuultu klisee. Siinä kohtaa hahmosta alkaa katoilla hänelle luotu uhkaavuus ja hän muuttuu lähinnä hieman koomiseksi. Ollivierkin sopii rooliinsa erittäin hyvin ja on hienoa, ettei Chloe tyydy osaan sivustakatsojana, vaan natseja inhoavana hänkin haluaa tehdä osansa taistelussa.

Vaikka olin lukenut kehuja Overlordista, olin silti todella yllättynyt, kuinka hyvä se oikeasti onkaan. Kyseessä on huomattavasti parempi elokuva kuin sen olisi koskaan tarvinnut olla. Mutta ei, tekijät päättivät pistää kaikkensa peliin ja loivat aidosti kauhistuttavan ja teknisesti mestarillisen leffan. Elokuva yhdistää todella taidokkaasti vakavan ja synkän sotakuvauksen verellä mässäilevään b-luokan kauhuun. Heti alussa Overlord onnistuu naulaamaan katsojan penkkiinsä kiinni ja tarjoaa erittäin hurjan kyydin. Elokuva tuo hienosti esille, kuinka pelottavaa sota on ja alusta alkaen katsojana pelkää hahmojen kanssa, että natsit löytävät heidät. Ensimmäinen puolituntinen on jo hyvin jännittävää seurattavaa, eikä leffa ole edes kunnolla siirtynyt kauhuosastoonsa. Sotapuoli on niinkin vaikuttavasti ja piinaavasti toteutettu, että olisin täysin mielelläni katsonut pelkkää sitä, eikä leffa edes tarvitsisi mitään örkkejä, monstereita, zombeja tai mitä ikinä sillä onkaan tarjottavanaan. Mutta kun leffa sitten siirtyy oikein kunnolla kauhun puolelle, olin tyytyväinen että näin tapahtui, sillä tekijät ovat rohkeasti pistäneet haisemaan. Elokuvasta löytyy paikoitellen niinkin sairasta ja yököttävää kuvastoa, että se voisi ihan hyvin olla K18. 13-vuotiaat, jotka pääsevät aikuisen seurassa katsomaan leffan, saattavat jopa nähdä painajaisia, sillä itsellenikin tuli parissa kohtaa huono olo. Herkkiä suosittelen siis pysymään kaukana tästä leffasta, mutta kauhufaneille Overlord tarjoaa aikamoista herkkua.

Filmi rakentaa jännitettään erinomaisesti alusta alkaen, eikä siitä oikeastaan löydy ainuttakaan hetkeä, jolloin hahmot tai katsoja voisivat hengähtää. Läpi elokuvan kulkee todella epämiellyttävä ilmapiiri, mitä nostatellaan oikeissa kohdissa hienosti. Väärissä käsissä leffa lässähtäisi jo sen takia, että sotakohtaukset ja kummajaishetket eivät toimisi yhdessä, mutta Overlord onnistuu leikkaamaan niiden välillä täysin luontevasti. Perinteisemmistä ammuskelukohtauksistakin löytyy hyvin jännitystä ja myös niissä meno saattaa yltyä yllättävänkin rajuksi. Jännitystä ja painostavuutta lisää jo se, että maihinnousua enteilevä kello tikittää kovaa vauhtia eteenpäin, joten sotilailla on kiire hoitaa hommansa, ihan sama mitä heillä on vastassa.

Harmillisesti leffasta löytyy omat heikommat puolensa, mitkä estävät sitä nousemasta aivan mahtavaksi saakka, vaikka siltä se useasti tuntuukin. Kuten jo sanoin, natsikomentaja Wafneria käsitellään hieman kömpelösti leffan loppupäässä. Tämän on varmasti ollut tarkoitus nostaa tunnetta b-luokan hömelöstä kauhurainasta, mutta kun elokuva ottaa itsensä muuten niin vakavasti, ei hahmo täysin istu mukaan. Tämän lisäksi vaikka kehunkin ja arvostan paljon tapaa, millä tekijät rakentavat kauhua ja todella saavat aikaiseksi jännittävää ilmapiiriä, he luottavat puhtaalla kauhupuolellaan hieman liikaa äkkisäikäytyksiin. Ne ovat kyllä erittäin tehokkaita, mutta muuten näin hienosti luodussa kauhussa ne tuntuvat hieman laiskalta ratkaisulta. Jos nämä asiat muuttaisi, Overlord olisi mahtava kauhuteos. Nyt se pääsee jo todella lähelle, mikä on jo enemmän kuin leffan olisi koskaan tarvinnut tehdä, ja nostan siitä tekijöille hattua

Myös teknisellä tasolla Overlord on parempi kuin sen tarvitsisi olla. Leffa on aivan mielettömän hienosti kuvattu. Mukana on useita todella näyttäviä otoksia ja pitkät hahmoja seuraavat kuvat ovat erinomaisesti toteutettuja. Valaisukin on onnistunutta, jolloin pimeistäkin kohtauksista näkee kaiken tarpeellisen. Lavasteisiin on panostettu todella paljon. Ranskalaiskylä ja natsien tukikohta ovat huikean upeasti toteutetut ja täynnä pieniä yksityiskohtia. Puvustajat ovat päässeet valmistamaan toiseen maailmansotaan istuvia asusteita ja maskeeraajat ovat päässeet leikkimään paikoitellen erittäin hurjienkin näköisten ällötysten kanssa. Nämä hienosti kuvatut ja toteutetut kohtaukset on sitten leikattu kasaan taidokkaasti, minkä lisäksi visuaaliset efektit ovat tyylikkäät. Äänimaailma on aivan huikeasti rakennettu ja sotakohtauksissa aseiden tulitukset ovat pelottavaa kuunneltavaa. Yksi isoimmista yllätyksistä koko leffassa on kuitenkin sen musiikki. Jed Kurzel on onnistunut säveltämään todella eeppisiä ja koukuttavia musiikkeja, joita kuuntelee mielellään ihan ilman elokuvaakin. Yleensä tällaisissa elokuvissa ei erityisemmin panosteta musiikkeihin, joten Kurzelin näkemä vaiva tuli todella iloisena yllätyksenä.

Yhteenveto: Overlord on todella hyvä yhdistelmä sotaa ja kauhua, ja paljon parempi elokuva kuin sen edes tarvitsisi olla. Olisin ollut täysin sinut pelkän säikyttelyhömpän kanssa, mutta arvostan suuresti, että tekijät päättivät oikeasti panostaa teokseen. Ohjaaja Julius Avery tasapainottelee hienosti kahden eri lajityypin kanssa ja tuo esille, kuinka pelottavaa sodankäynti on. Leffan ensimmäinen puolituntinen ei edes sisällä mitään kummajaisia, mutta se on silti karmivaa seurattavaa. Kauhupuolella elokuva ei säästele katsojaansa, vaan näyttää kuvottavia ja sairaita asioita, sekä mässäilee muutamassa kohtaa oikein kunnolla verellä, jolloin on pakko hieman ihmetellä, että tämä meni läpi K16-elokuvana. Teknisesti kyseessä on aivan huikea taidonnäyte. Kuvaus, leikkaus, lavastus, valaisu, puvustus, maskeeraus, efektit, äänitehosteet ja musiikki ovat mahtavasti toteutetut. Näyttelijät sopivat oikein mainiosti rooleihinsa, vaikka Boycen lisäksi hahmot jäävät aika alikehitetyiksi. Pilou Asbæk on nappivalinta kusipää-natsikomentajan rooliin, miksi onkin harmi, että hänen hahmonsa muuttuu hieman hölmöksi loppupäässä. Jos hahmo olisi paremmin kirjoitettu, kyseessä olisi jopa loistava kauhufilmi. Jo tällaisenaan Overlord on todella mainio elokuva ja suosittelen sitä oikein lämpimästi kaikille kauhun ystäville. Herkimmille monet leffan kohtaukset voivat tuottaa pahaa oloa ja kenties jopa painajaisia, joten kannattaa miettiä tarkkaan, uskaltaako elokuvaa mennä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Overlord, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot