Arvostelu: We Live in Time (2024)

WE LIVE IN TIME

Ohjaus: John Crowley

Pääosissa: Andrew Garfield, Florence Pugh, Grace Delaney, Lee Braithwaite, Douglas Hodge, Adam James, Marama Corlett, Aoife Hinds, Nikhil Parmar, Heather Craney ja Lucy Briers

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

We Live in Time on Andrew Garfieldin ja Florence Pugh'n tähdittämä romanttinen draamakomedia. Nick Payne työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai StudioCanalin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023 ja nyt We Live in Time on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät, mutta kiinnostukseni heräsi tosissaan vasta, kun elokuvan markkinoinnissa nähty huvipuistokarusellin hevosesta muodostui internetmeemi. Tietämättä sen enempää mitään elokuvan sisällöstä, kävin katsomassa We Live in Timen heti ensi-iltapäivänä.

Kun pariskunta Almut ja Tobias saavat kuulla Almutin sairastavan syöpää, he muistelevat suhteensa eri taipaleita aina ensikohtaamisesta lapsensa syntymään ja miettivät, mitä tekisivät ajalla, mikä heillä on vielä jäljellä.

Elokuvan päärooleissa Tobias Durandina ja Almut Brühlina nähdään tosiaan Andrew Garfield ja Florence Pugh, joilla molemmilla on ollut vahva putki päällä, tarjoten väkeviä suorituksia elokuvasta ja vuodesta toiseen. Onkin suuri ilo nähdä heidät samassa elokuvassa, etenkin kun Garfieldin ja Pugh'n kemiat osuvat täydellisesti yhteen. He tulkitsevat erinomaisesti hahmojensa rakkautta, niin ylä- kuin alamäkineen. Erityisen hurja alamäki syntyy, kun Almut saa kuulla sairastavansa syöpää. Almut on huippuluokan kokki, joka pyörittää omaa ravintolaansa, kun taas Tobias työskentelee murofirmassa. Näyttelijälahjojensa lisäksi haluaisin uskoa, että Pugh sai roolin myös koronapandemia-aikana pyörittämänsä kokkailukanavansa Cooking With Flo'n ansiosta. Garfieldilla taas tapahtuu mukava ympyrän sulkeutuminen, sillä hänen esikoiselokuvansa, Boy A:n (2009) ohjauksesta vastasi myös We Live in Timen ohjaaja John Crowley.

En tosiaan tiennyt We Live in Timesta etukäteen muuta kuin sen päätähdet ja arvelin, että kyseessä olisi jonkin sortin romanttinen nyyhkytarina. Ja no, kun kyse on pariskunnasta, jonka toinen osapuoli sairastuu syöpään, voiko katsoja odottaakaan muuta kuin kunnon itkuja elokuvan loppupuoliskolla? Vaikka nyyhkypuoli onkin selviö, pääsi leffa silti yllättämään minut aikamoisesti, ennen kaikkea sillä, kuinka hyvä filmi onkaan kyseessä. Toki odotin Garfieldin ja Pugh'n tarjoavan mainiot suoritukset, mutta elokuva on ennen kaikkea taitavasti kirjoitettu ja ohjattu, mikä vain vahvistaa hyvien näyttelijöiden antia. Tobias ja Almut ovat lahjakkaasti toteutetut hahmot kaikin puolin ja kun heihin tykästyy niin voimakkaasti, sitä enemmän loppupään vääjäämätön tunteilu iskee.

Elokuvan kerrontatavan on haluttu heijastaa sen nimeä, ajassa elämistä. Suoraa linjaa alusta loppuun kulkevan kerronnan sijaan We Live in Timen tapahtumat esitetään epälineaarisessa järjestyksessä. Pääasiassa elokuva kertoo kolmea eri aikaa parin elämässä: Tobiaksen ja Almutin ensitapaamista ja heidän rakastumistaan, raskausaikaa ja lapsen saamista, sekä Almutin kemoterapia-aikaa syöpädiagnoosin jälkeen. Aluksi voi tuottaa vaikeuksia päästä jyvälle siitä, missä kohtaa mikäkin kuvio tapahtuu, mutta lopulta tämä ajassa hyppely tuntuu täysin luontevalta. Sen lisäksi, että elokuva kuvataan kuin pääparin muistelun kautta, se myös vahvistaa pohdintaa siitä, että jokaisella meistä on käytössä vain rajallinen aika elämässä ja jokaisen meistä pitäisi miettiä, mihin sen rajoitetun ajan käyttää. Ja mitä meistä jää jäljelle sitten, kun aikamme on loppu?

Vaikka elokuva käsitteleekin raskaita aiheita ja vääntää kyynelhanat auki, olin todella yllättynyt siitä, miten hauska leffa onkaan kyseessä. Mukana on useita suorastaan hulvattomia hetkiä, joista parhaat naurut tarjoaa kaaottinen synnytysepisodi. Nick Paynen käsikirjoitus onkin aivan mahtava kerrontatyyliään, dialogiaan ja skenaarioitaan myöten, minkä pohjalta John Crowley rakentaa vahvan kokonaisuuden ohjauksellaan. Lopputulos on monitunteikas ja kaunis. Myös tekninen toteutus toimii kuvausta, leikkausta, lavastusta, puvustusta ja Bryce Dessnerin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

We Live in Time, 2024, StudioCanal, Film4, SunnyMarch, Shoebox Films, Canal+, Ciné+

Arvostelu: Brooklyn (2015)

BROOKLYN

Ohjaus: John Crowley
Pääosissa: Saoirse Ronan, Emory Cohen, Julie Walters, Jim Broadbent ja Domhnall Gleeson
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Brooklyn oli tänä vuonna ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta, jotka olivat Paras elokuva, Paras naispääosa ja Paras sovitettu käsikirjoitus. Kahden ensiksi mainitun ehdokkuuden takia mielenkiintoni heräsi. Elokuva ei kuitenkaan voittanut yhtäkään ehdokkuuksistaan, mutta halusin silti nähdä, olisiko se ollut niiden arvoinen. Yhtenä aamuna herätessäni koin pakkomielteen nähdä Brooklynin ja lopulta vuokrasin ja katsoin sen samana päivänä.

1950-luvun alussa irlantilaistyttö Eilis muuttaa New Yorkiin, jossa hän rakastuu italialaistaustaiseen Tonyyn.

Saoirse Ronan on aivan loistava pääosassa Eilis Laceyna! Hänen elekielensä ja ilmeensä viestittävät paljon tunteita, vaikka kuinka minimalistisia eleet olisivatkin. Irlantilaiskorostusta on mukavaa kuunnella ja mielestäni parhaan naispääosan palkinto meni ihan väärälle henkilölle - en tosin ole nähnyt Brie Larsonin suoritusta Roomissa (2015), mutta ei se voi olla niin hyvä kuin Ronanin suoritus tässä. Ronan ei ollut etukäteen minulle kovin tuttu naama, mutta Brooklyn sai minut haluamaan nähdä hänen tulevat, kuten myös vanhemmat elokuvansa. Jo Ronanin lahjakkuus yksinään pitäisi katsojan mielenkiinnon yllä.
     New Yorkissa Eilis ihastuu italialaiseen putkimieheen, joka ei kuitenkaan ole Mario, vaan hyväkäytöksinen Tony, joka rakastuu Eilikseen ensinäkemältä. Tonya esittää Emory Cohen, jonka suoritus on hyvä, mutta jää selkeästi Ronanin varjoon.
     Elokuvassa nähdään myös Julie Walters asuntolan emäntä Madge Kehoena, Jim Broadbent isä Floodina, joka antaa muutamia vinkkejä Eilikselle ja Domhnall Gleeson Jim Farrellina, jonka tarkoitus on tuoda aika tarpeetonta ja tarinaa venyttävää kolmiodraamaa mukaan elokuvaan. Walters ja Broadbent ovat aina hyviä ja Gleesonkin on jo osoittanut taitonsa, mutta tässä elokuvassa hänen roolinsa tuntuu hieman väkinäiseltä. Jännä juttu, että jokainen näistä kolmesta on esiintynyt Harry Potter -sarjassa (2001-2011)...

Brooklyn on tarina itsensä löytämisestä. Eiliksellä menee huonosti kotikylässään, jolloin hän päättää kokeilla onneaan isossa kaupungissa ja muuttaa Yhdysvaltoihin. Vaikkei kestä kauaa, kun Tony tulee mukaan tarinaan, niin elokuva ei tunnu romanttiselta pätkältä vielä pitkään aikaan. Romanttisuutta ei onneksi esitetä ällönä, ylivedettynä söpöilynä, vaan se pysyy hyvin aisoissa. Rakkaus on vain yksi asia, mihin Eilis törmää suurkaupungissa ja onnellisuuden tien kulman takana on aina jokin negatiivinen asia valmiina lyömään paistinpannulla päin naamaa. Elokuvan aikana Eilis oppii, minkä kulman taakse ei ole hyvä kääntyä.

Huumoria löytyy myös elokuvasta. Yksi hauskimmista osioista on, kun asuntolan muut tytöt opettavat Eilistä syömään spaghettia oikein ja sen jälkeen nähtävä päivällinen Tonyn perheen luona. Vaikken erityisemmin välittänyt lisätystä kolmiodraamasta, niin ymmärrän myös sen tarkoituksen osoittaa Eilis oikeaan suuntaan elämässään. Elokuvan aikana Eilis kirjoittaa kirjeitä siskolleen Roselle (Fiona Glascott) ja kirjeiden sisällöt kuullaan Eiliksen äänellä luettuna. Kirjeet ovat toimiva lisäys ja niillä saadaan helposti kerrottua, kuinka aika kuluu nopeasti. Elokuva ei ole kovin pitkä, eikä se käytä aikaa turhuuteen, vaan kulkee hyvällä tahdilla eteenpäin.

Brooklynin on ohjannut John Crowley, jonka aikaisempia töitä ovat mm. Intermission (2003) ja Closed Circuit (2013). Ymmärrän kyllä, miksi elokuva oli ehdokkaana käsikirjoituksestaan, sillä etenkin dialogi tuntuu todella hiotulta. Harmi vain, että näyttelijöiden puheista ainoastaan Saoirse Ronanin irlantilaiskorostus kuulostaa luonnolliselta. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä heiluukin hieman liikaa ja muutamia hyppyleikkauksia lukuunottamatta se on leikattukin taidokkaasti. Tarina sijoittuu 50-luvulle ja vaikka en ollutkaan millään lailla vielä olemassa silloin, niin mielestäni ajankuva on toteutettu erinomaisesti. Puvustus-, maskeeraus- ja lavastustiimit ovat päässeet toteuttamaan itseään ja luomaan useita tyylikkäitä asuja, tyylejä, sekä paikkoja. Itse Brooklynia ei yleisesti kovin paljoa esitellä, vaan elokuva tapahtuu lähinnä vain tietyissä paikoissa. Irlannista näytetään enimmäkseen Eiliksen kotikylää Enniscorthya.

Yhteenveto: Brooklyn on erittäin hyvä elokuva. Se saa katsojan hymyilemään ja nauramaan, sekä myös surulliseksi ja herkimmillä voi mennä tippa linssiin. 1950-luvun ajankuva on hyvin siirretty ruudulle. Saoirse Ronan on aivan mieletön pääosassa ja pelkästään hänen suorituksensa takia suosittelen katsomaan tämän elokuvan. Hahmon kaari elokuvan läpi on onnistuneesti rakennettu. Jos on pienintäkään kiinnostusta elokuvaa kohtaan, niin kannattaa se katsoa. Se ei toimi kaikille, mutta itse pidin siitä paljon. Kolmiodraama tuntuu hieman väkinäiseltä, mutta ymmärrän sen tarkoituksen lopun kannalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Brooklyn, 2015, Twentieth Century Fox Film Corporation, Wildgaze Films, BBC Films, Parallel Film Productions, Bun and Ham Productions, Finola Dwyer Productions, Irish Film Board, Item 7