The End of Oak Street (2026) - elokuva-arvostelu

THE END OF OAK STREET

Ohjaus: David Robert Mitchell

Näyttelijät: Anne Hathaway, Ewan McGregor, Maisy Stella, Christian Convery, Jordan Alexa Davis, P. J. Byrne, Emily Kuroda, Anne Gee Byrd, Hudson Meek ja David Alexander Kaplan

Genre: jännitys, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The End of Oak Street on Anne Hathawayn ja Ewan McGregorin tähdittämä uusi dinosauruselokuva. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että kauhuleffa It Followsin (2014) ohjaaja-käsikirjoittaja David Robert Mitchell tekisi pitkästä aikaa uuden elokuvan, jonka sisältö pidettiin pitkään salassa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 työnimellä "Flowervale Street" ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2025, mutta ensi-iltaa on siirrelty pariin otteeseen. Nyt The End of Oak Street on saapumassa teattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä jo pitkälti yli vuoden ajan. Intoni vain kasvoi, kun leffan juonesta paljastettiin vihdoin enemmän ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa The End of Oak Streetin heti sen ensi-iltapäivänä.

Plattin perhe on jo jonkin aikaa ihmetellyt kummia ilmiöitä kotikadullaan Oak Streetillä, mutta eräänä yönä heidän elämänsä mullistuu totaalisesti, kun osa Flowervalen pikkukaupungista vaikuttaisi siirtyneen miljoonia vuosia ajassa taaksepäin, hurjien dinosaurusten aikaan.

The End of Oak Streetin keskiössä on Plattin perhe, johon kuuluvat Denise-äiti (Anne Hathaway), Greg-isä (Ewan McGregor), Audrey-tytär (Maisy Stella) ja Brian-poika (Christian Convery). Eikä tietenkään saa unohtaa perheen koiraa, Starbuckia. Päällisin puolin perhe vaikuttaa elävän onnellista perhearkea, mutta totuus pinnan alla on toinen. Denise pohtii eroa ja käsittelee vaikeita tunteitaan salaa työstämänsä kirjan kautta, kun taas Gregillä on vaikeuksia rahan kanssa, työskennellen nykyään pizzakuskina. Audrey vetäytyy omiin oloihinsa ja Brianilla on ongelmia naapuruston kovan kundin Kadenin (Hudson Meek) kanssa, samalla kun hän on ihastunut kaupunkiin muuttaneen perheen tyttöön Jeannetteen (Jordan Alexa Davis). Kaikki nämä arjen huolet saavat kuitenkin väistyä, kun mystinen valoilmiö siirtää Oak Streetin ja ison osan muustakin Flowervalen kaupungista dinosaurusten aikaan. Perheenjäsenet ovat oivallisia hahmoja ja Platteihin kiintyy nopeasti. McGregor on mainio perheenisänä ja Stella ja Convery tulkitsevat hyvin hahmojensa kauhistuneita fiiliksiä oudon tapahtuman mullistaessa heidän elämänsä. Leffan todellinen tähti on kuitenkin Anne Hathaway, jolla on meneillään aikamoinen paluukausi elokuvien Paholainen pukeutuu Pradaan 2:n (The Devil Wears Prada 2 - 2026), The Odysseyn (2026) ja tulevan Verityn varjon (Verity - 2026) kanssa. Hathaway on väkevä perheenäitinä, joka päättää tehdä kaikkensa pitääkseen rakkaansa turvassa.

Siinä, missä Jurassic World -elokuvien teho on hiipunut viime vuosikymmenen ajan reippaasti ja alkuperäisen Jurassic Parkin (1993) upeus tuntuu enää kaukaiselta muistolta kertakäyttöisten poppariviihdykkeiden rinnalla, on ollut ilo huomata tänä vuonna, että dinosauruksista voidaan tehdä vielä hyviä uusia elokuvia. Ensin Primitive War (2025) yhdisti vekkulisti nämä esihistorialliset otukset Vietnamin sotaan ja nyt The End of Oak Street on monin tavoin varsinainen aikamatka. Sen lisäksi, että se vie hahmonsa pari sataa miljoonaa vuotta ajassa taaksepäin, se vie katsojansa kasarifiiliksiin. Leffa on tehty selvästi suurella rakkaudella, kumarrellen Steven Spielbergin ohjaamien ja tuottamien hittien suuntaan. On klassista ydinperhettä, omituisia tapahtumia naapurustossa, seikkailuhenkeä, hyvää perhedraamaa ja kauhuelementtejä.

Elokuva rakentelee onnistuneesti niin Plattien vaikeita välejä kuin yhä mielenkiintoisemmaksi ja jännittävämmäksi muuttuvaa tilannetta. Kun dinosaurukset vihdoin päästetään rellestämään vapaana, loppuleffa onkin täynnä monenlaisia tiivistunnelmaisia kohtauksia, joiden parissa vain vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Pitkään pidin todella paljon näkemästäni, vaikka esimerkiksi pakolliselta tuntuva kiusaajakuvio hoidetaan niin löysästi alta pois, että sen olisi voinut mieluummin tiputtaa jo käsikirjoitusvaiheessa.

Jos jostain en kuitenkaan täysin innostunut, niin elokuvan loppuhuipennuksesta. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että loppusuoralla käy kyllä selväksi, että tuottajana on toiminut J. J. Abrams, koska leffa tuntuu lankeavan Abramsin suosiman "mysteerilaatikkotarinan" sudenkuoppaan. Eli lähtökohdat ovat äärimmäisen lupaavat, alkupää koukuttaa tehokkaasti mukaansa ja pitkään homma toimii, mutta loppusuoralla alkaa tuntua siltä, ettei käsikirjoitukselle oikein keksitty loppua. Finaali ajaa asiansa, mutta muuten erittäin hyvän dinoviihteen jälkeen se on pienoinen antikliimaksi. Silti The End of Oak Streetista jäi hyvä maku suuhun ja toivon sille pelkkää menestystä, jotta näemme jatkossakin dinosauruksia myös muissa leffoissa kuin pelkissä Jurassic-rainoissa. Ja jotta studiot ottaisivat lisää vastaavia riskejä isomman budjetin alkuperäisideoiden kanssa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut David Robert Mitchell. The End of Oak Street ei ole kokonaisuutena yhtä eheä kuin miehen tunnetuin leffa It Follows, mutta se näyttää Mitchellin taidot myös vanhanaikaisen seikkailuviihteen parissa - unohtamatta niitä kauhuelementtejä. Teknisesti The End of Oak Street on mainio. Leffa on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja K12-ikärajan leffaksi sekaan on saatu jopa yllättävänkin rajuja maskeerauksia. Dinosaurukset ovat vaikuttavasti luotuja, mutta paikoitellen esihistoriallisista maisemista Flowervalen ympärillä paistaa tietynlainen digitaalisuus. Äänimaailma on väkevästi rakennettu dinosaurusten karjahduksia myöten ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit kuuluvat kuluneen leffavuoden parhaimmistoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The End of Oak Street, Yhdysvallat, 2026, Bad Robot, Good Fear Content, Jackson Pictures, Tommy Harper Productions, Warner Bros. Discovery

Arvostelu: It Follows (2014)

IT FOLLOWS

Ohjaus: David Robert Mitchell

Pääosissa: Maika Monroe, Keir Gilchrist, Lili Sepe, Olivia Luccardi, Daniel Zovatto, Jake Weary, Debbie Williams ja Bailey Spry

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

It Follows on David Robert Mitchellin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Mitchell sai idean elokuvaan nuoruutensa painajaisista, joissa häntä seurasi joku, minne ikinä hän menikin. Hänellä oli työn alla toinen elokuva, mutta hän alkoi kokea, että se kuulosti typerältä aina, kun hän kertoi siitä jollekulle, joten hän päätyi ottamaan painajaisideansa käsittelyyn. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2013 ja lopulta It Follows sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 17. toukokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys pieneen budjettiinsa verrattuna ja se keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Itse katsoin It Followsin vasta muutamaa vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä kelpo kauhuelokuvana. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Pahaa-aavistamaton Jay Height saa poikaystävältään seksin kautta vielä sukupuolitautia kaameamman tartunnan: häntä ryhtyy seuraamaan paha olento, joka haluaa tappaa hänet, jos hän ei siirrä tartuntaa eteenpäin.

Elokuvan pääroolissa yliopistossa opiskelevana teinityttönä Jaime "Jay" Heightina nähdään Maika Monroe, joka teki 2010-luvun alussa vielä ensimmäisiä elokuvaroolejaan. Monroe tulkitsee vakuuttavasti nuorta ja sinisilmäistä Jayta, jonka elämä syöksyy traumaattiseen kierteeseen, kun hän harrastaa seksiä uuden poikaystävänsä Hugh'n (Jake Weary) kanssa, joka kantaa häijyä tartuntaa, jonka voi siirtää eteenpäin vain yhdynnän välityksellä. Pian Jayta ryhtyy seuraamaan paha, satunnaisten eri ihmisten ulkomuodon ottava paha olento, joka ei luovuta, ennen kuin on saavuttanut Jayn ja tappanut tämän. Monroe aloittaa elokuvan hymyssä suin, mutta leffan edetessä hän näyttää hienosti hahmon kasvavaa paniikkia ja ahdistusta.

     Elokuvassa nähdään myös Lili Sepe Jayn siskona Kellynä, Olivia Luccardi tämän ystävänä Yarana, Keir Gilchrist tyttöjen ystävänä Paulina, sekä Daniel Zovatto naapurissa asuvana Greginä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, mutta heidän hahmonsa jäävät aika pinnallisiksi. Kelly ja Yara ovat todella tylsät ja lähes persoonattomat, mutta sentään Paulista ja Gregistä saadaan jotain aikaiseksi, vaikka Paul onkin kauhuleffan pakollinen kiltti poika ja Greg taas se pakollinen tuhma poika, jotka molemmat ovat tietty kiinnostuneita Jaysta.

It Follows on erittäin mainio kauhuelokuva, josta löytyy paljon tuttuja elementtejä tavanomaisista teinikauhurainoista, mutta josta löytyy myös enemmän panostusta ja syvyyttä. Itse seuraava olento tuntuu olevan jotain enemmän kuin pelkkä paha olio, joka hyppää tasaisin väliajoin säikäyttelemään päähenkilöä. Kun tämä olio siirtyy ihmisestä toiseen juuri seksin välityksellä, se tuntuu kuin painajaismaiselta metaforalta sukupuolitaudeille. Olentoon voi myös heijastaa muita seksiin ja läheisyyteen liittyviä pelkoja, oli kyse sitten raiskauksesta, stalkkerista ja moraalisista puolista. Kun Jay hoksaa, että tämä ikävä tartunta on totisinta totta, hänen täytyy tehdä päätös, antautuuko hän olion armoille, pakeneeko hän sitä loputtomiin, vai yrittääkö hän siirtää tämän "kirouksen" jollekulle muulle pahaa-aavistamattomalle henkilölle?

Sen lisäksi, että nuorta päähahmoa piinaavasta olennosta löytyy tavallista enemmän syvyyttä, on leffa muutenkin ansiokkaammin tehty kuin moni muu vastaava. It Follows ei sorru kauhugenren halvimpaan kikkaan, eli kovaäänisiin hyppysäikäytyksiin, vaan se keskittyy rakentamaan epämiellyttävää vainoharhaisuuden tunnetta, että milloin olento taas astelee näkyviin. Mielestäni on erityisen karmiva veto, ettei olento juokse, vaan nimenomaan kävelee uhrinsa perässä. Ihan sama, vaikka lentäisit toiselle puolelle maailmaa, ennemmin tai myöhemmin se kyllä saavuttaa sinut. Lopputuloksena onkin siis hidas, mutta sitäkin ahdistavampi takaa-ajo, jonka ainoa selvä miinus on, kuinka filmi viedään päätökseensä. Kaiken rakentelun jälkeen loppuhuipennus tuntuu aika lattealta.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasi tosiaan David Robert Mitchell, joka oli It Followsia ennen tehnyt vain yhden leffan, todella pienelle huomiolle jääneen The Myth of the American Sleepoverin (2010) ja It Followsinkin jälkeen Mitchell on tehnyt yhden ainoan elokuvan, Andrew Garfieldin tähdittämän Under the Silver Laken (2018). It Followsia tehdessään Mitchellin inspiraationlähde on päivänselvästi ollut kauhulegenda John Carpenter. Carpenter-vaikutteet näkyvät leffan visuaalisuudessa ja kuuluvat Disasterpeacen säveltämissä musiikeissa. Kameratyöskentely panostaa laajoihin otoksiin, jotta katsojan silmät harhailisivat jatkuvasti taustoille. Monissa pitkissä otoksissa vain kuvataan tyhjyyttä ja sydän alkaa hakata, kun katsoja odottaa jonkun kävelevän hiljaa pimeydestä esiin. Lavastajat ja puvustajat ovat kiehtovasti luoneet leffalle ulkonäön, josta on vaikea sanoa, milloin elokuva tapahtuu. Toisaalta leffa näyttää, tuntuu ja kuulostaa siltä kuin se tapahtuisi 1980- tai 1990-luvulla, mutta sitten sekaan vilahtaa modernimpaa teknologiaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

It Follows, 2014, Northern Lights Films, Animal Kingdom, Two Flints