Näytetään tekstit, joissa on tunniste Leena Uotila. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Leena Uotila. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. maaliskuuta 2026

Isänpäivä (2026) - elokuva-arvostelu

ISÄNPÄIVÄ



Ohjaus: Aleksi Salmenperä
Näyttelijät: Vilja Rintanen, Varpu Rintanen, Tommi Korpela, Tomi Lindfors, Laura Birn, Miro Lopperi ja Leena Uotila
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 7

Isänpäivä on ohjaaja-käsikirjoittaja Aleksi Salmenperän uusi elokuva. Salmenperä sai inspiraation elokuvaan Tyhjiö-leffansa (2018) kuvauksissa, kun sen näyttelijät Tommi Korpela ja Tomi Lindfors kertoivat pitkäaikaisesta ystävyydestään. Tämän pohjalta Salmenperä ryhtyi työstämään käsikirjoitusta ja kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025. Nyt Isänpäivä on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin leffasta, kun bongasin sen tulevien elokuvien listalta. Kävinkin uteliaana katsomassa Isänpäivän heti sen ensi-iltapäivänä.

Identtiset kaksostytöt Aava ja Iines eivät ole koskaan tavanneet isäänsä ja teini-ikään päästyään he haluaisivat saada selville, kuka mies on oikein olevinaan. Äidin vastusteluista huolimatta siskot ryhtyvät tutkimaan asiaa ja johtolangat vievät Pelastuslaitoksen palvelukodissa asuvaan Tinkeen.




Rintasen siskot Varpu ja Vilja näyttelevät Aavaa ja Iinestä, jotka eivät ole koskaan tavanneet isäänsä - he eivät edes tiedä, kuka mies on. He asuvat kolmistaan äitinsä Saimin (Laura Birn) kanssa, joka yrittää omasta näkökulmastaan suojella tyttöjä totuudelta. Saimikaan ei nimittäin ole ihan varma, kuka tyttöjen isä on. Teini-ikään päästessään äidin vastustelut eivät ole enää kuin hidaste ja Aava ja Iines ryhtyvät neuvokkaina toimeen. Rintaset ovat oivalliset valinnat tytöiksi, jotka näyttävät toki ulkoisesti samalta, mutta joille on saatu kirjoitettua sopivasti erilaiset persoonat. Aava on uhmakkaampi ja kun hän jotain päättää, ei mieli siitä muutu. Iines seuraa usein siskonsa esimerkkiä, mutta hän ei ole ihan yhtä halukas toimimaan äitinsä selän takana. Birn on myös mainio äitinä, joka salailee omaa nuoruuttaan Tavastia-bändärinä.
     Elokuvassa nähdään myös Salmenperän Tyhjiössä näytelleet Tommi Korpela ja Tomi Lindfors, jotka ovat olleet tosielämässä läheiset ystävät ala-asteelta asti. Mutta siinä, missä Korpelasta tuli kuuluisa näyttelijä, Lindfors ajautui alkoholismin kierteeseen, mikä pisti miehen lopulta oikeassakin elämässä pyörätuoliin. Lindfors näyttelee Tinkeä, joka aivoverenvuodon jälkeen ei pysty enää liikkumaan ja puhumaan kunnolla ja joka asuukin Pelastuslaitoksen palvelukodissa. Korpela taas esittää Tinken parasta kaveria Veikkoa, joka on myös miehen edunvalvoja ja hoitaja. Korpelan ja Lindforsin aito ystävyys välittyy myös heidän roolisuorituksistaan. Lindfors on erityisen hyvä synkkänä miehenä, jonka maailmaan syttyy uutta valoa, kun ilmenee mahdollisuus, että hän voisi olla kahden tytön isä.




Isänpäivä resonoi omalla kohdallani jo siksi, etten itse ole koskaan tavannut biologista isääni. Ymmärsin siis hyvin siskosten teini-iän uhmakkuutta saada asiat selville ja näin itsestäni piirteitä sekä Aavassa että Iineksessä. Tästä totuuden selvittämisestä on saatu kehiteltyä erittäin hyvä ja kiinnostava draamaelokuva. Alku tuntuu vielä hiukan jäykältä, mutta kun tarina ja sen hahmot pääsevät vauhtiin, elokuva paranee edetessään. Hahmoihin pääsee uppoutumaan onnistuneesti ja katsojana ymmärtää siskojen lisäksi myös heidän äitiään, sekä Tinkeä. Oma lukunsa on totta kai tässä kaikessa tietynlaiseen välikäteen jäävä Veikko, jolta tytöt vaativat tilaisuutta tavata Tinken, Tinke vaatii tilaisuutta tavata tytöt ja Saimi vaatii, että tämä tapaaminen on ehdottomasti kielletty.

Elokuvasta löytyy hyvin tunnetta ja kuten lähtökohdista jo saattaakin odottaa, Isänpäivä onnistuu liikuttamaan. Leffa ei kuitenkaan pelkästään vello draamassa, vaan siitä löytyy myös sopiva annos huumoria. Jos jokin elokuvassa jäi mielestäni hieman tökkimään, niin sen lopetus. Tarinan huipennuksen on helppo arvata ja juuri se ennalta-arvattavuus tuntui hitusen halvalta. Viimeisen puolen tunnin aikana jopa toivoin, että leffa ei veisi tarinaa tietyllä tavalla päätökseen, koska kyseinen ratkaisu menee mielestäni siitä, mistä aita on matalin. Vaikken täysin lämmennytkään Isänpäivän finaalille, pidin silti elokuvasta kokonaisuutena.




Minun on tunnustettava, etten ole nähnyt yhtäkään Aleksi Salmenperän aiemmista leffoista, mutta hän näytti tässä taitojaan ohjaajana. Käsikirjoitus on pääasiassa vahva, vaikka osa dialogista onkin vähän takeltelevaa - mikä voi toki johtua myös siitä, ettei se vain istu aina lausujansa suuhun. Teknisestikin Isänpäivä on mainio. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Vähän päälle puolentoista tunnin mitassa kyseessä on passelin napakka paketti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset on pätevästi hoidettu ja äänityöskentelykin toimii.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi
Isänpäivä, Suomi, 2026, Tekele Productions


sunnuntai 4. tammikuuta 2026

Teräsleidit - Kuin viimeistä päivää (2025) - elokuva-arvostelu

TERÄSLEIDIT - KUIN VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ



Ohjaus: Pamela Tola
Näyttelijät: Leena Uotila, Seela Sella, Sanna-Kaisa Palo, Pirjo Lonka, Jani Volanen, Linnea Skog, Eero Saarinen ja Noa Tola
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 7

Pamela Tolan ohjaama komediaelokuva Teräsleidit (2020) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Menestyksen myötä rahoitus oli helpompi kerätä kasaan ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2025. Lopulta Teräsleidit - Kuin viimeistä päivää sai ensi-iltansa jo jouluna 2025. Itse yllätyin, kuinka paljon pidinkään ensimmäisestä elokuvasta ja kävin uteliain mielin katsomassa jatko-osan muutamaa päivää sen ilmestymisen jälkeen. 

Kuultuaan että hänellä olisi vain kaksi viikkoa elinaikaa, Inkeri päättää kirjoittaa jatko-osan kirjalleen ja heittäytyä sitten Jäämereen kuolemaan.




Teräsleidien tutusta kolmikosta Leena Uotilan näyttelemä Inkeri ja Seela Sellan esittämä Raili-sisko tekevät paluun, mutta Sylvi-sisko on menehtynyt elokuvien välissä, sillä iäkäs Saara Pakkasvirta ei jaksanut enää palata reissaamista sisältävään leffaan. Sylvi on korvattu uudella Kerttu-hahmolla (Sanna-Kaisa Palo), joka on muuttanut asumaan Railin luona. Vaikka hahmo on periaatteessa uusi, on Kertussa paljon samoja piirteitä kuin Sylvissä, naisen joutuessa usein muiden näpäyttelyn kohteeksi, osaamatta juuri sanoa vastaan ja kauhistellessa muiden kielenkäyttöä. Inkeri ja Raili pysyvät ennallaan, joskin Inkeristä saadaan hieman enemmän irti, eikä hän ole niin puhdas pulmunen kuin yrittää antaa ymmärtää. Raili on sanavalmiudessaan mahtava. Uotila ja etenkin Sella jatkavat onnistuneesti rooleissaan ja Palo on kelpo lisäys, joskin hänen hahmonsa on loppupeleissä aika turha. 
     Vanhoista tutuista hahmoista paluun tekevät myös Inkerin tytär Maija (Pirjo Lonka) ja hänen perheensä Ville-mies (Jani Volanen) ja lapset Rosa (Linnea Skog) ja Roni (Noa Tola). Uutena hahmona taas mukaan hyppää hämärä Matti (Eero Saarinen). Kontrollifriikistä Maijastakin saadaan enemmän irti ja hahmoa ymmärtää paremmin, kun elokuvassa syvennytään hänen lapsuudenkokemuksiinsa. Lonka on hyvä tiukassa osassaan ja Volanen on mainio tämän vässykkämiehenä. Skogin esittämälle Rosa-tyttärelle yritetään kirjoittaa omaa juonikuviota, jolla heijasteltaisiin sukupolvitraumaa, mutta se jää hieman puolitiehen.




Teräsleidit - Kuin viimeistä päivää osoittautui hieman epätasaiseksi, mutta silti hyväksi jatko-osaksi yllättävän lystikkäälle suomalaiskomedialle. Luvassa on jälleen paljon synkällä tavalla hauskoja juttuja. Aika masentavistakin aiheista, kuten lähestyvästä kuolemasta saadaan revittyä irti onnistunutta huumoria. Tällä leffasarjalla onkin komedian puolesta selvä tyylinsä, mistä pidän paljon. Vaikka huumoria löytyy paljon, kallistuu elokuva silti enemmän draamaan päin kuin edeltäjänsä. Paikoitellen elokuva jää jopa turhauttavan pitkään vellomaan ikävyydessä ja etenkin loppusuoralla koin, että leffassa olisi ollut leikkaamisen varaa.

Elokuvan kompastuskivi omalla kohdallani oli kuitenkin se, että tarinansa puolesta leffa kulkee turhan samoja latuja kuin ykkösosa. Taas Inkerin elämässä tapahtuu jotain hurjaa, mikä ajaa hänet ja kaksi iäkästä naista automatkalle Suomen halki jonnekin piilotetun kirjaluonnoksen perässä, samalla kun Maija-tytär panikoi ja stressaa. Siinä, missä ensimmäisessä Teräsleidit-leffassa tälle matkalle lähti ilomielin mukaan, jatko-osasta puuttuu se tietty veto. Tätä elokuva kuitenkin korvaa pääasiassa hyvin Inkerin ja Maijan vaikealla äiti-tytär-suhteella, minkä setviminen elokuvan loppupäässä oli jopa ihan liikuttavaa. Silti Teräsleidit - Kuin viimeistä päivää -elokuvasta jää uupumaan se potku ja viihdyttävyys, mitkä tekivät alkuperäiselokuvasta niin mainion.




Ohjaajan penkillä jatkaa Pamela Tola, joka rakentaa ilmapiiriä pääasiassa toimivasti. Tolan, Aleksi Bardyn ja mukaan hyppäävän Karoliina Lindgrenin käsikirjoitus menee juonen puolesta siitä, mistä aita on matalin, mutta kolmikko on saanut kehitettyä toimivan äiti-tytär-konfliktin. Teräsleidit - Kuin viimeistä päivää on myös kelvollisesti kuvattu, joskin toisinaan koin kameratyöskentelyn liian levottomaksi ja sumeaksi. Lavasteet ovat oivalliset, asut mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi
Teräsleidit - Kuin viimeistä päivää, Suomi, 2025, Helsinki-filmi


tiistai 25. marraskuuta 2025

Arvostelu: Teräsleidit (2020)

TERÄSLEIDIT



Ohjaus: Pamela Tola
Pääosissa: Leena Uotila, Seela Sella, Saara Pakkasvirta, Pirjo Lonka, Heikki Nousiainen, Samuli Niittymäki, Jani Volanen, Linnea Skog, Mio Tola, Juhani Niemelä, Jussi Sorjanen ja Pamela Tola
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Teräsleidit on Pamela Tolan ohjaama kotimainen komediaelokuva. Tola kirjoitti elokuvan yhdessä Aleksi Bradyn kanssa ja sai mojovan rahoitustuen Suomen elokuvasäätiöltä. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2019 ja lopulta Teräsleidit sai ensi-iltansa tammikuussa 2020. Elokuva sai vaihtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli ilmestymisvuotensa isoin menestys Suomessa ja sai parhaan elokuvan, naissivuosan ja maskeerauksen Jussi-ehdokkuudet. Itse en ole aiemmin katsonut Teräsleidejä, mutta muistan kun sen traileri pyöri vuosikymmenen vaihteessa. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Teräsleidit - kuin viimeistä päivää (2025), päätin vihdoin katsoa ensimmäisen osan ja samalla arvostella sen.

Kun Inkeri lyö suutuspäissään aviomiestään Tapiota paistinpannulla päähän ja uskoo tappaneensa hänet, hän lähtee siskojensa Railin ja Sylvin kanssa elämään ensimmäistä kertaa oikein kunnolla, ennen kuin hän joutuu loppuiäkseen vankilaan.




Elokuvan nimenmukaiset "teräsleidit" ovat siskokset Inkeri (Leena Uotila), Raili (Seela Sella) ja Sylvi (Saara Pakkasvirta). Kun Inkeri turhautuu tosissaan äksyyn mieheensä Tapioon (Heikki Nousiainen) ja lyö tätä paistinpannulla takaraivoon, uskoen tappaneen tämän, Inkeri ottaa siskonsa mukaansa ja lähtee elämänsä reissuun - vielä kun voi. Vaikka ikää näillä naisilla on jo ainakin päälle 70 vuotta, ei heistä ole lähdetty kirjoittamaan mitään herttaisia pullantuoksuisia mummeleita, vaan karaistuneita, kaiken nähneitä rouvia, jotka eivät anna juuri kenenkään hyppiä heidän silmilleen - etenkään toistensa. Raili tietää arvonsa ja töksäyttelee asiat mielensä mukaan, kun taas Sylvi kauhistelee kaikenlaista, jopa paljon sellaista, mitä hänen itse tekisi mieli sanoa ääneen. Inkeri jää johonkin näiden ääripäiden välille. Hahmot ovat aivan mahtavia ja niin ovat myös heidän näyttelijänsä. Uotila, Sella ja Jussi-ehdokkuutensa ansainnut Pakkasvirta ovat kaikki loistavia rooleissaan. Heidän välinen kemiansa on hykerryttävän hauskaa ja heidän naljailustaan kuulee, että kyse on monia vuosikymmeniä yhdessä viettäneistä siskoksista.
    Elokuvassa nähdään myös Pirjo Lonka Inkerin tyttärenä Maijana ja Jani Volanen tämän miehenä Villenä, Linnea Skog ja Mio Tola heidän lapsinaan Rosana ja Ronina, sekä käypä ohjaaja-käsikirjoittaja Pamela Tolakin piipahtamassa. Myös Lonka on väkevässä vedossa Maija-tyttärenä, joka on perinyt paljon äidiltään ja jonka vitutuskäyrän kasvamista on hupaisaa seurata.




Teräsleidit osoittautui erittäin mainioksi kotimaiseksi komediaksi, josta löytyy paljon räävittömiä kohtauksia ja keskusteluja, mutta joka ei muutu missään kohtaa miksikään aivottomaksi perseilyksi, kuten monien suomalaisten hassuttelujen kohdalla valitettavasti käy. Isoin syy tähän on mahtavan päätrion lisäksi myös Tolan ja Aleksi Bradyn oiva käsikirjoitus, joka on täynnä hauskaa sanailua ja jonka tarinakin toimii, vaikkei näiden ikäihmisten road trip lähde ihan niin lentoon kuin voisi toivoa. On hupaisaa jo katsoa, kun Inkeri tulee siskojensa luo kertomaan, että on tappanut miehensä ja näiden reaktio on luokkaa "no sattuuhan sitä". Kolmikko lähtee elämänsä ajomatkalle, niin elääkseen vihdoin vapaana kuin myös etsimään todistusaineistoa, joka voisi mahdollisesti saada Inkerin teon näyttämään oikeutetulta.

Puolentoista tunnin kesto kulkee pääasiassa kuin siivillä, sillä näiden kolmen hahmon filtteritöntä töksäyttelyä on niin lystikästä kuunnella. Kautta linjan hahmot kokevat vihdoin voivansa sanoa asioita, joita he ovat padonneet sisäänsä vuosikaudet ja nämä purkaukset ovat niin hauskoja kuin oikealla tavalla vaivaannuttavia. Sen lisäksi, että leffa on hauska, on siinä myös hyvää sanottavaa oman elämänsä haltuun ottamisesta, oman elämänsä uudelleenarvioimisesta lopun lähestyessä, sekä siitä, että emme voi valita sukuamme, mutta yritetään ottaa kaikki irti siitä, mikä meille on annettu.




Pamela Tolan ohjaus on erittäin mainiota ja dialogin osalta hänen Aleksi Bradyn työstämä käsikirjoitus on lähes puhdasta kultaa. Teknisestikin Teräsleidit on onnistunut. Se on pätevästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustus toimivaa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Panu Aaltion säveltämät musiikit säestävät tätä matkaa mukavasti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi
Teräsleidit, 2020, Helsinki-Filmi