Arvostelu: Mortal Kombat 2 - hävitys (Mortal Kombat: Annihilation - 1997)

MORTAL KOMBAT 2 - HÄVITYS

MORTAL KOMBAT: ANNIHILATION

Ohjaus: John R. Leonetti

Pääosissa: Robin Shou, Talisa Soto, Sandra Hess, Brian Thompson, James Remar, Lynn "Red" Williams, Musetta Vander, Irina Pantaeva, Marjean Holden, Reiner Schöne, Litefoot, Deron McBee, J. J. Berry, Tyrone Wiggins ja Chris Conrad

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Midway Gamesin samannimiseen peliin perustuva elokuva Mortal Kombat (1995) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Tekijät ammensivat jatko-osaan Mortal Kombat 3 ja Mortal Kombat 4 -peleistä työstäessään käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat vuoden 1996 alussa, mutta suuri osa näyttelijäkaartista ei palannut rooleihinsa, joko ollessaan kiinni muissa projekteissa tai ollessaan tyytymättömiä käsikirjoitukseen. Mortal Kombat: Annihilation, eli suomalaisittain Mortal Kombat 2 - hävitys sai ensi-iltansa marraskuussa 1997 ja se oli aikamoinen katastrofi. Elokuva tienasi alle puolet ensimmäisen osan lipputuloista, minkä lisäksi niin kriitikot kuin pelisarjan fanit haukkuivat filmin täysin lyttyyn. Nykyään Mortal Kombat 2 - hävityksellä onkin maine yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana elokuvana. Kuten ensimmäisen elokuvan arvostelussani totesin, en ollut koskaan ennen pelannut Mortal Kombat -pelejä tai nähnyt niihin perustuvia elokuvia. Kuitenkin nyt, kun on ilmestymässä uusi Mortal Kombat -leffa (2021), päätin katsoa aiemmat filmatisoinnit. En pitänyt ensimmäisestä osasta, joten aloitin Mortal Kombat 2 - hävityksen todella alhaisin odotuksin, tietäen sen kaamean maineen pelisarjankin fanien keskuudessa.

Vaikka Liu Kang, Sonya Blade, Johnny Cage ja Kitana voittivat Mortal Kombatin, paha Shao Kahn tunkeutuu silti Outworldista maapallolle ja uhkaa tuhota ihmiskunnan kuuden päivän päästä. Ukkosenjumala Raiden lähettää sankarit harjoittamaan kykyjään, jotta he voivat voittaa Shao Kahnin ja tämän armeijan.

Robin Shou ja Talisa Soto palaavat rooleihinsa Liu Kangiksi ja Kitanaksi, mutta muuten koko näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Sonya Bladena nähdään tällä kertaa näyttelijätaidoton Sandra Hess, eikä Chris Conradkaan vakuuta pienessä ruutuajassaan Johnny Cagena. Kehno on myös James Remar ukkosenjumala Raidenina. Eipä hänen edeltäjänsä Christopher Lambertkaan kummoinen ollut, mutta sen sijaan hän hoiti hommansa pilke silmäkulmassa. Remar vetää hommaa joko yliampuvan pöhkösti tai sitten liian tosissaan. Eivätkä Shou tai Sotokaan kehuja ansaitse. Shou ei edes jaksa yrittää enää, vaikka suostuikin jatkamaan sarjassa. Soto taas tarjoaa täysin sieluttoman suorituksen. Näyttelijöiden hommaa ei auta yhtään täysin yksiulotteiset hahmot. Jo ensimmäisessä elokuvassa hahmot jäivät hyvin tyhjentäviksi, mutta sentään heille kirjoitettiin edes jotkut hätäiset taustatarinat. Tässä ei vaivauduta tekemään sitäkään vähää. Mukaansa päähenkilöt saavat mekaanisilla käsillä varustetun Jaxin (Lynn "Red" Williams), joka on hieman viihdyttävämpi tapaus kuin kumppaninsa.

     Tällä kertaa hahmot saavat vastaansa edellisen osan pahista, Shang Tsungia (Cary-Hiroyuki Tagawa) komentaneen Shao Kahnin, jota näyttelee totaalinen puupökkelö Brian Thompson. Ensimmäinen osa herätti mielikuvan, että tämä mystinen pahis olisi jokin hurja ja vaikuttava vihollinen, jonka pelkkä ilmaantuminen saisi sydämen hakkaamaan. Lähinnä Shao Kahn tarjoaa mojovat naurut, kun hän ilmestyy halvassa asussaan patsastelemaan ja mölyämään kliseisiä pahismonologeja. Thompson on kammottavan huono roolissa ja niin on myös Musetta Vander, joka esittää hänen käskyläisenään toimivaa Kitanan äitiä, kuningatar Sindeliä. Vanderin yritykset olla häijy ovat lähinnä kiusallisen noloja. Sindelin lisäksi Shao Kahnilla on komennossaan myös outo kentaurin ja minotauruksen sekoitus Motaro (Deron McBee) ja nelikätinen Sheeka (Marjean Holden), jotka ovat myös ihan yhtä myötähäpeällisiä. Parissa kohtauksessa käy myös ilmi, että Shao Kahn johtaisi valtavaa armeijaa, mutta eipä siitä jatkuvasti katoavasta armeijasta koskaan koidu harmeja päähenkilöille.

En erityisemmin piitannut ensimmäisestä Mortal Kombatista, mutta Mortal Kombat 2 - hävityksen jälkeen se alkoi kummasti tuntua laadukkaalta toimintaviihteeltä. Mortal Kombat 2 - hävitys on järkyttävä fiasko, mikä äimistyttää kerta toisensa perään sillä, kuinka kelvoton teos se onkaan. Ainoa positiivinen asia elokuvassa on, että ensimmäisen elokuvan mahtava tunnusmusiikki kuullaan pariinkin otteeseen. Sitä ei kuitenkaan voi millään lukea tämän leffan ansioksi. Negatiivista onkin sitten kaikki muu. Elokuva on niin laiskasti ja amatöörimäisesti pistetty kasaan, että ihmettelin jopa ääneen, että pyörikö tämä ihan oikeasti joskus elokuvateattereissa? Tuotanto on kaikin tavoin niin halpa, että se näyttää pelisarjan fanien tekemältä videolta, mikä on ladattu YouTubeen. Elokuvalla on isompi budjetti kuin edeltäjällään, mutta se raha ei näy missään. Kaikki leffassa näyttää kotikutoiselta.

Kritisoin ensimmäistä elokuvaa siitä, ettei siinä ollut kunnon tarinaa. Sen juoni on kuitenkin Oscar-luokan käsikirjoittamista verrattuna siihen olemattomuuteen, mitä Mortal Kombat 2 - hävitys pitää sisällään. Elokuva on vain ja ainoastaan sitä, että sankarit taistelevat Shao Kahnin lähettämiä kätyreitä vastaan siihen asti, että leffaa on kulunut tarpeeksi, jotta he voivat kohdata itse Shao Kahnin. Toki moni pelikin rakentuu niin, että ensin taistellaan helppoja pahiksia vastaan ja lopuksi kohdataan itse "boss". Jos elokuvassa haettiin sitä videopelin tuntua, siinä epäonnistuttiin pahasti. Toinen toistaan huonommat, lähinnä stuntmiesten volttihyppytaitoja esittelevät toimintakohtaukset käyvät tylsäksi ensimmäisen viiden minuutin aikana ja kun leffalla ei tosiaan ole muuta tarjottavanaan, loput puolitoista tuntia kuluvat todella, todella hitaasti. Niin ja ne volttihyppelyt eivät rajoitu vain toimintakohtauksiin, vaan niitä tehdään myös keskustellessa.

Minkäänlaista jännitettä elokuvasta ei löydy, ei, vaikka koko ihmiskunta onkin muka uhattuna. Sen lisäksi, etteivät pahikset tarjoa uhan tunnetta, jännite ihmiskunnan kohtalosta puuttuu myös siksi, ettei koskaan edes näytetä vaarassa olevia siviilejä. Yleensä elokuvissa kun ihmiskunta on vaarassa, meille näytetään hädässä olevia ihmisiä, jotta kannustaisimme sankareita pelastamaan nämä avuttomat poloiset. Mortal Kombat 2 - hävitys ei jaksa tarjota edes sitä. Tunnelma jättää muutenkin täysin kylmäksi. Elokuva ei onnistu missään vaiheessa viihdyttämään edes huonoudellaan. Se on vain ja ainoastaan iso, haiseva roskaläjä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John R. Leonetti, joka toimi ensimmäisen Mortal Kombatin kuvaajana. Ensimmäisen leffan ohjaaja Paul W. S. Andersonia ei tainnut kiinnostaa palata sarjan pariin, eikä studio nähtävästi saanut ketään muuta huijattua tämän tekoon, joten heidän oli pakko turvautua kuvaajaa, joka ei ollut ennen ohjannut ainuttakaan filmiä. Ja sehän näkyy. Andersonkaan ei ole kummoinen ohjaaja, mutta hän osaa sentään tehdä jokseenkin viihdyttävää hömppää. Leonetti ei pysty edes siihen. Hän ei tiedä yhtään, kuinka rakentaa elokuvaa tai kohtauksia sen sisällä. Mikään leffassa ei tunnu ammattitaitoiselta ja siksi onkin pöyristyttävää, että New Line Cinemalla ollaan tuumittu, että "kyllä, tämä on se elokuva, jonka ylpeinä pistämme teattereihin pyörimään, tämä on takuuvarma menestys".

Ja jos leffan katselu ei ollut jo valmiiksi vaikeaa, se muuttuu suorastaan tuskalliseksi elokuvan naurettavan halvan visuaalisen ilmeen takia. Kuvaus on kömpelöä, mitä vain pahentaa tökerö leikkaus. Osa asuista näyttää sentään tyylikkäiltä, mutta toiset taas näyttävät pilailupuodista ostetuilta. Lavasteissakin on onnistumisensa, mutta mukana on myös hulvattoman kökköjäkin lavasteita. Erään tappelun aikana hahmo putoaa suurelle kivenmurikalle ja on päivänselvää, ettei se paperimassa ole kiveä nähnytkään. Hyvä, ettei sortuvien rakennelmien palasista paista styroksi läpi. Kaikkein kauhistuttavinta ovat kuitenkin Mortal Kombat 2 - hävityksen erikoistehosteet. Jo leffan vihreän taustakankaan käytöt ovat koomisen selviä, mutta suorastaan ulvoin naurusta, kun ensimmäinen digiörkki ilmestyi ruutuun ja se näytti siltä, ettei sitä olisi kelpuutettu edes 20 vuoden takaiseen videopeliin. Ja sitten sitä mörökölliä vielä esitellään ylpeänä lähellä kameraa. Lopputaistelu käydään tietty osittain kahden jättiläishirviön välillä, jotka ovat molemmat lievästi sanottuna surkuhupaisia ilmestyksiä. Eikä kyse edes ole siitä, että elokuva olisi vanhentunut heikosti. Luin kommentteja ihmisiltä, jotka olivat nähneet Mortal Kombat 2 - hävityksen elokuvateattereissa vuonna 1997 ja jo silloin sen efektit näyttivät surkeilta.

Yhteenveto: Mortal Kombat 2 - hävitys on surkea - ei vaan suorastaan läpimätä toimintafantasiaraina. Aivan kaikki elokuvassa pöyristyttää katsojaansa sillä, että tällainen leffa on ihan oikeasti tehty ja pistetty teattereihin pyörimään. Toteutus on käsittämättömän amatöörimäistä ja jatkuvasti tuntuu siltä, että kyseessä on pelkkä fanifilmi. Lavasteet ja asut näyttävät todella halvoilta ja tökeröt erikoistehosteet ovat naurettavan kökköjä. Tarinaa leffasta on vaikea löytää ja puolentoista tunnin kesto on täytetty toinen toistaan kehnommilla ja hölmömmillä toimintakohtauksilla, joiden jatkuvat voltit käyvät tylsiksi hyvin nopeasti. Itse pääpahis Shao Kahn on mitä hulvattomin vihollinen, joka vain patsastelee ja lausuu kliseisiä pahisrepliikkejä. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka luokattoman huono Brian Thompson on roolissaan. Muut näyttelijät ovat parhaimmillaankin heikkoja. Minkäänlaista jännitettä on turha edes etsiä ja kehnoudesta syntyvä viihdearvokin tavoittaa katsojan vain hetkittäin. Muuten kyseessä on kuolettavan tylsä ja tympäännyttävä elokuva, jota on vaikea edes kutsua elokuvaksi. Elokuvan julisteessa lukee "Murskaa kaikki odotukset". Odotin elokuvan olevan huono ja se toden teolla murskasi ne odotukset olemalla vielä sitäkin hirveämpi. Mortal Kombat 2 - hävitys on todella ansainnut asemansa yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana leffana. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat: Annihilation, 1997, New Line Cinema, Threshold Entertainment

Arvostelu: Annabelle (2014)

ANNABELLE

Ohjaus: John R. Leonetti
Pääosissa: Annabelle Wallis, Ward Horton, Alfre Woodard, Tony Amendola, Eric Ladin, Kerry O'Malley ja Brian Howe
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli suuri menestys, joten siinä esiintyvästä Annabelle-nukesta päätettiin tehdä oma filminsä. Leffan oli tarkoitus laajentaa kauhuelokuvien sarja suuremmaksi elokuvauniversumiksi, jossa nähtäisiin erilaisia kauhuhahmoja, mutta myös samoja henkilöitä. Filmin kuvaukset alkoivat tammikuussa 2014 ja se sai ensi-iltansa samana syksynä. Kirotun tavoin myös Annabelle oli iso hitti, mutta toisin kuin The Conjuring, Annabelle haukuttiin lyttyyn. Itse en käynyt katsomassa tätä leffaa, kun se ilmestyi teattereihin. Näin Kirotun vasta loppuvuodesta 2015, enkä erityisemmin välittänyt siitä, joten en jaksanut katsoa muita siihen liittyviä filmejä. Kuitenkin nyt, kun Kirottu sai jatko-osan Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016) ja Annabelle sai esiosan Annabelle: Creation (2017), minkä lisäksi on tulossa toinen lisäosaleffa Nunna (The Nun - 2018), ajattelin että sarjalle voisi antaa uuden mahdollisuuden. Katsoimmekin tyttöystäväni kanssa Kirotun eräänä iltana ja koska se oli paljon parempi kuin muistin, päätimme katsoa Annabellen heti seuraavana iltana.

Raskaana oleva Mia saa mieheltään lahjaksi nuken, minkä seurauksena alkaa tapahtua karmivia asioita...

Pääosassa Miana nähdään Annabelle (sattumaako?!) Wallis. Harmillisesti Mia ei ole kovin erikoinen päähenkilö. Hän on aika stereotyyppinen kotiäiti, joka ompelee ja katsoo televisiota ja kuuntelee musiikkia ja kokkailee ja odottaa miestään kotiin. Ja sitten tapahtuu jotain kummallista ja Mia säntäilee ympäri asuntoaan, kirkuen samalla. Silti hahmo toimii tarpeeksi hyvin tällaisessa filmissä ja Wallis tekee hyvää työtä sekä tylsänä äitinä että pelokkaana naisena.
     Ja kun Miaa vertaa hänen mieheensä Johniin (Ward Horton), tuntuu hän entistä paremmalta ja kiinnostavammalta tapaukselta. John on nimittäin huonointa koko elokuvassa. Hän on jatkuvasti töissä, jolloin häntä ei oikeastaan näe koskaan ja silloin kun hän saapuu kotiin kuulemaan Mian kauhistunutta selitystä päivän tapahtumista, hän vain sanoo kaikkea kuten "olet vain stressaantunut", "onpas sinulla vilkas mielikuvitus" ja "näitkö sittenkin pahaa unta". Katsojana voi helposti samaistua Miaan, joka tuijottaa miestään kuin haluaisi vääntää tältä niskat nurin. John on raivostuttavan tylsä henkilö, jolloin on varmaan parempi, ettei hän esiinny leffassa kovin paljoa.
     Elokuvassa nähdään myös Alfre Woodard yliystävällisenä kirjakaupan myyjänä Evelyninä, Tony Amendola mukavana isä Perezinä, Eric Ladin typeränä rikostutkija Clarkinina, sekä Kerry O'Malley ja Brian Howe naapurin Higginsin pariskuntana.

Kirotussa ohjaaja James Wan hyödynsi nerokkaasti kauhukliseitä ja yhdisteli niistä piinaavan kaksituntisen, mikä ei sortunut vajoamaan 2000-luvun tyypilliseksi massakauhuksi. Annabelleä ei ole ohjannut James Wan. Annabellen on ohjannut James Wanin luottokuvaaja John R. Leonetti, joka on selkeästi tarkkaillut Wanin puuhia vuosien varrella, muttei ole osannut kopioida niitä omaan teokseensa. Tämän takia Annabelle uhkaa vajota sinne massakauhun puolelle vähän väliä, mikä on suuri sääli. Wan kuljetti tarinaansa eteenpäin jatkuvasti enemmän tai vähemmän karmivana, mutta tämän leffan tarinankerronta on lähes koko keston ajan sitä, että päivällä on kivaa jeejee ja yöllä tapahtuu jotain karmivaa. Hengähdystauot ovat toki tarpeellisia, mutta välillä päiväkohtausten aikana tuntuu siltä kuin Mia olisi unohtanut, että viime yönä häntä jahtasi demoni. Sen lisäksi leffaa painaa alaspäin jatkuvasti se fakta, että tämä on paljon paremman kauhuelokuvan lisäosa. Annabelle jopa alkaa samalla tavalla kuin Kirottu, jossa paranormaaleja asioita tutkiva Warrenin pariskunta haastattelee Annabelle-nuken omistajia. Se oli kyllä ihan hauska viittaus, kun Mialle ja Johnille sanotaan, että on olemassa eräs pari, joka tutkii demoneihin liittyviä asioita, mutta se myös saa katsojan toivomaan, että katsoisikin Kirotun uudestaan. Ja koska tämä tapahtuu vuotta ennen Kirotun tapahtumia, katsojana tietää heti leffan alusta asti, mitä nukelle tulee käymään seuraavaksi. Ison pettymyksen tuotti myös se, että Annabelle-nuken soololeffaksi Annabelle sisältää harmillisen vähän itse Annabelleä. Nukke on todella karmiva, joten miksei sitä hyödynnetty enemmän?

Silti en sanoisi, että Annabelle on huono elokuva, vaikka se sisältääkin huonon miespääosan. Kyseessä on aika laimea kauhupätkä, joka kyllä paikoitellen onnistuu siinä, mitä se yrittääkin - säikyttämään. Vaikka päiväkohtaukset rikkovatkin tunnelmaa, ovat yökohtaukset parhaimmillaan tehokkaita. Leffan parasta antia on ehdottomasti kellarikohtaus, mikä on oikeasti pelottavaa katseltavaa. Siinä tunnelma on onnistuttu rakentamaan todella hyvin, minkä lisäksi parissa muussakin kohtaa tuijotin tapahtumia hievahtumatta, koska minua jännitti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Valitettavasti tylsiäkin säikäyttelyjä on päässyt mukaan. Minusta on outoa, että kuvaajan ammattia pääasiassa harjoittava John R. Leonetti on sortunut tekemään useaan otteeseen sitä, että hän näyttää laajan kuvan huoneesta, jonka taustalla näkyy avonainen ovi. Vähänkin kauhuleffoja katsonut henkilö tietää heti, että kohta siellä taustalla vilahtaa jokin. Ja niin siinä käy. Tätä kuvaustemppua käytetään liian usein, jolloin tuleva säikäytys paljastetaan liian helposti. Kellarikohtauksessa sitä on hyödynnetty toimivasti, joten lähes kaikki muut samanlaiset kuvat olisi voinut toteuttaa eri tavalla, jotta kellarikohtauksen erinomaisuus korostuisi entisestään.

Vaikka äsken kritisoinkin Leonettin ylikäyttämää kuvausniksiä, on kuitenkin pakko sanoa, että hänellä on silmää oivalliseen kameratyöskentelyyn. Kuvaajana tosin toimii James Kniest, joka on kuvannut muitakin kauhuleffoja, kuten Netflix-pätkä Shhh:n (Hush - 2016) ja haukutun The Bye Bye Manin (2017). Leikkaus filmissä on ihan sujuvaa, vaikka käykin hieman yksitoikkoiseksi, miten tunnelma vaihtuu aina päivin ja öin. Annabellen valmistajat ovat tehneet jälleen hyvää työtä ja saaneet aikaiseksi erittäin karmivan nuken. Paikoitellen tuntuukin, että nukkea on vähän väliä muokattu näyttämään hieman psykoottisemmalta, mikä tekee siitä entistäkin pelottavamman. Siksi harmittelenkin toistamiseen, ettei nukkea nähdä kovin paljoa. Lavastajien ja lokaatioiden etsijöiden olisi mielestäni pitänyt keksiä Mialle ja Johnille jokin toinen asunto, sillä vaikka iso kämppä tarjoaa mahdollisuuden monipuolisemmalle säikyttelylle, on heidän kotinsa jopa turhankin massiivinen. Lavastus- ja puvustustiimit ovat olleet myös siinä mielessä kömpelöitä, että vaikka leffa tapahtuu vuotta ennen Kirottua, eli vuonna 1967, se näyttää paljon modernimmalta. Maskeeraajat ovat tehneet taidokasta työtä muokatessaan Kirotussa Bathsheba-noitaa esittäneen Joseph Bisharan tämän leffan demoniksi. Bishara on myös säveltänyt leffan musiikit Kirotun tapaan, muttei ole onnistunut tällä kertaa yhtä hyvin. Äänimaailmasta löytyy oivallisia kauhujuttuja, kuten nariseva keinutuoli, mutta äkkisäikäytyksiä korostavat voimakkaat äänet olisi voinut toteuttaa hillitymmin tai poistaa kokonaan.

Yhteenveto: Annabelle on laimea, mutta paikoitellen ihan tehokas kauhuelokuva, mikä jää pahasti Kirotun jalkoihin. Ohjaaja John R. Leonetti on kopioinut paljon juttuja James Wanilta kuvatessaan hänen kauhuleffojaan, muttei ole osannut luoda yhtä hyvää tunnelmaa mukaan. Leonetti myös paljastaa kuvauskeinoillaan tulevat säikäytykset liian helposti, jolloin monet hetket menettävät voimaansa. Kellarikohtauksesta on sentään saatu todella oivallinen ja se tuntuukin eri henkilön ohjaamalta. Leonetti ei ole myöskään ymmärtänyt, että vaikka kauhufilmissä täytyy olla hengähdystaukoja, eivät päiväkohtaukset saa tuntua täysin eri elokuvalta kuin yökohtaukset. Annabelle Wallis on tarpeeksi toimiva pääroolissa, mutta suurimmaksi osaksi näyttelijät eivät tee kovin hyvää työtä - etenkään tylsää Johnia esittävä Ward Horton ja ylinäyttelevä Alfre Woodard. Käsikirjoitus ei ole kummoinen, eikä teknistä toteutusta ole tehty erityisen hyvin. Annabelle onnistuu kuitenkin säikyttelemään tarpeeksi, jotta sen katsoo ihan sujuvasti läpi. Kauhuelokuvien suurkuluttajille tämä on pakkokatsottavaa, mutta Kirottuun ihastuneille tämä on aika varma pettymys ja vajoaa hieman liikaa nykypäivän laimeaan massakauhuun. Parhaiten elokuva toimii monille nuorille, jotka haluavat katsoa kavereidensa kanssa kauhuleffan keskellä yötä ja säikkyä yhdessä. Vaikkei kyseessä ollutkaan kovin hyvä leffa, odotan silti näkeväni kehutumman esiosan Annabelle: Creation ja toivon, että se oikeasti kertoisikin Annabelle-nukesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.wordpress.com
Annabelle, 2014, New Line Cinema, Atomic Monster, Evergreen Media Group, RatPac-Dune Entertainment, The Safran Company

Arvostelu: Wish Upon (2017)

WISH UPON (2017)

Ohjaus: John R. Leonetti
Pääosissa: Joey King, Ryan Phillippe, Shannon Purser, Sydney Park, Ki Hong Lee, Mitchell Slaggert, Josephine Langford, Alice Lee ja Elisabeth Röhm
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Muutaman muunkin elokuvan tapaan myös Wish Upon herätti mielenkiintoni, kun selasin listaa tulevista lehdistönäytöksistä. Aihe vaikutti ihan kiinnostavalta, muttei kuitenkaan tarpeeksi, jotta olisin innostunut leffan näkemisestä. Aluksi en edes ajatellut meneväni katsomaan sitä, vaan mietin katsovani sen joskus myöhemmin vaikkapa Netflixistä. Katsoin kuitenkin filmin trailerin, mikä muutti mieleni, kun näin erään oivallisen kohdan ja minun oli aivan pakko päästä näkemään se muun kokonaisuuden kanssa. Trailer ei myöskään tuntunut paljastavan liikaa ja siinä vaikutti olevan hieman erilainen tunnelma kuin nykypäivän massakauhussa, joten toivoin tämän olevan normaaleja kauhupätkiä parempi. Kävin katsomassa Wish Uponin jokseenkin toiveikkaana, mutta valitettavasti kyseessä ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään kovin kummoista...

Clare Shannon saa mystisen soittorasian, jolle voi esittää toivomuksia. Clare päättää kokeilla sitä ja huomaa, että hänen haaveensa alkavat käydä toteen. Soittorasia tekee kuitenkin joka toivomuksen kohdalla jotain kauheaa...

Pääosassa Clare Shannonina nähdään Joey King, joka ei valitettavasti ole oikea henkilö päärooliin. King ei ole kovin vakuuttava roolissaan ja mukana on useita hetkiä, jolloin hänen työnsä ei vaikuta yhtään luontevalta. Tämä on suuri harmi, sillä hän on mukana lähes jokaisessa kohtauksessa, joten hänen harteillaan kulkee iso vastuu leffan onnistumisessa. Onneksi loppupäässä leffaa King näyttää osaavansa, jos haluaa ja hän tuntuu pistävän kaikkensa peliin. Harmi, ettei hän tehnyt sitä kaiken aikaa. Hahmona Clare on aika perinteinen koulutyttö, jota kiusataan ja joka haluaisi kuulua suosittujen joukkoon. Kiehtovan hahmosta tekee se, miten hän toimii saadessaan soittorasian ja kun hän alkaa huomaamaan sen vaikutuksia.
     Claren isää, Jonathan Shannonia näyttelee Ryan Phillippe, joka on mainio roolissaan, vaikka se ei paljoa tarjoakaan. Jonathan kaivelee ystävänsä kanssa roskalaatikoita ja yrittää löytää niistä jotain käyttökelpoista. Tämä on tietty noloa Claren mielestä, mikä luo toimivasti erilaisen isä-tytär -suhteen. Hahmo ei kuitenkaan ole oikein mitään muuta, jolloin hän jää aika tylsäksi.
     Vaikkei Clare olekaan kovin suosittu, on hänellä silti pari ystävää. Meredith (Sydney Park) on ihan huvittava, vaikkakin aika yliampuva nörttimäisen hirviöpelinsä kanssa ja June (Shannon Purser) on... noh... itse asiassa aika mitäänsanomaton ja unohdettava tyyppi ilman persoonaa. Kaksikko tuo oman lisänsä tarinaan, mutta hahmoina he eivät ole erityisen muistettavia.
     Elokuvassa nähdään myös Josephine Langford Clarea kiusaavana Darciena, Ki Hong Lee mukavana Ryan-poikana, Mitchell Slaggert Claren ihastuksen kohteena, Victor Sutton kummallisena August-setänä, Sherilyn Fenn ystävällisenä naapurin rouvana, Elisabeth Röhm Claren äitinä, sekä Alice Lee nörtihkönä Ginana.

Useat kauhuelokuvat nykypäivänä sisältävät teinejä, joille käy pahoja asioita ja jotka toimivat typerästi eri tilanteissa. Nämä teokset ovat hyvin ennalta-arvattavia, sillä ne noudattavat liiankin tuttua kaavaa jopa kuolemien kohdalla ja siinä kuka lopuksi jää henkiin. Äkkisäikäytykset ovat nykyään kauhun tavaramerkki ja tämä ärsyttää suurinta osaa katsojista. Nykypäivän kauhu on todella tusinatavaraa, jonka katsoo ehkä kerran, mutta eipä siinä olisi menettänyt mitään, jos teosta ei olisi katsonut. Kauhutekijät ovat todella laiskoja, jolloin mitään uutta tulee harvemmin nähtyä. Valitettavasti Wish Upon vaikuttaa aluksi olevan juuri tällainen. Tunnelmaa luodaan todella onnellisesti, kaikkialla on aurinkoista ja lämpimän näköistä, mutta yhtäkkiä siirrytäänkin pimeämpään, äänitehosteet muuttuvat painostaviksi ja ensimmäinen äkkisäikäytys pelästyttää katsojat. Onneksi tämän jälkeen, kun siirrytään leffan teinimaailmaan, tunnelma muuttuu paljon. Suurimmaksi osaksi kestostaan elokuva tuntuu aika tavalliselta teinileffalta, jossa on mukana komediaa ja huvittavaa tunnelmaa. Katsojana alkaakin miettiä, että tämä voisi olla jotain erilaista.

Mutta kun ei. Aina kun soittorasia on mukana, teinihenki katoaa ja Wish Upon putoaa tavallisten kauhukliseiden joukkoon. Välillä tunnelma on mukavan painostava ja hieman karmii, että mitä tulee tapahtumaan, mutta usein äkkisäikäytykset osaa arvata etukäteen. Kyllähän sitä hätkähtää, mutta siihen se jää. Elokuvan tarina on kiinnostava, mutta se on valitettavasti kirjoitettu hätiköiden, jolloin juoni hyppii välillä miten sattuu. Uusia tärkeitä hahmoja tuodaan mukaan aina, kun niitä tarvitaan ja jotkut jutut eivät tunnu kuuluvan muuhun kokonaisuuteen. Jotkut hetket on hoidettu niin nopeasti, että erästä aika tärkeää kohtausta luulin uneksi, sillä se kulki eteenpäin kuin pikakelauksella. Paikoitellen taas teos tuntuu junnaavan paikoillaan, ja kiertävän yhtä ja samaa kaavaa: Clare toivoo jotain, se toteutuu ja sitten jotain tapahtuu. Sellainen alkaa jossain kohtaa kyllästyttää ja toivoisi, että päästäisiin jo loppuhuipennukseen. Finaalin kohdalla käy sama kuin muutamissa kohdissa, eli se kulkee liian nopeasti eteenpäin, jolloin siihen ei pääse tarpeeksi hyvin mukaan. Wish Uponin mielenkiintoinen idea menee hukkaan heikon toteutuksen kanssa. Kliseet ovat liian tuttuja, jolloin elokuva tuntuu usein todella nähdyltä. Pääasiassa sitä vain pelkää, tuleeko jossain kohtaa joku paha mörkö ulos soittorasiasta. Pelko ei tosin johdu siitä, että se mörkö olisi pelottava, vaan siitä, päätyvätkö tekijät niin laiskaan ratkaisuun, joka ei luultavasti toimisi yhtään?

Leffan ohjauksesta vastaa John R. Leonetti, joka on pääasiassa toiminut kuvaajana, mutta on myös ohjannut aiemmin esimerkiksi kauhuleffa Annabellen (2014). Leonetti on selvästi katsonut paljon kauhua ja osannut kopioida niistä tuttuja elementtejä mukaan, muttei ole osannut luoda mitään uutta. On vaikea sanoa, kumpaa tarinan hyppimisestä pitäisi syyttää: käsikirjoitusta vai leikkaamista? Toisessa (tai ehkä molemmissa) on menty vikaan ja saatu selkeä tarina katkottua hieman epäloogiseksi. Kuvaus on sentään ihan toimivaa ja valaisu on tuttua kauhulle. Tässä tosin näkee asiat selvästi, toisin kuin monissa muissa nykykauhuleffoissa. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä Claren kodin kanssa ja soittorasian valmistaneet henkilöt ovat onnistuneet hienosti. Visuaalisia efektejä ei erityisen paljoa ole mukana, mutta ne vähät ovat ihan kelpaavat. Ääniefektit ovat muuten toimivat, mutta välillä äkkisäikäytyksien kovat äänet ovat yliampuvan kovalla. Musiikeista vastaa säveltäjäduo tomandandy, joka ei ole saanut aikaiseksi kovin muistettavaa musiikkia.

Yhteenveto: Wish Upon voisi olla ihan kiva kauhuleffa, jos sen tarina ei hyppisi välillä tyhmästi eteenpäin, sen päänäyttelijä olisi parempi ja sen kauhuhetket eivät olisi todella ennalta-arvattavia. Elokuvan idea on mielenkiintoinen ja teinielokuvamaisuus on toimivaa, mutta sitä ei ole saatu yhdistettyä kauhuun tarpeeksi hyvin, jotta kokonaisuus tuntuisi... noh, kokonaiselta. Mukana on kyllä jännittäviä hetkiä ja kyllä ne äkkisäikäytykset saavat katsojan hätkähtämään, mutta siihen se jää. Yllättävää kyllä, mukana on useita aika huvittavia kohtia. Näyttelijät eivät yleisesti ole kovin kummoisia. Ohjaaja Leonetti on saanut hyvin kopioitua muita kauhuteoksia, muttei ole kyennyt luomaan kliseistä mitään uutta. Kyllä Wish Uponin katsoo ja herkimmille se tarjoaa mainiot säikäytykset, muttei sen takia välttämättä tarvitse teatteriin asti lähteä. Parhaiten tämä luultavasti toimii päähenkilön ja hänen ystäviensä kaltaiselle kaveriporukalle, jotka voivat katsoa tämän striimipalvelusta tai vuokralta ja säikkyä yhdessä. Elokuvan lopputekstien aikana tulee vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata lopettaa katsomista, kun ohjaajan nimi ilmestyy ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Wish Upon, 2017, Broad Green Pictures, Busted Shark Productions