Arvostelu: Amélie (Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain - 2001)

AMÉLIE

LE FABULEUX DESTIN D'AMÉLIE POULAIN

Ohjaus: Jean-Pierre Jeunet
Pääosissa: Audrey Tautou, Mathieu Kassovitz, Rufus, Serge Merlin, Clotilde Mollet, Claire Maurier, Isabelle Nanty, Urbain Cancelier, Jamel Debbouze, Dominique Pinon, Artus de Penguern, Yolande Moreau, Maurice Bénichou ja Ticky Holgado
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 7

Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain, eli suomalaisittain Amélie on ranskalainen romanttinen komedia. Jean-Pierre Jeunet itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen, toiveenaan, että englantilainen Emily Watson esittäisi pääosaa. Silloin tarinakin oli muovautunut englantilaiseen muotoon, mutta kun Watson ei ollut saatavilla, Jeunet työsti tarinan uusiksi, toiveenaan saada Audrey Tautou päärooliin. Tautoun tähdittämänä kuvaukset alkoivat ja lopulta Amélie sai maailmanensi-iltansa 25. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuvasta muodostui suurmenestys, mikä levisi vähitellen ympäri maailman, keräten ylistystä kaikkialla. Leffa jopa aiheutti kohun, kun sitä ei kaikista kehuistakaan huolimatta hyväksytty Cannesin elokuvajuhlille. Ranskassa elokuva sai jopa 12 César-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja kuvaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, lavastuksen, puvustuksen ja musiikin palkinnot. Isossa-Britanniassa filmi keräsi 9 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja lavastuksen palkinnot. Yhdysvalloissa elokuva nappasi jopa viisi Oscar-ehdokkuutta (paras vieraskielinen elokuva, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja äänitys), joista se ei kuitenkaan voittanut yhtäkään. Itselläni on jokseenkin hauska tarina Amélieen liittyen, sillä kun olin pieni lapsi, tädilläni oli kotona seinällä leffan juliste. Silloin jokin Amélien hymyssä oli mielestäni äärimmäisen karmivaa ja pelkäsin julistetta niin paljon, että tätini piti peittää se yöllä, koska en pystynyt nukkumaan muuten. Kestikin monta vuotta, kunnes vihdoin uskalsin katsoa elokuvan. Ja vähänkö minua nolotti, hoksatessani, ettei kyseessä siis ole mikään kauhuelokuva, eikä Amélie olekaan pelottava nainen. Olen nähnyt elokuvan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut varmaan jo lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Amélien täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa sen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Ujo tarjoilija Amélie ryhtyy toimimaan nimettömänä hyväntekijänä, auttaen niitä, jotka näyttävät kaipaavan jotain. Samalla hän itse kaipaisi rakkautta, mutta kuka auttaisi häntä?

Elokuvan teon aikaan vasta parikymppinen Audrey Tautou nousi maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen Amélie Poulainina, ujona tarjoilijanaisena, joka etsii merkitystä elämälleen. Amélien hahmo esitellään alussa niin perusteellisesti ja hilpeästi, ettei katsojana voi muuta kuin uppoutua täysin hänen seikkailunsa vietäväksi. Uppoutumista vain auttaa se, kuinka upean loistava Tautou on roolissa. Hän on suorastaan ihana Améliena ja katsojan on helppo ihastua hahmoon välittömästi. Tautou tekee niin paljon eleillään ja ilmeillään tulkitakseen Amélieta, että katsoja ei välttämättä edes huomaa, kuinka vähän hahmo puhuu koko elokuvan aikana. Leffasta löytyy pitkiä pätkiä, ettei Amélie sano sanaakaan ja silti katsojasta tuntuu siltä kuin voisi lukea tämän ajatuksia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Amélien kotonaan jumittava isä Raphaël (Rufus), Amélien maalaajanaapuri Dufayel (Serge Merlin), Amélien kahvilatyöpaikan omistaja Suzanne (Claire Maurier), toinen tarjoilija Gina (Clotilde Mollet), tähän palavasti rakastunut Joseph (ohjaaja Jeunetin luottonäyttelijä Dominique Pinon), tupakkakaupan savuherkkä myyjä Georgette (Isabelle Nanty), kauppias Collignon (Urbain Cancelier) ja tämän avustaja Lucien (Jamel Debbouze). Elokuva on pullollaan mehukkaita hahmoja, joilla leikitellään läpi leffan ja joita Amélie yrittää auttaa eri tavoin. Näyttelijät ovat kaikki mahtavia, vaikka jokainen jääkin lopulta fantastisen Tautoun varjoon.

Ai että, Amélie on kertakaikkiaan valloittavan ihana elokuva! Päähenkilönsä tavoin elokuvaan uppoutuu heti riemastuttavan ja lumoavan aloituksen kautta. Filmin tapa esitellä hahmonsa on omaperäinen ja kiehtova. Kertojaäänen takertuminen erikoisiin yksityiskohtiin on hilpeä ja muutenkin katsoja pääsee naurahtelemaan vähän väliä. Kyseessä on niin voimakas hyvän mielen elokuva, että katsoja huomaa useasti herkistyvänsä lähes itkun partaalle. Ei sen takia, että leffa olisi surullinen, vaan sen kauneus ja upeus vain koskettavat niin voimakkaasti. Hymy leviää kasvoille heti elokuvan alettua ja pysyy siinä loppuun saakka. Tunnelma on läpikotaisin ihastuttavan satumainen ja lämmin. Pikkuhiljaa kehkeytyvä rakkaustarina on aidon suloinen, muuttumatta koskaan imelän siirappiseksi.

Komediapuoli Améliessa on suorastaan nerokas. Huumoria revitään todella absurdeista jutuista ja välillä saa nauraa vedet silmissä, esimerkiksi Amélien lapsuudessa perheen kalan yrittäessä toistuvasti itsemurhaa, Amélien isän tulkitessa tyttärensä läheisyydenkaipuun sydänvikana tai Amélien huijatessa isäänsä, että tämän puutarhatonttu olisi yhtäkkiä lähtenyt hurjalle maailmanympärysmatkalle. Sen lisäksi, että Amélie päättää auttaa ihmisiä, hän päättää myös näpäyttää niitä, jotka kohtelevat muita kaltoin ja sehän vastaa johtaakin hulvattomuuteen. Kertojaääni itsessään tarjoaa paljon veikeän nasevia kommentteja. Tuttuun ranskalaiseen tyyliin nopeatempoisesti käydyt dialogit jaksavat myös ilahduttaa, varsinkin kun hahmot riitelevät ja piikittelevät toisiaan. Usein Amélie on sivustakatsojana näissä tilanteissa ja on jopa erikoisen lumoavaa nähdä kaikki hänen kautta. Harva leffa saa katsojan oikeasti kokemaan kuin näkisi kaiken päähenkilön silmin. Amélien maailma tuntuu niin todelliselta, vaikka se onkin niin myyttisen ja satumaisen oloinen.

Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet tekee kaikin puolin mahtavaa työtä elokuvan kanssa. Hän käyttää pitkin leffaa vahvaa tyylittelyä ja leikittelee monilla tehokeinoilla taidokkaasti. Kuvaus on onnistunutta ja kellertävä värimaailma on yllättävänkin näyttävä ratkaisu. Lavasteet ovat äärettömän hurmaavat ja vanhanaikaiset, ihanat pariisilaiskodit pistävät sydämen lyömään kovempaa (kenties Amélien lääkäri-isä kokisi tämänkin sydänvikana). Myös puvut ovat vallan mainiot ja hauskasti hyödynnetyt digiefektit toimivat. Äänimaailmakin on hyvin kasattu. Yann Tiersenin säveltämät musiikit toimivat kirsikkana kakun päällä. Tiersenin kauniit melodiat tarjoavat valtavaa lumoa yksinäänkin. Suosittelenkin kuuntelemaan Amélien musiikkeja myös ilman elokuvaa, sulkemaan silmät ja rauhoittumaan, antaen musiikin luoda erilaisia mielikuvia, tapahtumia ja maailmoja mielen sisällä.

Yhteenveto: Amélie on valloittavan ihana hyvän mielen elokuva, jonka levittämä hymy ei katoa katsojalta hetkeen. Elokuva on äärimmäisen hauska, oli kyse sitten täysin absurdeista jutuista, erilaisista nokkeluuksista tai nopeatempoisesti käydyistä keskusteluista, joissa heitetään toinen toistaan veikeämpiä sutkautuksia. Samalla elokuva osaa olla hyvinkin herkkä ja voi liikuttaa katsojaa syvästi. Leffa tuntuu todella kuljettavan katsojansa johonkin satumaiseen maailmaan, vaikka samalla kaikki onkin aika arkipäiväistä. Erityisen hienoa on, kuinka katsoja todella kokee kaiken päähenkilön kautta. Audrey Tautou suorastaan säkenöi Amélie Poulainina, jonka romanttisen seikkailun vietäväksi haluaa lähteä kerta toisensa perään uudestaan. Tautou on niin hyvä, että pelkkien ilmeidensä kautta hän pystyy viestimään enemmän kuin repliikeillään. Hahmo on fantastinen ja hänen elämäänsä on lumoavaa seurata. Jean-Pierre Jeunetin ohjaus on vaikuttavaa ja Yann Tiersenin säveltämät musiikit lisäävät taianomaisuuden tuntua. Kaikin puolin Amélie on upea filmi, jota on pakko suositella aivan kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain, 2001, Claudie Ossard Productions, Union Générale Cinématographique, Victoires Productions, Tapioca Films, France 3 Cinéma, MMC Independent, Sofica Sofinergie 5, Canal+, Filmstiftung Nordrhein-Westfalen

Arvostelu: The Da Vinci Code / Da Vinci -koodi (2006)

THE DA VINCI CODE (2006)

DA VINCI -KOODI

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Tom Hanks, Audrey Tautou, Ian McKellen, Paul Bettany, Jean Reno ja Alfred Molina
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Da Vinci Code, eli suomalaisittain Da Vinci -koodi, perustuu Dan Brownin samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Kun en kovin kummoinen lukutoukka ole, niin kirja on minulta jäänyt lukematta, mutta elokuvan olen tietysti nähnyt - tosin vasta pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa. Muistan, kun The Da Vinci Coden mainokset ilmestyivät jo yli kymmenen vuotta sitten ja minua kiehtoi paljon, mistä se kertoi. Vuosien aikana elokuva pääsi hieman unohtumaan, kunnes lopulta katsoin sen kesällä 2014. Silloin se oli mielestäni erittäin hieno leffa ja katsoinkin sen viime vuonna uudestaan. Nyt kun Dan Brownin jonkinlaisen Langdon-kirjasarjan uusin osa on tulossa elokuvaksi Inferno (2016), niin täytyihän sitä tietysti vilkaista elokuvasarjan kaksi aiempaa osaa uudestaan ja arvostella ne.

Kun Jacques Saunière löydetään kuolleena Louvre-museosta, professori Robert Langdon kutsutaan tutkimaan hänen murhapaikaltaan löytyneitä symboleja. Symbolit johdattavat Langdonin ja Sophie Neveun aarrejahtiin, samalla kun he itse ovat takaa-ajettuja.

Tom Hanks näyttelee elokuvan päähenkilöä, Robert Langdonia. Tuttuun tyyliinsä Hanks on erittäin hyvä ja sopii päärooliin täydellisesti. Paikoitellen hahmo ei tunnu täysin olevan tarinan keskiössä, mutta se johtuu lähinnä siitä, miten hahmo on kirjoitettu. Eikä näin käy kuin vain hetkittäin. Hanks on uskottava tutkijahahmona ja Langdon on monin puolin mielenkiintoinen tyyppi. Elokuva ei täysin kerro, mitä kaikkea hahmo tietääkään.
     Audrey Tautou esittää kryptologi Sophie Neveuta, joka on kuolleen Jacques Saunièren (Jean-Pierre Marielle) lapsenlapsi. Audrey Tautou tuli minulle tutuksi elokuvasta Le fabuleux destin d'Amélie Poulain (2001) - tai kuten se kulkee Suomessa nimellä Amélie - jonka julistetta pelkäsin, kun olin ihan pieni. Myöhemmin tuli huomattua, ettei Améliessa tai Tautoussa ollut mitään pelottavaa. Tässä elokuvassa Tautou on oikein mainio. Ainoa ongelmani on, että monissa kohdissa tuntuu siltä, että Sophie on mukana lähinnä sen takia, jotta katsojat saavat hänen kysymystensä kautta selville "faktoja" professori Langdonilta.
     Veteraaninäyttelijä sir Ian McKellen nähdään elokuvassa Leigh Teabinginä, keppien avustuksella kulkevalla miehellä, joka on erittäin kiinnostunut tarinan keskiössä olevasta myytistä ja auttaakin Langdonia ja Sophieta, näiden selvittäessä aarteen sijaintia. McKellen on tietysti aivan huikea, etenkin ensimmäisessä kohtauksessaan elokuvan aikana.
     Koska elokuva tapahtuu pääosin Pariisissa, niin tarvittiin joku tunnettu ranskalainen näyttelijä ranskalaiseksi poliisiksi ja kukapa muukaan elokuvassa nähtäisiin kuin Jean Reno. Tuntuu siltä, että olisin nähnyt Renolta enemmänkin tällaisia rooleja, mikä on sääli, sillä tiedän hänen pystyvän parempaankin. Tässä Reno jättää hieman kylmäksi. Hän esittää ylikomisariota nimeltä Fache.
     Elokuvassa nähdään myös Alfred Molina piispa Aringarosana, joka on tavallaan elokuvan "pahishahmo". Hän toimii oppi-isänä Paul Bettanyn näyttelemälle albiinotappajalle, joka on hurahtanut uskoon hieman liikaakin. En erityisemmin perusta Bettanysta, mutta tässä roolissa hän on hyvä. Hahmo kiduttaa itseään jokaisen murhan jälkeen, esimerkiksi ruoskimalla selkäänsä. Kun hahmon taustat alkavat paljastua, katsojalle selviää, miksi hän toimii sillä lailla. Molina ei paljoa elokuvassa tee; lähinnä hahmo höpisee yhdessä talossa muille kirkon henkilöille ja välillä katsoja jopa unohtaa hänen mukanaolonsa. Kirjailija Dan Brownin voi nähdä elokuvan alkupuolella nopeasti.

Elokuvan alussa albiinotappaja Silas murhaa Jacques Saunièren museo Louvressa. Robert Langdon kutsutaan paikalle, sillä Saunière oli jättänyt häntä varten viestin, eikä poliisi kykene tulkitsemaan sitä. Ylikomisario Fache on varma siitä, että Langdon on murhaaja ja ennen kuin tämä saa professorin pidätettyä, Sophie paljastaa poliisin juonen Langdonille. Heidän täytyy paeta ja kaksikko alkaakin tutkia murhaa ja he löytävät lisää vihjeitä museosta, mikä vie heidät Pyhän Graalin etsintämatkalle. Kun sekä Ranskan poliisi että mystinen murhaaja ovat heidän perässään, joutuvat he piileskelemään ja etenemään mahdollisimman salaisesti.

The Da Vinci Codessa on paikoitellen Indiana Jones -elokuvasarjan (1981-) tunnelmaa. Vaikkei ihan yhtä huimasta seikkailusta ole kyse, eikä Robert Langdon ole yhtä ikoninen hahmo kuin Indy, niin kyseessä on silti jännittävä "aarteenetsintäseikkailu", joka harvoin päästää otteestaan. Muutamassa kohtauksessa jaaritellaan liian kauan, jolloin elokuva hieman laahaa paikoillaan, muttei onneksi liian pahasti. Vaikka elokuva esittää kaiken faktoina, niin suuren osan myyteistä ja salatuista totuuksista kirjailija Dan Brown on joko keksinyt itse tai muokannut olemassa olevaa tietoa tarinansa eduksi. Elokuvassa on hyvin uskonnollinen teema - ei pelkästään muutaman uskovaisen takia, vaan tarina pyörii esimerkiksi sen ympärillä, että oliko Jeesus vain ihminen vai jumalallinen hahmo? Mielestäni tähän on saatu hyvin yhdistettyä erilaisia teemoja ja paketti pysyy toimivasti kasassa. Monia jännittäviä kohtia elokuvasta löytyy ja yksi asia mikä toimii loistavasti, on että elokuva huijaa loppuvansa pariinkin otteeseen, mutta jatkaa silti tarinaa ja avaa uusia salaisuuksia. Lopussa on hieman hölmömpi osuus, mutta se ei kuitenkaan pilaa tarinaa. Läpi elokuvan nähdään myös lyhyitä pätkiä monen vuosisadan takaa, jotka ovat tyylikkäästi tehtyjä, mutta joissa todella korostettu värimäärittely hieman häiritsee. Kohtaukset, joissa Silas kiduttaa itseään, voivat olla hieman ahdistavia ja verta esiintyy paikoitellen, joten kai elokuvalla on ihan syystä niinkin korkea ikäraja kuin K16.

Elokuvan on ohjannut Ron Howard, joka on toiminut Tom Hanksin ohjaajana ainakin elokuvassa Apollo 13 (1995). Howardilla on ollut hyvä visio siitä, miten Brownin kirja siirretään elokuvaksi ja onkin hienoa, että hän on pysynyt sarjan ohjaajana. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka välillä kamera heiluukin hieman liikaa. Leikkaus on sujuvaa. Visuaalisia tehosteita ei ole hirveästi käytetty, mutta menneisyysosuudet ovat toteutettu tyylikkään näköisiksi. Musiikin sävellyksestä vastaa Hans Zimmer, jonka kädenjälki on aika selvä, mutta silti muutaman pääteeman lisäksi elokuvan musiikit eivät jää millään lailla mieleen. Elokuvasta on myös olemassa lähes puoli tuntia pidempi Extended Edition. Se sisältää pidennettyjä, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia. Itse olen nähnyt vain tämän pidennetyn version.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on lähes kolme tuntia lisämateriaalia. Elokuvan voi katsoa lisätietojen kanssa ja siinä on CineChat -ominaisuus, jos laitteessa on internetyhteys. Toisella levyllä on mainosten lisäksi pätkiä, jotka kertovat kirjan idean synnystä, sen siirtämisestä elokuvaksi, kuvauksista, hahmoista, näyttelijöistä, paikoista, lavasteista, tehosteista, rekvisiitoista, sekä musiikista. Omasta mielestäni kiinnostavin pätkä oli "The Codes of The Da Vinci Code", joka paljastaa pienet, piilotetut viittaukset ja vertauskuvat, joita elokuvassa esiintyy. Mukana on myös sekä mainos Angels & Demonsille (2009), että kokonainen kohtaus elokuvasta. Kaksilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää vain pidennetyn version The Da Vinci Codesta.

Yhteenveto: The Da Vinci Code on erittäin hyvä seikkailuelokuva, vaikka tuntuukin paikoitellen hieman pitkäveteiseltä. Näytteleminen on tasokasta läpi elokuvan. Hanks sopii täydellisesti päärooliin ja Ian McKellen on erittäin hyvä, kuten myös Tautou. Jean Reno esittää liian samanlaista roolia kuin missä olen nähnyt hänet aiemminkin, joten hän ei erityisemmin pääse esille. Elokuva yhdistää toimivasti faktaa ja fiktiota, luoden toimivan "aarteenetsintäleffan". En tiedä, mitkä kaikki asiat on keksitty tarinaa varten, mutta tiedän kyllä, että Brown on ottanut vapauksia kirjoittaessaan kirjaa. Jos pidät seikkailuelokuvista kuten Indiana Joneseista, mutta toivot, että niissä olisi hieman enemmän todellisuuden tuntua, niin tämä voi toimia sinulle. Muutenkin jos jännityselokuvat toimivat ja aarteenetsinnät kiehtovat, niin kannattaa tämä vilkaista. Perheen pienimmille en tätä suosittele, sillä siinä voi olla muutamia liian karuja kohtia. Kolmannella katselukerralla The Da Vinci Code ei ollut enää niin huikea kuin ensimmäisellä, mutta on se silti todella hyvä. Elokuvan katsomisen jälkeen alkoi tehdä mieli päästä joskus takaisin Pariisiin.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.danbrown.wikia.com
The Da Vinci Code, 2006, Columbia Pictures, Imagine Entertainment, Skylark Productions, Government of Malta