Arvostelu: Conan hävittäjä (Conan the Destroyer - 1984)

CONAN HÄVITTÄJÄ

CONAN THE DESTROYER

Ohjaus: Richard Fleischer
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Olivia d'Abo, Wilt Chamberlain, Tracey Walter, Mako, Grace Jones, Sarah Douglas, Pat Roach, Jeff Corey ja Ferdy Mayne
Genre: toiminta, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Robert E. Howardin kehittämään Conan-hahmoon perustuva fantasiatoimintaelokuva Conan - barbaari (Conan the Barbarian - 1982) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ohjaaja John Milius ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten tuottaja Dino De Laurentiis palkkasi Richard Fleischerin tämän korvaajaksi ja kuvaukset alkoivat marraskuussa 1983. Vaikka De Laurentiis oli tyytyväinen ensimmäisen osan menestykseen, hän uskoi, että se olisi voinut menestyä vielä paremmin, jos se olisi ollut sallittu myös nuoremmille katsojille. Niinpä hän päätti leikata jatko-osasta paljon siistitymmän ja lapsiystävällisemmän version. De Laurentiisin uskomus ei kuitenkaan vastannut todellisuutta, sillä kesäkuussa 1984 julkaistu Conan the Destroyer, eli suomalaisittain Conan hävittäjä menestyi huomattavasti edellisosaa heikommin. Filmi sai kehnon vastaanoton niin kriitikoilta kuin Conanin faneilta. Elokuva oli ehdolla huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnosta ja voitti huonoimman tulokasnäyttelijän Razzien. Itse näin Conan hävittäjän kuutisen vuotta sitten, enkä pitänyt siitä. Kun huomasin Conan - barbaarin täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle. 

Conan cimmerialainen saa tehtäväkseen auttaa nuorta prinsessa Jehnnaa etsimään jalokivisarven, jolla voisi herättää henkiin jumala Dagothin.

Arnold Schwarzenegger tekee paluun Conan-barbaariksi ja on samanlainen suuri muskelimies kuin viimeksi. Tietty voima hänen roolisuorituksestaan silti uupuu. Ensimmäisessä elokuvassa Schwarzeneggerin vähäisiä näyttelijänlahjoja ja tönkköä olemusta hyödynnettiin hyvin luomaan mystinen sankari, mutta tästä leffasta ei löydy samaa. Conan puhuu paljon enemmän ja Schwarzeneggerin yhä aika heikko osaaminen näyttelijänä joutuu koetukselle. Silti Schwarzenegger sopii rooliin kuin nenä päähän ja hän on elokuvan parasta antia.

     Elokuvassa nähdään myös viime filmistä tuttu Mako kertojana ja seikkailuun liittyvänä Akirona, Tracey Walter Conanin rosvokaverina Malakina, Sarah Douglas Conanin tehtävälleen lähettävänä kuningatar Taramisina, huonoimman tulokkaan Razzien voittanut ja huonoimmasta naissivuosasta ehdolla ollut Olivia d'Abo prinsessa Jehnnana, Wilt Chamberlain prinsessan suojelijana Bombaatana, Grace Jones mukaan matkalle tarttuvana Zulana, sekä Pat Roach pahana velho Thoth-Amonina. Yksikään näyttelijöistä ei tee kovinkaan kummoista työtä ja siksi jopa hieman ihmettelin, että d'Abo oli Razzieissa nostettu esille jopa kahden palkinnon ehdokkaaksi. Hahmotkaan eivät tee vaikutusta, eikä katsoja jaksa välittää toteuttaako prinsessa Jehnna hänelle annetun kohtalon vai ei.

Valitettavasti en pitänyt Conan hävittäjästä yhtään sen enempää toisella katselulla kuin ensimmäisellä joitain vuosia takaperin. Siinä, missä innostuin Conan - barbaarista uusintakierroksella huomattavasti enemmän ja seurasin Conanin seikkailua lumoutuneena, tämä filmi lähinnä tylsistytti minua. Vaikka jatko-osa sisältää joitain ihan meneviä kohtauksia (pääasiassa taistelun Thoth-Amonin jäälinnassa), on se kokonaisuutena todella ontuva ja pitkäveteinen fantasiaraina. Se ei oikein millään nappaa mukaansa, sen toimintakohtaukset eivät ole viihdyttäviä, eikä pökkelö tarinakaan kummoinen. Edes se ei auta, että elokuva hyppää vielä edellistäkin osaa rohkeammin satumaisuuteen ja tuo mukaan lisää yliluonnollisuuksia. Vaikka filmi kestää vain hieman yli puolitoista tuntia, eli puoli tuntia ensimmäistä osaa vähemmän, tuntuu se silti pidemmältä tekeleeltä.

Asiaa ei yhtään auta Dino De Laurentiisin varsinainen älynväläys siitä, että elokuvasta saisi vielä edellistä osaa isomman hitin tekemällä siitä lapsiystävällisemmän. Ratkaisu johtaa vain laimeisiin toimintakohtauksiin, joissa leikataan pois sillä sekunnilla, kun vähänkin voisi roiskahtaa verta. Kyllä mukaan mahtuu sentään ainakin yksi irtopää, mutta silti väkivallan siistiminen tekee pelkkää hallaa. De Laurentiis saikin huomata sen, kun lipputulot osoittautuivat pettymyksiksi. Muutenkin elokuvasta on vähennetty synkkyyttä ja siinä on enemmän huumoria kuin edeltäjässään. Mutta kun huumorin taso on sitä, että Conan pyytää anteeksi kamelilta, jota löi viime leffassa ja kameli sylkäisee päin Conanin naamaa tai että Malak yrittää pitää myötähäpeällistä seksivalistusta prinsessa Jehnnalle, ei siinä paljoa naurata. Täytyy kuitenkin myöntää, että katselukokemukseni epämukavuuteen vaikutti myös Conan hävittäjän luokattoman surkea pohjoismainen DVD-julkaisu. Sen lisäksi, että kuva näyttää mössöiseltä VHS-kuvalta, on kuvaa myös saksittu voimakkaasti. Alkuperäisen laajakuvan sijaan DVD pitää sisällään kuvaputkitelevisioita varten rajatun, lähes neliömäisen kuvasuhteen, mikä rajaa jatkuvasti ihmisten kasvoja ja tapahtumia pois. DVD:ltä katsoessa jää jopa lähes puolet alkuperäisestä kuvasta näkemättä. Ja tämä on vieläpä ainoa fyysinen julkaisu Conan hävittäjästä, mitä Suomesta saa!

Ohjaaja Richard Fleischer tuo mukaan enemmän fantasiaelementtejä, mutta hän ei osaa luoda samanlaista taianomaista henkeä ja maailmaa kuin John Milius teki Conan - barbaarissa. Muutenkin Fleischerin ohjauksesta puuttuu se väkevyys, jolla Milius teki Conania. Stanley Mannin käsikirjoituskaan ei ole kummoinen. Se on täynnä tylsiä sivuhahmoja, eikä tarinakaan vakuuta. Sentään elokuva on kelvollisesti kuvattu ja siinä on oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia - kaikkea kivaa, mistä pääsin näkemään vain puolet surkean DVD-julkaisun takia. Erikoistehosteet ajavat asiansa, mutta kun tarinaan ei ole uppoutunut erityisemmin, ei ajan nakertamia efektejä katso samalla lailla sormien läpi kuin ensimmäistä filmiä katsellessa. Ääniefektit ovat myös ihan toimivia, mutta parasta äänimaailmassa on tietty musiikit, joista vastaa toistamiseen Basil Poledouris.

Yhteenveto: Conan hävittäjä on harmillisen kehno jatko-osa mahtavalle fantasiaelokuvalle. Ensimmäisen filmin mukaansatempaava seikkailuhenki loistaa poissaolollaan ja lopputuloksena on jopa aika pitkäveteinen raina. Tunnelma on läpikotaisin vaisu, toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä huumorikaan iske. Richard Fleischerin ohjaus tuntuu laiskalta, mikä näkyy myös näyttelijöiden työssä. Arnold Schwarzeneggeristä ei löydy samaa iskua roolissa kuin viimeksi ja hänelle on annettu liikaa repliikkejä. Fantasiaelementtejä on lisätty, mutta viime leffan mystisyyttä ei löydy. Elokuvan tekniseltä puolelta löytyy onnistumisensa, mutta heikosti ikääntyneitä efektejä katsoo tuomitsevammin, kun mikään muu niiden ympärillä ei oikein toimi. Sentään Basil Poledourisin säveltämät musiikit toimivat tälläkin kertaa. Conan hävittäjän voi katsoa kertaalleen, jos innostui Conan - barbaarista, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä. Suosittelen kuitenkin etsimään käsiin minkä tahansa muun painoksen elokuvasta kuin sen pohjoismaisen DVD:n, sillä yhtä luokatonta julkaisua saa kyllä hakea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Conan the Destroyer, 1984, Dino De Laurentiis Company, Edward R. Pressman Film, Estudios Churubusco Azteca S.A.

Arvostelu: 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985)

007 JA KUOLEMAN KATSE

A VIEW TO A KILL

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Roger Moore, Christopher Walken, Tanya Roberts, Grace Jones, Patrick Macnee, Willoughby Gray, David Yip, Fiona Fullerton, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Geoffrey Keen ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kuoleman katse on neljästoista James Bond -elokuva. Vaikka sen englanninkielinen nimi "A View to a Kill" on otettu Ian Flemingin lyhyttarinasta "From a View to a Kill", on sen tarina täysin elokuvantekijöiden keksimä. Tuottaja Michael G Wilson ja käsikirjoittaja Richard Maibaum alkoivat työstämään tarinaa jo, kun edellinen leffa Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983) oli vielä tuotannossa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1984 ja lopulta 007 ja kuoleman katse saapui teattereihin keväällä 1985. Elokuva oli iso hitti, mutta monet kriitikot pitivät sitä siihen asti huonoimpana Bond-filminä. Leffan naispäätähti Tanya Roberts sai huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden, muttei kuitenkaan "voittanut". Itse näin 007 ja kuoleman katseen eräänä kesänä yli 10 vuotta sitten, kun katsoimme isäni kanssa vanhat, Daniel Craigin aikakautta edeltäneet 20 Bond-filmiä läpi. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoin 007 ja kuoleman katseen noin kuukausi Octopussy - mustekalan jälkeen.

Salainen agentti James Bond lähetetään tutkimaan Zorin Industries -yhtiötä, jonka epäillään tekevän yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa.

Roger Moore nähdään tässä elokuvassa viimeistä kertaa salaisena agenttina 007:nä, eli James Bondina ja ihan hyvä niin. Moore on selvästi alkanut väsähtyä rooliin, eikä hänestä tunnu löytyvän minkäänlaista intoa näytellä leffassa. Ikää Moorella on tässä kohtaa ollut jo lähemmäs 60 vuotta, joten ei ole edes ihme, miksi agenttiroolin esittäminen ei enää luonnistu. On myös hieman outoa katsoa, kun Bond liehittelee naisia, jotka voisivat ikänsä puolesta olla hänen tyttäriään. Moore on käynyt kasvoleikkauksessa nuorentaakseen itseään, mutta lopputulos iskee muutamassa kohtaa oudosti silmään.
     Tarinan roistona, Zorin Industriesin johtajana, Max Zorinina nähdään Christopher Walken, joka sopii oikein passelisti rooliinsa. Walkenista löytyy arvokkuutta, mutta myös tiettyä hulluutta, minkä hän päästää välillä valloilleen. Nämä mielenvikaisuuden pilkahdukset tekevät Maxista jollain tapaa kiinnostavan, mutta muuten hahmo jää aika tylsäksi. Huomattavasti muistettavampi hahmo on Maxin avustaja, Grace Jonesin esittämä May Day, joka saisi jotkut sarjassa aiemmin nähdyt korstot pinkomaan karkuun. Toimintatähti Dolph Lundgren tekee muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa tässä leffassa. Lundgren seurusteli tuohon aikaan Jonesin kanssa ja kun hän oli vierailemassa kuvauksissa hänet pistettiin erään kohtauksen taustalle esittämään KGB-agenttia.
     Tämänkertainen Bond-tyttö on Tanya Robertsin esittämä Stacey Sutton, geologi, joka liittyy Zorinin suunnitelmiin. Valitettavasti Stacey on todella mitäänsanomaton ja hieman jopa ärsyttävä tapaus, mitä ei yhtään auta, kuinka kehno Roberts on roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteeri Moneypennynä, Desmond Llewelyn vekottimia kyhäävänä Q:na, Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä, Patrick Macnee Bondia auttavana sir Godfrey Tibbettinä, David Yip CIA-agentti Chuck Leenä, sekä Willoughby Gray tohtori Carl Mortnerina. Macneen esittämä sir Tibbett on oiva lisä, mutta jää harmillisen alikäytetyksi.

007 ja kuoleman katse on Roger Mooren Bond-elokuvista kehnoin ja muutenkin yksi 007-sarjan heikoimmista osista. En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono leffa - mutta ei tämä kovin hyväkään ole. Mukaan mahtuu joitain hyviä puolia, mitkä nostavat kokonaisuutta hieman korkeammalle, mutta pääasiassa tämä on laimea tuotos. Hyviin puoliin kuuluvat esimerkiksi hilpeä takaa-ajokohtaus Pariisissa, minkä aikana Bondin auto ottaa jatkuvasti aikamoista osumaa. Siitäkin kohtauksesta voi tosin löytää ongelmia, kuten sen että kohtauksen aikana voi vähän väliä huomata, ettei Moore itse ole ratin takana, minkä lisäksi katsoja voi jäädä ihmettelemään, miten autolla voi ajaa vielä noinkin pitkän matkan ilman takapuolikasta ja bensiinitankkia? Jotkut Bondin uusista hilavitkuttimista ovat kekseliäitä lisäyksiä. Kekseliäisyyttä löytyy myös ratsastuskohtauksesta. Lopputaistelu on myös toimiva.

Yksittäiset hyvät kohtaukset ja ideat eivät kuitenkaan tee koko elokuvasta hyvää. Mooren väsymyksen lisäksi mukana on muitakin isoja ongelmia, mitkä laskevat filmin tasoa. Elokuvan tarina ei ole kovin kiinnostava, eikä filmi nappaa mukaansa. Aina kun elokuva onnistuu herättämään mielenkiinnon, se tarjoaa seuraavaksi jotain, mikä laskee katsojan tunteet aiemmalle tasolle. Leffa saattaa myös olla tähän mennessä pitkäveteisin Bond-teos. Sen kahden tunnin ja 11 minuutin kesto tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä. Lisäksi Zorinin suunnitelmat ovat jopa jokseenkin typeriä. Aluksi vaikuttaisi siltä, että Zorin tekee jonkinlaisia geenimanipulaatiokokeita hevosille, mutta se vain unohdetaan jossain kohtaa ja yhtäkkiä Zorin yrittää jotain täysin muuta. Katsoja saattaa pyöritellä silmiään, kun pähkähullu idea paljastetaan.

Voi John Glen, mitä sinulle kävi? Ensin Glen teki kenties Mooren parhaimman Bondin, Erittäin salaisen (For Your Eyes Only - 1981) ja sitten hän on joka filmin myötä laskenut tasoa, kunnes hän on nyt saavuttanut paikan yhden sarjan kehnoimman osan tekijänä. Glen ei saa Mooresta oikein mitään irti, eikä iske pöytään yhtä vaikuttavia toimintakohtauksia kuin Erittäin salaisessa. Hänen työtään ei tosin auta, kuinka kömpelön tarinan Wilson ja Maibaum ovat kynäilleet. Sentään filmi on kuvattu kelvollisesti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää noin kymmenellä minuutilla, jotta laahaavuutta olisi saatu karsittua. Lavasteet ovat oivalliset, mutta efektien taso heittelee läpi leffan. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja säveltäjä John Barry tekee taas kerran hyvää työtä musiikkien kanssa. 007 ja kuoleman katse kuuluu niihin Bond-filmeihin, missä tunnuslaulu on parempi kuin itse elokuva. Duran Duranin "A View to a Kill" -kappale on tarttuva, svengaava ja viihdyttävä, minkä lisäksi sen pistää mielellään uudestaan pyörimään. Eli se on kaikkea, mitä itse leffa ei ole.

Yhteenveto: 007 ja kuoleman katse on todella keskinkertainen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan. Päätähti Roger Moore alkaa osoittamaan vahvoja väsymyksen merkkejä, eikä hoida hommaansa samalla innolla kuin ennen. Väsynyt on itse elokuvakin, juonen ollessa aika mitäänsanomaton. Elokuva ei oikeastaan koskaan nappaa mukaansa ja se on usein jopa pitkäveteinen. Mukaan mahtuu pari viihdyttävää toimintakohtausta, mutta eivät nekään paljoa pelasta. Christopher Walken on mainio pääpahis Max Zorinina, mutta hahmon suunnitelmat ovat aika epäloogiset ja hölmöt. Mielenkiintoisempi tapaus onkin hänen kätyrinsä May Day. Ohjaaja John Glen on menettänyt otettaan huomattavasti ja tätä katsoessa on vaikea uskoa hänen tehneen yhden sarjan parhaista teoksista. Duran Duranin "A View to a Kill" -kappale on oikein mainio - etenkin esimerkkinä, kun puhutaan Bond-tunnuslauluista, mitkä ovat parempia kuin itse elokuva. 007 ja kuoleman katseen voi vilkaista osana sarjaa, jos katsoo kaikki leffat läpi, mutta en usko, että muuten pistäisin tätä ikinä pyörimään yksinään. Omalla listallani tämä on ehdottomasti viiden, kenties jopa kolmen heikoimman Bond-elokuvan joukossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A View to a Kill, 1985, Eon Productions