Isänpäivä (2026) - elokuva-arvostelu

ISÄNPÄIVÄ

Ohjaus: Aleksi Salmenperä

Näyttelijät: Vilja Rintanen, Varpu Rintanen, Tommi Korpela, Tomi Lindfors, Laura Birn, Miro Lopperi ja Leena Uotila

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Isänpäivä on ohjaaja-käsikirjoittaja Aleksi Salmenperän uusi elokuva. Salmenperä sai inspiraation elokuvaan Tyhjiö-leffansa (2018) kuvauksissa, kun sen näyttelijät Tommi Korpela ja Tomi Lindfors kertoivat pitkäaikaisesta ystävyydestään. Tämän pohjalta Salmenperä ryhtyi työstämään käsikirjoitusta ja kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025. Nyt Isänpäivä on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin leffasta, kun bongasin sen tulevien elokuvien listalta. Kävinkin uteliaana katsomassa Isänpäivän heti sen ensi-iltapäivänä.

Identtiset kaksostytöt Aava ja Iines eivät ole koskaan tavanneet isäänsä ja teini-ikään päästyään he haluaisivat saada selville, kuka mies on oikein olevinaan. Äidin vastusteluista huolimatta siskot ryhtyvät tutkimaan asiaa ja johtolangat vievät Pelastuslaitoksen palvelukodissa asuvaan Tinkeen.

Rintasen siskot Varpu ja Vilja näyttelevät Aavaa ja Iinestä, jotka eivät ole koskaan tavanneet isäänsä - he eivät edes tiedä, kuka mies on. He asuvat kolmistaan äitinsä Saimin (Laura Birn) kanssa, joka yrittää omasta näkökulmastaan suojella tyttöjä totuudelta. Saimikaan ei nimittäin ole ihan varma, kuka tyttöjen isä on. Teini-ikään päästessään äidin vastustelut eivät ole enää kuin hidaste ja Aava ja Iines ryhtyvät neuvokkaina toimeen. Rintaset ovat oivalliset valinnat tytöiksi, jotka näyttävät toki ulkoisesti samalta, mutta joille on saatu kirjoitettua sopivasti erilaiset persoonat. Aava on uhmakkaampi ja kun hän jotain päättää, ei mieli siitä muutu. Iines seuraa usein siskonsa esimerkkiä, mutta hän ei ole ihan yhtä halukas toimimaan äitinsä selän takana. Birn on myös mainio äitinä, joka salailee omaa nuoruuttaan Tavastia-bändärinä.

     Elokuvassa nähdään myös Salmenperän Tyhjiössä näytelleet Tommi Korpela ja Tomi Lindfors, jotka ovat olleet tosielämässä läheiset ystävät ala-asteelta asti. Mutta siinä, missä Korpelasta tuli kuuluisa näyttelijä, Lindfors ajautui alkoholismin kierteeseen, mikä pisti miehen lopulta oikeassakin elämässä pyörätuoliin. Lindfors näyttelee Tinkeä, joka aivoverenvuodon jälkeen ei pysty enää liikkumaan ja puhumaan kunnolla ja joka asuukin Pelastuslaitoksen palvelukodissa. Korpela taas esittää Tinken parasta kaveria Veikkoa, joka on myös miehen edunvalvoja ja hoitaja. Korpelan ja Lindforsin aito ystävyys välittyy myös heidän roolisuorituksistaan. Lindfors on erityisen hyvä synkkänä miehenä, jonka maailmaan syttyy uutta valoa, kun ilmenee mahdollisuus, että hän voisi olla kahden tytön isä.

Isänpäivä resonoi omalla kohdallani jo siksi, etten itse ole koskaan tavannut biologista isääni. Ymmärsin siis hyvin siskosten teini-iän uhmakkuutta saada asiat selville ja näin itsestäni piirteitä sekä Aavassa että Iineksessä. Tästä totuuden selvittämisestä on saatu kehiteltyä erittäin hyvä ja kiinnostava draamaelokuva. Alku tuntuu vielä hiukan jäykältä, mutta kun tarina ja sen hahmot pääsevät vauhtiin, elokuva paranee edetessään. Hahmoihin pääsee uppoutumaan onnistuneesti ja katsojana ymmärtää siskojen lisäksi myös heidän äitiään, sekä Tinkeä. Oma lukunsa on totta kai tässä kaikessa tietynlaiseen välikäteen jäävä Veikko, jolta tytöt vaativat tilaisuutta tavata Tinken, Tinke vaatii tilaisuutta tavata tytöt ja Saimi vaatii, että tämä tapaaminen on ehdottomasti kielletty.

Elokuvasta löytyy hyvin tunnetta ja kuten lähtökohdista jo saattaakin odottaa, Isänpäivä onnistuu liikuttamaan. Leffa ei kuitenkaan pelkästään vello draamassa, vaan siitä löytyy myös sopiva annos huumoria. Jos jokin elokuvassa jäi mielestäni hieman tökkimään, niin sen lopetus. Tarinan huipennuksen on helppo arvata ja juuri se ennalta-arvattavuus tuntui hitusen halvalta. Viimeisen puolen tunnin aikana jopa toivoin, että leffa ei veisi tarinaa tietyllä tavalla päätökseen, koska kyseinen ratkaisu menee mielestäni siitä, mistä aita on matalin. Vaikken täysin lämmennytkään Isänpäivän finaalille, pidin silti elokuvasta kokonaisuutena.

Minun on tunnustettava, etten ole nähnyt yhtäkään Aleksi Salmenperän aiemmista leffoista, mutta hän näytti tässä taitojaan ohjaajana. Käsikirjoitus on pääasiassa vahva, vaikka osa dialogista onkin vähän takeltelevaa - mikä voi toki johtua myös siitä, ettei se vain istu aina lausujansa suuhun. Teknisestikin Isänpäivä on mainio. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Vähän päälle puolentoista tunnin mitassa kyseessä on passelin napakka paketti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset on pätevästi hoidettu ja äänityöskentelykin toimii.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi

Isänpäivä, Suomi, 2026, Tekele Productions

Arvostelu: Sisu 2 (2025)

SISU 2

Ohjaus: Jalmari Helander

Pääosissa: Jorma Tommila, Stephen Lang, Richard Brake ja Tommi Korpela

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Kotimainen toimintaelokuva Sisu (2022) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma maailmanlaajuinen menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Joulukuussa 2023 vahvistettiin, että jatko-osa on tekeillä ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024. Nyt Sisu 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa innolla, pidettyäni ensimmäisestä leffasta paljon. Kun sain vihiä, että elokuva esitetään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin mysteerinäytöksessä, hankin sinne heti lipun.

On vuosi 1946. Toinen maailmansota on päättynyt ja Suomi on joutunut luovuttamaan maitaan Neuvostoliitolle. Aatami Korpi palaa kotiseudulleen Karjalaan, purkaakseen vanhan talonsa, kun häntä alkaa jahdata puna-armeijan komentaja, joka tappoi hänen perheensä.

Jorma Tommila palaa rooliinsa Aatami Korveksi, todella vähäsanaiseksi mieheksi, joka onnistui kiikuttamaan kultansa Lapista Helsinkiin, pistäen siinä läjän natseja hengiltä. Nyt Aatami palaa vanhalle kotiseudulleen Neuvostoliiton valtaamaan Karjalaan, aikeenaan purkaa talonsa ja siirtää sen Suomen puolelle jokaista puupölkkyä myöten. Mutta tietysti paikallisilla sotilailla on omat suunnitelmansa tämän jo myytiksi nousseen miehen varalle. Tommila tekee toistamiseen suuren vaikutuksen todellisena äijänä, joka ei suostu antamaan periksi, ei sitten millään. Aatamia riepotellaan taas sinne ja tänne, mikä saa miehen lähinnä vain entistä vittuuntuneemmaksi. Kun Aatami sitten pistää haisemaan, tuima ja veriroiskeisiin peitetty Tommila loistaa toden teolla.

     Vastaansa Aatami saa tällä kertaa puna-armeijan entisen komentajan Yeagor Dragunovin, joka tappoi Aatamin perheen ja jota näyttelee Avatar-scifiseikkailuista (2009-) ja Don't Breathe -kauhuleffoista (2016-2021) tunnettu Stephen Lang. Pahisroolit eivät ole vieraita Langille ja hän hoitaakin tonttinsa häikäilemättömänä paskiaisena ansiokkaasti. Kun Tommila ja Lang pistetään vastakkain, katsojana unohtaa kokonaan, että ruudulla toisiaan turpaan mäiskivät suomalaismies ja megaluokan leffojen Hollywood-tähti. Mainio on myös Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Night Kingiä esittänyt Richard Brake komentajana, joka lähettää Yeagorin viimeistelemään työnsä ja tappamaan myös Aatamin.

Siis voi huh huh ja pyhä jysäys! Sisu 2 ei vain lunastanut sille asetettuja kovia odotuksia, vaan se myös ylitti ne. Kyllä saa taas olla suomalaisena ylpeä, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja Jalmari Helander pistää jo toistamiseen jenkkilän toimintaleffat nurkkaan häpeämään. Sisu 2 tarjoaa sellaista menoa ja rähinää läpi kestonsa, että päättömimmät kohdat pitää nähdä itse, jotta ne uskoo todeksi. Fysiikan lait saavat kyytiä siinä missä neuvostosotilaatkin, mutta eipä epärealistisuus haittaa tippaakaan, sillä luvassa on niin kerta kaikkisen mahtava viihdepommi. Aina, kun ehdit luulla, että leffa on käyttänyt kaikki paukkunsa tai että puhti alkaisi loppua, Helander pistääkin lisää pökköä pesään ja loppuhuipennuksessa nähdään juttuja, jotka loksauttivat takuulla useammankin suun auki katsomossa. Lisäksi suomalaisyleisölle poikkeuksellisena katsomo jopa repesi hurrauksiin ja taputuksiin niissä kaikista siisteimmissä kohtauksissa.

Vaikka Sisu 2:ssa on ollut Hollywood isommin tuotannossa mukana, ei menoa ole lähdetty vesittämään tai erityisemmin jenkkiläistämään, vaikka leffasta toki paistaa läpi, että esimerkiksi Mad Max -elokuvat (1979-2024) ovat toimineet innoittajana, kun suuri osa elokuvasta on takaa-ajoa maantiellä. Sen lisäksi, että leffa on pirun viihdyttävä, on se myös todella raaka. Veri pärskyy kohtaus kohtaukselta isommin, ihmiset räjähtelevät, päät katkeilevat... tyyppejä pistetään siis hengiltä mitä mielikuvituksellisimmin tavoin, minkä luulisi tyydyttävän toiminnannälkäisiä katsojia. Tällä saadaan kanssa hyviä nauruja synkemmän huumorin ystäville. Puolentoista tunnin kesto takaa sen, että hullusta mätöstä huolimatta ähky ei pääse iskemään. Ei Sisu 2 millään tavalla mullista toimintagenreä tai sisällä mitään sen syvällisempää kuin lajityypille tuttuakin tutumpaa perheen kuoleman kostamista. Kuitenkin sen, minkä Jalmari Helander tekee, hän tekee nyt helvetin hyvin.

Helander pitää yhä vain suuremmaksi paisuvaa pakettia vakuuttavasti kasassa ja hän on rakentanut muutaman erinomaisen toimintajakson, joihin liittyy lentokoneita ja juna. Etenkin jälkimmäinen on myös työstetty tehokkaan jännittäväksi. Teknisiltä ansioiltaan Sisu 2 on niin pätevää kamaa, että pitää oikein hieraista silmiään, kun katsoo leffan budjettia. Minne Hollywood-tuotannoissa palaa satoja miljoonia, kun tämä elokuva - joka vielä näyttää useassa kohtaa paremmalta - on tehty vain vähän päälle kymmenellä miljoonalla eurolla? Paria silmiinpistävää digiefektiä lukuun ottamatta Sisu 2 näyttää ja kuulostaa upealta. Etenkin lentokoneosio on komeaa katseltavaa. Kameratyöskentely on taidokasta, lavasteet hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset paikoitellen jopa kuvottavan rujot. Äänimaailma rymistelee menemään ja musiikit jyskäävät mahtipontisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Sisu 2, 2025, Subzero Film Entertainment, Good Chaos, Cosmic Snowball

Arvostelu: Pikku Siperia (2025)

PIKKU SIPERIA

Ohjaus: Dome Karukoski

Pääosissa: Eero Ritala, Malla Malmivaara, Tommi Korpela, Rune Temte, Martti Suosalo, Jenni Banerjee, Severi Saarinen, Haymon Maria Buttinger, Nelly Kärkkäinen ja Mazdak Nassir

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 13

Pikku Siperia perustuu Antti Tuomaisen samannimiseen kirjaan vuodelta 2018 ja kyseessä on ensimmäinen suomalainen Netflix-elokuva. SF Studios ja Bufo-yhtiö hankkivat kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyivät työstämään sen pohjalta elokuvasovitusta. Elokuva kuvattiin Pohjois-Karjalassa alkuvuodesta 2024 ja nyt Pikku Siperia on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kuulin elokuvasta vasta juuri ennen sen ilmestymistä, kun mediat täyttyivät hehkutuksesta, että Suomen ihka ensimmäinen Netflix-leffa on tulossa. Katsoinkin Pikku Siperian heti sen julkaisuviikonloppuna.

Pienen Hurmevaaran kylän rauha järkkyy, kun eräänä yönä meteoriitti putoaa kylään. Avio-ongelmiensa kanssa painiva pastori Joel saa työn meteoriittia säilyttävän museon yövartijana.

Eero Ritala näyttelee Joelia, jonka elämään on mahtunut monenlaista. Hän on ollut rauhanturvaajana Lähi-idässä ja työskentelee nyt niin Hurmevaaran paikallisena pastorina kuin myös jonkin sortin terapeuttina, minkä lisäksi hän saa yllättävän pestin museon yövartijana, kun Hurmevaaraan tipahtaa eräänä yönä meteoriitti, jonka arvioidaan olevan jopa miljoonan euron arvoinen ja siten koko pikkukylän halutuin esine. Tämän lisäksi Joelilla on ongelmia avioliitossaan vaimonsa Kristan (Malla Malmivaara) kanssa. Pariskunta haluaisi lapsen, mutta Joel ei häpeäkseen ole uskaltanut kertoa, että sotavamma on tehnyt hänestä steriilin. Kun siis Krista yllättäen ilmoittaa olevansa raskaana, Joel epäilee tämän pettävän häntä. Ritala on roolissaan mainio, tulkiten hyvin hahmoaan, joka yrittää kanavoida elämäänsä monenlaisen tapahtuman keskellä. Joel on tykättävä hahmo ja on kiinnostavaa seurata, kun hieman vässykkä mies löytää tarmoa leffan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Tommi Korpela entisenä autourheilija Tarvaisena, joka alun perin löytää meteoriitin, Martti Suosalo Joelin vastaanotolla suunnilleen joka päivä käyvänä Matiaksena, Severi Saarinen Räystäisenä, jota Joelin epäilee Kristan salarakkaaksi, Jenni Banerjee baarimikko Karoliinana, sekä Haymon Maria Buttinger ja Rune Temte roistokaksikkona Mikiksenä ja Petarina, jotka saapuvat Hurmevaaraan aikomuksenaan kähveltää meteoriitti. Sivunäyttelijöiden työ on vaihtelevaa, paikoitellen jopa pientä alisuorittamista. Korpela on lystikäs alkoholisoituneena äijänä, joka mieltää meteoriitin omaisuudekseen ja Suosalo on mainio hieman surkuhupaisana Matiaksena.

Pikku Siperiaa ehdittiin jo ennen sen ilmestymistä tituleeraamaan "Suomen Fargoksi", eikä ihme. Coenin veljesten rikoskomedia Fargo (1996) ja sen pohjalta tehty televisiosarja (2014-) tuntuvat olleen jonkin sortin innoite - jos ei nyt suoraan juonen, niin fiiliksen puolesta. Kuten Fargo, myös Pikku Siperia sijoittuu pieneen talviseen kylään, missä käynnistyy varsin erikoinen tapahtumaketju, johon liittyy niin rikollisia kuin odottamattomista paikoista syntyviä sankareita. Molemmissa on hieman samankaltaista absurdiutta ja kuivahkoa huumoria, jännitystä mutta myös slapstick-komediaa. Ohjaaja Dome Karukoski ei kuitenkaan ole Coenin veljesten veroinen elokuvantekijä, eikä Pikku Siperia ole kertomukseltakaan yhtä väkevä.

Elokuvasta löytyisi kyllä potentiaalia, mutta valitettavasti Pikku Siperia tuntuu jäävän vähän joka osa-alueella puolitiehen. Sen huumori ei naurata niin kuin on takuulla toivottu, kertomus ei koskaan nappaa mukaansa niin kuin katsojana kaipaisi ja elokuvan syvällisempikin puoli jää pelkäksi pintaraapaisuksi. Elokuva ei tee tarpeeksi työtä esittääkseen pastori Joelin uskon horjumista, jotta meteoriitin tipahtamisen metafora Jumalan merkkinä olisi onnistunut. Latteaksi jää myös Joelin aviokriisi. Onko vaimo käynyt vieraissa, vai onko raskauskin jonkinlainen ihme korkeammalta taholta? Pikku Siperia ei edes viihdytä erityisemmin, vaan kumma rikostarina tuntuu hieman väsähtäneeltä. Elokuvan ainoaksi kuriositeettiarvoksi jääkin lopulta se, että kyseessä on tosiaan Netflix-historian ensimmäinen suomalaisleffa. Tämä antaa syyn vilkaista leffan kerran ja mennä sitten tuulettelemaan torille, mutta Pikku Siperian pariin tuskin palaa enää uudestaan.

Teknisiltä ansioiltaan Pikku Siperia on pääasiassa pätevästi tehty, joskin tietokoneella loihditut kuvat avaruudesta ja universumin synnystä eivät aina ihan sovi mukaan elokuvan muuhun henkeen. Elokuva on hyvin kuvattu ja etenkin laajat kuvat talvisista maisemista ovat näyttäviä. Lavasteet ovat oivat ja puvustuskin mainiota. Parasta on Ritalan maskeeraus, joka äityy kaiken aikaa ikävämmäksi, kun Joelin meteoriitin vartiointikeikkansa osoittautuu yhä vain vaarallisemmaksi. Äänimaisema on muuten hyvin rakennettu, mutta koin Panu Aaltion säveltämät leikkisät musiikit lähinnä häiritseviksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.muropaketti.fi

Pikku Siperia, 2025, Bufo, SF Studios

Arvostelu: Niko - Lentäjän poika (2008)

NIKO - LENTÄJÄN POIKA

Ohjaus: Kari Juusonen ja Michael Hegner

Pääosissa: Olli Jantunen, Hannu-Pekka Björkman, Vuokko Hovatta, Vesa Vierikko, Risto Kaskilahti, Minttu Mustakallio, Jussi Lampi, Elina Knihtilä, Juulia Rönkkö, Aarre Karén, Tommi Korpela, Juha Veijonen, Puntti Valtonen, Mika Ala-Panula, Janus Hanski, Jussi Chydenius, Kari Hietalahti ja Veikko Honkanen

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 7

Niko - Lentäjän poika on suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalainen animaatioelokuva. Projekti lähti liikkeelle kotimaisessa, Itse valtiaat -animaatiosarjaa (2001-2008) tehneessä Anima Vitae -yhtiössä, joka ryhtyi työstämään ensimmäistä koko illan elokuvaansa. Hannu Tuomainen kynäili elokuvan tarinan ja Kari Juusonen hyppäsi ohjaajan hommiin. Animointiprosessi käynnistyi Anima Vitaella, mutta siinä auttoivat tanskalainen A. Film, irlantilainen Magma Films ja saksalainen Ulysses. Usean vuoden työstön jälkeen elokuva saatiin valmiiksi ja Niko - Lentäjän poika sai ensi-iltansa lokakuussa 2008. Elokuva keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta ja siitä tuli kansainvälinen menestys, joka voitti parhaan elokuvan ja käsikirjoituksen Jussi-palkinnot. Itse kävin katsomassa Niko - Lentäjän pojan, kun se ilmestyi. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen pariin otteeseen uudestaan - viime kerrasta on tosin kulunut jo varmaan vuosikymmen. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Niko ja myrskyporojen arvoitus (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Pistinkin vuosien tauon jälkeen ilomielin Niko - Lentäjän pojan pyörimään.

Nuori Niko-poro uskoo isänsä olevan yksi Joulupukin lentojoukkojen poroista. Uhmaten äitinsä käskyjä, myrskyjä ja nälkäisiä susia, Niko päättää löytää isänsä.

Olli Jantunen ääninäyttelee Nikoa, poronvasaa, joka on syntymästään lähtien kuunnellut äitinsä (Elina Knihtilä) tarinoita siitä, että Nikon isä olisi yksi itse Joulupukin lentojoukkojen jäsenistä. Niko uskookin kohtalonsa olevan jatkaa isänsä jalan... tai siis sorkanjäljissä ja nousta isona Joulupukin uudeksi lentoporoksi. Eräänä päivänä Niko päättääkin uhmata äitinsä käskyä ja lähteä vaaralliselle matkalle kohti Korvatunturia ja toteuttaa unelmansa. Sinnikäs Niko on oiva päähahmo, jonka kanssa lähtee mielellään lumiseen seikkailuun. Poropojan haluaa nähdä toteuttavan haaveensa ja onnistuvan lentoyrityksissään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Nikon avuksi matkalle lähtevä lento-orava Julius (Hannu-Pekka Björkman), nälkäistä laumaa johtava paha Musta Susi (Vesa Vierikko), tätä seuraavat sudet häijy Räyskä (Jussi Lampi) ja sympaattinen Rimppa (Risto Kaskilahti), sekä matkan varrella tavatut laulava lumikko Wilma (Vuokko Hovatta) ja villakoira Essie (Minttu Mustakallio). Tiukka, opettavainen, ymmärtäväinen ja myös hauska Julius nousee helposti suosikkihahmoksi koko joukosta. Julius pitää Nikoa kuin omana poikanaan ja päättää auttaa tätä etsintäretkellään, sillä, noh, pieni lento-orava ei pysty väkisin pitämään poroa paikoillaan. Poronlihaa himoitseva Musta Susi on onnistuneen uhkaava pahis ja voikin herkästi tarjota painajaisia perheen pienimmille katsojille. Höpsö jäkälää mussuttava Rimppa taas näyttää, että sudet eivät ole yksinomaan pahoja. Wilma ja Essie tuovat mukaan oivaa naispuolta, Korvatunturilla vierailleen Wilman toimiessa Nikon ja Juliuksen oppaana ja Essien ajauduttua vahingossa susien joukkoon.

Minun pitäisi ottaa Niko - Lentäjän poika osaksi säännöllisen epäsäännöllistä joululeffaperinnettäni, sillä yhä aikuisiällä katsottuna kyseessä on todella mainio ja ilahduttava koko perheen animaatio. Ihan aluksi elokuva tuntuu ottaneen liikaa mallia Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) hahmojensa ja asetelmansa puolesta. Afrikan savannien sijaan ollaan Suomen tuntureilla, mutta Nikosta tulee herkästi mieleen Simba-leijona, kummankin ihaillessa isäänsä ja haaveillessa nousevansa tämän ammattiin. Nikon paras kaveri Saaga (Juulia Rönkkö) on vähän kuin Nala ja Julius muistuttaa paljon Simbaa vahtivaa Zazua. Nikoa varoitellaan kulkemasta turvallisen alueen ulkopuolelle, sillä siellä vaanii nälkäisiä susia samaan tapaan kuin Leijonakuninkaassa nähtiin hyeenoja. Onneksi alkupään esittelyjen jälkeen Niko - Lentäjän poika nousee omille jaloilleen ja löytää oman suuntansa, kun varsinainen seikkailu alkaa.

Ja ai että, kuinka mukaansatempaava seikkailu onkaan kyseessä. Alle puolentoista tunnin kesto ei juuri jätä sijaa tyhjäkäynnille, vaan jokainen minuutti tuntuu tärkeältä Nikon etsiessä vimmaisesti isäänsä. Poropojan eteen asetetaan monenlaisia haasteita ja vaaroja, jotka tarjoavat jännittäviä tilanteita kaikenikäisille. Kuten jo sanoin, Musta Susi voi helposti tunkeutua lasten uniin, mutta jotkut susikohtaukset saavat takuulla aikuisenkin sydämen tykyttämään lujempaa. Varsinkin loppuhuipennus äityy varsin tiivistunnelmaiseksi. Vastapainona leffasta löytyy kuitenkin runsaasti huumoria, niin hyviä vitsejä kuin fyysistä kohellusta. Sitten taas yhdessä kohtaa elokuva uskaltaa jopa tarjota toimivaa henkilödraamaa. Riemastuttava seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kun lopputekstit rullaavat, on katsojan kasvoja korostava leveä hymy taattu.

Michael Hegnerin avustuksella elokuvan ohjaajana toimii Kari Juusonen, joka ei ollut aiemmin tehnyt täyspitkää leffaa. Juusosen ja Hegnerin työ toimii ja he uskaltavat liikkua yllättävänkin synkissä vesissä susien ilmestyessä kuvaan. Hannu Tuomaisen ja Marteinn Thorissonin käsikirjoitus on oivallinen ja siitä löytyy hyvää teemaa muun muassa siitä, etteivät omat idolit ole välttämättä sitä, mitä odottaisi ja toivoisi. Visuaalisessa puolellaan Niko - Lentäjän poika on nähnyt parhaat päivänsä, mutta animaatiojälki on silti kelvollista. Eläinhahmot ovat vekkulinnäköisiä ja lumiset maisemat nättejä. Stephen Mckeonin säveltämät musiikit säestävät seikkailua oikein mainiosti, nousten loppuhuipennuksessa jopa varsin mahtipontisiin mittoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.moviemeter.nl

Niko - Lentäjän poika, 2008, Yle, Cinemaker Oy, Anima Vitae, A. Film, Animaker, Europool, Magma Films, TV2 Danmark, The Weinstein Company, Ulysses Filmproduktion, Universum Film, ZDF Tivi

Arvostelu: Rare Exports (2010)

RARE EXPORTS

Ohjaus: Jalmari Helander
Pääosissa: Onni Tommila, Jorma Tommila, Tommi Korpela, Rauno Juvanen, Per Christian Ellefsen, Ilmari Järvenpää, Peeter Jakobi ja Jonathan Hutchings
Genre: kauhu, fantasia, joulu, komedia
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 16

Rare Exports on ohjaaja Jalmari Helanderin ensimmäinen koko illan elokuva ja se perustuu hänen lyhytleffoihinsa Rare Exports, Inc. (2003) ja Rare Exports: The Official Safety Instructions (2005). Vuonna 2007 Helander alkoi puhua tuottaja Petri Jokirannan kanssa pitkästä elokuvasta lyhäreiden pohjalta. Lyhytleffat olivat nousseet suureen suosioon internetissä ja tekijät uskoivat kunnon filminkin olevan suosittu. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Rare Exports sai ensiesityksensä Sveitsissä Locarnon elokuvajuhlilla 7. elokuuta 2010. Suomen ensi-iltansa elokuva sai 3. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva valittiin useilla leffafestivaaleilla parhaaksi elokuvaksi, minkä lisäksi se keräsi suosiota maailmanlaajuisesti. Itse näin Rare Exportsin vasta muutamia vuosia sitten ja pidin sitä kelpo joulukauhuleffana. Nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla sen.

Korvatunturilla asuva teurastajan poika Pietari kiinnostuu tunturilla tapahtuvista kaivauksista. Yllättäen kummia alkaa sattua, kaivausryhmän kuollessa, lasten katoillessa ja outojen ukkojen hiipiessä pimeässä. Todellinen joulupukki on herännyt.

Pietari-poikaa näyttelee Rare Exports -lyhytelokuvia tähdittäneen Jorma Tommilan poika, Onni Tommila, joka on myös ohjaaja Helanderin siskonpoika. Onneksi kyseessä ei ole vain perhesuhteilla saatu rooli, vaan Onni-pojasta löytyy ihan potentiaalia. Paikoitellen hänen on vaikea lausua tiettyjä repliikkejä uskottavasti, mutta se ongelma löytyy lähes kaikilta elokuvan näyttelijöiltä - suomen kieltä kun ei todellakaan ole keksitty kauhu- ja toimintaelokuvia varten. Pietari kokee leffan aikana toimivan muutoksen pelokkaasta pojasta rohkeaksi nuorukaiseksi, joka päättää pelastaa joulun suurelta tuholta.

Onnin isä Jorma Tommila palaa rooliinsa lyhytelokuvista ja esittää Jorman isää Raunoa. Kyseessä on äksy ja tympeä tapaus, jolla ei ole koskaan aikaa poikansa "hömpötyksiin". Leffan aikana hänestäkin paljastuu uusia puolia ja hahmo kokee sujuvaa kehitystä. Tommila senior on oikein mainio roolissaan ja hänen ja Onnin todellinen isä-poika-suhde välittyy myös leffasta.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Raunon kaverit Aimo (lyhytleffoissa nähty Tommi Korpela) ja Piiparinen (Rauno Juvanen), jotka tarjoavat komediallista kevennystä synkähköihin maisemiin, sekä valitettavan kehno Ilmari Järvenpää Pietarin Juuso-kaverina ja Per Christian Ellefsen kaivauksia johtavana Rileynä. Peeter Jakobi taas on hyytävä näky Joulupukin kätyrinä, jonka päähenkilöt kohtaavat.

Kuten arvosteluistani on voinut päätellä, en oikeastaan katso kotimaisia elokuvia. Suurimmaksi osaksi ne ovat todella samanlaisia keskenään, eivätkä monet näkemistäni ole tarjonneet minulle mitään erityistä. Suomeen kuuluu kuitenkin vahvasti joulu ja päivänvarma tieto siitä, että Joulupukki asustaa täällä, eikä vaikkapa Pohjoisnavalla, joten suomalaisista leffoista juurikin jouluelokuvat ovat kiinnostaneet minua eniten. Niko - Lentäjän poika (2008) saattaa jopa olla suosikkini kotimaisten filmien joukosta. Vuonna 2007 ilmestynyt Joulutarina kertoi perinteikkäämmästä punanuttupukista, mutta sellainen ei ole Jalmari Helanderia kiinnostanut. Rare Exportsin Joulupukki ei ole iloinen ja toivottu vieras, joka tuo lapsille lahjoja. Päinvastoin. Tätä pukkia sietää pelätä, sillä lapset eivät todellakaan ole turvassa tältä hirviöltä. Elokuva sekoittaa taidokkaasti joulun tunnelmaa ja juhlaan kuuluvaa perheen teemaa selkeisiin kauhuelementteihin. John Carpenterin kauhuklassikko The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982) on ollut selvänä innostajana monessa kohtaa tuotantoa.

Rare Exports on pitkään jopa erittäin hyvä leffa, alkaen iskevästi ja rakentaen oivaa jännitettä pitkin kestoa. Sen omalaatuisuuden ja mielikuvituksellisen kertomuksen takia on vaikea sanoa, minne hommaa ollaan viemässä ja se vain kasvattaa jännitystä lisää. Täytyy kuitenkin harmi vain todeta, ettei loppupää oikein onnistu lunastamaan alkupään nostattamia odotuksia. Hätäisesti rykäisty loppuhuipennus tuntuu siltä kuin budjetti olisi loppunut kesken, mutta jotain piti keksiä. Asiat ratkeavat turhankin helposti ja kaikki jännite katoaa lopussa. Tämä on suuri sääli, sillä Rare Exportsilla olisi potentiaalia olla loistava elokuva. Jo tällaisenaan se on oivallinen leffa, mutta silti sitä katsoessa en voi olla harmittelematta, kuinka se olisi voinut olla niin paljon enemmän.

Vaikka loppupäästä puuttuu alkupään voima ja luovuus, pääsee Jalmari Helander näyttämään taitojaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Alle puolentoista tunnin elokuvaksi hän kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin, mutta mikä parempaa, hän onnistuu isän ja pojan hahmoissa. Joitain heikompia ja huonosti ikääntyneitä tietokonetehosteita ja taustakangaskuvia lukuunottamatta Rare Exports on teknisesti hyvin toteutettu. Elokuvassa on paljon näyttäviä kuvia Lapista ja yökohtaukset ovat tyylikkäästi valaistut. Lavasteet ja maskeeraukset ovat onnistuneet - jälkimmäiset etenkin pukin apurin kohdalla. Äänimaailma on hyvin rakennettu Juri ja Miska Sepän säveltämät musiikit luovat lisäjännitettä mukaan.

Yhteenveto: Rare Exports on oiva joulukauhuelokuva, mikä lässähtää valitettavasti hieman loppuhuipennuksessaan. Hätäinen ja turhankin helppo loppuratkaisu kehnojen efektien kera vihjailee budjetin loppumisesta kesken. Lopetus ajaa pettymyksenäkin asiansa, sillä ensimmäinen tunti on vallan mainio. Leffa lähtee erittäin hyvin käyntiin, rakentaen niin aidosti onnistunutta jännitystä kuin myös hyvää isä-poika-suhde päähenkilöiden välille. Onni ja Jorma Tommila välittävät oikean perhesuhteensa hahmoihinsa, ja isää ja poikaa kannustaa selviämään. Hahmojen löytämä pukin apuri on todella karmiva ilmestys, jollaista ei todellakaan toivo kurkkimaan oman ikkunan taakse. Vaikka leffa menettääkin potkuaan loppupäässä, on se silti oikein kelvollinen filmi. Jos rakastat joulua, muttet kuitenkaan jaksaisi mitään lämminmielistä elokuvaa, vaan jotain John Carpenterin The Thing - "se" jostakin -leffaa muistuttavaa, suosittelen katsomaan Rare Exportsin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
Rare Exports, 2010, Cinet, Pomor Film, Love Streams Productions, YLE, Kinology, Filmpool Nord, FilmCamp, Davaj Film, Agnès b. Productions