Arvostelu: Matkalla Perditioniin (Road to Perdition - 2002)

MATKALLA PERDITIONIIN

ROAD TO PERDITION

Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Tom Hanks, Tyler Hoechlin, Paul Newman, Daniel Craig, Jude Law, Stanley Tucci, Jennifer Jason Leigh, Liam Aiken, Dylan Baker ja Ciarán Hinds
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Road to Perdition, eli suomalaisittain Matkalla Perditioniin perustuu Max Allan Collinsin ja Richard Piers Raynerin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 1998. Collinsin agentti oli erityisen innostunut kaksikon työstä ja sanoi useasti sarjakuvan kääntyvän hyvin elokuvan muotoon ja saikin Collinsin ja Raynerin esittelemään sarjakuvaa Hollywoodissa. Tuottaja Richard D. Zanuck kiinnostui sarjakuvasta ja se päätyi hänen kautta Steven Spielbergille, joka hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet yhtiölleen DreamWorksille. Spielberg ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, työstäessään useampaa leffaa jo samanaikaisesti, joten hän ehdotti projektia Sam Mendesille, joka tarttui siihen innoissaan. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2001 ja lopulta Matkalla Perditioniin sai maailmanensi-iltansa 12. heinäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Se sai myös kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, lavastus, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen palkinnon, kolme BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan kuvauksen ja lavastuksen palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miessivuosan Golden Globesta. Itse en ollut ennen nähnyt Matkalla Perditioniin, mutta yksi kaverini on kehunut sitä minulle kovasti, joten ostin sen jo pari vuotta sitten valmiiksi hyllyyni katsomista varten. Kun huomasin Matkalla Perditioniin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein vilkaista, mistä on oikein kyse ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1931 nuori Mike saa selville isänsä Michael Sullivanin työskentelevän paikalliselle rikollispomolle ja näkee kauhistuttavan teloituksen. Kun Sullivanin pomo saa tietää asiasta, hän käskee sekä isän että pojan tapettavaksi, jolloin Sullivanin ja Miken täytyy lähteä karkumatkalle Perditioniin.

Pääroolissa mafialle hommia tekevänä Michael Sullivanina nähdään Tom Hanks, joka on todella yllättävä valinta kylmäksi gangsteriksi. Pääasiassa puhtaasti hyviksiä näyttelevä ja Hollywoodin ehkä mukavimpana näyttelijänä tunnettu Hanks istuu hämmentävän hyvin rooliinsa ja on selvää, että Hanks itsekin nauttii erilaisen hahmon esittämisestä. Jo pelkkä Hanksin karisma saa heti kiinnostumaan Sullivanista, mitä vain vahvistetaan, kun leffa kulkee eteenpäin ja hahmoa kehitetään lisää. Sullivanin poikaa, Michael Sullivan junioria näyttelee Tyler Hoechlin, joka on myös mainio valinta osaansa. Poika on koko ikänsä kummastellut isänsä mysteeristä käytöstä, kunnes kaamea totuus paljastuu. Tämän myötä isä-Sullivanin täytyy alkaa itsekin pohtia omia elämänvalintojaan uusiksi, kun hänen poikansa henki joutuu vaakalaudalle. Hanks ja Hoechlin muodostavat uskottavan isä-poika-duon, jonka matkaa on kiinnostavaa seurata.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jennifer Jason Leigh Sullivanin vaimona Anniena, Liam Aiken Sullivanin perheen toisena lapsena Peterinä, edesmennyt Paul Newman mafiapomo John Rooneyna, Daniel Craig tämän ylimielisenä poikana Connorina, Jude Law palkkatappaja Maguirena, sekä Stanley Tucci Frank Nittinä, joka oli ihan todellinen gangsteri 1930-luvulla. Kaikin puolin näyttelijät ovat nappivalintoja rooleihinsa. Osa roolituksista voi tänä päivänä tuntua hassuilta, mutta yllättäen jokainen toimii. Nykyään lähinnä komedioista tuttu Tucci istuu hyvin gangsteriksi, Law on jopa aika hyytävä tappajana, James Bond -tähti Craig tulkitsee kiinnostavasti itsestään liikoja luulevaa mafiapomon nyhveröpoikaa ja Newman on erinomainen John Rooneyna. 

Voi pojat, kuinka positiivisesti Matkalla Perditioniin onnistui minut yllättämään! Vaikka kaverini onkin elokuvaa kovasti kehunut minulle, minusta tuntuu, ettei elokuvasta oikein muuten puhuta ja se on jäänyt unohduksiin. Koen sen hassuksi, sillä mielestäni kyseessä on yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista. Matkalla Perditioniin on todella virkistävä teos mafiagenressä, tuoden monista leffoista tutun gangsterimaailman eloon erilaiselta tuntuvalla tavalla. Siitä löytyy tuttuja mafiajuttuja, kuten esimerkiksi häikäilemättömän kylmäsydämisiä murhia ja tiettyä kirjoittamatonta hierarkiaa gangsterikulttuurissa, mutta kaikki tarjotaan jotenkin piristävästi - jos nyt ei siis lasketa sitä, että elokuva on usein todella synkistelevä ja suorastaan melankolinen. Jatkuva sade vain lisää filmin alakuloisuutta, mutta silti elokuva ei ole koskaan mitään masentavaa surussa vellomista. Kyseessä on itse asiassa aika kauniskin teos.

Erityisen voimakasta filmissä on Michael Sullivan seniorin ja juniorin välinen isä-poika-suhde. Kun kaksikko joutuu karkumatkalle, vuosia lähinnä töidensä perässä kulkenut, sisäänpäin sulkeutunut ja perheensä ulos teljennyt isä pääsee ensimmäistä kertaa aikoihin oikeasti tutustumaan lapseensa ja lapsi taas saa oudolla tavalla isänsä takaisin, josta on pitkään haaveillut. Tapa, jolla näiden hahmojen lähentyminen pakomatkan aikana esitetään, on jopa liikuttava ja tuo sympaattista valoa jatkuvan ankeuden ja sateen keskelle. Tämän vuoksi Michael Sullivaneista alkaa tosissaan välittämään ja heidän puolestaan jännittämään. Law on aidosti häijy Maguiren roolissa, mikä tuo mukaan muutaman todella tiivistunnelmaisen kohtauksen.

Kaiken kaikkiaan tunnelma Matkalla Perditioniin -elokuvassa on upea. Se imaisee katsojan nopeasti mukaansa ja tiukentaa otettaan, mitä pidemmälle filmi etenee. Ohjaaja Sam Mendes oli juuri pari vuotta aiemmin palkintoja kahmineella American Beauty -elokuvallaan (1999) osoittanut lahjansa ja jatkaa samaa tässä. Mendes hallitsee niin kokonaisuutta kuin tiettyjä yksittäisiä palasia ihailtavan varmalla otteella. Erityisesti muutamat kohtaukset ovat huippuunsa asti hiottuja. Näissä kohtauksissa pidän siitä, kuinka Mendes kertoo asioita katsojalle visuaalisin keinoin. Eri ohjaaja voisi helposti sortua liikaan selittelyyn, mutta Mendes luottaa, että katsoja on pysynyt tarkkana läpi filmin ja kun tietyt yksityiskohdat nostetaan myöhemmin uudestaan nokkelasti esille, katsojan palkitsee suuri ahaa-elämys. Kaikki elokuvassa rakentuu kohti todella voimakasta loppuhuipennusta ja lopputekstien rullatessa minun teki mieli antaa aplodit.

Myös käsikirjoittaja David Selfiä pitää kiittää siitä, että luotto pysyy visuaalisessa tarinankerronnassa turhien selittelyjen sijaan. Dialogit Self hoitaa kunnialla ja juonenkuljetus sujuu taidokkaasti, mitä tukee onnistunut leikkaus. Tekniseltä toteutukseltaan Matkalla Perditioniin on muutenkin hieno teos. 1930-luku on herätetty takaisin henkiin näyttävin lavastein ja asuin. Maskeeraukset äityvät paikoitellen hurjiksi. Äänimaailma on mainiosti kasattu efekteistä Thomas Newmanin säveltämiin musiikkeihin, jotka vain lisäävät elokuvan herkkyyttä, surumielisyyttä ja kauneutta. Teknisestä näkökulmasta parasta on kuitenkin kuvaus, josta vastasi vain puoli vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen menehtynyt Conrad Hall, joka voitti postuumisti parhaan kuvauksen Oscar- ja BAFTA-palkinnot. Molemmat pystit menivät täysin oikeaan osoitteeseen; niin tyylikästä kameratyöskentely on. Kaikki kuvasommittelusta kamera-ajoihin ja vieläpä valaisuun on erinomaista. Hall voikin olla ylpeä, että hänen viimeinen työnsä oli näin hienolta näyttävä tapaus!

Yhteenveto: Matkalla Perditioniin on erinomainen rikoselokuva, joka on samanaikaisesti niin synkkä ja melankolinen kuin myös kauniskin. Elokuva vie todella iskevästi mukanaan ja kiristää otettaan katsojan ympärillä yhä enemmän, mitä pidemmälle leffa kulkee. Tunnelma on vakuuttavasti rakennettu ja tarina tehokkaasti kerrottu. Sam Mendes tekee loistotyötä ohjaajana ja David Selfin työstämä käsikirjoitus on myös vahva. On hienoa, kuinka leffa hyödyntää visuaalisia kikkoja ja luottaa katsojaansa, eikä selittele tiettyjä juttuja turhaan ja tylsästi auki. Tom Hanks on yllättävänkin hyvä valinta gangsteriksi ja Tyler Hoechlin sopii passelisti tämän pojaksi. Heidän isä-poika-suhteensa on onnistunut. Paul Newman, Stanley Tucci, Daniel Craig ja Jude Law hoitavat sivuosatonttinsa kunnialla kotiin. Teknisiltä ansioiltaankin Matkalla Perditioniin on vaikuttava, erityisesti todella tyylikkään kuvauksensa puolesta. Suosittelen elokuvaa äärimmäisen lämpimästi tiivistunnelmaisten rikosdraamojen ystäville. 20-vuotisjuhla on hyvä syy katsoa leffa joko ensimmäistä kertaa ikinä tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan. On kyllä harmi, että elokuva on tuntunut jääneen tyystin unholaan, sillä se on aivan mahtava teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Road to Perdition, 2002, DreamWorks, Twentieth Century Fox, The Zanuck Company

Arvostelu: Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events / Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja (2004)

LEMONY SNICKET'S

A SERIES OF UNFORTUNATE EVENTS (2004)

LEMONY SNICKETIN SURKEIDEN SATTUMUSTEN SARJA

Ohjaus: Brad Silberling
Pääosissa: Emily Browning, Liam Aiken, Jim Carrey, Timothy Spall, Billy Connolly, Meryl Streep, Catherine O'Hara, Luis Guzmán, Jamie Harris ja Jude Law
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Eventsin (eli suomalaisittain Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja -elokuvan) jo ala-asteen alkupuolella äitini kanssa ja pidin siitä. Elokuva perustuu Lemony Snicket -nimellä kulkevan Daniel Handlerin pitkään kirjasarjaan A Series of Unfortunate Events (1999-2006) - tarkkaan ottaen sarjan kolmeen ensimmäiseen teokseen. Olen nähnyt elokuvan useasti elämäni aikana ja sen taso on valitettavasti laskenut mielessäni vuosien varrella. Viimeksi kun näin elokuvan, pidin sitä harmittomana huttuna, joka viihdytti pitkän ajan jälkeen ihan kivasti. Nyt kun Netflixissa alkoi uusi originaalisarja A Series of Unfortunate Events (2017-), minun teki mieli katsoa elokuva uudestaan ennen sarjan aloittamista. Katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa, päivää ennen kuin pistimme Netflixsarjan ensimmäisen jakson pyörimään.

Baudelairin sisarusten vanhemmat kuolevat traagisesti tulipalossa, jolloin lapset joutuvat kreivi Olafin luokse asumaan. Kreivi Olaf ei ole kovin mukava henkilö ja hän haluaa saada omakseen rikkaiden Baudelairien suuren perinnön, ja onkin valmis tekemään mitä tahansa sen eteen.

Boudelairin sisaruksiin kuuluu kolme lasta. Violet (Emily Browning) on vanhin ja hän pitää erilaisten keksintöjen rakentamisesta. Klaus (Liam Aiken) on keskimmäinen ja häntä kiehtovat kirjat ja lukeminen. Kolmas on Sunny-taapero (Kara ja Shelby Hoffman), jonka neljä hammasta toimivat erittäin vahvasti ja hän kykeneekin pureskelemaan lähes kaikkea. Sunny ei osaa puhua, vaan päästelee vauvaääniä, jotka ovat kuitenkin tulkattu tekstityksissä suomeksi. Hoffmaneita on vaikea arvioida näyttelijöinä ikänsä takia, mutta Emily Browning on selkeästi parempi kuin Liam Aiken. Browning käyttää enemmän kehoaan hyväkseen kuin Aiken ja pääasiassa näyttääkin siltä, että Klaus seisoisi tönkösti paikoillaan. Suurimmaksi osaksi lapset kulkevat paikasta toiseen tönkköinä, mutta se on luultavasti tyylikysymys. Katsojalle voi kuitenkin helposti tulla sellainen olo, että lapsinäyttelijät ovat heikkoja.
     Ilkeää kreivi Olafia näyttelee Jim Carrey, joka tuttuun tyyliinsä varastaa show'n läpi elokuvan. Carrey on tyylikkäästi maskeerattu hieman kummallisen näköiseksi, mutta Olafista löytyvät silti kaikki Carreyn maneerit. Urpoja ilmeitä ja kummallisia äännähdyksiä - puhumattakaan leveilevästä kehonkäytöstä - on mukana useita ja vaikka välillä Carrey vetääkin pahasti yli, on hän silti toimivin asia elokuvassa. Jos Carreya ei voi sietää, niin kannattaa jättää tämä pätkä väliin, sillä hän on enemmänkin oma itsensä kuin mikään hahmo. Onhan se kivaa nähdä hänet taas vaihteeksi pahiksena. Vaikea sanoa, halusiko yhtiö kreivi Olafin olevan juurikin Jim Carrey, vai eikö kukaan uskaltanut sanoa Carreylle kuvauksissa, että: "Vähän rauhallisemmin jooko..."
     Elokuvassa nähdään myös sisarusten Monty-setä (Billy Connolly) ja Josefiina-täti (Meryl Streep). Monty on kiinnostunut käärmeistä, joita hänen talonsa onkin täynnä, kun taas Josefiina tuntuu pelkäävän kaikkea, vaikka asuukin erittäin vaarallisessa hökkelissä. Streep on tuttuun tapaansa hyvä, vaikka vetääkin paikoitellen yli. Hyvä on myös Connolly. Olenko ainoa, jonka mielestä Connelly näyttää tässä elokuvassa paikoitellen John Cleeselta?
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Timothy "Matohäntä" Spallin näyttelemä pankkiiri Poe, joka ei kuuntele lasten varoituksia Olafista, Catherine O'Haran esittämä Olafin naapuri oikeusneuvos Strauss, sekä Olafin kaksi kätyriä, joita esittävät Luis Guzmán ja Jamie Harris. Itse Lemony Snicketia, eli tarinan kertojaa näyttelee Jude Law. Hahmoa ei paljoa nähdä, mutta hänen ääntään kuullaan useasti... jopa liian paljon.

Alussa Lemony Snicket nimittäin varoittaa, että elokuva, jota olemme alkamassa katsomaan, ei ole onnellinen ja sisältää yhä vain kaameampia kohtia, eli herkkien kannattaa harkita uudestaan, katsooko tarinan loppuun asti. Ei kovin hyvä mainospuhe, jos haluaa leffalle katsojia. Eikä elokuvassa loppujen lopuksi tapahdu edes kovin hirveitä asioita. No on mukana ihmissyöjäiilimatoja, mutta synkkyyttä olisi voinut olla esillä paremmin ja enemmän, jotta kertojan lupauksille tulisi vastinetta. Synkkyydellä tarkoitan siis muuta kuin elokuvan ankean harmaata värimaailmaa. Kirjoja en ole lukenut, joten en tiedä, miten tarina menee siinä, mutta hieman tuntuu siltä, että Snicket varoittelee kirjoissakin. Eikä siinä sinänsä mitään, että alussa vähän pelotellaan lapsikatsojia, mutta siinä kohtaa, kun on kuullut jo pariin otteeseen "Voi kun voisinkin sanoa, että tämä olisi iloinen tarina ja että lapset elivät elämänsä onnellisina loppuun asti", niin toivoisi, että Snicket pitäisi turpansa kiinni ja antaisi katsojan keskittyä elokuvaan rauhassa. Sen sijaan, että Snicket kertoisi tarinaa, hän kuulostaa lähinnä kommenttiraidalta, jota ei vain saa mitenkään pois päältä. Kertojaääni tuntuu pitkittävän elokuvaa useaan otteeseen täysin turhaan ja höpötys saa jutun junnaamaan aina hetken paikoillaan.

Ilman kertojaääntä elokuva kulkisi sujuvammin eteenpäin. Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Eventsissa on (pitkän nimensä lisäksi) toimiva tunnelma ja idea on erittäin hauska. Sen jälkeen, kun kreivi Olaf on ensimmäisen kerran yrittänyt murhata lapset saadakseen perinnön, tarina kulkee pääasiassa eteenpäin siten, että lapset lähtevät eri sukulaisilleen asumaan ja Olaf yrittää sala-asujen avulla viedä lapset pois. Samalla lapset yrittävät selvittää, minkä takia heidän vanhempansa oikeasti kuolivat ja mitä muita mysteereitä asiaan liittyy? Mysteeriosuudet ovat ihan toimivia, mutta paikoitellen elokuva tuntuu kulkevan liian nopealla temmolla eteenpäin, jolloin katsojan voi olla vaikea tarttua mihinkään tilanteeseen kunnolla kiinni. Mutta kun elokuva käsittelee kolmen kirjan tapahtumat, niin tiivistämistä on tietenkin tehty paljon. Vaikka tunnelma on ihan hyvä ja elokuva on viihdyttävä, sen suurin ongelma on, että se tuntuu olevan liian synkkä lapsille ja liian lapsellinen aikuisille, jolloin sille voi olla vaikeaa löytää oikeaa kohdeyleisöä. Ja kun alussa lupaillaan hurjaakin hurjempaa seikkailua, katsojalle voi tulla suurena pettymyksenä, ettei juttu olekaan niin karmiva tai erikoinen. Mukana on myös kummallisia juoniaukkoja, jotka ovat varmaan selitetty vain sillä, että elokuva itse on aika erikoinen. Itselleni hämmentävin asia koko leffassa on, että siitä oli vaikea sanoa, mihin aikaan sen kuuluisi sijoittua?

Elokuvan on ohjannut Brad Silberling. Tätä ennen Silberling oli ohjannut mm. lasten kummituspätkän Casper (1995). Käsikirjoituksesta vastaa Robert Gordon, jolle Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events jäi viimeiseksi työksi. Lemony Snicketin osuutta olisi voinut vähentää huomattavasti ja paikoitellen dialogi on hölmöä. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauspöydällä elokuvasta on tehty paikoitellen liian kiirehtivä. Visuaaliset efektit eivät ole kovin erikoiset ja digitaaliset tehosteet näkyvät selvästi. Äänitehosteet ovat kuitenkin onneksi toimivia. Maskeeraus ja lavasteet ovat tyylikkään näköisiä, ja puvustus on tarkkaan mietitty. Musiikista vastaa Thomas Newman, joka on luonut toimivan soundtrackin säestämään tarinaa.

Yhteenveto: Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events on ihan viihdyttävä seikkailupätkä, muttei toimi enää yhtä hyvin kuin lapsena. Tarina kulkee paikoitellen liian nopeasti eteenpäin ja vaikka siinä on ihan toimiva tunnelma, sen ongelmana on, ettei se tunnu olevan täysin tehty lapsille eikä aikuisille. Alussa lupailleen todella synkkää tarinaa, mutta pettymykseksi sellainen ei kuitenkaan ole luvassa. Lapsinäyttelijät ovat aika tönkköjä, mutta se kuuluu luultavasti haluttuun tyyliin. Jim Carrey vetää tuttuja ilmeilyjään ja eleitään kreivi Olafina. Paikoitellen Carrey ärsyttää, mutta kyllä hän naurutkin saa. Lemony Snicketin osuus elokuvassa on aivan liian suuri ja hänen höpötyksensä alkavat ärsyttämään, vaikka häntä esittääkin Jude Law. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta maskeeraukset, lavasteet ja puvustus ovat näyttäviä. Jos fantasiaseikkailut kiehtovat, niin kyllähän tämäkin mahtuu sinne mukaan katsottavaksi. Perheen pienimmille tämä voi olla liian hurja ja aikuisille liian lapsellinen. Ala-asteen ensimmäisiä vuosia käyville Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events voi toimia parhaiten. Saa nähdä, miten Netflixin sarja aiheesta toimii...

Kirjoittanut: Joonatan, 15.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events, 2004, Paramount Pictures, DreamWorks, Nickelodeon Movies, Kumar Mobiliengellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 2 KG, Parkes+MacDonald Image Nation, Scott Rudin Productionsl