Arvostelu: Springsteen: Deliver Me from Nowhere (2025)

SPRINGSTEEN: DELIVER ME FROM NOWHERE

Ohjaus: Scott Cooper

Pääosissa: Jeremy Allen White, Jeremy Strong, Odessa Young, Paul Walter Hauser, Stephen Graham, Gaby Hoffmann, Marc Maron, David Krumholtz, Harrison Gilbertson, Grace Gummer, Chris Jaymes, Johnny Cannizzaro ja Brian Chase

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Springsteen: Deliver Me from Nowhere perustuu Warren Zanesin kirjaan Deliver Me from Nowhere: The Making of Bruce Springsteen's Nebraska vuodelta 2023, joka perustuu erääseen vaiheeseen muusikko Bruce Springsteenin elämässä. Tuottajakaksikko Eric Robinson ja Ellen Goldsmith-Vein lukivat kirjan ja veivät sen ohjaaja Scott Cooperille, joka innostui ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Springsteen: Deliver Me from Nowhere on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Bruce Springsteen ei ole erityisen tuttu tapaus, lukuun ottamatta muutamaa kappaletta ja sitä tietoa, että mies vetää älyttömän pitkiä konsertteja (miehen pisin keikka on vuoden 2012 konsertti Helsingin Olympiastadionilla, joka kesti yli neljä tuntia). En ollut erityisen kiinnostunut, kun luin, että olisi tulossa taas yksi muusikosta kertova elämäkertaleffa, mutta kävin silti katsomassa Springsteen: Deliver Me from Nowheren sen ensi-iltaviikonloppuna.

On vuosi 1981. Bruce Springsteen on juuri saanut päätökseen suursuositun The River -kiertueensa ja palaa kotiin. Kun levy-yhtiö ja manageri alkavat kysellä uuden musiikin perään, menestyshittien toivossa, masentunut Bruce alkaakin työstää itselleen huomattavasti henkilökohtaisempaa akustista levyä.

Päärooliin Bruce Springsteeniksi valikoitui The Bear -sarjan (2022-) tähti Jeremy Allen White, jota on muutenkin nähty enemmän television puolella. White on erittäin lahjakas näyttelijä ja hän suoriutuu vakuuttavasti roolistaan Brucena. Elokuva ei lähde maalailemaan miehestä vain suurta maailmantähteä, vaan haluaa syventyä siihen, kuka Bruce on "Pomo"-nimen takana. Leffa syventyy Brucen mielenterveysongelmiin, joihin on vaikuttanut suuresti hankala lapsuus alkoholisti-isän (Stephen Graham) kanssa. Bruce ei ole erityisen sinut suosionsa kanssa, eikä ole antanut maineen nousta päähänsä. Erilaiset paineet alkavat kuitenkin olla liikaa ja hän päätyykin tekemään jotain hyvin erilaista seuraavana projektinaan. White tulkitsee mainiosti Brucen vaikeaa mielenmaisemaa, vaikka toisinaan ohjauksen ja käsikirjoituksen puolesta herra jätetäänkin turhan etäiseksi. Graham suoriutuu myös onnistuneesti osastaan isänä, joka kamppailee omien demoniensa kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös Gaby Hoffman Brucen äitinä Adelena, Jeremy Strong Brucen managerina Jon Landauna, David Krumholtz levy-yhtiön pomona Al Tellerinä, Paul Walter Hauser Brucen äänittäjänä Mike Batlanina, sekä Odessa Young Faye Romanona, jonka Bruce tapaa erään esityksensä jälkeen ja jota kohtaan miehellä alkaa muodostua tunteita. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan. Strongin näyttelemä Landau on mielenkiintoinen tapaus, tämän pyrkiessä uskomaan Bruceen silloinkin, kun Bruce tarjoaa miehelle musiikkia, jonka Landau tietää olevan lähes mahdotonta myydä levy-yhtiölle.

Springsteen: Deliver Me from Nowhere on osa lähes loputtomalta tuntuvaa muusikoista kertovien elämäkertaelokuvien tulvaa. Aiemmin tänä vuonna Suomeen rantautuivat Bob Dylan -leffa A Complete Unknown (2024) ja Robbie Williams -filmi Better Man (2024). Ensi vuonna on luvassa elokuvia Michael Jacksonista ja Kaija Koosta, minkä lisäksi Sam Mendes työstää parhaillaan jopa neljää elokuvaa The Beatlesista. Nämä artistileffat ovat tämän hetken juttu ja tuntuu, että jokaisen elokuvastudion pitää päästä osingoille tästä trendistä, ennen kuin se lopahtaa. Mutta kun näitä elokuvia ilmestyy kuin sieniä sateella, on niiden vaikea enää tehdä sellaista vaikutusta kuin vielä 2010-luvulla, kun niitä nähtiin vain muutama koko vuosikymmenen aikana.

Bruce Springsteenin leffan kanssa on onneksi päätetty lähestyä aihetta erilaisesta vinkkelistä. Elokuva ei kerro Brucen matkasta tähteyteen tai sisällä useita toisintoja miehen tunnetuimmista konserteista. Deliver Me from Nowhere on paljon intiimimpi tarina, joka kertoo Brucelle vaikeasta ajasta, kun kasvava suosio, levy-yhtiön asettamat paineet, vanhat perhetraumat ja uusi rakkaus olivat liikaa. Levy-yhtiö halusi päästä rahastamaan Bruce Springsteenillä oikein huolella ja kyseli jatkuvasti seuraavien potentiaalisten hittien perään, mutta Bruce löysikin inspiraatiota ihan muualta ja ryhtyi tekemään musiikkia pahan olonsa keskellä. Nebraska-projekti olisi hänelle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen, mutta saisi bisnespamppujen polvet tutisemaan, että "eihän tätä voi myydä".

On kiinnostavaa nähdä näin jotenkin pienimuotoinen elokuva miehestä, joka tunnetaan mammuttimaisista stadionkeikoistaan. Kontrasti on oivallinen, mutta itse leffa jättää kuitenkin ajoittain toivomisen varaa. Se ei pureudu aiheeseensa niin syvälle kuin voisi toivoa, jolloin elokuva ei ihan tarjoa sellaista tunnevyöryä kuin se hiotumpana voisi. Välillä tuntuu, etteivät elokuvan eri palikat täysin loksahtele paikoilleen. Lisäksi leffan ongelmaksi muodostuu se, että kun näitä muusikkoelokuvia tulee nykyään ovista ja ikkunoista, tuntuu se hieman poikkeavan lähestymistapansakin kanssa toisinaan turhan tutulta. Perhetraumat, hankalat suhteet, sekä taiteilijasielun ja rahaa janoavan yhtiön yhteentörmäykset löytyvät lähes jokaisesta tällaisesta elokuvasta. Toki ne kuuluvat näiden ihmisten elämiin, mutta kun näitä enemmän tai vähemmän samanlaisia elokuvia ilmestyy vähän väliä, alkaa homma pikkuhiljaa kostautua. Tehdäänkö näitä leffoja aidosta palosta näitä artisteja kohtaan, vai vain koska nämä muusikkoleffat olivat trendikkäitä pari vuotta sitten?

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Scott Cooper, jonka tunnetuin työ Crazy Heart (2009) kertoi myös muusikosta, joskin fiktiivisestä sellaisesta. Cooperin työ on oivallista, paikoitellen jopa väkevää, mutta silti jotain jää uupumaan. Teknisesti Springsteen: Deliver Me from Nowhere on pääasiassa pätevä. Se on hyvin kuvattu, mutta leikkaus on toisinaan hieman takkuilevaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailmakin hyvin rakennettu. Jeremy Allen White suoriutuu passelisti Bruce Springsteenin lauluista, oli kyse sitten räväkämmästä Born in the U.S.A. -megahitistä tai Nebraska-albumin herkemmistä kappaleista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Springsteen: Deliver Me from Nowhere, 2025, Bluegrass Films, Gotham Group

Arvostelu: Antlers (2021)

ANTLERS

Ohjaus: Scott Cooper

Pääosissa: Keri Russell, Jeremy T. Thomas, Jesse Plemons, Scott Haze, Sawyer Jones, Graham Greene, Rory Cochrane ja Amy Madigan

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Antlers perustuu Nick Antoscan novelliin The Quiet Boy. Jo kauan ennen novellin julkaisua tammikuussa 2019, Antosca sai Guillermo del Toron kiinnostumaan sen tuottamisesta elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Monissa maissa Antlers sai ensi-iltansa syksyllä 2021, mutta Suomeen se saapui vasta tänä vuonna suoraan Disney+ -palveluun. Itseäni elokuva kiinnosti kovasti vuonna 2020, kun sen piti alun perin ilmestyä, mutta kiinnostukseni on ehtinyt haihtua - ensiksi, kun siirtelyn takia unohdin filmin olemassaolon ja sitten kun elokuva julkaistiin ja se sai heikot arviot niin kriitikoilta kuin katsojilta. Ajattelin jopa jättää Antlersin katsomatta, mutta lopulta eräänä aamupäivänä päädyin kuitenkin pistämään sen pyörimään.

Opettaja Julia Meadows epäilee, että yksi hänen oppilaistaan, pieni Lucas-poika joutuu kotonaan hyväksikäytön kohteeksi. Julian ryhtyessä tutkimaan asiaa, selviää, että Lucaksen kotona on meneillään jotain vielä kauhistuttavampaa...

Keri Russell näyttelee Julia Meadowsia, opettajaa, joka alkaa ihmetellä Lucas-pojan (Jeremy T. Thomas) kummallista käyttäytymistä ja uskoo, että tämän kotona ja perheessä on meneillään jotain hämärää. Julian paha aavistus on oikeassa, mutta eipä hänellä ole aavistustakaan siitä, mitä poika joutuu kotonaan kokemaan... Russell on roolissaan varsin kelvollinen, tulkiten hyvin hahmon kiinnostusta ja järkytystä Lucaksen asioihin. Thomas taas suoriutuu erittäin oivallisesti ikäiselleen vaikeasta osasta, esittäen taidokkaasti vakavasti häiriintynyttä poikaa, joka purkaa kokemaansa ja näkemäänsä traumaa erikoisin tavoin.

     Elokuvassa nähdään myös Jesse Plemons Julian veljenä ja paikallisena sheriffinä Paul Meadowsina, Scott Haze Lucaksen isänä Frankina ja Sawyer Jones Lucaksen pikkuveljenä Aidenina. Plemons sopii mainiosti poliisirooliin - olihan hän esittänyt lainvalvojaa jo komediassa Game Night (2018)! Haze ja Jones ovat onnistuneen häiriintyneitä Lucaksen perheenjäseninä, joiden lähelle ei suostuisi menemään missään tapauksessa.

Antlers osoittautui harmillisen keskinkertaiseksi ja ristiriitaiseksi kauhurainaksi, josta haluaisi pitää paljon enemmän, mutta jota tuskin edes jaksaa katsoa uudestaan sen hieman laahaavan kerronnan takia. Kummallisesti käyttäytyvä lapsi ei vielä ole mitään uutta kauhugenressä, joten elokuva muuttuukin mielenkiintoiseksi oikeastaan vasta, kun käy selväksi, mitä kummaa Lucaksen kotona tapahtuu ja mistä hommassa on kyse? Tarinan mysteerielementti ei kuitenkaan ole erityisen tehokas ja leffan toivoisi pääsevän valloilleen nopeammin, sillä tällaisenaan sen aikana huomaa vilkaisevansa muutamaankin otteeseen, kauan filmiä on vielä jäljellä. Ja Antlersillahan ei ole kestoa kuin hieman yli puolitoista tuntia.

Kovin pelottavaksi elokuvaa ei oikein voi kutsua. Parissa kohtaa jännitettä rakennetaan pätevästi ja on hyvä, ettei leffa luota pelkästään koviin äkkisäikäytyksiin. Lähinnä kauhupuoli koostuu yllättävänkin groteskista kuvastosta, kun ihmisiä alkaa löytymään kuolleina hirvittävin tavoin jonkin saalistamana. Silvotut uhrit ovat onnistuneen kuvottava näky, mutta eivät tarjonneet itselleni mitään varsinaista pelon tunnetta. Lähinnä Antlers pyrkii olemaan vakava perhedraama, jossa se epäonnistuu eniten. Draamapuoli on kuivaa ja tönkköä, eikä herätä toivottuja tunteita. Sen sijaan loppuhuipennus onnistuu olemaan varsin mainio, etenkin kun hienosti luotu, ihmisille pahaa tekevä mikälie päästään vihdoin näkemään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa mm. Crazy Heartin (2009) ja Black Massin (2015) tehnyt Scott Cooper, joka ei ihan onnistu kauhun puolella. Tähän vaikuttaa isosti Nick Antoscan, C. Henry Chaissonin ja Scott Cooperin latteahko käsikirjoitus, joka ei pitkään tunnu lähtevän käyntiin. Antlers on kuitenkin hyvin kuvattu. Kuvausta tukee oiva valaisu, jossa jätetään toimivan karmivasti osa pimentoon. Lavasteet ovat tyylikkäät ja erikoistehosteet mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Javier Navarreten säveltämät musiikit eivät missään kohtaa nouse esille.

Yhteenveto: Antlers on harmillisen ponneton ja keskinkertainen kauhuraina, jossa olisi ainesta parempaan. Kunnon kauhun sijaan elokuva keskittyy liikaa kömpelösti tehtyyn ja kuivaan ihmisdraamaan. Kerronta on paikoitellen varsin laahaavaa ja vain vähän yli puolentoista tunnin filmiksi Antlers tuntuu yllättävänkin pitkältä. Loppupäässä meno pääsee hyvin valloilleen, mutta siinä kohtaa on jo hieman liian myöhäistä, vaikka elokuvan mörökölli onkin hienosti luotu. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan kelvollisesti ja elokuvan on teknisiltä ansioiltaan pätevästi toteutettu. Ohjaus ja käsikirjoitus eivät kuitenkaan tee oikein mitään vaikutusta, minkä takia Antlers on välittömästi unohdettava kauhuleffa, josta tuskin on edes kulttikamaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Antlers, 2022, Searchlight Pictures, Phantom Four Films, Double Dare You, Mirada Studio