Slow Horses, kausi 4 (2024) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 4

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Saskia Reeves, Rosalind Eleazar, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Kadiff Kirwan, Kristin Scott Thomas, Ruth Bradley, James Callis, Hugo Weaving, Joanna Scanlan, Tom Brooke, Kiran Sonia Sawar, Tom Wozniczka ja Anna Wilson-Jones

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 43 minuuttia - 52 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjoihin (Slough House - 2010-) perustuva vakoojasarja Slow Horses nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä keväällä 2022. Toinen ja kolmas kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2023 ja lopulta Slow Horsesin neljännen tuotantokauden esitys alkoi syyskuussa 2024. Tämäkin kausi keräsi hyvät katsojaluvut, paljon kehuja, sekä sai kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamasarja, miespääosa ja miessivuosa), kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot, sekä viisi Emmy-ehdokkuutta (mm. paras draamasarja, miespääosa, käsikirjoitus ja roolitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse olen pohtinut jo pitkään sarjan katselua ja nyt kun Slow Horses on saamassa jo kuudennen kauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin erityisesti sarjan kolmannesta kaudesta, joten aloitin neljännen kauden katselun innokkain mielin.

Itsemurhapommittajan isku lontoolaisessa ostoskeskuksessa käynnistää uuden tutkimuksen, joka johtaa Slough Housen luupäät Cartwrightin suvun synkkien salaisuuksien äärelle.

Lukuun ottamatta edelliskaudella kuolleita niljakasta Spideria (Freddie Fox) ja Koiria johtanutta Duffyä (Chris Reilly), Slow Horsesin tutut hahmot tekevät paluun. Slough House on vieläpä saanut uusia luupäitä, uuden sihteerin Moira Tregorianin (Joanna Scanlan), joka korvaa edelliskauden päätteeksi lopputilin ottaneen Catherinen (Saskia Reeves) ja traumoista kärsivän J.K. Coen (Tom Brooke), joka lähinnä kyhnöttää nurkassa huppu päässään. Slough Housea johtava Jackson Lamb (palkintoehdokkuuksia jälleen kahminut Gary Oldman) on oma hulvaton mulkvisti itsensä, River (Jack Lowden) on huolissaan muistisairaasta isoisästään Davidista (Jonathan Pryce), Roddy (Christopher Chung) leveilee saamallaan tyttöystävällä, Louisa (Rosalind Eleazar) alkaa päästä yli Harperin (Dustin Demri-Burns) kuolemasta ja Shirleyllä (Aimee-Ffion Edwards) ja Marcuksella (Kadiff Kirwan) on oma jatkuva leikkimielinen kilpailunsa meneillään. Hahmot ovat aina yhtä mahtavia voimakkaiden persooniensa ja niiden yhteentörmäysten kanssa. Näyttelijäkaarti jatkaa vahvaa suorittamistaan, Oldmanin ollessa toki sarjan kiistaton tähti. Viimeistään tässä kohtaa Oldmanin suoritus Jackson Lambina nousee 2020-luvun television kiistattomasti parhaimpiin.

     Vanhoista tutuista paluun tekee myös Kristin Scott Thomas MI5:n apulaisjohtaja Tavernerina, kun taas uusina tuttavuuksina kausi esittelee James Callisin MI5:n uutena johtajana Claude Whelanina, Ruth Bradleyn Koirien uutena johtajana Emma Flytenä ja Hugo Weavingin omaa yksityisjoukkoaan pyörittävänä Frank Harknessina. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita ja heidän hahmonsa sekoittavat pakkaa oivallisesti.

Slow Horses ei petä vieläkään. Vakoojakatu-kirjaan (Spook Street - 2017) perustuva neljäs kausi käynnistyy heti räväkästi, kun pommi räjähtää Lontoossa kauppakeskuksessa, mitä seuraa todella rohkealta vaikuttava veto. Mutta eipä vakoilun ja vastavakoilun maailmassa kaikki tietenkään ole sitä, miltä aluksi näyttää. Kausi nappaa heti koukkuunsa ja vain tiukentaa otettaan jaksojen edetessä ja uusien paljastusten ravistellessa niin tarinaa kuin sen hahmoja. Kuusi jaksoa muodostavat tälläkin kertaa napakan kokonaisuuden ja kuten kolmannen kauden kohdalla kävi, huomasin lopulta tuijottaneeni myös tämän neloskauden yhtä kyytiä saman illan aikana.

Pidin paljon tällä kaudella siitä, kuinka tarina tuntuu samanaikaisesti sekä suurelta, että myös intiimin henkilökohtaiselta. Sarjassa on aiemminkin nähty juonikuvioita, jotka linkittyvät hahmojen taustoihin jollain tapaa, mutta neloskausi vie tätä entistä pidemmälle. Samalla tietyt panoksetkin tuntuvat mojovammilta ja jännitystaso on korkealla alusta loppuun. Kauden finaalijakso on jopa varsin intensiivinen. Slow Horsesin tuttuun tapaan jännityksen sekaan ripotellaan runsaasti huumoria, joka ei riko menoa, vaan pelkästään tehostaa sitä entisestään. Neljäs kausi saattaa jopa olla tähän mennessä sarjan hauskin. Sekä synkin. Houkutus aloittaa viides kausi heti perään on suuri.

Koko neljännen kauden ohjauksesta vastaa Adam Randall, joka jatkaa vakuuttavasti edeltäjiensä jalanjäljissä, mitä tukee tietysti Will Smithin (ei se näyttelijä) väkevät käsikirjoitukset. Slow Horsesin neloskausi on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat hommansa osaavasti ja äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Arvostelu: Valon valtakunta (Empire of Light - 2022)

VALON VALTAKUNTA

EMPIRE OF LIGHT

Ohjaus: Sam Mendes

Pääosissa: Olivia Colman, Micheal Ward, Colin Firth, Toby Jones, Tom Brooke, Hannah Onslow, Tanya Moodie, Crystal Clarke, Sara Stewart ja Monica Dolan

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Empire of Light, eli suomalaisittain Valon valtakunta on ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Mendesin uusi elokuva. Mendes ilmoitti elokuvan teosta keväällä 2021 ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Valon valtakunta sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla viime syyskuussa, minkä jälkeen se on hiljalleen levinnyt teatterikierrokselle ympäri maailman ja nyt elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Mendesin tekevän uutta filmiä ja kiinnostuin lisää, kun elokuva sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Meninkin katsomaan Valon valtakuntaa positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

1980-luvun alussa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava elokuvateatterityöntekijä Hilary rakastuu teatterin uuteen työntekijään, Stepheniin.

Olivia Colman näyttelee Hilary Smallia, pienen englantilaisen rantakaupungin elokuvateatterissa, Empiressä työskentelevää naista. Hilarylla on takanaan vaikea menneisyys liittyen hänen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöönsä. Colman on tuttuun tapaansa pääasiassa erittäin mainio roolissaan. Hänestä löytyy tuttua ihastuttavaa lempeyttä ja lämpöä, mutta tällä kertaa hän myös päästää itseään räväkämmin valloilleen. Parissa kohtaa Colmanin raivokkaammat kohtaukset lipsahtelevat ylinäyttelemisen puolelle, mutta pääasiassa hän suoriutuu hyvin osastaan.

     Muita Empiren työntekijöitä ovat muun muassa elokuvateatteria johtava herra Ellis (Colin Firth), koneenhoitaja Norman (Toby Jones), lippuja myyvät Neil (Tom Brooke) ja Janine (Hannah Onslow), sekä uutena menoon mukaan hyppäävä Stephen (Micheal Ward). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti. Firth suoriutuu mainiosti epämiellyttävän Elliksen osasta, Jones vakuuttaa muutamassa kohtaa todella hyvin iäkkäänä koneenhoitajana ja elokuvauraansa aloitteleva Ward pärjää oivallisesti konkareiden seurassa. Häneltä ja Colmanilta löytyy kemiaa, kun keski-ikäisen teatterityöntekijän ja nuoren tulokkaan välille muodostuu kipinöitä.

Hyvistä näyttelijäsuorituksistaan huolimatta Valon valtakunta osoittautui aikamoiseksi pettymykseksi. Elokuvan päätyttyä luin, että leffa on saanut aika nuivan vastaanoton, enkä yhtään ihmettele, että miksi. Kyseessä on äärimmäisen keskinkertainen rakkausdraama, joka kompuroi lähes kaikilla osa-alueillaan. Ensinnäkin filmin romanttinen puoli lipsahtaa jatkuvasti imelän siirappiseksi ja vaikka pääparilta löytyykin kemiaa, on heidän kuvionsa kirjoitettu hieman ontuvasti. Itse elokuvateatteripuoli on elokuvan parempaa antia ja leffateatterissa työskennelleenä löysin paljon samaistuttavia juttuja hommasta, vaikeista asiakkaista ja taukohuoneessa hupsuttelusta lähtien. Tosin loppupäässä elokuvien taian ja kauneuden kuvaus sukeltaa oikein tosissaan siirappisuuden syvään päätyyn. Vähän samanlaista, italialaisklassikko Cinema Paradison (Nuevo Cinema Paradiso - 1988) upeaa kohtausta yritettiin matkia myös vastikään ilmestyneessä Babylonissa (2022), myöskin aika kiusallisesti.

On vaikea kuvitella, että elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta on vastuussa Sam Mendes - sama herra, joka heti esikoisleffallaan, American Beautylla (1999) voitti parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-palkinnot ja joka on sen jälkeen tehnyt muun muassa yhden parhaista James Bond -elokuvista, 007 Skyfallin (2012) ja viimeisimpänä vaikuttavan sotaelokuvan Taistelulähetit - 1917 (1917 - 2019). Valon valtakunnassa Mendesin työ jää kaikin tavoin puolitiehen. Hänen ohjauksensa on ailahtelevaa ja katsojan tunteiden tavoittelu väkinäistä. Yritys kertoa mielenterveysongelmista on erityisen kömpelö ja kuvaukset Stephenin kohtaamasta rasismista jotenkin huokuvat sitä, että valkoinen kertoo, miltä tummaihoisista tuntuu. Mendes onnistuu yksittäisissä kohtauksissa ja saa näyttelijöistä paljon irti, mutta kokonaisuus jää auttamattoman keskinkertaiseksi.

Edes teknisiltä ansioiltaan Valon valtakunta ei säväytä. Roger Deakins nappasi elokuvasta parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden ja vaikka yleensä olenkin sitä mieltä, että pysti kuuluu Deakinsille, alansa maestrolle, tässä leffassa jopa hänen työnsä tuntui innottomalta. Kuvaus näyttää hyvältä, mutta ei siitä mitään kovin erityistä tai mieleenpainuvaa löydy. Valaisu on sujuvaa, lavasteet ovat oivalliset ja asut taidokkaasti tehdyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Yhteenveto: Valon valtakunta on käsittämättömän keskinkertainen draamaelokuva lahjakkailta elokuvantekijöiltä. Näyttelijät konkari Olivia Colmanista nuoreen Micheal Wardiin suoriutuvat oivallisesti rooleistaan, Colmanin ajoittaisesta ylinäyttelemisestä huolimatta. Leffa kuitenkin kompuroi kaiken aikaa Sam Mendesin käsikirjoitukseen ja sen pohjalta hänen ohjaukseensa. Mendesin teksti sisältää useita juonikuvioita, jotka eivät oikein osaa yhdistyä ja jäävätkin hieman raakileiksi. Niissä käsitellään kömpelösti, ajoittain jopa kiusallisesti mielenterveysongelmia ja rasismia. Romanttinen puoli taas äityy siirappiseksi, vaikka pääparin väliltä löytyykin hyvää kemiaa. Edes teknisiltä ansioiltaan elokuva ei pahemmin säväytä ja jopa kuvaajalegenda Roger Deakinsin työ on tällä kertaa ponnetonta. Valon valtakunta sisältää silloin tällöin hyviä hetkiä ja roolisuorituksia, mutta kokonaisuutena se on harmillisen lattea leffa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Empire of Light, 2022, Searchlight Pictures, Neal Street Productions