Arvostelu: King Arthur: Legend of the Sword (2017)

KING ARTHUR: LEGEND OF THE SWORD (2017)

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Charlie Hunnam, Jude Law, Astrid Bergès-Frisbey, Djimon Hounsou, Aidan Gillen, Kingsley Ben-Adir, Neil Maskell, Annabelle Wallis ja Eric Bana
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Kuningas Arthur on myyttinen Englannin hallitsija, jonka todellisesta olemassaolosta historioitsijat väittelevät. Kuningas Arthur on esiintynyt useissa kansantaruissa ja legendoissa, joiden pohjalta hänestä on kirjoitettu useita teoksia. Itselleni luettiin lapsena jotain kirjaa kuningas Arthurin ja tämän Pyöreän pöydän ritareiden seikkailuista. Kirjojen lisäksi legendasta on tietysti 1900-luvulla alettu tekemään elokuvia, joista yksi tunnetuimmista on Walt Disneyn animaatio The Sword in the Stone (1963). Hahmo on myös esiintynyt esimerkiksi komediassa Monty Python and the Holy Grail (1975), jossa Pyöreän pöydän ritarit etsivät pyhää Graalin maljaa. Näiden lisäksi olen nähnyt myös vuonna 2004 ilmestyneen King Arthurin, jossa pääroolia esitti Clive Owen. Muutama jakso tuli Merlin-sarjaakin (2008-2012) katsottua, mutta siitä en erityisemmin välittänyt. Kun kuulin, että Guy Ritchie, joka oli ohjannut loistavan Sherlock Holmesin (2009) ja sen todella hyvän jatko-osan Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011), oli tekemässä aiheesta uutta elokuvaa, innostuin heti. Silloin leffa kulki vielä nimellä "Knights of the Roundtable: King Arthur" ja minulla kesti kauan, kunnes tajusin, että sen nimi oli vaihtunut King Arthur: Legend of the Swordiksi, jota olin luullut ihan eri elokuvaksi. Valitettavasti elokuvan trailer tuotti suuren pettymyksen, eikä millään lailla innostanut minua. Ajattelin kuitenkin, että ehkä kyseessä oli vain kehno mainos, enkä katsonut muita trailereita, jottei mielenkiintoni laskisi. En kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut, kun King Arthur: Legend of the Swordin lehdistönäytöspäivä koitti. Toivoin, että kyseessä olisi edes viihdyttävä parin tunnin pätkä, joka yllättäisi positiivisesti. Valitettavasti elokuva ei ollut paljoa traileria parempi.

Vortigern pettää veljensä, kuningas Utherin ja nappaa kruunun itselleen. Valtataistelun seurauksena Uther menehtyy, mutta tämän pieni Arthur-poika selviää. Arthurin kohtalona on kiskaista maaginen Excalibur-miekka kivestä, päihittää setänsä Vortigern ja ottaa oikeutettu paikkansa Englannin kuninkaana.

Arthurin roolissa nähdään Charlie Hunnam, mistä en ollut erityisen innoissani ennen leffan näkemistä. Hunnamissa ei tunnu olevan tarpeeksi tiettyä tunnetta ollakseen päätähti, minkä huomasi jo Pacific Rimistä (2013). Onneksi hän on kuitenkin tässä ihan osuva valinta rooliin., vaikka muutamia heikkoja hetkiä häneltä löytyykin. Arthur on mielenkiintoinen hahmo, mikä tulee esille jo alussa nähtävässä montaasissa, jossa hän kasvaa aikuiseksi. Siinä nähdään selkeästi, miten Arthur on kasvanut pikkupojasta taidokkaaksi taistelijaksi. Taistelutaitojen lisäksi Arthur on todella hyvä puhumaan itsensä ulos tilanteista, mikä tuo omat lisäyksensä hahmoon. Häntä ei erityisemmin kiinnosta kuninkuuskohtalo, vaan hän haluaisi paljon mieluummin vain turvata läheisimpiensä henget kuin huolehtia kokonaisesta kansasta.
     Jude Law näyttelee kruunun anastanutta Vortigernia, joka hallitsee Englantia julmana kuninkaana. Kansa vihaa häntä, mutta sillä ei ole Vortigernille mitään väliä, kunhan he myös pelkäävät häntä. Vortigern on mainio pahis, mistä voi lähinnä kiittää Jude Law'ta, joka on erinomainen näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista todella mainiosti. Joitain heikkouksia on Law'n esiintymisessä mukana, mutta ne johtuvat lähinnä siitä, millaiseksi Vortigern on paikoitellen kirjoitettu. Hahmolla on myös heikkouksia, mikä tuo hyvää syvyyttä.
     Vortigernia vastustavia kapinallisia ovat mm. Pirates of the Caribbean: On Stranger Tidesista (2011) Syrena-merenneitona tutun Astrid Bergès-Frisbeyn näyttelemä maaginainen (jonka kuningas Arthurin tarinaa tuntevat voivat yhdistää Guinevereksi), Djimon Hounsoun näyttelemä Bedivere ja Aidan Gillenin esittämä Hanhenrasva-Bill, joka on livahtanut useista vankiloista vapaaksi ja on todella hyvä jousiampuja. Aluksi maaginainen on kiehtova, mutta jossain kohtaa Bergès-Frisbeyn tönkkö esiintymistapa alkaa kyllästyttää, eikä hahmoa jaksaisi enää katsoa. Hounsou on lähes aina hyvä ja hoitaa tässäkin hommansa oivasti, vaikka hahmossa ei ole paljoa mitään erikoista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin toverit Wet Stick (Kingsley Ben-Adir), Back Lack (Neil Maskell) ja kamppailulajeja osaava George (Tom Wu), sekä viikinki Harmaaparta (Mikael Persbrandt), joka ei ole erityisen hyvissä väleissä Arthurin kanssa. Elokuvassa nähdään myös pienessä osassa Eric Bana, joka esittää Englannin edellistä kuningasta, eli Arthurin isää Utheria.

Jo King Arthur: Legend of the Swordin ensimmäisen kymmenen minuutin aikana aloin miettiä, etten tullut katsomaan kovin hyvää elokuvaa. Elokuva alkaa suurella taistelukohtauksella, josta on yritetty saada aikaan eeppinen ja huikea, mutta se on lähinnä todella luotaantyöntävä ankeanharmaan kuvansa ja elottoman tunnelmansa takia. Siinä kohtaa, kun taisteluun saapuu Godzillalta kuulostavia megakokoisia elefantteja, kulmakarvani ponkaisivat varmaan hiusrajaan asti ihmetyksestä ja tuumin, mihinköhän ihmeeseen tämä elokuva on menossa? Onneksi kun alkutekstit alkavat ja nähdään montaasi Arthurin kasvamisesta aikuiseksi, elokuvaan alkaa tulla mukaan ohjaaja Guy Ritchien tyyliä nokkelan leikkauksen ja kameratyöskentelyn kautta, minkä lisäksi tunnelma tuntuu muuttuvan maanläheisemmäksi. Näin elokuva alkaa vihdoin herättää katsojansa kiinnostusta. Vähän tämän jälkeen nähdään erinomainen kohtaus, jossa Arthur kertoo kohtaamisestaan viikinkien kanssa, jolloin Ritchien tyyli pääsee todella loistamaan nopeatempoisen dialogin ja tyyliteltyjen takaumien kautta. Tässä kohtaa huokaisin hieman helpotuksesta ja ajattelin, että ehkä leffan intro oli vain hätäisesti tehty ja taso lähtisi nousuun.

Valitettavasti näin ei kuitenkaan käy. Elokuvan rytmitys on todella epätasapainoinen. Joskus leffa tuntuu matelevan eteenpäin ja joskus se taas kiirehtii. Jotkut toimintakohtaukset tuntuvat alun tavoin elottomilta ja jopa tylsiltä, kun niiden olisi tarkoitus olla viihdyttäviä. Sitten on taas tarinalle oikeasti tärkeä tilanne, kun Arthurin täytyy aloittaa valmistautumisensa ottaakseen vallan takaisin, mutta pätkä kulkeekin pomppien eteenpäin, minkä vuoksi katsoja putoaa kärryiltä siitä, missä nyt mennään? Elokuva ei myöskään saa maanläheisiä asioita kulkemaan käsi kädessä yliampuvien tehostekohtiensa kanssa, jotka tuntuvat todella irtonaisilta muusta elokuvasta. King Arthur: Legend of the Sword on myös tylsän vakava teos, mikä on harmi, sillä muut näkemäni Ritchien leffat ovat olleet hienolla tavalla täynnä huumoria. Kyllä tämäkin leffa sisältää vitsejä, mutta eivät ne erityisemmin naurata. Lopetuksesta on yritetty saada aloituksen tapaan eeppinen, mutta se on samalla lailla etäännyttävä ja ontto kuin aloituskin. Itse pidän onnistuneista viihdeleffoista, joissa on isoja lopputaisteluja, mutta tämän elokuvan loppumättö on oudon yliampuva, mikä ei tunnu sopivan elokuvaan. Samalla kun Arthur taistelee demonimaista maagia vastaan, katsoja kaivaa vaivihkaa puhelimensa esiin katsoakseen kelloa.

Onneksi mukana on joitain todella onnistuneita kohtia. King Arthur: Legend of the Swordin ollessa selkeästi Guy Ritchien teos, homma toimii mainiosti ja elokuva imaisee mukaansa. Kun leffasta katoavat nokkelat kuvaustekniikat, leikkaukset ja repliikit, elokuva heittää katsojan menemään. Heikoimmillaan elokuva on tuotantoyhtiönsä Warner Brosin edellisvuonna ilmestyneen The Legend of Tarzanin (2016) tasoista kuraa, jossa ei koe välittävänsä oikein mistään ja tuijottaa vain ikävystyneenä ihan tyylikästä, mutta todella tylsää kuvaa. Elokuva on nimittäin kauttaaltaan värimääritelty todella ankean harmaaksi, jolla on varmaan haettu vakavuutta ja realismia, mutta lopputuloksena on puuduttavan näköinen kuva, jolloin paikoitellen ihan kivat tehosteetkin menevät täysin hukkaan. Kokonaisuutena King Arthur: Legend of the Sword on heikko ja todella heittelevän epätasapainoinen teos, jonka jälkeen tekee vain mieli palata kotiin ja katsoa Ritchien Sherlock Holmesit, jotta muistaisi, kuinka onnistuneita elokuvia mies voi tehdä.

Useasti elokuvan aikana tuntui siltä, ettei Guy Ritchie saanut tehdä tästä sellaista kuin todella halusi, vaan tuotantoyhtiöt alkoivat vaikuttaa liikaa lopputulokseen. Tämän huomaa juurikin värimäärittelystä, jossa korostetaan harmaan eri sävyjä, josta on tullut jonkinlainen juttu Warner Brosille. Onneksi mukana on Ritchien tyylejä, vaikkakin loppupäässä jatkuvat hidastukset, jotka muuttuvat nopeutuksiksi ja siitä pysäytyskuviksi, alkavat jossain kohtaa kyllästyttää. Leikkaus on monissa kohtauksissa onnistunutta, varsinkin kun leikataan eri paikkoihin, joissa tapahtuu jotain samaan aikaan kuin toisaalla. Leikkausta ei voi kuitenkaan sanoa kokonaisuutena onnistuneeksi, kun leffa välillä matelee kuin etana ja välillä hyppii kuin kani. Lavasteet ovat sentään hienoja ja puvustus on toteutettu todella taidokkaasti, kuten myös maskeeraus. Valitettavasti visuaaliset tehosteet eivät ole kovin ihmeelliset, jolloin leffa ei tarjoa edes silmäkarkkia silloin, kun homma ei muuten toimi. Jotkut efektit - kuten alun ylikasvaneet norsut - ovat liian digitaalisia, eivätkä näytä vakuuttavilta, kuten monet muut nykypäivän elokuvien yliluonnollisuudet. Äänitehosteet sen sijaan ovat todella onnistuneet, etenkin kun niitä korostetaan hidastuksissa. Kaikkein eniten ylistystä annan kuitenkin Daniel Pembertonin säveltämälle musiikille, joka on aivan mahtavaa! Onkin harmi, etteivät leffan musiikit pääse oikeuksiinsa kuin muutamissa kohtauksissa. Kannattaa käydä kuuntelemassa elokuvan soundtrackia esimerkiksi Spotifysta. Elokuvassa kuullaan myös trailerissa kuultu Sam Leen "The Devil & the Huntsman", joka sopi kyllä mainoksiin, mutta tuntuu jotenkin irralliselta itse leffassa.

Yhteenveto: King Arthur: Legend of the Sword tarjoaa hyviä juttuja, mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan epätasapainoisena horjuvaa elokuvaa. Parhaimmillaan leffa on, kun Ritchie on todella päässyt kikkailemaan ja ehdottomasti paras kohtaus nähdään jo alkupäässä, Arthurin ja kumppaneiden selittäessä tarinaa viikinkikohtaamisestaan. Valitettavasti rytmitys poukkoilee liikoja, leffan kulkiessa välillä hitaasti ja välillä taas liian nopeasti. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen ihmeellisiä ja yliluonnolliset osuudet leffassa tuntuvat usein irrallisilta. Charlie Hunnam on onneksi ihan toimiva Arthur ja Jude Law on mainio valtaa janoavana Vortigerninä. Parasta elokuvassa ovat kuitenkin sen musiikit. Daniel Pemberton on tehnyt todella hienoa työtä sävellystensä kanssa ja onkin harmi, että tähän mennessä yksi vuoden parhaimmista soundtrackeista on heikolla teoksella. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä ja elokuva on tylsän näköinen ankean harmaan värimäärittelynsä vuoksi. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kuitenkin tyylikkäät. Jos odotat King Arthur: Legend of the Swordia todella paljon, niin käy ihmeessä katsomassa ja ehkä se tarjoaa sinulle jotain enemmän kuin minulle. Muuten suosittelen odottamaan vuokrausmahdollisuutta, jos on kiinnostusta nähdä tämä. Yhtiö suunnittelee tekevänsä King Arthurista elokuvasarjan, mutta tämän jälkeen sellaista ei erityisemmin jää odottamaan. Jos leffa saa jatko-osan, niin toivottavasti Ritchien tyyli on voimakkaammin mukana, se olisi viihdyttävämpi ja tasapainoisempi, sekä musiikkien taso pysyisi ennallaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
King Arthur: Legend of the Sword, 2017, Warner Bros. Pictures, Safehouse Pictures, Village Roadshow Pictures, Weed Road Pictures, Wigram Productions