Arvostelu: Topi ja Tessu (The Fox and the Hound - 1981)

TOPI JA TESSU

THE FOX AND THE HOUND

Ohjaus: Ted Berman, Richard Rich ja Art Stevens
Pääosissa: Keith Coogan, Corey Feldman, Mickey Rooney, Kurt Russell, Jack Albertson, Jeanette Nolan, Pearl Bailey, Sandy Duncan, Pat Buttram, Dick Bakalyan, Paul Winchell ja John Fiedler
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

The Fox and the Hound, eli suomalaisittain Topi ja Tessu on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 24. osa. Elokuva perustuu Daniel P. Mannixin samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Monta Walt Disneyn animaatioleffaa peräkkäin ohjannut Wolfgang Reitherman luki kirjan ja tiesi heti, että siitä saisi aikaiseksi oivan elokuvan. Suunnittelu lähti käyntiin 1977 ja animointi vuotta myöhemmin. Topi ja Tessu ilmestyi kesällä 1981 ja vaikka se oli menestys, kriitikot eivät olleet siitä innoissaan. Leffaa ei haukuttu, mutta se ei myöskään saanut erityisiä kehuja, vaan jäi monen mielestä vain "ihan mukavaksi perhefilmiksi". Itse näin elokuvan pariin otteeseen lapsena ja pidin siitä. Kesti vuosia, kunnes näin sen uudestaan, katsoessani sen ystäväni kanssa joulukuussa 2015. Silloin en ollut enää yhtä innoissani leffasta ja pidin sitä jopa aika tylsänä. Ostin sen kuitenkin seuraavana kesänä, kun keräsin Disneyn klassikoita Blu-rayna. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, oli jälleen aika katsoa Topi ja Tessu.

Kettupentu Topi ja ajokoira-pentu Tessu muodostavat epätavallisen ystävyyden. Mutta mitä tapahtuu, kun he kasvavat ja Tessu koulutetaan metsästämään kettuja?

Topi-kettu on pentuna utelias ja leikkisä. Hän vain haluaa itselleen leikkikaverin, eikä voi ymmärtää, miksi hänen parhaan ystävänsä tarkoituksena olisi tappaa hänet. Huipputehokkaalla hajuaistilla varustettu Tessu-koira haluaisi myös leikkiä, mutta tietää, ettei hän saisi veljeillä ketun kanssa. Leffan aikana onkin haikeaa seurata, kuinka ystävykset pakotetaan toisiaan vastaan, vaikka he ovatkin toisilleen juuri sitä, mitä he tarvitsevat. Vaikka elokuvan nimi onkin Topi ja Tessu, ja alkupäässä hahmot tuntuvat olevan yhtä lailla päähenkilöitä, niin mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä suuremmaksi Topin osa kasvaa ja sitä enemmän Tessun rooli pienenee. Leffa onkin enemmän Topin tarina, vaikka hauva onkin siinä huipputärkeässä roolissa. Pentu-Topin äänenä kuullaan Keith Coogan, kun taas aikuista Topia ääninäyttelee Mickey Rooney. Tessua taas esittävät Corey Feldman (pentu) ja Kurt Russell (aikuinen).
     Filmin ihmishahmoja ovat rakastava Hilma-täti (Jeanette Nolan), joka ottaa Topi-pennun hoitoonsa, kun hän löytää yksinäisen ketun aitansa läheltä, ja Tessun ärhäkkä omistaja Aatu Remunen (Jack Albertson), joka inhoaa kettuja, eikä voi siis sietää Topia. Omistajahahmot ovat mukavuusasteeltaan täysin ääripäät toisistaan, jolloin on selvää, miksi päähenkilöt kasvavat tietynlaisiksi persooniksi. Vaikka Aatu haluaakin saada Topin hengiltä, ei hän kuitenkaan täysin paha ole ja leffan aikana hän osoittaa rakastavansa koiriaan. Häneltä löytyy myös pari ihan huvittavaakin hetkeä.
     Topin ja Tessun lisäksi leffan eläinhahmoja ovat Aatun vanhempi ajokoira Pösö (Pat Buttram), hellä Pöllömuori (Pearl Bailey), kettutyttö Kiki (Sandy Duncan), sekä lintukaksikko Näpsä (Dick Bakalyan) ja Nakkeli (Paul Winchell). Pösöä on koulutettu koko ikänsä metsästämään kettuja, joten hänkään ei pidä Topista yhtään. Pöllömuori sen sijaan tuntuu vain Hilma-tädin eläinversiolta, joka huolehtii Topista metsässä. Pieni Näpsä ja pitkä Nakkeli nähdään pääasiassa jahtaamassa toukkaa, jonka he aikovat popsia aamupalaksi, mutta operaatio ei tunnu luonnistuvan ja tuo mukaan komediaa. Hahmojen tarkoitus onkin vain tuoda huumoria tarinaan.

Huumoria Topi ja Tessu tarvitseekin, sillä ilman Näpsää ja Nakkelia kyseessä olisi aika iloton elokuva. Heti leffan alussa päästään jännitykseen mukaan, kun metsästäjä (kenties Aatu) jahtaa kettuemoa, joka juoksee läpi metsän ja pysähtyy vasta Hilma-tädin tilalle. Sinne hän jättää pienen Topi-pentunsa turvaan ja jatkaa matkaansa. Kauas hän ei kuitenkaan ehdi, sillä metsästä kuuluu traaginen laukaus. Bambin (1942) nimikkohahmon äidin kuoleman surullisuutta tämä ei saavuta, sillä hahmoa ei ehtinyt tuntea lainkaan, mutta kyseessä on silti voimakas ja Disneyltä hyvin erilainen tapa aloittaa lastenelokuva. Elokuvassa on muitakin koskettavia menettämisen hetkiä, joista ikävimmältä tuntuu se, kun Tessu-pentu lähtee Aatun ja Pösön kanssa kauas metsästämään ja kun he palaavat, ovat Topi ja Tessu jo aikuisia, eivätkä he enää voi olla lainkaan tekemisissä keskenään. Ystävyys on vahva teema läpi elokuvan, mutta sitä ei esitetä tavallisin tavoin, mitä lastenleffoissa on totuttu näkemään, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Elokuvan ensimmäinen kolmasosa on käytetty pääkaksikon esittelyyn ja heidän ystävyytensä muodostumiseen. Pentujen leikkimistä on mukava seurata ja sitä voisikin katsoa koko leffan ajan. Kun Tessu tulee aikuisena takaisin, aiheuttaa pahaa mieltä nähdä, miten Topi yrittää olla taas ystävänsä kanssa, mutta se ei olekaan mahdollista. Hieman yli puoleen väliin asti teos on todella hyvä, mutta valitettavasti sen jälkeen se alkaa hidastella ja muuttuu välillä hieman pitkäveteiseksi. Vaikka kettutyttö Kikin ilmestyminen mukaan tarinaan on kiva juttu Topille, kiinnostaisi katsojana seurata vain ystävyysteemaa, ilman ylimääräisiä rakastumisia. Loppuhuipennuksesta on onneksi saatu mainio ja hieman jopa jännittävä. Viimeinen kohtaus tuntuu valitettavasti liian lapsiystävälliseltä verrattuna aiempiin tapahtumiin, mutta sen kyllä ymmärtää, sillä lapsikatsojiahan tätä tehdessä on mietitty. Tai no, vaikka filmi kertookin tarinaa puhuvista eläimistä, on se tarinana kuitenkin enemmän aikuisille tehty, eivätkä lapset välttämättä edes saa siitä muuta irti kuin suloiset eläimet ja muutamat Näpsän ja Nakkelin hassuttelut. Aikuiset saattavat jopa miettiä tarinan vertauskuvana sille, että kahden eri uskonnon edustajat ystävystyvät, mutteivät voi sukujensa vakaumusten vuoksi olla yhdessä.

Topi ja Tessu ei ole musikaali, mutta mukana on kuitenkin muutama laulu, joista kolme ("Best of Friends", "Lack of Education" ja "Appreciate the Lady") laulaa Pöllömuori. Aatu hoilaa todella lyhyen, mutta viihdyttävän "A Huntin' Manin". Mukana on myös surullinen "Goodbye May Seem Forever". Valitettavasti laulut eivät ole muistettavia, vaikka ne toimivatkin pääasiassa ihan kivasti leffan aikana. Filmi on animoitu kuitenkin hyvin. Eläimissä on selkeää Disney-tyyliä, joka toimii aina. Taustat ovat usein maalaukselliset, mikä tuo oman miellyttävän lisäyksen visuaaliseen tyyliin ja sopii teokseen oivallisesti. Ohjaajakolmikko Ted Berman, Richard Rich ja Art Stevens ovat pääasiassa tehneet kelpo työtä. Bermanille ja Richille tämä on esikoisohjaus, mutta Stevens toimi ohjaajana jo Pelastuspartio Bernard ja Biancassa (The Rescuers - 1977). Berman on toiminut Disneyllä aiemmin kirjoittajana ja animaattorina, kun taas Stevens on tehnyt jälkimmäistä.

Leffa ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne., mutta noin puolessa välissä nähtävässä sadekohtauksessa puun oksaa pitkin juoksee orava, joka näyttää täysin Miekka kivessä -leffan (The Sword in the Stone - 1963) Artulta oravamuodossaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vain epätavallisista eläinystävistä kertova "Unlikely Friends" -pätkä, joka olisi mielenkiintoinen ilman rasittavaa selostajaa.

Yhteenveto: Topi ja Tessu on hyvä elokuva, joka on paljon surullisempi kuin lastenleffat yleensä. Huumoria ei ole mukana paljoa ja vaikka Näpsä ja Nakkeli tuovat oman keventävän lisäyksensä, ei filmin aikana saa nauraa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä leffassa käsitellään ystävyyttä tavoilla, joita ei lastenelokuvissa ole totuttu näkemään. Sen tarina on mielenkiintoinen ja tekee pahaa nähdä, miten ystävykset pakotetaan vihaamaan toisiaan. Topi ja Tessu ovat mainiosti kirjoitetut hahmot, vaikka hieman harmittaakin, miten pieni rooli jälkimmäisellä on loppupäässä tarinaa. Mukaan tungettu romanssi tuntuu ylimääräiseltä ja sen voisi poistaa kokonaan. Laulut toimivat leffan aikana, mutteivät jää mieleen. Animointi on oivallista. Suosittelen katsomaan Topin ja Tessun, vaikkei lapsia löytyisikään, sillä se on enemmän koskettava draama kuin lasten eläinseikkailu. Lasten täytyy tämä silti tietty nähdä, mutta vasta ala-asteiässä, jotta he ymmärtävät paremmin teemojen merkitystä, josta kannattaa keskustella heidän kanssaan. Elokuvalle tehtiin jatko-osa Topi ja Tessu 2 (The Fox and the Hound 2) vuonna 2006, mutta se ei saanut hyviä arvioita, enkä ole sitä vielä nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Fox and the Hound, 1981, Walt Disney Productions

Arvostelu: Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers - 1977)

PELASTUSPARTIO BERNARD JA BIANCA

THE RESCUERS

Ohjaus: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman ja Art Stevens
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Michelle Stacy, Geraldine Page, Jim Jordan, Joe Flynn, John McIntire, Pat Buttram, Jeanette Nolan ja Bernard Fox
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers, eli suomalaisittain Pelastuspartio Bernard ja Bianca on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 23. osa. Elokuva perustuu Margery Sharpin kirjoihin "The Rescuers" (1959) ja "Miss Bianca" (1962). Leffan suunnittelu alkoi jo 1960-luvun alussa, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä Walt Disney ei ollut siihen tyytyväinen. Kuitenkin 1970-luvun alussa projektia alettiin jälleen työstämään ja tuotanto lähti kunnolla käyntiin. Pelastuspartio Bernard ja Bianca sai ensi-iltansa kesällä 1977 ja oli menestys, mikä oli huojentavaa Disneylle, sillä he joutuivat kilpailemaan lipputuloista megahitti Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) kanssa! Elokuva oli myös kriitikoiden suosiossa, jotka ylistivät elokuvaa. Kuitenkin leffa sai myös negatiivista huomiota vuonna 1999, sillä jostain syystä yhteen kohtaukseen oli livahtanut nopeasti vilahtava puolialastoman naisen kuva taustalle. Myöhemmin tämä kuva on poistettu, eikä sitä ole enää nähtävissä, mutta silloin oli Disneylla selittelemistä, miksi lastenanimaatiossa näkyi paljaat rinnat. Vaikka teos olikin suosittu aikoinaan, ei se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin monet muut Disneyn animaatiot. Itse näin Pelastuspartio Bernard ja Biancan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Mielestäni kyseessä oli ihan hyvä pätkä ja ostin sen monen muun Disney-elokuvan kanssa Blu-ray -muodossa seuraavana kesänä. En kuitenkaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2017 alussa päätin kirjoittaa arvostelut puolelle Disneyn animaatioklassikoista alkuvuodelle 2018.

Kansainvälisen pelastusjärjestön hiirineiti Bianca lähtee yhdessä talonmies Bernardin kanssa pelastamaan avun tarpeessa olevaa Penny-tyttöä, jonka inhottava Meduusa-akka on kidnapannut itselleen.

Neiti Biancaa (Eva Gabor) ei nopeasti vilkaistuna voisi kuvitella seikkailijaksi. Turkiksiin pukeutunut Bianca näyttää lähinnä rikkaalta neidolta, jonka ainoa yhteys pelastusjärjestöön luulisi olevan sen rahoittaminen. Bianca kuitenkin osoittaa olevansa valmis sankaritekoihin, vaikkei välttämättä uskaltaisikaan kohdata kaikkia vaaroja silmästä silmään. Hahmo ottaa monet asiat paljon rennommin kuin hermoileva pelastajakumppaninsa Bernard.
     Talonmies Bernard (Bob Newhart) ei nimittäin ole mikään seikkailija ja lähteekin Biancan mukaan lähinnä sen takia, että on ihastunut tähän, eikä suostu antamaan hennon neidon lähteä yksin vaarantamaan itsensä. Bernard hermoilee matkalla vähän väliä ja hän on todella taikauskoinen tyyppi. Lähes kaikkialla tuntuu esiintyvän numero kolmetoista, minkä hän uskoo merkitsevän huonoa onnea operaation onnistumiselle. Hiirihahmot ovat erinomaisesti todella erilaiset, jolloin heidän luonteenpirteensä nousevat hienosti esille. Vaikka kumpikaan ei olekaan mitä urhoollisin sankari, ei kumpikaan anna periksi, vaikka lähes kaikki vaarat ovat monta kertaa heitä isompia.
     Pelastettavaa Penny-tyttöä (Michelle Stacy) käy välittömästi sääliksi. Penny on orpo, joka on pitkään haaveillut siitä, että jonain päivänä pariskunta astuisi sisään Morningsiden orpokotiin ja ottaisi hänet tyttärekseen. Hänen ainoa ystävänsä on hänen pehmonallensa, jota hän kantaa koko ajan mukanaan. Penny ei ole mitä rohkein, jolloin hän ei uskalla uhmata pahaa Meduusaa, mutta tarpeeksi urhea kokeillakseen karkaamista moneen otteeseen ja kirjoittaakseen avunpyynnön pullopostilla.
     Elokuvan pahis, eli julma Meduusa (Geraldine Page) muistuttaa erittäin paljon 101 dalmatialaista -leffan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) pahista, Cruella De Viliä, eikä mikään ihme, sillä kun elokuvaa suunniteltiin, De Vil aiottiin valita pahikseksi ja yhdistää näin kaksi leffaa samaan maailmaan. Meduusa on siis De Vilin tapaan yliampuvasti meikkejä käyttävä nainen, joka käyttää hienoja vaatteita ja kuvittelee olevansa muita tärkeämpi. Turkiksia hän ei sentään aio tehdä kidnappaamastaan Pennysta, mikä olisi jo todella hurjaa, vaikka kyseessä olisi aikuisten elokuva! Meduusa esittää kilttiä, mutta usein hän myös raivostuu kunnolla, jolloin kukaan ei halua olla hänen tiellään. Pahiksena hahmo on ihan toimiva, mutta muistuttaessaan liikkeissään ja puheessaan Cruella De Viliä, toivoisi hahmon olevan hän, eikä mikään kopio. Meduusalla on lemmikkinä kaksi krokotiilia, Nero ja Brutus, jotka eivät jostain syystä puhu mitään, vaikka muut leffan eläinhahmot tekevät niin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Meduusan hömelö apuri Nuppi (Joe Flynn), orpokoti Morningsidessa asuva vanha kissa Rufus (John McIntire), lentokoneen työtä pienille eläimille tekevä albatrossi Orville (Jim Jordan), Kansainvälisen pelastusjärjestön puhemies (Bernard Fox), sekä Pirunpoukamassa - jonne Meduusa on Pennyn napannut - asuva piisamipariskunta (Jeanette Nolan ja Pat Buttram), jotka valmistavat jonkinlaista pontikkaa, millä pistävät päänsä sekaisin.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca on synkempi teos kuin monet muut Disneyn animaatiot. Mukana on toki tuttua kevyempää tunnelmaa, mutta jo ensimmäisistä minuuteista voi päätellä, että tällä kertaa tiedossa on vakavampi ja ilottomampi elokuva, jossa on kuitenkin ripaus toivoa. Penny on kirjoittanut paperille avunpyynnön ja laittanut sen pulloon, jonka hän on heittänyt mereen, toivoen jonkun löytävän sen ja pelastavan hänet. Alkutekstien aikana tämä pullo kulkee myrskyjen halki epätoivoisen "The Journey" -kappaleen säestämänä, jonka puolenvälin jälkeen kuultava musiikkiosio aiheutti ihoni menemään kananlihalle. Tästä onneksi päästään jo niihin kevyempiin kohtiin, kun Kansainvälinen pelastusjärjestö päättää, ketkä lähtevät etsimään Pennyä. Seikkailu lähtee nopeasti käyntiin ja sen henki on toimivasti luotu, jolloin katsojana lähtee mielellään hiirten mukana suorittamaan pelastusoperaatiota. Mukaan on saatu myös mysteeristä tunnelmaa ja kestää kauan, kunnes paljastetaan, mitä varten Meduusa on siepannut Pennyn.

Valitettavasti elokuvasta puuttuu hauskuus. Vaikka mukana onkin kevyempää henkeä, sekä albatrossi Orvillen tuottamaa hupsuilua, ei leffassa saa koskaan kunnolla nauraa. Tarinaan on pistetty kohtauksia mukaan, joiden olisi tarkoitus kai hieman hauskuuttaa, mutta näin ei tapahdu, jolloin katsojana voi hieman tylsistyä elokuvan aikana, vaikka se kestääkin vain vähän päälle tunnin ja vartin. Pelastuspartio Bernard ja Biancassa ei ole myöskään tiettyä nokkeluutta, mitä Disney-pätkistä usein löytyy, mikä on sääli. Vaikka synkempi teos voi lähtökohtaisesti kuulostaa toimivalta, ei kokonaisuus sitä täysin ole ja siitä jää selkeästi uupumaan jotain. Paikoitellen elokuva on myös hieman liian surullinen, jolloin se muuttuu jopa hieman masentavaksi. Leffan loppuhuipennukseen on sentään saatu oivallisesti mukaan jännitystä ja toimintaa, jolloin viihdettäkin on luvassa. Parasta kuitenkin koko leffassa taitaa olla kohtaus, johon liittyvät pelokkaat Bernard ja Bianca, uhkaavat krokotiilit ja urut. Kokonaisuutena kyseessä on ihan kelpo seikkailuleffa, joka tarjoaa jännitystä, mutta joka ei tällaisenaan täysin tee vaikutusta.

Animointi leffassa on kuitenkin erittäin mainiota. Hahmot ovat selvästi Disney-tyylisiä eläimistä ihmisiin. Vanha luonnostyyli on lähestulkoon kadonnut ja piirretyt viivat ovat tarkkoja, mitä on miellyttävää katsoa, vaikka luonnosmaisuuskin toimi. Monet taustat ovat hyvin maalaukselliset, mikä näyttää hyvältä. Myös elokuvan alkutekstikohtaus, joka näyttää diashow'na esitettävältä maalaustyöltä, on näyttävä. Leffan ohjauksesta vastaavat kuusi aiempaa Disney-klassikkoa ohjannut Wolfgang Reitherman (jolle tämä jäi viimeiseksi Disney-ohjaukseksi), sekä John Lounsbery ja Art Stevens, jotka ovat aiemmin toimineet lähinnä animaattoreina. Pelastuspartio Bernard ja Biancaa ei oikein voi kutsua musikaaliksi, sillä lauluja on vain muutama ja vain yksi niistä on hahmojen laulama. Kyseessä on Kansainvälisen pelastusjärjestön mainio tunnuslaulu "Rescue Aid Society", joka jää loppupäiväksi päähän soimaan. Elokuvassa on hyvät musiikit, ja "The Journeyn" ja "Rescue Aid Societyn" lisäksi kuultavat biisit "Tomorrow is Another Day" ja "Someone's Waiting for You" ovat mainiot, vaikkakin aika surulliset.

Elokuva ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. mutta "Someone's Waiting for You" -kappaleen aikana voi nähdä Bambin syömässä äitinsä kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Blu-rayn lisämateriaat eivät niinkään, sillä mukana on vain poistettu laulu "Peoplitis", vesilintudokumentti, lyhytelokuva "Three Blind Mouseketeers", laula-mukana -versio kappaleesta "Someone's Waiting for You" ja Blu-ray 3D:n esittelyvideo Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa. Elokuvan teosta ei ole yhtä ainoaa pätkää.

Yhteenveto: Pelastuspartio Bernard ja Bianca on ihan kelpo seikkailuelokuva. Teos on synkempi kuin Disney-animaatiot yleensä, mikä lähtökohtaisesti toimii, mutta tiettyä riemua ja iloa elokuva kuitenkin jää kaipaamaan. Penny-tyttöä käy heti sääliksi ja toivoo, että mainiosti erilaiset hiiripelastajahahmot pystyvät auttamaan häntä. Valitettavasti leffan pahis Meduusa tuntuu liikaa kopiolta Cruella De Vilistä, jolloin alkaa toivomaan, että kyseessä olisi oikea De Vil, eikä outo kopio. Hieman huumoria on mukana, mutta koskaan ei saa nauraa. Seikkailuhenki on läsnä läpi elokuvan ja siihen on saatu oivaa mystisyyttä mukaan. Elokuva on animoitu erinomaisesti ja sen musiikit ovat todella hyvät, etenkin alkutekstien aikana soiva "The Journey" ja rallatus "Rescue Aid Society", joka alkaa soimaan päässäni heti, kun kirjoitan sen nimen. Lapsille Pelastuspartio Bernard ja Bianca kannattaa näyttää, vaikka ihan perheen pienimmille tämä ei synkkyyden takia sovi. Vanhemmat katsovat tämän oikein sujuvasti vierestä, etenkin jos tämä kuului heidän omiin suosikkeihinsa, kun he olivat muksuja. Vuonna 1990 elokuvalle ilmestyi jatko-osa Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under), joka on yksi ainoista Disney-klassikkojen jatko-osista, joka on myös Disney-klassikkoja. Sen arvostelu tulee olemaan viimeinen näistä keskiviikon Disney-hetkistä. Onneksi välissä on kuitenkin vielä viisi klassikkoa, joista kertoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Rescuers, 1977, Walt Disney Productions