Big Mistakes, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

BIG MISTAKES - KAUSI 1

Luojat: Dan Levy ja Rachel Sennott

Näyttelijät: Dan Levy, Taylor Ortega, Laurie Metcalf, Abby Quinn, Jack Innanen, Boran Kuzum, Jacob Qutierrez, Elizabeth Perkins, Joe Barbara ja Mark Ivanir

Genre: komedia, rikos

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 31 minuuttia - 37 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 13

Big Mistakes on Dan Levyn luoma ja tähdittämä rikoskomediasarja. Levyllä oli diili Netflixin kanssa useammasta produktiosta ja hän sai Rachel Sennottin kanssa kehittelemänsä idean läpi. Alun perin Sennottin oli tarkoitus näytellä naispääosaa, mutta koska hänen luomansa I Love LA -sarjansa (2025-) kuvaukset olivat juuri käynnistyneet, hän oli estynyt esiintymään myös tässä sarjassa. Uuden näyttelijän kanssa kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Big Mistakesin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixissä. Itse kiinnostuin sarjasta, kun näin Netflixin mainostavan sitä ja ryhdyin uteliaana katsomaan Big Mistakesia heti sen julkaisupäivänä.

Pastori ja hänen opettajasiskonsa kiristetään rikollisiin hommiin, kun he varastavat kaulakorun väärästä paikasta kuolevalle isoäidilleen.

Dan Levy näyttelee Nickyä, homoseksuaalia pastoria, joka peittelee suhdettaan Tareq-nimisen miehen (Jacob Gutierrez) kanssa. Rachel Sennottin jättäytyessä pois naispääosasta, Nickyn opettajana työskentelevän siskon, Morganin rooliin valittiin Taylor Ortega. Nicky ja Morgan eivät ihan hirveästi pidä toisistaan, mikä käy jo selville avausjaksosta. Sisarukset löytävät riidanaihetta helposti, mutta heidän täytyy pystyä yhteistyöhön, kun kuolevalle isoäidilleen jotain kivaa etsiessään Morgan varastaa inhottavalta kioskinpitäjältä (Boran Kuzum) kaulakorun, tajuamatta todellakaan sen oikeaa arvoa. Ökykallis koru liittyy rikollisiin bisneksiin ja korvatakseen tekonsa, Nicky ja Morgan pakotetaan hoitamaan laittomia hanttihommia. Levy ja Ortega ovat nappivalinnat osiinsa ja he tuntuvat aidoilta sisaruksilta, jotka ovat jatkuvasti napit vastakkain ja jotka voivat vain hammasta purren myöntää välittävänsä toisistaan.

     Sarjassa nähdään myös Abby Quinn Nickyn ja Morganin pikkusiskona Nataliena, Laurie Metcalf heidän äitinään Lindana, Joe Barbara heidän isänään Mikena, sekä Jack Innanen Morganin poikaystävänä Maxina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, erityisesti Metcalf tympäisevänä äitihahmona, joka löytää helposti milloin vain jotain valitettavaa lapsistaan.

Big Mistakes osoittautui oikein lystikkääksi rikoskomediaksi, kunhan aluksi tottuu siihen, että hahmot ovat kaiken aikaa kiukuttelemassa toisilleen, syyttämässä toisiaan siitä sun tästä ja muutenkin valittamassa elämänsä asioista. Kun Morgan päättää hetken mielijohteesta varastaa kaulakorun puodista, näpäyttääkseen töykeää myyjää, käynnistyykin sellainen tapahtumaketju, etteivät Morgan ja Nicky ole ollenkaan valmiita tulevaan höykytykseen. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi kahdeksan noin puolen tunnin jaksoa ja katsojana voi herkästi huomata tuijottaneensa useamman jakson putkeen.

Sarja on varsin hupaisa ja hauskinta antia on Nickyn ja Morganin hiertävä sisarussuhde. Kun kaksikon täytyy lähteä suorittamaan jotain tehtävää rikollisjärjestölle, yksi heistä keksii yleensä jonkinlaisen peitetarinan suojatakseen identiteettejään, antaen toiselle heistä mahdollisimman epäedustavan kuvauksen, mihin toisen on pakko lähteä mukaan, ettei homma mene mönkään. Hahmojen välinen sanailu naurattaa ja samalla ilmassa leijuu jännite, että mitä jos heille käy jotain ikävää. Hieman latteammaksi koin Linda-äidille kirjoitetun juonikuvion, mutta sillekin löytyy lopulta selkeämpi funktio kokonaiskuvasta. Toivon Big Mistakesin saavan jatkoa, koska näkisin erittäin mielelläni, mitä hahmoille tästä eteenpäin käy...

Tuotantokauden ohjaajat tanssahtelevat onnistuneesti komedian ja jännitteen välillä, tarjoten usein myös hermostuneita nauruja vaikeissa tilanteissa. Levyn ja Sennottin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee pakkaa oivallisesti, kiristäen päähahmojen vaikeaa paikkaa jaksojen edetessä. Big Mistakes on myös osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus pätevää ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänityöskentely on onnistunutta ja Nora Kroll-Rosenbaumin ja Peachesin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Big Mistakes, Yhdysvallat, 2026-, Not a Real Production Company

Arvostelu: Emilia Pérez (2024)

EMILIA PÉREZ

Ohjaus: Jacques Audiard

Pääosissa: Zoe Saldaña, Karla Sofía Gascón, Selena Gomez, Adriana Paz, Édgar Ramírez ja Mark Ivanir

Genre: musikaali, draama, rikos

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Emilia Pérez on Jacquas Audiardin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, joka pohjautuu löyhästi Boris Razonin kirjaan Écoute vuodelta 2018. Audiard suunnitteli työn alun perin oopperaksi ja kirjoittikin aluksi libretton, kunnes päätti muovata projektin elokuvaksi. Alun perin elokuva oli tarkoitus kuvata paikan päällä Meksikossa, mutta Audiard päätti lopulta, että leffa kuvattaisiin Ranskassa studioissa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja Emilia Pérez sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2024 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti tuomariston palkinnon ja parhaan naispääosan palkinnon. Festivaalien jälkeen elokuva on hissuksiin saanut kunnon teatterikierroksia maailmalla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin Emilia Pérezistä heti, kun kuulin sen erikoisesta premissistä. Kuitenkin kun elokuva voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan palkinnon, sen kontroversiaalisuuskin nousi tietoisuuteeni ja kävin katsomassa Emilia Pérezin uteliaana.

Meksikolainen asianajaja Rita Mora Castro saa yllättäen tehtäväkseen auttaa yhtä maan pahimmista kartellipomoista toteuttamaan unelmansa: hän haluaa korjata sukupuolensa naiseksi ja paeta rikollista elämää.

Sinisten ja vihreiden avaruusolentojen rooleista parhaiten tunnettu Zoe Saldaña voitti parhaan naissivuosan Golden Globe -palkinnon Emilia Pérezistä. Palkinto kummaksuttaa siinä mielessä, että Saldaña oli merkitty sivunäyttelijäksi, vaikka elokuvan nimestä huolimatta hän on eniten esillä ja lähes koko leffa esitetään hänen hahmonsa vinkkelistä. Hän olisikin ansainnut vähintään ehdokkuuden parhaasta naispääosasta. Saldaña näyttelee Rita Mora Castroa, asianajajaa, joka saa erikoisen työkeikan, josta maksettaisiin paremmin kuin mistään hänen varsinaisesta oikeusjutustaan. Saldaña heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla antaumuksella.

     Karla Sofía Gascón on historian ensimmäinen transnainen, joka on saanut parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden elokuvasta. Gascón näyttelee huumekartellin pomoa Manitasia, joka haluaa jättää rikollisen elämän taakseen ja toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa korjauttaa sukupuolensa naiseksi. Gascón on myös mainio roolissaan, tulkiten hyvin niin häikäilemätöntä kartellijohtajaa kuin toimenpiteiden jälkeen itse Emilia Péreziä. Hahmo on kuitenkin hieman köykäisesti kirjoitettu, aivan kuin elokuva tuumisi, että transnaisena tämä saisi aiemmat hirmutekonsa anteeksi, niin muiden meksikolaisten kuin katsojan silmissä.

     Elokuvassa nähdään myös laulaja Selena Gomez Manitasin vaimona Jessinä, Mark Ivanir professori Wassermanina, joka auttaa Manitasia/Emiliaa toimenpiteidensä kanssa, Adriana Paz kadonnutta miestään etsivänä Epifaníana ja Édgar Ramírez Jessin salarakkaana Gustavona. Gomez on pääkolmikon heikoin lenkki, mutta ajaa silti menevästi asiansa.

Enpä ole hetkeen nähnyt näin kontroversiaalia elokuvaa, joka jakaisi mielipiteitä näin rajusti. Festivaaleilla ja erilaisissa gaaloissa Emilia Pérez on ollut voitokas ja kriitikotkin ovat ympäri maailman lähes yksimielisesti kehuneet elokuvaa, monien valitessa leffan yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista. Sitten taas Meksikossa elokuva on haukuttu lyttyyn niin kriitikoiden kuin erityisesti kansan toimesta, jotka mieltävät leffan kuvauksen maastaan ja kansalaisistaan stereotyyppisenä ja jotka kokevat elokuvan tekevän maan ongelmista mautonta ja löysää viihdettä. Ohjaaja Audiardin kommentit siitä, ettei hän pahemmin vaivautunut tutustua Meksikon kulttuuriin ja että hän palkkasi muunmaalaisia näyttelijöitä, koska Meksikosta ei löydy hänen mukaansa tarpeeksi lahjakkaita esiintyjiä, olivat omiaan ruokkimaan suuttumusta. Myös iso osa transyhteisöstä on torjunut elokuvan, kokien sen olevan kömpelö ja haitallinen kuvaus siirtymisestä. Emilia Pérez onkin monien meksikolaisten ja HLBTQ+ -yhteisön jäsenten toimesta tuomittu valkoisten cis-ihmisten kuvaukseksi vähemmistöjen elämistä representaatiopisteiden saamiseksi. 

Inhoan yleensä nimitystä "Oscar-baitti", mutta kun Emilia Pérezistä huokuu, että se tehtiin eri akatemioille, jotka näkevät sen representaation pinnallisesti ja vain lähinnä keinona taputella itseään selkään, kun jakavat elokuvalle palkintoja, eikä nimenomaan niille ihmisille - meksikolaisille ja transyhteisölle - joita elokuva käsittelee, on vaikea keksiä parempaa nimitystä kuin "Oscar-baitti".

Ei Emilia Pérez mielestäni huono elokuva ole, se on vain yksi turhauttavimmista ja kyseenalaisimmista pitkään aikaan. Toisaalta elokuva sisältää todella väkeviä näyttelijäsuorituksia, minkä lisäksi paperilla sen premissi on kieltämättä omalaatuinen ja kiehtova. Elokuva kertoo huumekartellin pomosta, joka haluaa korjauttaa sukupuolensa naiseksi ja tämä kerrotaan vieläpä musikaalin kautta. Mukaan mahtuu pari erittäin mainiota biisiä. Meksikon korruptiota käsittelevä El Mal on sanoituksiltaan väkevä ja yleisesti todella tarttuva rallatus, joka vielä esitetään tyylikkään koreografian ja teknisen toteutuksen kera. Manitasin/Emilian pojan laulama Papa ikävästä isäänsä kohtaan on onnistuneen herkkä.

Mutta sitten taas toisaalta ohjaaja-käsikirjoittaja Jacques Audiard on selvästi haukannut aivan liian ison palan kakkua ja osa Emilia Pérezistä on todella tyylitajuton, oli kyse sitten ihan audiovisuaalisesta toteutuksesta tai siitä, kuinka elokuva käsittelee vaikeita aiheitaan. En yhtään ihmettele, että meksikolaiset ovat raivostuneet, kun leffa käsittelee näin huolimattomasti valtavaa ongelmaa, missä huumekartellien toimesta ihmisiä katoilee satapäisin joukoin. Entisenä huumekartellipomona Emilia on ollut vastuussa osasta näistä katoamisista ja kuolemista, ja leffan puolivälin paikkeilla hän päättää omantunnontuskissaan perustaa hyväntekeväisyysjärjestön, jonka tarkoitus on löytää näitä ihmisiä. Tämä juonikuvio jää totaalisesti puolitiehen ja koin itsekin mauttomaksi, kun kadonneiden omaiset pistetään lopussa hoilaamaan ylistyslaulua Emilialle, tietämättä tämän olleen alun perin merkittävä osa heidän tuskaansa.

Ja tästä päästäänkin elokuvan toiseen vaikeaan aiheeseen, jota Audiardilla ei ole kykyä käsitellä, eli tarinan transpuoleen. Sen lisäksi, että elokuva tuntuu toivovan, että katsoja antaisi Emilian entisen elämän syntejä anteeksi pelkän sukupuolenkorjauksen takia, on itse korjausprosessi esitetty tavalla, joka väkisinkin saa kohottelemaan kulmiaan. Laulusta La Vaginoplastia on ihan syystä muodostunut meemi, kun se typistää sukupuolenkorjauksen kiusallisesti sanoitettuun ja laulettuun kappaleeseen. Laulussa Rita matkustaa Bangkokiin kysymään lääkäriltä korjauksen proseduurista ja laulu menee jotakuinkin näin:

Lääkäri: "Miehestä naiseksi, vai naisesta mieheksi?"

Rita: "Miehestä naiseksi."

Lääkäri: "Eli peniksestä vaginaksi."

Tämän perään lääkäri ja potilaat vain toistelevat erilaisia leikkaustoimenpiteitä, samalla kun Rita toistelee "kyllä!" yhä vain innokkaammin.

Emilia Pérezin musikaalinumerotkin vaihtelevat tasoltaan todella rajusti, oli kyse laulamisesta, sanoituksesta tai teknisestä toteutuksesta. Jotkut biisit ovat vain tylsiä, toiset taas täysin tyylitajuttomia. Joidenkin aikana tuntuu siltä kuin Audiard yrittäisi parhaansa mukaan matkia räikeistä kohtauksistaan tunnettua Baz Luhrmannia. Esimerkiksi Gomezin osittain itse selfienä kuvaama ja sitten tönköllä tanssilla höystetty Bienvenida on kaikin puolin kökkö. Muukin tekninen toteutus ailahtelee läpi leffan. Tyylikkäiden kuvien vastapainona on heikkoa kameratyöskentelyä ja valaisunkin räikeydet ovat ajoittain häiritsevät. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta Manitasin maskeeraukset tekopartoineen kaikkineen eivät vakuuta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Emilia Pérez, 2024, Pathé, Canal+, Why Not Productions, Page 114, France 2 Cinéma, Saint Laurent, Logical Content Ventures, Les Films du Fleuve, Ciné+, OCS, France Télévisions, Casa Kafka Pictures, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge, Centre national du cinéma et de l'image animée (CNC)

Arvostelu: Schindlerin lista (Schindler's List - 1993)

SCHINDLERIN LISTA

SCHINDLER'S LIST

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Liam Neeson, Ben Kingsley, Ralph Fiennes, Caroline Goodall, Jonathan Sagall, Embeth Davidtz, Małgorzata Gebel, Mark Ivanir, Beatrice Macola, Andrzej Seweryn, Friedrich von Thun, Jerzy Nowak, Norbert Weisser, Albert Misak, Michael Gordon, Aldona Grochal, Uri Avrahami, Michael Schneider, Miri Fabian, Anna Mucha, Adi Nitzan, Jacek Wójcicki, Beata Paluch, Piotr Polk, Elina Löwensohn ja Oliwia Dąbrowska

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

"Whoever saves one life saves the world entire."

Schindler's List, eli suomalaisittain Schindlerin lista perustuu Thomas Keneallyn samannimiseen kirjaan (Schindler's Ark - 1982), joka taas pohjautuu tositapahtumiin Oskar Schindlerin yrityksestä auttaa vainottuja juutalaisia natsi-Saksan valloittamassa Puolassa. Yksi Schindlerin pelastamista juutalaisista, Poldek Pfefferberg halusi saada kerrottua tarinan pelastajastaan ja yrittikin saada tehtyä elokuvan Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa 1960-luvulla, mutta projekti ei edennyt. 1980-luvulla juutalaiseen perheeseen syntynyt Steven Spielberg sai Keneallyn kirjan käsiinsä ja kiinnostui sen tarinasta niin, että vakuutti Universal Picturesin hankkimaan sen elokuvaoikeudet. Spielberg kävi pitkiä keskusteluja Pfefferbergin kanssa leffaa suunnitellessaan, mutta koki silti, ettei ollut oikea ihminen itse ohjaamaan elokuvaa. Hän yritti saada Roman Polanskia ja Brian De Palmaa tekemään leffan, mutta he kieltäytyivät, jolloin Spielberg kääntyi Martin Scorsesen puoleen. Scorsese oli hetkellisesti kiinnitettynä elokuvan ohjaajaksi, mutta lopulta Spielberg päätti itse tehdä leffan. Itse Keneally palkattiin aluksi leffan kirjoittajaksi, mutta tekstistä tuli liian pitkä ja Kurt Luedtke sai tehtäväksi tiivistää käsikirjoitusta, mutta Luedtke luovutti kesken kaiken. Steven Zaillian otti lopulta vastuulleen filmin kirjoittamisen ja hänen tekstinsä kanssa kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1993, Spielbergin odotellessa toisen elokuvansa, Jurassic Parkin (1993) erikoistehosteiden valmistumista. Lopulta Schindlerin lista sai maailmanensi-iltansa 30. marraskuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka sai kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, puvustus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kolmetoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, lavastus, puvustus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miessivuosan, kuvauksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot. Itse katsoin Schindlerin listan vasta noin kymmenen vuotta sitten, kun isoäitini näytti sen minulle ja muistan, että minulle nousi korkea kuume elokuvan aikana, minkä takia minun piti katsoa se muutamassa osassa. Heikon olotilankin kanssa pidin elokuvaa todella hienona ja olen katsonut sen kerran uudestaan. Kun huomasin Schindlerin listan täyttävän nyt 30 vuotta, tiesin heti, että minun on katsottava ja arvosteltava elokuva sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1939 natsi-Saksa pakottaa Puolan juutalaiset muuttamaan maan suurkaupunkeihin valvotuille gettoalueille. Samaan aikaan Krakovaan saapuu natsipuolueeseen kuuluva ja rikkauksista haaveileva Oskar Schindler, joka perustaa keittiötarviketehtaan, jonka kautta hän ryhtyykin salaa auttamaan juutalaisia.

Liam Neeson tekee uransa hienoimman roolityön Oskar Schindlerinä, natsipuolueeseen kuuluvana miehenä, joka saapui toisen maailmansodan aikaan Puolan pääkaupunkiin Krakovaan, toiveenaan rikastua sodan keskellä. Hän perusti keittiötarvikkeita valmistavan tehtaan ja palkkasi sinne kaupungin juutalaisia töihin. Kun muut natsit näkivät tämän pelkkänä Schindlerin yrityksenä tahkota isoja rahoja juutalaisia hyödyntäen, todellisuudessa Schindler pyrki monin tavoin auttamaan juutalaisia, pistäen oman elämänsä suureen vaaraan. Neeson tulkitsee upeasti tätä monisävyistä henkilöä, jonka todelliset teot ja motiivit alkavat vähitellen aueta. On jopa aika sääli, että Neeson tekee nykyään pelkkiä tusinatoimintarainoja, kun Schindlerin lista osoitti, että hänellä on suurta potentiaalia myös vakavasti otettavana draamanäyttelijänä. Ei hän turhaan saanut useita parhaan miespääosan ehdokkuuksia eri gaaloissa Oskar Schindlerin roolista.

     Loistotyötä tekee myös muu näyttelijäkaarti - erityisesti Ben Kingsley Schindleriä avustavana juutalaismiehenä Itzhak Sterninä ja Ralph Fiennes inhottavana natsikomentaja Amon Göthinä. Kingsley tekee vaikuttavaa työtä todella pieninkin elein ja ilmein, kun taas Fiennes hyppää vimmalla sellaisen mulkvistin rooliin, että katsoja toivoo todella pian Göthin löytävän itsensä kaasukammiosta. Fiennes voittikin työllään parhaan miessivuosan BAFTA-palkinnon.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Caroline Goodall Schindlerin vaimona Emilienä, sekä muun muassa Jonathan Sagall, Embeth Davidtz, Małgorzata Gebel, Jerzy Nowak, Albert Misak, Michael Gordon, Aldona Grochal, Uri Avrahami, Michael Schneider, Miri Fabian, Anna Mucha, Adi Nitzan, Jacek Wójcicki, Beata Paluch, Piotr Polk, Elina Löwensohn ja Oliwia Dąbrowska juutalaisina, joita elokuvan aikana seurataan, Sagallin näytellessä Poldek Pfefferbergiä, joka yritti tosiaan jo 1960-luvulla saada tehtyä elokuvan Oskar Schindleristä.

Vaikka Steven Spielbergin ohjaustöihin kuuluu useita aivan fantastisia elokuvia, kuten Tappajahai (Jaws - 1975), alkuperäinen Indiana Jones -trilogia (1981-1989), E.T. The Extra-Terrestrial (1982), Jurassic Park ja Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998), Schindlerin lista taitaa jopa olla Spielbergin paras filmi. Kyseessä on sydäntä särkevä mestariteos, jonka katselu ei todellakaan ole helppo kokemus, mutta jonka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Elokuva pistää katsojansa tiukille esimerkiksi todella pitkässä osiossaan, jossa natsi-Saksa päättää tuhota Krakovan juutalaisgeton ja pakottaa juutalaiset junilla keskitysleireille. Osio oli alun perin lyhyempi, mutta Spielberg halusi pidentää sitä, todella näyttääkseen, millaisiin barbaarimaisiin tekoihin natsit syyllistyivät tätä ihmisryhmää tuhotessaan. Todellisuus oli vielä hirviömäisempää, eikä Spielberg halunnut kaunistella sitä. Katsoja ei voi muuta kuin suu auki tuijottaa epäuskoisena ja epätoivoisena tuhoa ja teloitusta. Jos se ei vielä riitä kyynelhanojen avautumiseen, niin se tapahtuu, kun muuten mustavalkoisessa leffassa pieni, viaton tyttö kävelee punaisessa takissaan kaaoksen ja hävityksen keskellä.

Itkun pidättelyä onkin tiedossa sen jälkeen kaiken aikaa ja katsoja pistetään sellaisen tunnemyllerryksen valtaan, että lopputekstien alkaessa voi kestää pidempikin hetki kerätä itsensä ja toipua kokemastaan. Sillä Schindlerin lista todella on kokemus. Ei miellyttävä sellainen, mutta sitä katsoessa todella tuntuu silti, että nyt on kokemassa jotain suurempaa kuin pelkän leffan. Kaiken hirvittävyyden, epätoivon, tuskan, kuoleman ja ahdistuksen keskellä elokuvasta löytyy onneksi kauneutta ja toivoa. Esimerkiksi kohtaus, jossa keskitysleirillä juutalaiset juhlistavat salaa kahden vangin häitä saa katsojan herkistymään kyyneliin täysin toisella tavalla. Kurjuuden keskeltäkin löytyy rakkautta. Schindlerin lista pitää myös sisällään yhden elokuvahistorian hienoimmista finaaleista. Viimeistä varttia seuratessa katsojan on ihan turha yrittää vastustella painostavaa tunnekuohua.

Kestoa Schindlerin listalla on jopa kolme tuntia ja viisitoista minuuttia. Vaikka elokuva kyllä tuntuu pitkältä, on tarina niin vangitseva, ettei pitkä kesto todellakaan haittaa. Lyhyempänä lopputulos olisi luultavasti kiirehditty, mutta näin elokuva saa rauhan kertoa ja antaa painoarvoa monille hetkille. Erityisen vaikuttavia ovat muutamat kerrat, kun leffassa leikataan ristiin useampien, samanaikaisesti tapahtuvien kohtausten välillä, jotka ovat tilanteina täysin erilaisia toisistaan. Elokuva on muutenkin esimerkillisen hienosti rakennettu ja vaikea kertomus soljuu eteenpäin todella luontevasti. Steven Spielberg pelkäsi täysin turhaan, että hän olisi väärä ohjaaja elokuvaan tai että hän ei olisi tarpeeksi kypsä tekemään tällaista filmiä. Schindlerin listan teko oli kuitenkin Spielbergille niin rankka kokemus, että hänen seuraavaa elokuvaansa, Kadonnut maailma - Jurassic Parkia (The Lost World: Jurassic Park - 1997) piti odottaa muutamakin vuosi.

Spielbergin ohjaus on kertakaikkisen erinomaista läpi elokuvan. Hän kohtelee jokaista kohtausta äärimmäisen tärkeänä, eikä missään kohtaa mene siitä, mistä aita on matalin - luultavasti tietäessään tekevänsä kenties uransa merkittävintä filmiä. Häntä ei pelota pistää katsojaa ahtaalle epämiellyttävien kohtausten kanssa. Omalla tavallaan Schindlerin lista on jopa pelottavampi elokuva kaikessa piinaavuudessaan kuin Spielbergin Tappajahai, joka aiheutti minulle pitkään painajaisia katsottuani sen liian nuorena. Spielberg voittikin täysin ansaitusti parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon tällä filmillä. Myös Steven Zaillianin riipaiseva käsikirjoitus ansaitsi pystinsä. Zaillianin teksti on pitkä, mutta se pitää sisällään tarkkaan työstettyjä osioita ja koukuttavia keskusteluja, sekä psykologista pohdintaa siitä, miten ihminen voikaan toimia näin? Miten ihminen voi sortaa toisia tällä tavalla ja miten ihminen voi uhrata kaikkensa auttaakseen sorrettuja?

Elokuva on teknisiltä ansioiltaankin huikea. Kuvauksen ja lavastuksen Oscar-palkinnot menivät myös oikeaan osoitteeseen. Leffa on visuaalisesti häikäisevän hieno kaikkien karmeuksiensakin kanssa, joita ruudulla tapahtuu. Kuvaus on tarkkaa ja mukana on useita vangitsevan pitkiä otoksia. Päätös tehdä elokuva mustavalkoisena oli oikea. Värittömyys kuvastaa elokuvan lohduttomuutta ja siksi aiemmin mainittu punatakkinen tyttö onkin sitä voimakkaampi näky. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi ovat tehneet hienoa työtä herättäessään tätä aikakautta takaisin eloon valkokankaille, joskin ei varmasti ole ollut helppoa hommaa tehdä mitään keskitysleireihin liittyvää. Erikoistehosteet ovat myös mainiot ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka voitti Schindlerin listasta jopa viidennen Oscar-palkintonsa - jälleen täysin ansaitusti. Williamsin musiikit vain vahvistavat tunnelmaa. Hänen säveltämänsä herkkä tunnusmusiikki Itzhak Perlmanin viulunsoiton kera herättää jo itsessään monenlaisia tuntemuksia. Lapsikuoron laulama Oyfn Pripetshik on riipaiseva valinta säestämään pitkää osiota, jossa natsit tuhoavat juutalaisgettoa.

Yhteenveto: Schindlerin lista on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kyseessä on riipaiseva mestariteos, joka jokaisen pitäisi katsoa edes kerran elämänsä aikana. Steven Spielberg ei päästä katsojaansa helpolla, vaan hän on luonut useita aivan järkyttäviä kohtauksia, joissa natsien hirviömäisyyttä ei kaunistella tippaakaan. Läpi filmin katsojan on vaikea pidätellä kyyneleitä ja viimeistään viimeisen vartin aikana murtuminen on taattua. Elokuva ei ole kuitenkaan vain kurjuuksissa vellomista, vaan se sisältää myös joitain todella kauniita ja toiveikkaita hetkiä, jotka herkistävät katsojan täysin toisesta syystä. Yli kolmen tunnin kesto on pitkä, muttei silti sekuntiakaan liian pitkä. Tarinaan jää täysin koukkuun ja katsojan on pakko nähdä, miten lopuksi käy. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin lahjakas, Liam Neesonin tarjotessa uransa parhaan roolityön Oskar Schindlerinä. Ralph Fiennes on hyytävä natsikomentaja Göthinä ja Ben Kingsley vakuuttaa Itzhakina. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on erinomainen ja kaiken kruunaa John Williamsin surumielinen ja kaunis musiikki. Schindlerin lista on kiistaton, sydäntä särkevä mestariteos ja 30-vuotisjuhla on mitä parhain syy katsoa elokuva, jos se on jostain syystä jäänyt aiemmin näkemättä tai sitten katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisikin katsonut jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Schindler's List, 1993, Universal Pictures, Amblin Entertainment