Outlander - Matkantekijä, kausi 8 (Outlander - 2026) - sarja-arvostelu

OUTLANDER - MATKANTEKIJÄ - KAUSI 8

OUTLANDER

Luoja: Ronald D. Moore

Näyttelijät: Caitríona Balfe, Sam Heughan, Sophie Skelton, Richard Rankin, John Bell, David Berry, Charles Vandervaart, Florrie May Wilkinson, César Domboy, Lauren Lyle, Kieran Bew, Frances Tomelty, Turlough Convery, Charles Aitken, Caitlin O'Ryan, Dominique Pinon ja Tobias Menzies

Genre: draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 50 minuuttia - 1 tunti 7 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Diana Gabaldonin kirjasarjaan (1991-) perustuva televisiosarja Outlander - Matkantekijä nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä elokuussa 2014. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja seitsemäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Tekijät kuitenkin ilmoittivat, että seuraava kausi tulisi jäämään sarjan viimeiseksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Outlander - Matkantekijän kahdeksas ja samalla viimeinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Viaplayn kautta). Itse pidin todella paljon sarjan avauskaudesta, mutta mielestäni sarjan taso on laskenut kausien edetessä, eivätkä odotukseni olleet enää järin korkeat finaalikautta kohtaan. Katsoin kuitenkin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Claire ja Jamie palaavat kotiinsa Fraser's Ridgeen, mutta Amerikan vallankumous ei suostu jättämään heitä rauhaan. Pariskunta saa järkytyksekseen tietää historiankirjasta, jonka mukaan Jamie ei selviäisi sodasta elävänä. Voiko historiaa - tai Fraserien näkökulmasta tulevaisuutta - muuttaa?

Caitríona Balfe ja Sam Heughan palaavat rooleihinsa Claireksi ja Jamieksi, kenties viimeistä kertaa ikinä, kahdeksannen kauden viedessä Fraserin pariskunnan aikaa rikkovan rakkaustarinan päätökseen. Edellisellä kaudella Claire melkein menehtyi luotiin, mutta selvisi onneksi ja hoksasi, että prostituoitujen keskellä varttunut Fanny-tyttö (Florrie May Wilkinson) saattaa olla heille sukua. Tällä kaudella Claire ja Jamie yrittävät epätoivoisesti keksiä keinon muuttaa menneisyyttä tai siis heidän tulevaisuuttaan, kun historiankirjan mukaan Jamie tulisi kuolemaan pian merkittävässä taistelussa. Balfe ja Heughan ovat loppuun asti mainiot rooleissaan ja heidän välinen kemiansa on kiistatonta. Heidän aidolta tuntuva rakkautensa on ollut sarjan selvä valopilkku silloinkin, kun muu heidän ympärillään ei aina toimi.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Clairen ja Jamien tytär Bree (Sophie Skelton) ja hänen miehensä Roger (Richard Rankin), mohawk-intiaanien tavoille oppinut Ian (John Bell), sekä lordi John Grey (David Berry) ja hänen hoivaamansa Jamien poika William (Charles Vandervaart), kun taas uusina tuttavuuksina esitellään Fraserien uusi naapuri, eläköitynyt kapteeni Charles Cunningham (Kieran Bew), sekä brittiarmeijan majuri Patrick Ferguson (Charles Aitken), joka on muuten ihka oikea historiallinen henkilö. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja Aitken on sopivan uhkaava miehenä, joka historiankirjojen mukaan tulisi koitumaan Jamien kohtaloksi.

Outlander - Matkantekijä petraa hieman loppusuorallaan ja mielsin kahdeksannen tuotantokauden aavistuksen paremmaksi kuin pari edellistä, aika keskinkertaiseksi ja väsähtäneeksi jäänyttä kautta. Mahtavan ykköskauden tasolle ei vieläkään päästä takaisin, mutta finaali ajaa passelisti asiansa, tarjoten sopivaa jännitystä siitä, voivatko Claire ja Jamie estää historiaan kirjoitettua tietoa käymästä toteen, vai onko aikajatkumoa edes mahdollista muuttaa? Tämä pitää kireää ilmapiiriä sopivasti yllä ja tarjoaa oivaa draamaa. Päätösjaksossa tunnelma toki tiivistyy entisestään, kun historiankirjoihin merkitty taistelu vihdoin käydään... Lopullinen ratkaisu jakaa todennäköisesti mielipiteitä ja omasta mielestäni sarjan viimeinen minuutti tuudittautuu turhan halpaan vetoon.

Sitä ennen luvassa on sarjalle ominaiseksi muodostunutta epätasaista haahuilua. Osa draamankaarista toimivat, kun taas osa kuvioista tuntuvat enemmän täytteeltä. Finaalikaudelle ominaisesti luvassa on tietty paljon vanhojen muistelua, mikä saa takuulla monet fanit herkistymään... sekä minut muistelemaan, että ai vitsit, kuinka hyvä sarja Outlander - Matkantekijä alun perin oli. Jos jotain kehuttavaa päätöskaudelta keksin, niin sentään mukana ei ole sitä sarjalle tyypillistä ja jo laiskaksi juonikuvioksi muodostunutta kidnappausta. Sarjan finaalikausi sai minut toisinaan jännittämään ja toisinaan hieman tylsistymään, välillä meno piti hyvin otteessaan ja välillä taas en lämmennyt tekijöiden ratkaisuille. Ja myönnettäköön, että jossain kohtaa jopa liikutuin pikkuisen.

Teknisesti Outlander - Matkantekijä pysyy kuitenkin laadukkaana loppuun saakka. Kahdeksas tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja komeita maisemia esitellään koko rahan edestä. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus vakuuttavaa ja maskeeraukset äityvät paikoitellen varsin rajuiksi. Tehosteet ajavat asiansa ja äänityöskentely on pätevää Bear McCrearyn säveltämiä musiikkeja myöten. Tällä kertaa tunnuskappale The Skye Boat Songin laulaa Annie Lennox, jonka tulkinta biisistä on sopivan nätti, ripauksella mahtipontisuutta.

Viimeisen jakson lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Outlander, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2014-2026, Tall Ship Productions, Sony Pictures Television, Story Mining & Supply Co., Left Bank Pictures, Soundtrack New York

Arvostelu: Memoir of a Snail (2024)

MEMOIR OF A SNAIL

Ohjaus: Adam Elliot

Pääosissa: Sarah Snook, Kodi Smit-McPhee, Jacki Weaver, Eric Bana, Magda Szubanski, Dominique Pinon, Tony Armstrong, Paul Capsis, Bernie Clifford, Davey Thompson, Charlotte Belsey, Mason Litsos ja Nick Cave

Genre: animaatio, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Memoir of a Snail on Adam Elliotin ohjaama ja käsikirjoittama animaatioelokuva, joka perustuu osittain Elliotin omaan elämään. Elliot työsti elokuvaa jopa kahdeksan vuoden ajan, kunnes lopulta Memoir of Snail sai maailmanensi-iltansa kesäkuussa 2024 Annecyn elokuvajuhlilla Ranskassa. Elokuva on kerännyt kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan animaation Oscar- ja Golden Globe -palkinnoista. Itse kuulin koko elokuvasta vasta, kun se sai ehdokkuutensa ja halusin toki heti päästä näkemään, mistä on kyse. Minua harmittikin, kun elokuvaa ei päässyt näkemään Suomessa ennen Oscar-gaalaa, mutta ilahduin, kun Rakkautta & Anarkiaa -festivaali päätti esittää elokuvan viime lauantaina. Kävinkin katsomassa Memoir of a Snailin kyseisessä erityisnäytöksessä.

Kun Grace Pudelin tukena ollut Pinky-rouva kuolee, Grace muistelee vaiheikkaan elämänsä monenlaisia tapahtumia, mitkä erottivat hänet veljestään Gilbertistä lapsena.

Memoir of a Snail kertoo Grace Pudelista (äänenä lapsena Charlotte Belsey ja aikuisena Sarah Snook), etanoihin hullaantuneesta tytöstä, joka jossain määrin perustuu ohjaaja-käsikirjoittaja Adam Elliotiin itseensä. Grace on aika hiljainen hissukka, jolla ei juuri koskaan ole ollut kavereita, ainoastaan etanansa - niin aidot ja limaiset kuin hänen itsensä väsäämät leluversiot. Ja kuten kotilot, Gracekin haluaisi usein vain piiloutua kuoreensa, pois maailman nähtäviltä. Grace on taatusti monelle enemmän tai vähemmän samaistuttava tyyppi erilaisten ahdistustensa kanssa ja hahmoon tykästyy nopeasti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Gracen pyromaaniveli Gilbert (lapsena Mason Litsos ja aikuisena Kodi Smit-McPhee), sekä heidän alkoholisti-isänsä Percy (Dominique Pinon), jonka menehdyttyä sisarukset erotetaan toisistaan; Grace päätyy parinvaihtajapariskunnalle Ianille ja Narellelle (Paul Capsis), kun taas Gilbert joutuu ääriuskovaiseen Applebyn perheeseen, jonka äiti Ruth (Magda Szubanski) on varsin hyytävä tapaus. Elokuvan huippuhahmo on kuitenkin iäkäs Pinky (Jacki Weaver), johon Grace tutustuu. Hahmo on aivan hulvaton erittäin monivaiheikkaan elämänsä kanssa. Hahmokattaus on muutenkin mainio ja aika lailla kaikki ovat hupaisan yliampuvia tyyppejä, joiden kohelluksia seuratessa tekisi mieli pyytää Gracea antamaan tilaa kuorestaan, minne tyttö on mennyt piiloon kaikenlaista hälinää.

Memoir of a Snail osoittautui aivan mahtavaksi animaatioelokuvaksi, joka jaksoi yllättää läpi puolentoista tunnin kestonsa. Kyseessä on aikamoinen tragikomedia, joka vaatii katsojalta ymmärrystä hieman synkemmälle huumorille. Gracen elämässä tosiaan sattuu ja tapahtuu monenmoista, eivätkä nämä tapahtumat yleensä ole järin iloisia. Elokuva kuitenkin esittää nämä monet hirvittävätkin tilanteet kummallisen komedian kautta ja itse huomasin nauravani vähän väliä, vaikka samalla päähahmoa käy jatkuvasti sääliksi. Leffa onkin hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeää on omata kyky nauraa myös synkkinä hetkinä ja merkittävänä teemana on löytää se hopeareunus ikävien asioiden keskellä. Elokuva on kanssa iskevä kuvaus masennuksesta ja taistelemisesta sitä vastaan. Vaikka Memoir of a Snail on täynnä kurjia kohtauksia, on elokuva silti jotenkin sanoinkuvailemattoman kaunis ja sen katsominen tuntuu siltä kuin korjaisi palasia itsestään.

Sen lisäksi, että elokuva on temaattisesti väkevä ja fiilikseltään omalaatuisen hupaisa, leffan tarina vie myös täysin mukanaan. On kiinnostavaa seurata, mitä Gracelle oikein käy ja kuinka päättömäksi hänen elämänsä vielä voi mennä. Samalla ei voi kuin pohtia, kuinka paljon tästä ihan oikeasti perustuu tekijänsä omaan elämään? Niin Elliotille kuin hänen luomuksilleen tekisi kaikille mieli antaa halauksen ja vakuutella, että kyllä se tästä vielä helpottaa.

Memoir of a Snail on toteutettu nukkeanimaationa, mikä on omiaan luomaan elokuvalle omanlaista persoonaansa. Hahmot ovat todella vekkulin näköisiä ja liikkuvat pääasiassa sujuvasti. Pienoismallilavasteet ovat yksityiskohtaiset ja usein hupaisat. Värimaailmaltaan elokuva on varsin ankea, mutta tietyssä harmaudessa on oma viehättävyytensä. Hienoa visuaalista ilmettä tukee oiva äänimaailma. Elena Kats-Cherninin säveltämät musiikit tunnelmoivat kaihoisasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Memoir of a Snail, 2024, Arenamedia, Screen Australia, Snails Pace Films, Soundfirm

Arvostelu: Amélie (Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain - 2001)

AMÉLIE

LE FABULEUX DESTIN D'AMÉLIE POULAIN

Ohjaus: Jean-Pierre Jeunet
Pääosissa: Audrey Tautou, Mathieu Kassovitz, Rufus, Serge Merlin, Clotilde Mollet, Claire Maurier, Isabelle Nanty, Urbain Cancelier, Jamel Debbouze, Dominique Pinon, Artus de Penguern, Yolande Moreau, Maurice Bénichou ja Ticky Holgado
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 7

Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain, eli suomalaisittain Amélie on ranskalainen romanttinen komedia. Jean-Pierre Jeunet itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen, toiveenaan, että englantilainen Emily Watson esittäisi pääosaa. Silloin tarinakin oli muovautunut englantilaiseen muotoon, mutta kun Watson ei ollut saatavilla, Jeunet työsti tarinan uusiksi, toiveenaan saada Audrey Tautou päärooliin. Tautoun tähdittämänä kuvaukset alkoivat ja lopulta Amélie sai maailmanensi-iltansa 25. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuvasta muodostui suurmenestys, mikä levisi vähitellen ympäri maailman, keräten ylistystä kaikkialla. Leffa jopa aiheutti kohun, kun sitä ei kaikista kehuistakaan huolimatta hyväksytty Cannesin elokuvajuhlille. Ranskassa elokuva sai jopa 12 César-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja kuvaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, lavastuksen, puvustuksen ja musiikin palkinnot. Isossa-Britanniassa filmi keräsi 9 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja lavastuksen palkinnot. Yhdysvalloissa elokuva nappasi jopa viisi Oscar-ehdokkuutta (paras vieraskielinen elokuva, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja äänitys), joista se ei kuitenkaan voittanut yhtäkään. Itselläni on jokseenkin hauska tarina Amélieen liittyen, sillä kun olin pieni lapsi, tädilläni oli kotona seinällä leffan juliste. Silloin jokin Amélien hymyssä oli mielestäni äärimmäisen karmivaa ja pelkäsin julistetta niin paljon, että tätini piti peittää se yöllä, koska en pystynyt nukkumaan muuten. Kestikin monta vuotta, kunnes vihdoin uskalsin katsoa elokuvan. Ja vähänkö minua nolotti, hoksatessani, ettei kyseessä siis ole mikään kauhuelokuva, eikä Amélie olekaan pelottava nainen. Olen nähnyt elokuvan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut varmaan jo lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Amélien täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa sen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Ujo tarjoilija Amélie ryhtyy toimimaan nimettömänä hyväntekijänä, auttaen niitä, jotka näyttävät kaipaavan jotain. Samalla hän itse kaipaisi rakkautta, mutta kuka auttaisi häntä?

Elokuvan teon aikaan vasta parikymppinen Audrey Tautou nousi maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen Amélie Poulainina, ujona tarjoilijanaisena, joka etsii merkitystä elämälleen. Amélien hahmo esitellään alussa niin perusteellisesti ja hilpeästi, ettei katsojana voi muuta kuin uppoutua täysin hänen seikkailunsa vietäväksi. Uppoutumista vain auttaa se, kuinka upean loistava Tautou on roolissa. Hän on suorastaan ihana Améliena ja katsojan on helppo ihastua hahmoon välittömästi. Tautou tekee niin paljon eleillään ja ilmeillään tulkitakseen Amélieta, että katsoja ei välttämättä edes huomaa, kuinka vähän hahmo puhuu koko elokuvan aikana. Leffasta löytyy pitkiä pätkiä, ettei Amélie sano sanaakaan ja silti katsojasta tuntuu siltä kuin voisi lukea tämän ajatuksia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Amélien kotonaan jumittava isä Raphaël (Rufus), Amélien maalaajanaapuri Dufayel (Serge Merlin), Amélien kahvilatyöpaikan omistaja Suzanne (Claire Maurier), toinen tarjoilija Gina (Clotilde Mollet), tähän palavasti rakastunut Joseph (ohjaaja Jeunetin luottonäyttelijä Dominique Pinon), tupakkakaupan savuherkkä myyjä Georgette (Isabelle Nanty), kauppias Collignon (Urbain Cancelier) ja tämän avustaja Lucien (Jamel Debbouze). Elokuva on pullollaan mehukkaita hahmoja, joilla leikitellään läpi leffan ja joita Amélie yrittää auttaa eri tavoin. Näyttelijät ovat kaikki mahtavia, vaikka jokainen jääkin lopulta fantastisen Tautoun varjoon.

Ai että, Amélie on kertakaikkiaan valloittavan ihana elokuva! Päähenkilönsä tavoin elokuvaan uppoutuu heti riemastuttavan ja lumoavan aloituksen kautta. Filmin tapa esitellä hahmonsa on omaperäinen ja kiehtova. Kertojaäänen takertuminen erikoisiin yksityiskohtiin on hilpeä ja muutenkin katsoja pääsee naurahtelemaan vähän väliä. Kyseessä on niin voimakas hyvän mielen elokuva, että katsoja huomaa useasti herkistyvänsä lähes itkun partaalle. Ei sen takia, että leffa olisi surullinen, vaan sen kauneus ja upeus vain koskettavat niin voimakkaasti. Hymy leviää kasvoille heti elokuvan alettua ja pysyy siinä loppuun saakka. Tunnelma on läpikotaisin ihastuttavan satumainen ja lämmin. Pikkuhiljaa kehkeytyvä rakkaustarina on aidon suloinen, muuttumatta koskaan imelän siirappiseksi.

Komediapuoli Améliessa on suorastaan nerokas. Huumoria revitään todella absurdeista jutuista ja välillä saa nauraa vedet silmissä, esimerkiksi Amélien lapsuudessa perheen kalan yrittäessä toistuvasti itsemurhaa, Amélien isän tulkitessa tyttärensä läheisyydenkaipuun sydänvikana tai Amélien huijatessa isäänsä, että tämän puutarhatonttu olisi yhtäkkiä lähtenyt hurjalle maailmanympärysmatkalle. Sen lisäksi, että Amélie päättää auttaa ihmisiä, hän päättää myös näpäyttää niitä, jotka kohtelevat muita kaltoin ja sehän vastaa johtaakin hulvattomuuteen. Kertojaääni itsessään tarjoaa paljon veikeän nasevia kommentteja. Tuttuun ranskalaiseen tyyliin nopeatempoisesti käydyt dialogit jaksavat myös ilahduttaa, varsinkin kun hahmot riitelevät ja piikittelevät toisiaan. Usein Amélie on sivustakatsojana näissä tilanteissa ja on jopa erikoisen lumoavaa nähdä kaikki hänen kautta. Harva leffa saa katsojan oikeasti kokemaan kuin näkisi kaiken päähenkilön silmin. Amélien maailma tuntuu niin todelliselta, vaikka se onkin niin myyttisen ja satumaisen oloinen.

Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet tekee kaikin puolin mahtavaa työtä elokuvan kanssa. Hän käyttää pitkin leffaa vahvaa tyylittelyä ja leikittelee monilla tehokeinoilla taidokkaasti. Kuvaus on onnistunutta ja kellertävä värimaailma on yllättävänkin näyttävä ratkaisu. Lavasteet ovat äärettömän hurmaavat ja vanhanaikaiset, ihanat pariisilaiskodit pistävät sydämen lyömään kovempaa (kenties Amélien lääkäri-isä kokisi tämänkin sydänvikana). Myös puvut ovat vallan mainiot ja hauskasti hyödynnetyt digiefektit toimivat. Äänimaailmakin on hyvin kasattu. Yann Tiersenin säveltämät musiikit toimivat kirsikkana kakun päällä. Tiersenin kauniit melodiat tarjoavat valtavaa lumoa yksinäänkin. Suosittelenkin kuuntelemaan Amélien musiikkeja myös ilman elokuvaa, sulkemaan silmät ja rauhoittumaan, antaen musiikin luoda erilaisia mielikuvia, tapahtumia ja maailmoja mielen sisällä.

Yhteenveto: Amélie on valloittavan ihana hyvän mielen elokuva, jonka levittämä hymy ei katoa katsojalta hetkeen. Elokuva on äärimmäisen hauska, oli kyse sitten täysin absurdeista jutuista, erilaisista nokkeluuksista tai nopeatempoisesti käydyistä keskusteluista, joissa heitetään toinen toistaan veikeämpiä sutkautuksia. Samalla elokuva osaa olla hyvinkin herkkä ja voi liikuttaa katsojaa syvästi. Leffa tuntuu todella kuljettavan katsojansa johonkin satumaiseen maailmaan, vaikka samalla kaikki onkin aika arkipäiväistä. Erityisen hienoa on, kuinka katsoja todella kokee kaiken päähenkilön kautta. Audrey Tautou suorastaan säkenöi Amélie Poulainina, jonka romanttisen seikkailun vietäväksi haluaa lähteä kerta toisensa perään uudestaan. Tautou on niin hyvä, että pelkkien ilmeidensä kautta hän pystyy viestimään enemmän kuin repliikeillään. Hahmo on fantastinen ja hänen elämäänsä on lumoavaa seurata. Jean-Pierre Jeunetin ohjaus on vaikuttavaa ja Yann Tiersenin säveltämät musiikit lisäävät taianomaisuuden tuntua. Kaikin puolin Amélie on upea filmi, jota on pakko suositella aivan kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain, 2001, Claudie Ossard Productions, Union Générale Cinématographique, Victoires Productions, Tapioca Films, France 3 Cinéma, MMC Independent, Sofica Sofinergie 5, Canal+, Filmstiftung Nordrhein-Westfalen

Arvostelu: Alien: Resurrection / Alien - Ylösnousemus (1997)

ALIEN: RESURRECTION (1997)

ALIEN - YLÖSNOUSEMUS

Ohjaus: Jean-Pierre Jeunet
Pääosissa: Sigourney Weaver, Winona Ryder, Ron Perlman, Dominique Pinon, Gary Dourdan, Michael Wincott ja Brad Dourif
Genre: scifi, toiminta, kauhu
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia / Special Edition: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Alien³ (1992) loppuu Ripleyn uhrautumiseen, joka olisi voinut lopettaa tarinan Ripleyn osalta. Mutta ei. Yhtiö oli näköjään eri mieltä ja sen takia vuonna 1997 ilmestyi sarjan neljäs osa, Alien: Resurrection - eli suomalaisittain Alien - Ylösnousemus. Kun näin elokuvan ensimmäisen kerran, niin olin pettynyt ja pakko sanoa, että mielipiteeni ei ole muuttunut...

HUOM! Arvostelu sisältää SPOILEREITA elokuvista Alien (1979), Aliens (1986) ja Alien³ ilman erityistä varoitusta!

200 vuotta Alien³:n tapahtumien jälkeen Ripley ja hänen sisällään oleva kuningatar-alien kloonataan. Avaruusalus Betty saapuu miehistöineen tuomaan lastia alukselle, jolla Ripleya ja alieneita pidetään. Alienit karkaavat, jonka takia Ripleyn ja Bettyn miehistön täytyy lyöttäytyä yhteen päästäkseen pois.

Sigourney Weaver palaa neljännen kerran Ripleyksi ja hänen suorituksestaan näkee, ettei häntä kiinnosta enää. Kloonaamisen takia Ripleysta on tullut melkein tunteeton superihminen, joka on suurimmaksi osaksi elokuvasta ärsyttävä. Inhimmillisyys hahmosta on poissa, sekä kiinnostavuus, jonka aiemmat elokuvat herätti.
     Winona Ryder ei ole kaksinen näyttelijä ja hänen suorituksensa Callina on täysin mitäänsanomaton. Joko hänelle kirjoitettu dialogi - josta on vastannut The Avengers (2012) -ohjaaja Joss Whedon - on huonoa tai sitten hän ei vain saa mitään kuulostamaan vakuuttavalta.
     Ron Perlman tuntuu olevan elokuvassa omana itsenään. Hänessä on kuitenkin jotain, joka tekee hänen toimintahahmoistaan aina hyvin toteutettuja koviksia, joissa on ripaus huumoria.
     Dominique Pinonin esittämä Vriess on hyvin näytelty ja Brad Dourifin esittämässä Gedimanissa saadaan vihdoin näytettyä ihmisten hulluus, kun he haluavat hyödyntää alieneita. Muut näyttelijät eivät vedä kovin kummoisia suorituksia.

Elokuvan visuaalinen ilme on heikko. Alienit näyttävät todella digitaalisilta, paitsi lähikuvissa, ja avaruusalukset ovat toteutettu huonosti. Elokuva on värimäärittelyssä korostettu hyvin lämpimäksi, mikä ei oikein sovi Alien-elokuvaan. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin onnistuneita.

Elokuvasta ei löydy aiempien osien tunnelmaa melkein ollenkaan. Ripleyn hahmoa ei jaksa katsoa. Elokuvassa on paljon asioita, jotka ovat kai tarkoitettu vitseiksi, mutta ovat erittäin väkisin väännettyjä. Nauraa saa vain pariin otteeseen, eikä silloinkaan enempää kuin hymähdellen. Esimerkiksi, miltä kuulostaa, että Wal-Mart osti Weyland-Yutani -yhtiön vuosien aikana...

Muutama mietteeni elokuvasta:
- Vaikka elokuva tapahtuu 200 vuotta Alien³:n jälkeen, niin teknologia näyttää olevan ensimmäisen elokuvan tasolla.
- Miten kaikilla riittää happi vedenalaisessa kohtauksessa?
- Miksi alienit osaavat yhtäkkiä sylkeä happoa?
- SPOILER! Alienin ja ihmisen hybridisekoitusolio on ihan hirveä. Onneksi se esiintyy vain noin kymmenisen minuuttia.

Alien-elokuvista pakettina pitää sanoa, että se on suurimmaksi osaksi erittäin onnistunut. Joka toinen elokuva on kauhua ja joka toinen toimintaa, mikä on hyvä ratkaisu, sillä ei välttämättä jaksaisi katsoa neljää kauhuelokuvaa peräkkäin. Elokuvissa on hyvänä puolena, ettei yksikään osa oikeastaan valmistele mahdollista jatko-osaa, paitsi Alien: Resurrection, joka on ehdottomasti sarjan heikoin. Hauskinta on se, että juuri Resurrection ei koskaan saanut jatkoa. Jotkut varmasti kokevat sarjan trilogiana ja Resurrectionin vain spin-offina, joka ei varsinaisesti kuulu mukaan. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat hyviä - Aliens on erittäin hyvä. Kolmas elokuva ei ole ihan samalla tasolla, mutta varsinkin neljänteen verrattuna se on toimiva kokonaisuus ja hyvä elokuva. Olen kaikista elokuvista nähnyt vain pidennetyt versiot, joten en tiedä tarkkaan, millaiset alkuperäiset versiot ovat, muuta kuin sen, mitä olen internetistä lukenut. Suosittelen jokaisesta elokuvasta katsomaan pidennetyt versiot, sillä ne tuovat tietysti elokuviin mukaan enemmän. Ensimmäisen elokuvan Director's Cut on vain hieman erilailla leikattu, eikä se ole pidennetty, joten sen kohdalla ei ole kai niin väliä, kumman version katsoo.

Elokuvasta on olemassa tosiaan noin 10 minuuttia pidempi Special Edition -versio, joka sisältää erilaisen alun, jossa on erittäin huonosti tehty digi-ötökkä, ja muutamia lisäyksiä kohtauksiin. Blu-ray sisältää sekä teatteriversion, että Special Edition -version. Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Blu-ray korostaa elokuvan visuaalisia virheitä. Yksilevyinen pohjoismainen julkaisu ei sisällä edellisten osien tapaan lisämateriaalia lähes ollenkaan.

Yhteenveto: Alien: Resurrection on turha elokuva. Se on tarpeeton lisäys hyvään sarjaan, eikä tunnu kuuluvan mukaan. Yksittäisenä scifitoimintaelokuvana se on keskinkertainen, korkeintaan ihan kiva. Uskoisin, että Alien-sarjan fanit ovat kaikki enemmän tai vähemmän pettyneitä elokuvaan. Se kadottaa katsojalta tunnelman edellisistä osista. Lapsille elokuvaa en suosittele, enkä muutenkaan suosittele sitä erityisemmin. Sarjan muut osat kannattaa katsoa, jos kyseisen genren edustajista on kiinnostunut. Ensi kerralla en välttämättä katso Alien: Resurrectionia sarjan muiden osien kanssa, vaan päätän tarinan Ripleyn kuolemaan Alien³:ssa. Aion arvostella jossain kohtaa myös elokuvasarjan esiosan, Prometheuksen (2012), jossa Ridley Scott on palannut ohjaamaan, sekä samaan maailmaan sijoittuvat Alien vs. Predator -elokuvat (2004-2007).

Kirjoittanut: Joonatan, 29.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.reggiestake.com
Alien Resurrection, 1997, 20th Century Fox Film Corporation