Arvostelu: Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns - 2018)

MAIJA POPPASEN PALUU

MARY POPPINS RETURNS

Ohjaus: Rob Marshall
Pääosissa: Emily Blunt, Lin-Manuel Miranda, Ben Whishaw, Emily Mortimer, Joel Dawson, Pixie Davis, Nathanael Saleh, Julie Walters, Colin Firth, Jeremy Swift, Kobna Holdbrook-Smith, David Warner, Jim Norton, Meryl Streep, Angela Lansbury ja Dick Van Dyke
Genre: fantasia, musikaali
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 7

P. L. Traversin lastensatuihin (1934-1988) perustuva Walt Disneyn elokuva Maija Poppanen (Mary Poppins - 1964) oli jättimäinen kriitikoiden ylistämä menestys, mikä oli ehdolla jopa kolmestatoista Oscar-palkinnosta ja mikä on vuosien varrella noussut musikaaliklassikoksi. Travers itse ei kuitenkaan pitänyt leffasta, vaan piti sitä häväistyksenä kirjojaan kohtaan ja laati jopa testamenttiinsä, ettei Disney saisi enää tehdä elokuvasovituksia hänen kirjoistaan. Disney yritti vuosikausia suostutella Traversia, jotta tämä antaisi yhtiön tehdä jatko-osan, mutta tämä kieltäytyi joka kerta. Sen sijaan Disney tekikin elokuvan Maija Poppasen vaikeasta tuotannosta nimeltä Saving Mr. Banks (2013). Vuonna 1996 Travers menehtyi ja hänen kirjojensa oikeudet siirtyivät perikunnalle. Lopulta 2000-luvulla Disney sai perikunnan hyväksynnän tehdä jatkoa leffalle ja uuden Maija Poppanen -elokuvan tuotanto lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja nyt Maija Poppasen paluu saa vihdoin ensi-iltansa, 54 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen. Itse en erityisemmin innostunut, kun kuulin leffan olevan tekeillä, sillä tiesin, ettei kirjailija Travers olisi halunnut sitä. Kiinnostukseni heräsi vasta viikkoa ennen kuin näin filmin sen lehdistönäytöksessä, kun katsoin alkuperäisen Maija Poppasen uudestaan ja pidin sitä erinomaisena teoksena. Lisäksi Maija Poppasen paluu sai neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva), joten menin sittenkin ihan positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Maija Poppanen!

Mikko ja Anna Pankki ovat kasvaneet aikuisiksi, ja Mikko on saanut omia lapsia. Kuitenkin kun suuren laman aikana Mikon rahat loppuvat ja hänen taloaan uhkaa ulosmittaus, paikalle saapuu Maija Poppanen auttamaan Pankin perhettä jälleen kerran.

Tällä kertaa nimikkoroolissa Maija Poppasena nähdään Emily Blunt, joka omaksuu klassisen roolin heti ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien. Blunt on ottanut vaikutteita alkuperäisestä Poppasesta, Julie Andrewsista, mutta tuo mukaan paljon omaakin. Bluntin Poppanen on tiukempi ollessaan napakka ja hymyileväisempi ollessaan hyvällä tuulella. Hahmo ei kuitenkaan tunnu muuttuvan liikaa, vaikka hän käyttäytyy eri tilanteissa eri tavoin. Joka kohtauksessa Blunt onnistuu katseellaan viestimään mystisyyttä ja taianomaisuutta, mitä hahmo vaatiikin. Hän on erinomainen valinta uudeksi Maija Poppaseksi ja show kuuluu jatkuvasti Bluntille, vaikka hän olisi joissain kohtauksissa taka-alalla.
     Mikko ja Anna Pankki eivät enää ole sinisilmäisiä lapsia, vaan aikuisia, joilla on erilaiset murheet kuin ensimmäisessä osassa. Ben Whishaw'n näyttelemä Mikko kärsii rahaongelmista, minkä lisäksi hänelle on käynyt iso tragedia alle vuosi sitten, mikä tekee elämästä entistäkin hankalampaa. Siksi hän tarvitsee siskonsa Annan (Emily Mortimer) apua, jotta saisi asiat hoidettua. Annalle on luotu oma sivujuonensa, missä hän toimii äitinsä tavoin aktivistina, mutta hän puhuu naisten oikeuksien sijaan työväen asialla. Hahmon juonikuvio on harmillisen kömpelösti liitetty mukaan, mutta on ihan hyvä, ettei Annasta ole tehty täysin sivustakatsojaa. Whishaw ja Mortimer ovat tuttuun tapaansa hyviä, vaikkakin välillä hieman ärsyttää, että tekijät ovat kirjoittaneet Mikosta lähes isänsä kaltaisen.

Mikolla on kolme lasta: Anniina (Pixie Davis), Jussi (Nathanael Saleh) ja Tuure (Joel Dawson). Anniina on fiksu, Jussi yrittää olla aikuismainen ja Tuure on seikkailunhaluinen pikkupoika, joka innostuu Maija Poppasesta suunnattoman paljon. Tuure nouseekin helposti suosikiksi lapsihahmoista, sillä katsojana voi ymmärtää hänen intonsa ja katsoa samalla vanhempia sisaruksia pahasti, kun he eivät usko taikuuteen. Anniina ja Jussi eivät hahmoina ole erityisen kiinnostavia, mutta kolmikkona lapsista on saatu toimivia ja Davis, Saleh ja Dawson ovat kelpo valinnat osiinsa, vaikka jokaiselta heikompikin hetkensä löytyy.
     Lasten lisäksi tärkeänä uutena hahmona esitellään Lin-Manuel Mirandan näyttelemä Jaakko, joka korvaa edellisen leffan Dick Van Dyken esittämän monitoimimies Pertun Maija Poppasen tuttavana. Jaakko toimi lapsena Pertun apulaisena ja on nyt töissä katulamppujen sytyttäjänä. Hahmo on ihan menevä tapaus, mutta hän tuntuu liian usein pelkältä "uudelta Pertulta", sillä Jaakko on monin tavoin hyvin samanlainen hahmo. Mirandasta kuitenkin puuttuu Van Dyken veikeys ja hassuttelun jalo taito, minkä vuoksi hän ei tee kovin kummoista vaikutusta.
     Elokuvassa nähdään myös mahtava Julie Walters Mikon kodinhoitaja Ellinä, loistava Colin Firth pankinjohtaja Vilkkinä, Jeremy Swift ja Kobna Holdbrook-Smith hänen assistentteinä, sekä legendaarinen Meryl Streep hassussa roolissa Maija Poppasen kummallisena sukulaisena. Mukana on lisäksi alkuperäisestä elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten naapurissa asuva amiraali Poiju, jota esittää tässä leffassa David Warner.

Yksi parhaista asioista Maija Poppasen paluussa on, ettei se ole mikään rahan perässä tehty turhake, vaan leffasta huokuu tekijöiden rakkaus alkuperäistä elokuvaa kohtaan. Tämä ei tosin tarkoita, että elokuvaa olisi tarvinnut tehdä - alkuperäinenhän pärjää täysin hyvin yksinään klassikkoasemansa kanssa - mutta tämän päivän jatko-osien, esiosien, uudelleenfilmatisointien sun muiden maailmassa ei ole mikään ihme, että Maija Poppanen on palannut valkokankaille... vaikkei kirjailija Travers olisi sitä hyväksynytkään. Elokuvana Maija Poppasen paluu on hyvä. Ei mikään ihmeellinen, eikä mitenkään alkuperäisen tasoinen, mutta kukapa sitä olisi odottanutkaan? En ainakaan minä. Leffassa on selkeitä hyviä asioita, kuten tuttu taianomaisuus, joitain todella hyviä asioita, kuten Emily Blunt, sekä yksi aivan mahtava kohtaus, missä yhdistellään oikeita näyttelijöitä ja piirrosanimaatiota. Kohtauksen musikaalinumero "A Cover is Not the Book" on mielestäni leffan paras, minkä lisäksi kohtaus sai minut ikävöimään vanhoja kunnon käsin piirrettyjä animaatioita. Minä siis rakastan kyllä tietokoneanimaatiota, mutta olen silti jo pidemmän aikaa toivonut Disneyltä uutta piirrosanimaatiota ja tämän leffan jälkeen toivon sitä entistä enemmän.

Itse tarina ei kuitenkaan ole mikään erityinen tällä kertaa. On viihdyttävää ja hauskaa seurata, kun Maija Poppanen vie lapsia erilaisiin seikkailuihin, mutta taustalla kulkeva syvällisempi tarina ei ole kovin kiinnostava. Se tuntuu jopa laimennetulta versiolta alkuperäisen elokuvan tarinasta, minkä takia hieman harmittaa, ettei yli 50 vuoden jälkeen ole keksitty täysin uudenlaista kertomusta. Leffa ei onneksi kuitenkaan täysin luota nostalgiaan ja viittaukset alkuperäiseen osaan eivät ole liian massivisia, vaan enemmänkin nopeita näyttäytymisiä ja repliikkejä siellä täällä. Yhdellä tapaa elokuva kuitenkin onnistuu yhdistymään alkuperäiseen osaan yllättävänkin nokkelasti. Silti rahaongelmiin liittyvä tarina ei tavoita katsojaa toivotulla tavalla. Vaikka on ihan koskettavaa, kuinka lapset yrittävät ratkaista Mikko-isänsä huolet, eivät jatkuvat seikkailut luo tunnetta siitä, että kodin pelastamisella olisi oikea kiire. Lisäksi tarinan pääroisto on kehnosti luotu, eikä hahmoa kykene pelastamaan edes hänen erinomainen näyttelijänsä.

Alkuperäisen elokuvan tavoin Maija Poppasen paluu on tietty musikaali. Harmillisesti (vaikkakin aika odotetusti) yksikään uusi laulu ei nouse vanhojen klassikoiden tasolle, vaikka mukaan mahtuu meneviä kipaleita, kuten aiemmin mainitsemani "A Cover is Not the Book". "(Underneath the) Lovely London Sky" on mukava tapa aloittaa leffa ja sen jälkeen hulluttelulaulu "Can You Imagine That?" ja hieman liikuttava "The Place Where Lost Things Go" kestävät kuuntelua kotonakin, ilman että elokuva pyörii taustalla. Eritoten pidän jälkimmäisen laulun kohdasta, jossa Poppanen toteaa, ettei mikään ole poissa ikuisesti, ainoastaan poissa paikoiltaan. Leffaan mahtuu toki välittömästi unohdettavia täytebiisejä, mutta jokainen toimii kelvollisesti elokuvan aikana. Musikaalinumerot eivät tunnu liian pitkiltä ja niihin ujutetut tanssihetket ovat veikeää katseltavaa. "Nowhere to Go But Up" huipentaa elokuvan hyvin. Se jättää mukavan olon siitä, mitä on juuri katsonut, muttei kuitenkaan herätä minkäänlaista halua nähdä kolmatta Maija Poppanen -leffaa.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, jonka aiempiin töihin kuuluvat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Chicago-musikaali (2002), sekä Disneyn Into the Woods (2014), mikä vasta olikin täynnä lauluja. Marshall taitaakin musikaaliosuudet erittäin mainiosti ja onkin siis nappivalinta tämän filmin ohjaajaksi. Marshallin ongelmaksi vain koituu, ettei David Mageen käsikirjoitus ole ihmeellinen. Magee ei ole onnistunut luomaan erityisen kiinnostavaa kertomusta, vaan on päätynyt kopioimaan alkuperäisen elokuvan ikonisiksi muodostuneita asioita. Maija Poppasen paluu on kuitenkin hienosti kuvattu leffa. Mukana on useita kauniita otoksia, joita vahvistavat näyttävät efektit, tyylikäs värimäärittely, loistokkaasti luodut lavasteet ja taidolla työstetyt asut. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuvassa ole paljoa tyhjäkäyntiä. Äänimaailma on oivasti rakennettu ja Marc Shaiman on säveltänyt kelpo musiikkeja luomaan tunnelmaa. Shaiman yhdistelee tietty alkuperäisen elokuvan sävelmiä omaan työhönsä, mutta on onneksi käsikirjoittajaa enemmän pyrkinyt luomaan jotain omaa.

Yhteenveto: Maija Poppasen paluu on kelpo (mutta hieman tarpeeton) jatko-osa alkuperäiselle musikaaliklassikolle, vaikkei koskaan pääse lähellekään samaa tasoa. Elokuvan tarina ei ole kummoinen, vaan se tuntuu välillä jopa liiankin samalta kuin alkuperäisen teoksen kertomus. Mikon rahahuolista voisi saada irti paljon kiinnostavamman juonen ja pahiksen olisi voinut kirjoittaa huomattavasti paremmin, mutta jo tällaisenaan leffa pitää katsojan kiinnostuksen yllä loppuun asti. Mielenkiinnon pysymistä tosin auttaa paljon erittäin mainio roolisuoritus Emily Bluntilta, viihdyttävät musikaalinumerot ja upeat animaatiot. Käsin piirretty animaatiokohtaus saa tosissaan toivomaan, että Disney tekisi joskus muutakin kuin tietokoneanimaatioita. "A Cover is Not the Book" -hoilotus jäi itselleni leffan tähtihetkeksi ja sitä laulua kuuntelee mielellään ihan yksittäisenä kappaleena. Kovin muistettava teos Maija Poppasen paluu ei ole, mutta sen katsoo täysin sujuvasti ainakin kerran, eikä epäilijöiden tarvitse pelätä, sillä filmi ei tietenkään voi pilata alkuperäistä klassikkoa. Elokuvavuoden huipentajana Maija Poppasen paluu toimii oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mary Poppins Returns, 2018, Walt Disney Pictures, Lucamar Productions, Marc Platt Productions

Arvostelu: The Grinch (2018)

THE GRINCH

Ohjaus: Yarrow Cheney ja Scott Mosier
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Cameron Seely, Rashida Jones, Kenan Thompson, Tristan O'Hare, Angela Lansbury ja Pharrell Williams
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

The Grinch perustuu Dr. Seussin kirjaan "How the Grinch Stole Christmas!" vuodelta 1957. Vuonna 1966 kirjan pohjalta tehtiin samanniminen lyhytanimaatio, joka oli erittäin suosittu amerikkalaisten lasten keskuudessa. Lähes 40 vuotta myöhemmin, vuonna 2000 Grinch-hahmo tuotiin valkokankaille Jim Carreyn esittämänä elokuvassa The Grinch (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas). 2013 Illumination Entertainment -animaatioyhtiö ilmoitti tekevänsä uuden filmatisoinnin Dr. Seussin kirjasta, sillä yhtiö oli tehnyt leffan jo yhdestä kirjailijan teoksesta, Loraxin (Dr. Seuss' The Lorax - 2012). Elokuvan työstäminen lähti käyntiin ja nyt uusi The Grinch on saanut ensi-iltansa. Itse en ole koskaan lukenut Dr. Seussin kirjaa tai katsonut vuoden 1966 lyhytanimaatiota, mutta pidän oudolla tavalla todella paljon Carreyn The Grinchistä. Sen yliampuvuus ja ällövärikkyys sopii täydellisesti jouluun, minkä lisäksi siitä löytyy yllättävänkin julmia vitsejä. Kun kuulin, että Illumination-yhtiö tekisi uuden filmin hahmosta, en erityisemmin pitänyt ajatuksesta, sillä en oikein välitä yhtiön supersuositusta Itse ilkimys -leffasarjasta (2010-). Sain kuitenkin hieman toivoa leffan onnistumiseen, kun huomasin, että yhtiön uudemmat animaatiot Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) ja Sing (2016) olivatkin erittäin hyviä teoksia. The Grinch ei kuitenkaan saanut kovin lämmintä vastaanottoa kriitikoilta tai katsojilta, joten menin hyvin varautunein mielin katsomaan sen.

Huu-kylän asukkaat valmistautuvat innokkaasti joulunviettoon, mutta korkealla vuorella asuva Grinch ei voi sietää koko joulua. Hän keksiikin ilkikurisen juonen pilatakseen kyläläisten juhlan.

Benedict Cumberbatch ääninäyttelee Grinchiä, vihreää ja ilkikurista tyyppiä, joka inhoaa joulua ja kaikkia sitä viettäviä. Grinch pitää yksinäisyydestä ja masentavista asioista, eikä hän voi sietää iloisia lauluja ja sukujuhlia. Kuitenkin jo leffan alkupäässä käy selville, että jokin Grinchin menneisyydessä on johtanut tällaiseen tilanteeseen ja vähän väliä elokuvan aikana nähdään, kuinka Grinch pysähtyy hetkeksi miettimään tekojaan. Näin hahmosta pyritään saamaan pidettävä myös jouluintoilijoiden keskuudessa. Eikä Grinch ole täysin yksin, sillä hänellä on kaverinaan koira Max, jota Grinch yrittää saada mukaansa pahoihin suunnitelmiinsa. Cumberbatchin ääni sopii erinomaisesti hahmolle, etenkin kaikista ilkeimmissä kohdissa, jolloin Cumberbatch pääsee leikittelemään häijyllä äänellään.
     Muita hahmoja leffassa ovat pieni huu-tyttö Cindy Lou (Cameron Seely), hänen hellä äitinsä Donna (Rashida Jones), joulusta intoileva herra Pikkelsbaum (Kenan Thompson), Huu-kylän pormestari (Angela Lansbury), sekä Cindy Loun paras kaveri Ruupertti (Tristan O'Hare). Pidin siitä, että Cindy Loulle on keksitty täysin erilainen juonikuvio kuin Carreyn The Grinchissä, mikä tuo jotain uutta vanhaan tarinaan. On vain harmi, ettei tämä juonikuvio ole erityisen kiinnostava, eikä ole myöskään itse Cindy Lou. Hahmon tarina tuntuu lähinnä venyttävän leffan kestoa puolentoista tunnin mittaan, kun pelkän Grinchin puuhailut eivät siihen riitä. Tarinan kertojana kuullaan Pharrell Williams, jolle on kirjoitettu Dr. Seussin teksteiltä kuulostavia riimisanaleikkejä, jotka eivät ole kuitenkaan läheskään niin hauskoja kuin kirjoittajat ovat selkeästi luulleet.

Yllättävää kyllä, pidin uudesta The Grinchistä enemmän kuin etukäteen ajattelin. Toisaalta en odottanut elokuvalta kovin paljon, joten odotusteni ylittäminen oli aika helppo saavutus. Ylitys ei myöskään tapahtunut kovin isosti, vaan vaikka pidin elokuvasta enemmän kuin luulin, on se silti vain ihan kiva. Jos Cindy Loun tylsähkön sivutarinan poistaisi leffasta ja se keskittyisi täysillä Grinchiin ja hänen hölmöilyihin ja ilkeilyihin, olisi filmi heti paljon parempi. Grinchin ollessa ruudulla pidin elokuvaa mainiona jouluanimaationa, joka saa katsojan mukavasti juhlamielelle, ja Huu-kyläläisten koristellessa kyläänsä, tekisi itsekin mieli mennä pistämään koti täyteen joulukoristeita. Grinchin negatiivisesta ajattelutavasta huolimatta leffasta löytyy lämmintä henkeä ja tunnelmaa. Elokuva on myös hauskempi kuin ajattelin. Trailerien vitsit eivät erityisemmin naurattaneet, mutta itse leffa sai minut onneksi hekottelemaan muutamaankin otteeseen. Useat vitsit perustuvat siihen, että Grinchiä sattuu, mikä naurattaa varmasti yhtä lailla sekä lapsia että aikuisia. Vanhemmilla tämä huumori luultavasti vanhenee nopeammin kuin lasten mielestä.

The Grinch onkin selvästi enemmän lasten makuun tehty kuin aikuisten. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Onhan se hienoa, että lapsille on tehty tällainen jouluhassuttelu, minkä aikuisetkin voivat sujuvasti katsoa. Kyseessä on huomattavasti silotellumpi leffa kuin Jim Carreyn The Grinch, missä Grinch söi jätteitä ja lasinsiruja, ja puhui itselleen todella psykoottisin tavoin. Carreyn versio on myös karmivampi ilmestys ja veikkaisin että nykypäivänä, kun monet vanhemmat haluavat suojella lapsiaan kaikelta vähänkin traumatisoivalta, Carreyn leffa ei ole enää sopiva lapsille. Animaatioyhtiöt eivät uskalla ottaa samalla lailla riskejä ja tehdä synkempää materiaalia, vaan elokuvista pitää tehdä hieman pumpulimaisia, jotta ne eivät varmasti loukkaa ketään. Tämä uusi The Grinch onkin täysin harmiton ja siinä mielessä kaikille sopiva filmi. Tarina kulkee nopealla temmolla eteenpäin, jottei lapsilla varmasti ole tylsää ja siihen on saatu hyvää sanomaa siitä, ettei joulu ole vain lahjoja, mikä on tärkeä opetus lapsille. Max ja eräs poro tuovat mukaan söpöyttä, muttei kuitenkaan ärsyttävällä tavalla, vaan niin että aikuinenkin saattaa ostaa itselleen jommankumman pehmoleluna unikaverikseen.

Ehdottomasti parasta elokuvassa on sen animaatiojälki. Filmi on visuaalisesti todella hieno. Hahmot ovat oivallisen karikatyyrimaisia ja upeana yksityiskohtana voi huomata, että kaikkien naamaa peittää pieni karvakerros. Grinchin turkin yksittäiset karvat erottuvat selvästi, minkä lisäksi Huu-kylän näyttävä jouluilme on jopa kaunista katseltavaa. Koristeita on lisätty ympäri kylää ja kaukaa katsottuna yksityiskohtien määrä on järjetön. Harmi vain, ettei Michael LeSieurin ja Tommy Swerdlowin käsikirjoitus yllä läheskään samoihin sfääreihin. Kaksikko on työstänyt todella kiltin tarinan häijyine puolineen, mutta he ovat kokeneet suuria vaikeuksia keksiessään Cindy Loulle uutta juonikuviota, jolloin se todella tuntuu väkisin mukaan tungetulta. Kirjoittajat myös kiirehtivät liikaa ja ratkaisevat lopun liian helposti. Ohjaajakaksikko Scott Mosier ja Yarrow Cheney tekevät kuitenkin kelpo työtä tunnelman ja hauskuuttamisen kanssa. Äänimaailma on hyvin luotu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit ovat mainiot. Tyler, the Creatorin versio "You're a Mean One, Mr. Grinch" -kappaleesta on yllättävän toimiva, vaikkakin itseäni häiritsi hieman, että siinä lauletaan Grinchin inhottavan kellertävistä hampaista, vaikka ne ovat oikeasti kiiltävän puhtaat ja valkoiset.

Ennen The Grinchin alkua elokuvateattereissa näytetään lyhytelokuva "Yellow is the New Black", missä seikkailevat tietty Illumination-yhtiön suosikkiveijarit, eli minionit. Itse en erityisemmin välitä näistä keltaisista siansaksaa hölöttävistä urpohahmoista, mutta lyhäristä löytyy muutama ihan hassu hetki. Lapset varmasti nauttivat pätkästä enemmän kuin aikuiset, jotka hörähtävät lähinnä nokkelalle otsikolle.

Yhteenveto: The Grinch on ihan kiva joululeffa, mikä tarjoaa varmasti riemua perheen pienimmille. Asioita on siloteltu aiempiin versioihin nähden, jottei elokuva varmasti loukkaa tai traumatisoi ketään. Psykopaattimörököllin sijaan Grinch on lähinnä vain äksy ja ilkikurinen vihreä ukko. Benedict Cumberbatchin ääni sopii erittäin hyvin nimikkohahmolle ja hän leikittelee häijyissä kohdissa oivallisesti. Grinchin suunnittelemista ja sekoilemista katsoisi mielellään koko puolentoista tunnin ajan ja kyseessä olisikin luultavasti parempi teos, jos Cindy Loun ja hänen tylsän sivujuonensa poistaisi kokonaan. Visuaalisesti kyseessä on todella näyttävä teos hienojen yksityiskohtiensa ja ihanan värikkyytensä ansiosta. Käsikirjoitusta olisi voinut vielä hioa, etenkin loppupäästä, mutta muuten The Grinch on oikein passeli valinta perheen yhteiseen joululeffahetkeen. Aikuiset ilahtuvat muutamasta hassusta vitsistä, mutta suurinta riemua tuottaa luultavasti nähdä, kuinka hauskaa lapsilla on. Viekää siis lapsenne katsomaan The Grinch ennen joulua ja juhlamieli on taattu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Grinch, 2018, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Perfect World Pictures

Arvostelu: Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991)

KAUNOTAR JA HIRVIÖ

BEAUTY AND THE BEAST

Ohjaus: Gary Trousdale ja Kirk Wise
Pääosissa: Paige O'Hara, Robby Benson, Richard White, Rex Everhart, Angela Lansbury, Jerry Orbach, David Ogden Stiers, Bradley Pierce ja Jesse Corti
Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia / Extended Version: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Beauty and the Beast, eli suomalaisittain Kaunotar ja hirviö on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 30. osa. Elokuva perustuu Jeanne-Marie Leprince du Beaumontin kirjaan "La Belle et la Bête" vuodelta 1756, mikä on lyhennetty versio Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuven samannimisestä sadusta vuodelta 1740. Jo 1930-luvulla Walt Disney suunnitteli sadun kääntämistä piirrosanimaation muotoon, mutta se projekti ei vain lähtenyt liikkeelle. Vasta 1980-luvun lopulla studio päätti kokeilla tarinaa uudestaan ja elokuvan teko alkoi vihdoin. Kaunotar ja hirviö ilmestyi vuonna 1991 ja se oli suuri hitti, jota kriitikotkin ylistivät. Sitä ylistettiin itse asiassa jopa niin paljon, että se oli ensimmäinen animaatio, joka sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden! Nykyään kyseessä onkin yksi Disneyn rakastetuimmista teoksista. Itse näin Kaunottaren ja hirviön ensimmäistä kertaa kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana ja muistaakseni vielä kahtena päivänä peräkkäin. Kesti kuitenkin monta vuotta, ennen kuin näin elokuvan jälleen, mikä tapahtui viime vuonna syntymäpäivänäni, eli niin ikään "prinsessapäivänäni". Blu-rayn sain haltuuni jouluna ja nyt tuntui, että oli aika katsoa elokuva uudestaan.

Keksijä Maurice lähtee tiedemessuille esittelemään uusinta keksintöään, mutta matkalla hän eksyy salaperäiseen linnaan, missä asuva Hirviö vangitsee hänet. Keksijän tytär Belle lähtee etsimään isäänsä ja saa sovittua Hirviön kanssa, että Maurice voi päästä vapaaksi, kunhan Belle pysyy ikuisesti Hirviön vankina. Linnassa Belle alkaa ymmärtämään, keitä linnan asukit oikeasti ovatkaan ja että heille on asetettu kaamea kirous, jonka Belle saattaa kyetä rikkomaan...

Elokuvan pääosassa nähdään kaunotar, eli Belle, joka on kunnon lukutoukka, mikä herättää vahvaa kummastusta kyläläisissä. Monet pitävät häntä outona, mutta Belleä tämä ei vaikuta kiinnostavan. Bellen äänenä kuullaan Paige O'Hara, joka vetää roolin erittäin hyvin. Hahmosta kiinnostuu heti alussa ja hän on hyvä roolimalli pienille katsojille. Parissa kohtaa Belle tosin heittäytyy dramaattiseksi, mikä saattaa mennä hieman yli. Hänen heittäytymisensä surullisena lattialle tai sängylle saivat minut kohottamaan kulmiani hieman huvittuneena.
     Toinen päähenkilö on Hirviö, josta on hienosti saatu tehtyä sekä pelottava että hellyyttävä hahmo. Harmi vain, että Hirviö näytetään liian aikaisin, eikä hahmon piilottelulla kasvateta kunnolla jännitystä. Lapsille Hirviö voi olla yksinään jo liian karmiva, mutta itse jäin kaipaamaan lisää uhkaavuutta hahmoon leffan alussa. Hirviötä esittää Robby Benson, joka on möreän äänensä kanssa oiva valinta rooliin.
     Elokuvan pahis on Gaston, itseään täynnä oleva machoilija, joka haluaa saada Bellen omakseen. Gaston nauttii kylän naisten ihailusta, mutta hänen itsetuntonsa kokee pahan kolauksen, sillä Belle torjuu hänet jatkuvasti. Gastonin iskuyritykset eivät ymmärrettävästi toimi, sillä hän vain kehuskelee itseään ja nauraa Bellen isälle. Gaston on ehdottomasti yksi Disneyn parhaimmista pahishahmoista ja hän osaa olla sekä julma että huvittava. Gastonia ääninäyttelee Richard White, jonka ääni sopii itsekeskeiselle ääliölle. Hänellä on apurina hölmö Töppö, jota ääninäyttelee Jesse Corti ja joka tarjoaa muutamat hyvät naurut.
     Bellen isää, Mauricea, ääninäyttelee Rex Everhart, jonka rooli on huolehtiva, mutta hieman höpsähtänyt isähahmo. Maurice on tosiaan keksijä, minkä takia kyläläiset pitävät häntäkin outona. Valitettavasti läpi elokuvan jää täysin epäselväksi, mitä Bellen äidille on tapahtunut.
     Hirviön linna on täynnä huonekaluiksi muutettuja ihmisiä, joista isoimmissa rooleissa ovat kynttilänjalka Lumiére (Jerry Orbach), Könni (David Ogden Stiers), rouva Pannu (Angela Lansbury) ja hänen poikansa Kippo (Bradley Pierce). Jokainen ääninäyttelijöistä vetää roolinsa hyvin ja omaksi suosikikseni hahmoista on aina noussut Lumiére, joka on aikamoinen hurmuri kynttilänjalaksi.

Elokuva alkaa kertojaäänellä, joka selittää, miten prinssistä tuli Hirviö tyylikkäiden lasimaalausten avulla. Heti alussa esitellään elokuvan keskeinen teema, eli sisäinen kauneus. Ketään ei kannata tuomita ulkoisen olemuksen perusteella, vaan siitä, millainen persoona oikeasti on. Jälleen yksi opetus lapsille Disney-elokuvan muodossa. Siitä tarina lähtee reippaasti käyntiin. Hahmot ja elokuvan maailma esitellään taidokkaasti, eikä aikaakaan, kun Maurice jo päätyy Hirviön linnaan. On hyvin kiehtovaa seurata, kuinka Belle ja Hirviö alkavat vähitellen lämpenemään toisilleen. Leffa ei ole kovin pitkä, mutta se ehtii silti kertoa romanssin tarpeeksi rauhallisesti, jotta se on uskottavaa. Rakkaustarina ei koskaan muutu siirappiseksi, vaikka hempeilyä löytyy, vaan tunnelma on hyvin kaunis ja tästä elokuvasta todella löytyy Disneyn magiaa! Vaikka olenkin mies, voin silti sanoa, että Bellen ja Hirviön tanssikohtaus on aivan ihana. Loppuun on saatu hyvää jännitystä ja lopun suuri taistelu on erinomaisesti toteutettu. Mukana on myös useita hauskoja kohtia.

Vaikka kyseessä onkin hieno teos ja yksi Walt Disneyn loistavimmista klassikoista, on mukana silti joitain juoniaukkoja ja elokuva herättää useita kysymyksiä. Bellen äidin kohtalon lisäksi voi myös ihmetellä, missä Hirviön vanhemmat ovat? Alun mukaan prinssi oli vain noin 10-vuotias muuttuessaan hirviöksi, joten pakkohan hänellä oli vanhemmat olla. Epäkohdista huolimatta Kaunotar ja hirviö on lumoava elokuva, jonka katsoo moneen otteeseen uudestaan ja se toimii aina yhtä loistavasti!

Elokuva on myös piirretty todella taidokkaasti. Hahmojen liikkeet ovat erittäin sulavia - Hirviö on suunniteltu hienoksi ja Lumiéren liekit ovat tyylikäs lisäys. Tyylikkäitä ovat myös taustat, etenkin hirviön linnassa olevat suuret salit, portaikot ja käytävät. Myös kylän visuaalinen toteutus on upea. Ainoa huono puoli on Bellen ja Hirviön tanssikohtaus, jossa tausta on tehty tietokoneella. Vaikka kohtaus on muuten huikea, näin melkein 15 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen voi kuitenkin sanoa, etteivät tanssikohtauksen tehosteet ole kovin hyvin aikaa kestäneet.

Kaunotar ja hirviö on hyvin perinteinen Disney-musikaali ja se voittikin Oscarin parhaasta musiikista. Prologin jälkeen, jota säestää erinomaisesti tunnelmaa luova musiikki, tulee ensimmäinen laulu "Belle", jossa esitellään hyvin päähenkilö ja hänen erilaisuutensa muiden kyläläisten keskuudessa. Kappaleessa esitellään myös Gaston ja hänen apurinsa. Toisena kappaleena on "Gaston", joka tuo vielä paremmin esille Gastonin ylimielistä luonnetta, jota kuitenkin muut kaupungin miehet ihannoivat. Kolmantena kappaleena on oma suosikkini elokuvasta "Be Our Guest", jossa Lumiére ja muut elävät huonekalut toivottavat Bellen tervetulleeksi, laulavat itsestään ja kertovat, kuinka he ovat joutuneet kestämään kirousta jo vuosia. Tämä musikaalinumero on häikäisevän upeasti piirretty! Seuraavana on "Something There", jossa Hirviö ja Belle laulavat alkavasta romanssista ja laulantaan yhtyvät myös huonekalut. Sen jälkeen tulee elokuvan mm. Oscar-palkinnolla huomioitu kaunis nimikkobiisi "Beauty and the Beast", jossa lauletaan kaunottaren ja Hirviön rakkaudesta. Viimeisenä lauluna on "The Mob Song", jossa Gaston ja muut kyläläiset lähtevät Hirviön kimppuun. Mukana on myös "Beauty and the Beast" Celine Dionin ja Peabo Brysonin duettona. Elokuvan pidennetyssä versiossa on kuultavissa myös huonekalujen laulama "Human Again", mikä tuo hyvin lisäsyvyyttä huonekalujen persooniin. Kaunotar ja hirviö on siinä mielessä äärimmäisen onnistunut teos, että sen kaikki laulut ovat todella hyviä. Yleensä musikaaleissa on mukana pari tylsempää täytekappaletta.

Kaunotar ja hirviö ei sisällä paljoa easter eggejä, eli viittauksia muihin elokuviin, mutta se sisältää paljon Mikki Hiiren pään siluettia muistuttavia kuvioita. Myös monista elokuvista tuttu "Wilhelm-huuto" esiintyy leffan loppukahakassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on muiden Disney-klassikkojen tapaan upea. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray julkaisulla on poistettuja kohtauksia ja pätkät "Composing a Classic" ja "Broadway Beginnings", joista ensimmäisessä puhutaan elokuvan musiikista ja toisessa puhutaan elokuvan Broadway-musikaalista. Blu-ray sisältää sekä teatteriversion, että pidennetyn version leffasta.

Yhteenveto: Kaunotar ja hirviö on upean lumoava Disney-elokuva, joka toimii yhä vain vuosienkin jälkeen yhtä hienosti. Disney-faneille elokuva on tietysti pakko-ostos ja vaikkei se täysin perinteinen Disneyn prinsessapätkä ole, niin varmasti moni pikkutyttö innostuu Bellen hahmosta. Kaunotar ja hirviö toimii tietysti myös pojille ja ainakin itseäni elokuvassa on aina kiehtonut itse Hirviö. Elokuva sisältää kunnon Disney-taikuutta, joka jaksaa viehättää aina vaan uudestaan. Hahmot ovat mahtavia, huumori naurattaa ja jotkut kohdat jopa jännittävät, minkä lisäksi mukana on myös kauniita kohtauksia. Lapsille Kaunotar ja hirviö saattaa olla paikoitellen liian karmiva, mutta kannattaa se silti muksuille näyttää ja jos et ole katsonut elokuvaa, niin katso se heti! Elokuvalle on tehty jatko-osat Kaunotar ja hirviö - Lumottu joulu (Beauty and the Beast: The Enchanted Christmas - 1997) ja Kaunotar ja hirviö - Bellen lumottu maailma (Beauty and the Beast: Belle's Magical World - 1998), mutta niitä en ole nähnyt. Ensi vuonna on tulossa live action -versio elokuvasta, jossa pääosassa Bellenä on Harry Pottereista (2001-2011) tuttu Emma "Hermione" Watson.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2016 - Muokattu 7.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldenglobes.com
Beauty and the Beast, 1991, Walt Disney Pictures