Arvostelu: Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns - 2018)

MAIJA POPPASEN PALUU

MARY POPPINS RETURNS

Ohjaus: Rob Marshall
Pääosissa: Emily Blunt, Lin-Manuel Miranda, Ben Whishaw, Emily Mortimer, Joel Dawson, Pixie Davis, Nathanael Saleh, Julie Walters, Colin Firth, Jeremy Swift, Kobna Holdbrook-Smith, David Warner, Jim Norton, Meryl Streep, Angela Lansbury ja Dick Van Dyke
Genre: fantasia, musikaali
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 7

P. L. Traversin lastensatuihin (1934-1988) perustuva Walt Disneyn elokuva Maija Poppanen (Mary Poppins - 1964) oli jättimäinen kriitikoiden ylistämä menestys, mikä oli ehdolla jopa kolmestatoista Oscar-palkinnosta ja mikä on vuosien varrella noussut musikaaliklassikoksi. Travers itse ei kuitenkaan pitänyt leffasta, vaan piti sitä häväistyksenä kirjojaan kohtaan ja laati jopa testamenttiinsä, ettei Disney saisi enää tehdä elokuvasovituksia hänen kirjoistaan. Disney yritti vuosikausia suostutella Traversia, jotta tämä antaisi yhtiön tehdä jatko-osan, mutta tämä kieltäytyi joka kerta. Sen sijaan Disney tekikin elokuvan Maija Poppasen vaikeasta tuotannosta nimeltä Saving Mr. Banks (2013). Vuonna 1996 Travers menehtyi ja hänen kirjojensa oikeudet siirtyivät perikunnalle. Lopulta 2000-luvulla Disney sai perikunnan hyväksynnän tehdä jatkoa leffalle ja uuden Maija Poppanen -elokuvan tuotanto lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja nyt Maija Poppasen paluu saa vihdoin ensi-iltansa, 54 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen. Itse en erityisemmin innostunut, kun kuulin leffan olevan tekeillä, sillä tiesin, ettei kirjailija Travers olisi halunnut sitä. Kiinnostukseni heräsi vasta viikkoa ennen kuin näin filmin sen lehdistönäytöksessä, kun katsoin alkuperäisen Maija Poppasen uudestaan ja pidin sitä erinomaisena teoksena. Lisäksi Maija Poppasen paluu sai neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva), joten menin sittenkin ihan positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Maija Poppanen!

Mikko ja Anna Pankki ovat kasvaneet aikuisiksi, ja Mikko on saanut omia lapsia. Kuitenkin kun suuren laman aikana Mikon rahat loppuvat ja hänen taloaan uhkaa ulosmittaus, paikalle saapuu Maija Poppanen auttamaan Pankin perhettä jälleen kerran.

Tällä kertaa nimikkoroolissa Maija Poppasena nähdään Emily Blunt, joka omaksuu klassisen roolin heti ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien. Blunt on ottanut vaikutteita alkuperäisestä Poppasesta, Julie Andrewsista, mutta tuo mukaan paljon omaakin. Bluntin Poppanen on tiukempi ollessaan napakka ja hymyileväisempi ollessaan hyvällä tuulella. Hahmo ei kuitenkaan tunnu muuttuvan liikaa, vaikka hän käyttäytyy eri tilanteissa eri tavoin. Joka kohtauksessa Blunt onnistuu katseellaan viestimään mystisyyttä ja taianomaisuutta, mitä hahmo vaatiikin. Hän on erinomainen valinta uudeksi Maija Poppaseksi ja show kuuluu jatkuvasti Bluntille, vaikka hän olisi joissain kohtauksissa taka-alalla.
     Mikko ja Anna Pankki eivät enää ole sinisilmäisiä lapsia, vaan aikuisia, joilla on erilaiset murheet kuin ensimmäisessä osassa. Ben Whishaw'n näyttelemä Mikko kärsii rahaongelmista, minkä lisäksi hänelle on käynyt iso tragedia alle vuosi sitten, mikä tekee elämästä entistäkin hankalampaa. Siksi hän tarvitsee siskonsa Annan (Emily Mortimer) apua, jotta saisi asiat hoidettua. Annalle on luotu oma sivujuonensa, missä hän toimii äitinsä tavoin aktivistina, mutta hän puhuu naisten oikeuksien sijaan työväen asialla. Hahmon juonikuvio on harmillisen kömpelösti liitetty mukaan, mutta on ihan hyvä, ettei Annasta ole tehty täysin sivustakatsojaa. Whishaw ja Mortimer ovat tuttuun tapaansa hyviä, vaikkakin välillä hieman ärsyttää, että tekijät ovat kirjoittaneet Mikosta lähes isänsä kaltaisen.

Mikolla on kolme lasta: Anniina (Pixie Davis), Jussi (Nathanael Saleh) ja Tuure (Joel Dawson). Anniina on fiksu, Jussi yrittää olla aikuismainen ja Tuure on seikkailunhaluinen pikkupoika, joka innostuu Maija Poppasesta suunnattoman paljon. Tuure nouseekin helposti suosikiksi lapsihahmoista, sillä katsojana voi ymmärtää hänen intonsa ja katsoa samalla vanhempia sisaruksia pahasti, kun he eivät usko taikuuteen. Anniina ja Jussi eivät hahmoina ole erityisen kiinnostavia, mutta kolmikkona lapsista on saatu toimivia ja Davis, Saleh ja Dawson ovat kelpo valinnat osiinsa, vaikka jokaiselta heikompikin hetkensä löytyy.
     Lasten lisäksi tärkeänä uutena hahmona esitellään Lin-Manuel Mirandan näyttelemä Jaakko, joka korvaa edellisen leffan Dick Van Dyken esittämän monitoimimies Pertun Maija Poppasen tuttavana. Jaakko toimi lapsena Pertun apulaisena ja on nyt töissä katulamppujen sytyttäjänä. Hahmo on ihan menevä tapaus, mutta hän tuntuu liian usein pelkältä "uudelta Pertulta", sillä Jaakko on monin tavoin hyvin samanlainen hahmo. Mirandasta kuitenkin puuttuu Van Dyken veikeys ja hassuttelun jalo taito, minkä vuoksi hän ei tee kovin kummoista vaikutusta.
     Elokuvassa nähdään myös mahtava Julie Walters Mikon kodinhoitaja Ellinä, loistava Colin Firth pankinjohtaja Vilkkinä, Jeremy Swift ja Kobna Holdbrook-Smith hänen assistentteinä, sekä legendaarinen Meryl Streep hassussa roolissa Maija Poppasen kummallisena sukulaisena. Mukana on lisäksi alkuperäisestä elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten naapurissa asuva amiraali Poiju, jota esittää tässä leffassa David Warner.

Yksi parhaista asioista Maija Poppasen paluussa on, ettei se ole mikään rahan perässä tehty turhake, vaan leffasta huokuu tekijöiden rakkaus alkuperäistä elokuvaa kohtaan. Tämä ei tosin tarkoita, että elokuvaa olisi tarvinnut tehdä - alkuperäinenhän pärjää täysin hyvin yksinään klassikkoasemansa kanssa - mutta tämän päivän jatko-osien, esiosien, uudelleenfilmatisointien sun muiden maailmassa ei ole mikään ihme, että Maija Poppanen on palannut valkokankaille... vaikkei kirjailija Travers olisi sitä hyväksynytkään. Elokuvana Maija Poppasen paluu on hyvä. Ei mikään ihmeellinen, eikä mitenkään alkuperäisen tasoinen, mutta kukapa sitä olisi odottanutkaan? En ainakaan minä. Leffassa on selkeitä hyviä asioita, kuten tuttu taianomaisuus, joitain todella hyviä asioita, kuten Emily Blunt, sekä yksi aivan mahtava kohtaus, missä yhdistellään oikeita näyttelijöitä ja piirrosanimaatiota. Kohtauksen musikaalinumero "A Cover is Not the Book" on mielestäni leffan paras, minkä lisäksi kohtaus sai minut ikävöimään vanhoja kunnon käsin piirrettyjä animaatioita. Minä siis rakastan kyllä tietokoneanimaatiota, mutta olen silti jo pidemmän aikaa toivonut Disneyltä uutta piirrosanimaatiota ja tämän leffan jälkeen toivon sitä entistä enemmän.

Itse tarina ei kuitenkaan ole mikään erityinen tällä kertaa. On viihdyttävää ja hauskaa seurata, kun Maija Poppanen vie lapsia erilaisiin seikkailuihin, mutta taustalla kulkeva syvällisempi tarina ei ole kovin kiinnostava. Se tuntuu jopa laimennetulta versiolta alkuperäisen elokuvan tarinasta, minkä takia hieman harmittaa, ettei yli 50 vuoden jälkeen ole keksitty täysin uudenlaista kertomusta. Leffa ei onneksi kuitenkaan täysin luota nostalgiaan ja viittaukset alkuperäiseen osaan eivät ole liian massivisia, vaan enemmänkin nopeita näyttäytymisiä ja repliikkejä siellä täällä. Yhdellä tapaa elokuva kuitenkin onnistuu yhdistymään alkuperäiseen osaan yllättävänkin nokkelasti. Silti rahaongelmiin liittyvä tarina ei tavoita katsojaa toivotulla tavalla. Vaikka on ihan koskettavaa, kuinka lapset yrittävät ratkaista Mikko-isänsä huolet, eivät jatkuvat seikkailut luo tunnetta siitä, että kodin pelastamisella olisi oikea kiire. Lisäksi tarinan pääroisto on kehnosti luotu, eikä hahmoa kykene pelastamaan edes hänen erinomainen näyttelijänsä.

Alkuperäisen elokuvan tavoin Maija Poppasen paluu on tietty musikaali. Harmillisesti (vaikkakin aika odotetusti) yksikään uusi laulu ei nouse vanhojen klassikoiden tasolle, vaikka mukaan mahtuu meneviä kipaleita, kuten aiemmin mainitsemani "A Cover is Not the Book". "(Underneath the) Lovely London Sky" on mukava tapa aloittaa leffa ja sen jälkeen hulluttelulaulu "Can You Imagine That?" ja hieman liikuttava "The Place Where Lost Things Go" kestävät kuuntelua kotonakin, ilman että elokuva pyörii taustalla. Eritoten pidän jälkimmäisen laulun kohdasta, jossa Poppanen toteaa, ettei mikään ole poissa ikuisesti, ainoastaan poissa paikoiltaan. Leffaan mahtuu toki välittömästi unohdettavia täytebiisejä, mutta jokainen toimii kelvollisesti elokuvan aikana. Musikaalinumerot eivät tunnu liian pitkiltä ja niihin ujutetut tanssihetket ovat veikeää katseltavaa. "Nowhere to Go But Up" huipentaa elokuvan hyvin. Se jättää mukavan olon siitä, mitä on juuri katsonut, muttei kuitenkaan herätä minkäänlaista halua nähdä kolmatta Maija Poppanen -leffaa.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, jonka aiempiin töihin kuuluvat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Chicago-musikaali (2002), sekä Disneyn Into the Woods (2014), mikä vasta olikin täynnä lauluja. Marshall taitaakin musikaaliosuudet erittäin mainiosti ja onkin siis nappivalinta tämän filmin ohjaajaksi. Marshallin ongelmaksi vain koituu, ettei David Mageen käsikirjoitus ole ihmeellinen. Magee ei ole onnistunut luomaan erityisen kiinnostavaa kertomusta, vaan on päätynyt kopioimaan alkuperäisen elokuvan ikonisiksi muodostuneita asioita. Maija Poppasen paluu on kuitenkin hienosti kuvattu leffa. Mukana on useita kauniita otoksia, joita vahvistavat näyttävät efektit, tyylikäs värimäärittely, loistokkaasti luodut lavasteet ja taidolla työstetyt asut. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuvassa ole paljoa tyhjäkäyntiä. Äänimaailma on oivasti rakennettu ja Marc Shaiman on säveltänyt kelpo musiikkeja luomaan tunnelmaa. Shaiman yhdistelee tietty alkuperäisen elokuvan sävelmiä omaan työhönsä, mutta on onneksi käsikirjoittajaa enemmän pyrkinyt luomaan jotain omaa.

Yhteenveto: Maija Poppasen paluu on kelpo (mutta hieman tarpeeton) jatko-osa alkuperäiselle musikaaliklassikolle, vaikkei koskaan pääse lähellekään samaa tasoa. Elokuvan tarina ei ole kummoinen, vaan se tuntuu välillä jopa liiankin samalta kuin alkuperäisen teoksen kertomus. Mikon rahahuolista voisi saada irti paljon kiinnostavamman juonen ja pahiksen olisi voinut kirjoittaa huomattavasti paremmin, mutta jo tällaisenaan leffa pitää katsojan kiinnostuksen yllä loppuun asti. Mielenkiinnon pysymistä tosin auttaa paljon erittäin mainio roolisuoritus Emily Bluntilta, viihdyttävät musikaalinumerot ja upeat animaatiot. Käsin piirretty animaatiokohtaus saa tosissaan toivomaan, että Disney tekisi joskus muutakin kuin tietokoneanimaatioita. "A Cover is Not the Book" -hoilotus jäi itselleni leffan tähtihetkeksi ja sitä laulua kuuntelee mielellään ihan yksittäisenä kappaleena. Kovin muistettava teos Maija Poppasen paluu ei ole, mutta sen katsoo täysin sujuvasti ainakin kerran, eikä epäilijöiden tarvitse pelätä, sillä filmi ei tietenkään voi pilata alkuperäistä klassikkoa. Elokuvavuoden huipentajana Maija Poppasen paluu toimii oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mary Poppins Returns, 2018, Walt Disney Pictures, Lucamar Productions, Marc Platt Productions

Arvostelu: Maija Poppanen (Mary Poppins - 1964)

MAIJA POPPANEN

MARY POPPINS

Ohjaus: Robert Stevenson
Pääosissa: Julie Andrews, Karen Dotrice, Matthew Gaber, Dick Van Dyke, David Tomlinson, Glynis Johns, Hermione Baddeley, Reta Shaw ja Reginald Owen
Genre: musikaali, lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: S

Walt Disneyn Mary Poppins, eli suomalaisittain Maija Poppanen perustuu P. L. Traversin "Maija Poppanen" -kirjasarjaan, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1934 ja viimeinen vuonna 1988. Elokuvan teko syntyi siitä, että Walt Disneyn tyttäret rakastuivat kirjoihin ja pistivät isänsä lupaamaan tekevänsä filmatisoinnin kirjojen pohjalta. Lupauksen pitäminen tuntui kuitenkin vaikealta, sillä kirjailija Travers ei uskonut leffojen tekevän oikeutta kirjoilleen, eikä uskonut Disneyn onnistuvan tarinan kanssa. Kahdenkymmenen vuoden suostuttelun jälkeen Travers lopulta suostui, kunhan hän sai päättää ratkaisevista juonikuvioista, eikä filmiä toteutettaisi animaationa. Hänen ja Disneyn suhde oli kuitenkin todella epäonnistunut, Disneyn toimiessa vähän väliä oman päänsä mukaan ja lisäämällä animaatiopätkiä ja lauluja mukaan. Kaksikon väleistä ja leffan teosta on tehty todella mainio elokuva Saving Mr. Banks (2013). Lopulta Maija Poppanen sai ensi-iltansa loppukesästä 1964 ja oli erittäin rakastettu teos. Sekä kriitikot että muut katsojat ylistivät elokuvaa ja leffa sai jopa kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mukaan lukien Paras elokuva), joista se voitti viisi. Travers itse kuitenkin vihasi elokuvaa ja teki varmaksi, ettei Disney saisi enää tehdä elokuvia hänen kirjoistaan. Kuitenkin nyt kun Travers on ollut kuolleena parikymmentä vuotta, Disney on julkistanut tekevänsä Maija Poppaselle jatko-osan nimeltä Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns - 2018), jossa pääosaa esittää Emily Blunt. Itse näin Maija Poppasen lapsena tätini kanssa ja muistan pitäneeni siitä. En ole kuitenkaan yksittäisiä pätkiä lukuunottamatta nähnyt sitä uudestaan, kunnes vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2018. Useiden Disneyn animaatioklassikoiden ohessa mieleeni juolahti, että tässä olisi mainio tilaisuus vilkaista myös yhtiön isoin näytelty teos uudestaan ja kirjoittaa siitä, etenkin jatko-osan ilmestyessä. Katsoinkin Maija Poppasen Viaplaysta tyttöystäväni kanssa kevään viimeisenä päivänä.

Yrjö ja Vilma Pankin lapset Anna ja Mikko aiheuttavat jatkuvasti harmia lastenhoitajille, joita irtisanoutuu jatkuvasti. Tämä kuitenkin muuttuu, kun taloon saapuu Maija Poppanen...

Julie Andrews on erittäin mainio pääosassa Maija Poppasena, joka on tiukka ja tarkka hahmo, mutta myös hupsu ja maaginen. Poppasen taustoja ei elokuvassa erityisemmin avata, vaan hän vain tupsahtaa tuulen mukana Pankin perheen ovelle ja aloittaa heti hommansa. Hahmo on erittäin kiehtova ja katsojana haluaa tietää, mihin kaikkeen hän pystyy. Poppanen kykenee tietty lentämään sateenvarjonsa kanssa, mikä on noussut ikoniseksi asiaksi hahmossa, minkä lisäksi hänellä on laukku, joka vaikuttaa tyhjältä, mutta josta hän voi kaivaa kaiken aikaa lisää esineitä. Poppanen on myös äidillinen, mikä lisää hänen tykättävyyttään lasten silmissä. Kuka tahansa olisi lapsena varmasti halunnut lähteä Maija Poppasen kanssa seikkailemaan.
     Anna ja Mikko Pankkina nähdään Karen Dotrice ja Matthew Garber, jotka eivät ole kovin ihmeellisiä näyttelijöitä. Lähinnä heidän tarvitsee vain hämmästellä Maija Poppasen ihmeellisiä taitoja ja iloita kaikesta. Hahmoina sisarukset ovat aika samanlaiset ja kummatkin ovat kaiken aikaa innostuneita erilaisista seikkailuista, joille he pääsevät. Kaksikko on pidettävä, mutta välillä he ovat myös jokseenkin ärsyttäviä. Elokuvassa ei kuitenkaan täysin tule selväksi, miksi he olisivat niin kauheita, että lastenvahdit eivät kestä heitä.

Dick Van Dyke näyttelee Perttua, monitoimimiestä, joka nähdään elokuvan aikana tekemässä useita eri hommia. Välillä hän on yhden miehen orkesteri, välillä taas liitutaiteilija ja välillä nuohooja. Perttu on tuntenut Maija Poppasen jo kauan ja osallistuukin hänen ja lapsien seikkailuihin. Kyseessä on lupsakka hahmo, joka löytää maailmasta paljon hupaisia juttuja ja hän selvästi rakastaa hyvän mielen levittämistä. Van Dyke on erinomainen osassaan ja hänellä riittää energiaa läpi elokuvan. Hän esittää myös pankinjohtajaa, herra Naakkaa.
     Lasten vanhempia, Yrjö-isää ja Vilma-äitiä esittävät David Tomlinson ja Glynis Johns. Yrjö on paljon vakavampi tapaus, joka ei pidä yhtään lasten leikeistä, vaan on sitä mieltä, että heidän pitäisi alkaa ymmärtämään aikuisten asioita. Nimensä mukaan Yrjö Pankki työskentelee pankissa, mikä tuntuu olevan hänelle ehkä jopa tärkeämpää kuin oma perhe. Vilma sen sijaan on paljon rennompi ja innokkaampi leikkien suhteen. Hän toimii naisten tasa-arvon puolesta ja yrittää saada naisille äänioikeutta, mikä on todella mielenkiintoinen juonikuvio ja onkin hauska, kuinka elokuvan tapahtumien sekaan on ujutettu tällaista poliittista ajattelua ilman, että se muuttuu saarnaavaksi. Tomlinson ja Johns vetävät erittäin oivalliset roolisuoritukset, vaikka Yrjö ei erityisen pidettävä hahmo olekaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pankin taloudenhoitaja Elli (Hermione Baddeley) ja perheen kokkina toimiva rouva Kampela (Reta Shaw), sekä perheen naapurissa asuva pöhkö amiraali (Reginald Owen), joka ampuu katollaan olevasta tykistä pari kertaa päivässä ilmoittaakseen kellonajan.

Maija Poppasen tarina on mahtava. Katsojaa kiehtoo tietää, minne kaikkialle Poppanen vie lapset ja kuinka hän saa kasvatettua heistä hyväkäytöksiset ja kunnolliset. Kaikkein parasta on kuitenkin, kun alkaa ymmärtämään, kenet Poppanen oikeasti saapui muuttamaan paremmaksi ihmiseksi, mikä tuo paljon syvällisyyttä mukaan filmiin ja todella avaa katsojan silmät. Elokuvassa nähdään paljon viihdyttäviä hetkiä, joissa päähenkilöt tekevät hullunkurisia asioita, kuten kilpailevat karusellihevosilla tai juovat teetä katonrajassa. Leffassa on pääasiassa kevyt ja lämmin tunnelma, hurmaavuudesta puhumattakaan, jolloin hymy nousee huulille ja muutamaan otteeseen pääse nauramaan ihan ääneen. Amiraalin tykkiammuskelut ovat todella hupaisia, kun Pankin perhe joutuu tiettyinä kellonaikoina varmistamaan, etteivät heidän arvotavaransa mene rikki laukauksen aiheuttaman jyrähdyksen voimasta. Homman koomisuutta lisää, että koko juttu näyttää olevan täysin arkista perheelle. Elokuvassa kuullaan myös todella tyhmä vitsi, jolle nauroin vielä leffan näkemisenkin jälkeen. Joihinkin kohtiin on saatu onnistuneesti taianomaisuutta mukaan ja lapsille mukana on tietty tärkeitä opetuksia.

Vaikka Maija Poppanen on selvä ajaton klassikko, mikä periytyy sukupolvelta toiselle ja ihastuttaa sekä lapsia että aikuisia kerta toisensa jälkeen, löytyy siitä ongelmansakin. Elokuvalla on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, mikä on lastenleffaksi turhankin mittava. Vaikka kaikenlaiset tanssi- ja musikaalinumerot ovatkin veikeitä ja päähenkilöiden seikkailut viihdyttävät, nämä kohtaukset kestävät liian kauan. Joitain hetkiä on venytetty aivan liikaa, jolloin niistä alkaa katoilla hupi ja katsojana lähinnä odottaa siirtymistä seuraavaan kohtaukseen. Elokuvasta voisi helposti leikata noin vartin pois ja silti tarina saisi kulkea täysin omalla painollaan ja rauhassa. Onneksi mukaan mahtuu koskettavia hetkiä ja yllättävänkin syvällinen loppu, mikä saa arvostamaan filmiä enemmän ja rytmitykselliset viat pystyy helpommin katsomaan sormien läpi.

Jos joku ei vielä tiennyt, Maija Poppanen todella on musikaali ja vaikka minua harmittaakin, kuinka Disney kohteli kirjailija Traversia, joka ei halunnut lauluja mukaan, täytyy tunnustaa, että kyseessä on yksi parhaista musikaaleista, minkä olen nähnyt. Ei ole mikään ihme, että tämä leffa on jäänyt elämään, sillä sen laulut jäävät soimaan päässä päiväkausiksi. Oli kyseessä sitten Pertun laulama "Chim Chim Cheree" (joka voitti Oscarin parhaasta alkuperäiskappaleesta), Maija Poppasen lääkkeenottobiisi "A Spoonful of Sugar" tai mitä luultavimmin koko elokuvan tunnetuin hoilotus "Supercalifragilisticexpialidocious", on elokuva täynnä aivan fantastisia lauluja, mitkä nostavat hymyn huulille ja tanssijalan vipattamaan. Lauluissakin käy tosin sitä, että muutama niistä kestää liian pitkään, kuten nuohoojalaulu "Step in Time" ja parin laulun välissä ei ole tarpeeksi hengähdystilaa, mutta suurimmaksi osaksi kappaleet ovat huikeita.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Robert Stevenson, joka on tehnyt pääasiassa hyvää työtä, mutta joka olisi voinut ymmärtää, ettei lastenleffan tarvitse kestää selkeästi yli kahta tuntia. Bill Walshin ja Don DaGradin käsikirjoitus on hieman liian pitkä ja sitä olisi voinut jo lyhentää, jotta tekijät olisivat tajunneet tiivistää kohtauksien kohelluksia lisää. Maija Poppanen on kuitenkin kuvattu hyvin. Elokuvassa on toimivasti yhdistelty oikeita näyttelijöitä ja animaatiota, kun päähenkilöt seikkailevat Pertun taideteoksissa. Animaatioidut eläimet ovat selvästi Disney-henkisiä ja suloisia, etenkin tarjoilijapingviinit ja kisaavat hevoset, joiden vatsat ovat suuret ja jalat ohuet. Jälleen minua harmittaa kirjailija Traversin puolesta, mutta silti täytyy sanoa, että kun kyseessä on Disney-filmi, animaation käyttö aika lailla kuuluukin asiaan. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet hienoa työtä ja elokuvan efektit ovat pääasiassa vielä tänäkin päivänä näyttävät, joten voin vain kuvitella, kuinka mullistava teos tämä oli ilmestyessään 1960-luvulla! Ei ihme, että filmi voitti Oscar-palkinnon tehosteistaan.

Yhteenveto: Maija Poppanen on ajaton ja hurmaava klassikko täynnä ikimuistettavia lauluja. Elokuvan mainio tarina imaisee mukaansa ja lopun iso paljastus tuo todella paljon syvyyttä filmiin ja nostaa sen arvoa entisestään. Mukana on myös paljon hauskoja juttuja, sekä maagisuutta. Efektit ovat kestäneet aikaa yllättävänkin hyvin ja mukana on paljon kaunista kuvastoa. Vaikka minua harmittaa, että Disney puski tahtonsa läpi, eikä kuunnellut kirjailija P. L. Traversia, olen sitä mieltä, että piirrosanimaatio ja laulunumerot sopivat filmiin täydellisesti. Näyttelijät tekevät erittäin mainiota työtä - etenkin Julie Andrews itse Poppasena, Dick Van Dyke monitoimimies Perttuna ja David Tomlinson herra Pankkina. Hieman elokuva kärsii rytmitysongelmista ja jotkut musikaalinumerot eivät tunnu koskaan loppuvan, vaikka aluksi tarjoavatkin paljon hupia. Leffasta saisi helposti leikattua kymmenestä minuutista varttiin pois, jolloin kyseessä olisi entistäkin hienompi paketti. Kestossa on sekin harmillinen ongelma, että tämän päivän lapset, jotka ovat tottuneet lyhyihin ja vauhdikkaisiin leffoihin, eivät välttämättä edes jaksa katsoa tätä loppuun. Silti Maija Poppanen on elokuva, mikä kaikkien kuuluu nähdä ainakin kerran elämässään. Supercalifragilisticexpialidocioukset siis kaikille ja Maija Poppasen paluuta odottelemaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2017 - Muokattu 9.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Mary Poppins, 1964, Walt Disney Productions