Arvostelu: Things Heard & Seen (2021)

THINGS HEARD & SEEN

Ohjaus: Shari Springer Berman ja Robert Pulcini

Pääosissa: Amanda Seyfried, James Norton, Ana Sophia Heger, Alex Neustaedter, Natalia Dyer, Rhea Seehorn, F. Murray Abraham, Michael O'Keefe, Karen Allen, Jack Gore ja Emily Dorsch

Genre: kauhu, draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Things Heard & Seen perustuu Elizabeth Brundagen kirjaan All Things Cease to Appear vuodelta 2016. Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Shari Springer Berman ja Robert Pulcini kiinnostuivat kirjan sovittamisesta elokuvamuotoon ja saivat Likely Story -yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019 ja nyt Things Heard & Seen on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itseltäni leffa meni täysin ohi, ennen kuin se oli jo julkaistu ja vasta pari päivää ilmestymisen ja pienen pohdinnan jälkeen päätin ryhtyä katsomaan sitä.

Aviopari Catherine ja George Claire muuttavat tyttärensä Frannyn kanssa Saginawiin Georgen uuden opettajatyön perässä. Pian perheelle kuitenkin käy selväksi, että heidän uudessa talossaan on jotain pahasti pielessä, kun valot välkkyvät, huonekalut liikkuvat itsekseen ja pelokas Franny näkee kalpean naisen öisin.

Päärooleissa Clairen perheen vanhempina, Catherinena ja Georgena nähdään Amanda Seyfried ja James Norton, joista ensimmäinen on pätevä roolissaan ja toinen taas ei. Jokin Nortonin roolityössä ei onnistunut vakuuttamaan minua ja hän tuntui vain heikkenevän roolissaan, mitä pidemmälle leffa kulki. Seyfried hoitaa hommansa tasaisen varmasti ja sujuvasti, mutta harmillisesti elokuva vaatisi kummankin toimimista. Catherinen ja Georgen suhde ei ole mitään ruusuilla tanssimista. Paperilla hahmojen vaikea suhde saattaa toimia, mutta tämän näyttelijäparin esittämänä ei. Parin tytärtä Frannya esittää Ana Sophie Heger, joka joutuu lähinnä vain pelästymään yö toisensa perään aavemaista naista hänen huoneessaan.

     Lisäksi leffassa esiintyvät myös Michael O'Keefe ja Indiana Jones -elokuvista (1981-) tuttu Karen Allen Catherinen vanhempina, Better Call Saul -sarjasta (2015-) tuttu Rhea Seehorn Georgen uutena työkaverina, Stranger Things -sarjassa (2016) näyttelevä Natalia Dyer yksinäisenä Willisinä, Alex Neustaedter ja Jack Gore Clairen perheen lähellä asuvina veljeksinä Eddynä ja Colena, sekä F. Murray Abraham Georgen pomona. Osa näyttelijöistä tekee kelpo työtä, mutta Dyer ja Seehorn tunnutaan heittävän täysin hukkaan heikosti kirjoitettujen hahmojensa kanssa.

Things Heard & Seen on elokuvia, joiden voisi kuvitella iskevän minuun. Paperilla filmi vaikuttaa todella lupaavalta, mutta jokin toteutuksessa vain tökkii ja pahasti. Kyseessä on kauhuteos, mikä alkaa hyvin tyypillisenä kummitustarinana, mutta muovautuu joksikin "syvällisemmäksi". Tämä voisi olla vuoden parhaimpia edustajia genressään. Mutta jostain syystä lopputulos lävähtää suoraan naamalleen ja jättää jopa hieman katkeran tunteen. Kauhuosasto on todella kehnosti rakennettu. Vaikka on hyvä, että ohjaajaduo yrittää enemmänkin luoda painostavaa ilmapiiriä kuin luottaa pöljiin äkkipelästyksiin (joita on silti pari mukana), leffaa on vaikea kutsua pelottavaksi. Monet hetket ovat myös aivan liian tavanomaista meininkiä jopa taiteellisemman kauhudraaman vinkkelistä. Siinä on pari lyhyttä hetkeä, jotka ovat hieman karmivia, kun ei vielä tiedä, millaista kummittelua on luvassa, mutta leffan edetessä se karmivuus katoaa täysin ja lähinnä sitä vain tylsistyy, kun elokuva vain laahaa... ja laahaa... 

Tähän taas vaikuttaa suuresti se, kuinka tönkösti pääparin vaikea suhde esitetään. Se ei onnistu hetkauttamaan toivotulla tavalla, vaan lähinnä se vain tympii. Kun meno lähtee kolmio- ja jopa neliödraaman puolelle, tunnelma on enemmänkin melodramaattinen. Rakkauskuvioista on vaikea saada tarttumapintaa, jotta homma alkaisi kiinnostamaan. Turhautumista lisää se, että leffa paljastaa heti alussa, kuinka filmissä tulee käymään (ainakin osan siitä), enkä sen jälkeen ollut liiemmin kiinnostunut selvittämään, miten lopputulokseen päädytään? Ja se lopputulos vasta jättikin hölmistyneen tunteen. Toisaalta se istuu hyvin filmin metaforallisuuteen ja teemoihin, mutta samalla se on tahattoman naurettava. Ei Things Heard & Seen mikään läpimätä tekele ole, mutta Seyfriediä lukuunottamatta en keksinyt oikein mitään positiivista sanottavaa sen sisällöstä.

Koska en ole lukenut Brundagen kirjaa, johon filmi perustuu, en osaa sanoa, juontavatko leffan ongelmat juurensa jo siihen, vai ovatko ne vain ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Berman-Pulcinin epäonnistumisia. Duon rakentama tunnelma on todella hutera, eikä jaksa kantaa parituntisen filmin loppuun saakka. Käsikirjoitus taas ei tunnu tietävän, haluaisiko se olla selvä kummitustarina vai kuvaus rankasta suhteesta. Yhdistäminen voisi ajatuksena kuulostaa hyvältä, mutta Berman ja Pulcini eivät yrityksessään onnistu. Sentään Things Heard & Seen on kuvattu todella tyylikkäästi. Mukana on useita pitkiä otoksia, jotka antavat näyttelijöille tilaa ja rauhaa oikeasti näytellä ja tehdä asioita kameran edessä. Talon lavasteet ovat hienot ja samoin myös puvustus ja maskeeraus toimivat hyvin. Äänimaailma on kanssa sujuvasti rakennettu ja Peter Raeburnin säveltämät musiikit säestävät kelvollisesti taustalla.

Yhteenveto: Things Heard & Seen on suuresta potentiaalistaan huolimatta todella harmillisen vaisu ja jopa kehno kummituskertomus. Elokuvan yritykset olla niin pelottava kummitustarina kuin syvällisempi kuvaus rikkinäisestä parisuhteesta ovat heikosti toteutetut. Leffa ei saa jännittämään, eikä myöskään kiinnostumaan pääparin ongelmista. Amanda Seyfried suoriutuu hyvin roolistaan Catherinena, mutta James Norton ei vakuuta aviomies Georgena. Leffa tuntuu myös heittävän hukkaan sivunäyttelijät, kuten Rhea Seehornin ja Natalia Dyerin. Koin filmin todella tylsäksi tekeleeksi, eikä se onnistunut hetkauttamaan edes metaforiensa tai teemojensa puolesta. Jokin Shari Springer Bermanin ja Robert Pulcinin käsikirjoituksessa ja ohjauksessa tökkii. Sentään leffa näyttää todella hyvältä tyylikkään kuvauksensa puolesta. Sitä ja Seyfriediä lukuunottamatta Things Heard & Seenistä on vaikea keksiä positiivista sanottavaa. En voi edes todeta, että "kyllähän sen nyt mulkaisi", sillä jo se mulkaisu alkoi jossain kohtaa olla todellista työskentelyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Things Heard & Seen, 2021, Likely Story, Netflix

Arvostelu: Wonder Wheel (2017)

WONDER WHEEL (2017)

Ohjaus: Woody Allen
Pääosissa: Kate Winslet, Justin Timberlake, Juno Temple, Jim Belushi ja Jack Gore
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

Wonder Wheel on Woody Allenin neljäskymmeneskahdeksas elokuvaohjaus. Leffan työstäminen lähti liikkeelle vuonna 2016 ja se kuvattiin samaisena syksynä. Elokuva sai ensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty muutamassa muussakin leffatapahtumassa. Suomeen teos saapuu vasta joulukuun lopussa, mutta itse näin sen jo marraskuun alussa. Kiinnostuin elokuvasta heti, kun huomasin sen olevan Woody Allenin teos. Vaikken ole Allenilta nähnyt kuin muutaman leffan, hänen edellinen ohjauksensa, Café Society (2016) oli mielestäni niin mainio, että menin oikein positiivisin mielin katsomaan leffaa. En edes säikähtänyt arvioita, jotka kutsuivat filmiä todella keskinkertaiseksi, sillä samaa sanottiin myös Café Societysta, josta pidin todella paljon. Valitettavasti tällä kertaa olin samaa mieltä muiden kanssa. Kyseessä on aika keskinkertainen leffa.

1950-luvulla Coney Islandille saapuu nuori Carolina, joka palaa hädissään isänsä luo, sillä hänen gangsterimiehensä jahtaa häntä. Samalla Carolinan isän uusi vaimo Ginny on kehittänyt romanssin rantavahti Mickeyn kanssa, johon myös Carolina iskee silmänsä.

Juno Temple näyttelee nuorta Carolinaa, joka meni naimisiin Frankie Adotto -nimisen gangsterin kanssa, mutta jätti tämän ja kertoi FBI:lle rikollisten tietoja, minkä takia Frankie on nyt hänen perässään. Carolina ei kuitenkaan ole rikollinen, vaan hän vain haluaa elää mahdollisimman täysillä, joten vaarallinen elämä kiehtoo häntä. Temple tuo kuitenkin hahmoon erittäin oivallista viattomuutta, jolloin hahmo ei vaikuta lainkaan kapinahenkiseltä teiniltä.
     Jim Belushi esittää Carolinan isää Humptya, joka on töissä Coney Islandin huvipuiston karusellillä. Humptykin yhdistää kaksi todella erilaista maailmaa samaan hahmoon, sillä hän vaikuttaa mukavalta herralta, joka on todella ystävällinen lapsille, mutta hän on myös alkoholisti, joka alkaa uhkailemaan hakkaamisella, jos hän ottaa huikan tai jos häneltä kielletään viina. Belushi saa hahmon kuitenkin tuntumaan pääasiassa miellyttävältä henkilöltä, joka välittää suuresti tyttärestään ja haluaa saada Carolinan menestymään koulun kautta paremmin kuin hän itse. Pistin myös merkille, että Belushi kuulostaa oudon paljon samalta kuin näyttelijä John Goodman. Oliko kyseessä vain minun kuuloharhani, vai onko joku muu huomannut saman?
     Titanicista (1997) tuttu Kate Winslet näyttelee Ginnyä, Humptyn uutta vaimoa, joka työskentelee siivoojana ravintolassa. Ginnystä oikein huokuu onnettomuus, sillä hän näyttää kaiken aikaa todella tympääntyneeltä, minkä lisäksi hän valittaa jatkuvasti migreenistä. Ei tarvitse kovin fiksu olla, jotta huomaa, ettei Ginny oikeastaan haluaisi olla Humptyn kanssa. Eikä hän todellakaan innostu siitä, että Carolina ilmestyy paikalle. Ginnylle on luotu kiinnostava menneisyys, ja Winslet on erittäin hyvä roolissaan. Ginnyllä on edellisestä suhteesta lapsi, poika nimeltä Richie (Jack Gore), joka pitää elokuvista ja tulesta. Richie ajautuukin usein ongelmiin, sillä hänellä on pakkomielle sytyttää liekkejä sinne sun tänne.
     Rantavahti Mickey Rubinin roolissa nähdään laulaja Justin Timberlake, joka ei ole aiemmin vakuuttanut minua näyttelijäntaidoistaan. Tässä Timberlake onnistuu kuitenkin tavallista paremmin ja hän sopii todella hyvin osaansa. Sen lisäksi, että Mickey vahtii ettei kukaan huku, hän rakastaa runoutta ja haaveilee kirjoittamisesta. Tämän takia hän toimii elokuvan kertojana, mikä voi aiheuttaa pientä hämmennystä, kun hän muuttuu kunnon hahmoksi ja liittyy mukaan tarinaan ennen puolta väliä. Timberlakesta selvästi löytyy tiettyä taiteilijasielua, mitä rooli kaipaa, minkä lisäksi hän onnistuu Ginnyn uuden mielenkiinnon kohteena.

Wonder Wheel tapahtuu tosiaan 1950-luvulla ja samalla tavoin kuin Woody Allen sai Café Societyssa luotua upeasti 1930-luvun hengen, hän onnistuu tässä hienoon 1950-luvun tunnelmaan. Tai noh, mistä minä tiedän, sillä en ollut elossa vielä silloin, mutta ainakin sen perusteella mitä olen vanhempia filmejä katsonut, on ajankuva todella taidokkaasti toteutettu. Ei pelkästään vanhojen autojen, vaatteiden ja talojen puolesta, vaan elokuvasta huomaa pieniä tyylejä, joita nykypäivän leffoissa ei tehdä enää. Wonder Wheel vaikuttaa usein siltä kuin se olisi tehty monia vuosia sitten, niin hienosti ajankuva on toteutettu. Jo alkutekstit ovat täysin erilaiset kuin millaisia 1900-luvun lopusta tähän päivään asti on tehty. Ihmiset puhuvat eri tavalla kuin nykyään ja leffassa on käytetty värejä todella voimakkaasti hyödyksi, mitä ei nykypäivänä näe. 1950-luvun henki onkin filmin parasta antia ja se on kaikista viehättävintä teoksessa.

Harmillisesti tarina ei pääse samalle tasolle kuin leffan tunnelma. Elokuva herättää mielenkiinnon heti alussa, kun saa kuulla siitä, että pahamainen rikollinen on viattomalta vaikuttavan Carolinan perässä, jonka täytyy pysyä piilossa isänsä kotona, jolle hän ei ole puhunut vuosiin. Carolinan kertomus on kiinnostava, kunnes yhtäkkiä hän ei olekaan enää tarinan keskiössä. Yhtäkkiä tarina kertookin Ginnystä, joka ihastuu nuoreen uimavahtiin, ja siitä miten kaksikko yrittää olla yhdessä, ilman että Humpty saa tietää asiasta. Carolinan ongelmat nousevat muutamaan otteeseen esille, mutta jossain kohtaa elokuva ei tunnu kertovan enää samaa tarinaa kuin mitä se pohjusti. Salainen romanssi ei saa napattua katsojaa samalla lailla mukaansa, minkä takia teos käy välillä hieman pitkäveteiseksi. Leffa aloittaa muitakin mielenkiintoisia kuvioita, mutta se ei loppujen lopuksi vie niitä oikeastaan mihinkään, jolloin niiden esittely tuntuu pienesti tarpeettomalta. Eniten minua kuitenkin häiritsi, miten Mickey muuttuu kertojasta kunnon hahmoksi. Aluksi hän aloittaa tarinan kuin kyseessä olisi muutamia vuosia sitten tapahtunut erikoinen tapaus, joka on noussut Coney Islandilla todella tunnetuksi. Tämä vaikuttaa hyvältä ja vielä sekin toimii, kun Mickey kertoo, että hän itse oli mukana tapahtumissa. Mutta siinä vaiheessa, kun Mickey on selittämässä tarinaa ja eräs hahmo saapuu juttelemaan hänelle, jolloin kertomus jatkuu kertomishetkestä eteenpäin, katsojana saattaa kummastella, miksi ihmeessä Mickey aloitti tarinan kertomisen puolesta välistä tapahtumia, kun ei ollut mitään kerrottavaa vielä? Jälleen kerran elokuva aloittaa jotain kiinnostavaa, muttei osaa hyödyntää sitä kunnolla.

Ohjaaja Woody Allen on onnistunut todella hyvin vanhan ajan tunnelman luomisessa, mutta käsikirjoittajana hän ei ole tehnyt kovin kummoista työtä. Välillä tuntuu, ettei hän tiedä, kenen tarinaa hän haluaisi kertoa. Jos Mickey olisi vielä lopussa istunut korokkeellaan ja kertonut tarinaa, voisi ajatella, että kyseessä oli erikoinen tapahtuma, mutta tällä lailla filmi vain vaikuttaa turhan sekavalta. Wonder Wheel on kuitenkin kuvattu erinomaisesti. Mukana on useita pitkiä kuvia, jotka tyylikkäästi seuraavat hahmoja ja joita on todella mukava katsoa. Leikkaus on myös sujuvaa. Vaikka pidänkin siitä, että värejä on hyödynnetty voimakkaasti, parissa kohtaa värien käyttö ampuu yli, jolloin kuva muuttuu aika rumaksi. Lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat onnistuneita ja elokuvassa käytetyt vanhat laulut nostavat 1950-luvun henkeä entisestään.

Yhteenveto: Wonder Wheel on ihan kiva draamaelokuva, jonka paras puoli on sen 1950-luvun tyyli. Ajankuva on tuotu upeasti esille lavasteilla, asuilla, autoilla, puhetavoilla ja musiikilla. Harmillisesti filmi tuntuu hieman siltä, että se on pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Leffa alkaa kiinnostavasti, mutta sen tarina vain muuttuu jossain kohtaa rikoskertomuksesta salaromanssiksi, joka ei herätä mielenkiintoa kunnolla. Välillä elokuva on jopa hieman sekava, vaikka se onkin hyvin yksinkertainen. Eniten minua häiritsi filmissä se, kuinka Mickey muuttuu kertojasta yhdeksi hahmoksi. Näyttelijät ovat kuitenkin onnistuneita rooleissaan. Jopa Justin Timberlake sopii osaansa. Leffan tekninen toteutus on tyylikäs, vaikkakin välillä värit ovat ruman korostetut. Ohjaaja Woody Allen on osannut luoda oivallisen hengen, muttei muuten erityisen onnistunutta tunnelmaa. Wonder Wheel on ihan viihdyttävä, mutta aika unohdettava tekele, jonka katsoo kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse uudelleen katsoa. Allenin faneille tämä voi tuottaa riemua, sillä hänen tyylinsä on selkeästi läsnä, mutta muiden kannattaa odottaa, että tämä tulee televisiosta tai johonkin suoratoistopalveluun. Harmi, että vuoden 2017 ensi-illat päättyvät aika laimeasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.woodyallenpages.com
Wonder Wheel, 2017, Amazon Studios, Gravier Productions