Arvostelu: The Karate Kid (1984)

THE KARATE KID

Ohjaus: John G. Avildsen

Pääosissa: Ralph Macchio, Pat Morita, Elisabeth Shue, William Zabka, Martin Kove, Randee Heller, Chad McQueen, Ron Thomas, Tony O'Dell ja Rob Garrison

Genre: urheilu, draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

The Karate Kid perustuu käsikirjoittaja Robert Mark Kamenin omaan nuoruuteen, kun hän joutui kiusaajien hakkaamaksi ja päätti opetella kamppailulajeja puolustaakseen itseään. Kun Kamen luki uutisartikkelin hieman samanlaisesta tapauksesta, hän päätti ryhtyä kirjoittamaan käsikirjoitusta elokuvalle. Kamen sai Columbia Picturesin kiinnostumaan elokuvasta ja ohjaajaksi napattiin parhaan elokuvan Oscar-voittaja Rockyn (1976) tehnyt John G. Avildsen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1983 ja lopulta The Karate Kid sai ensi-iltansa kesäkuussa 1984. Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka voitti myös kriitikot puolelleen ja sai parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään jo klassikkona. Itse katsoin The Karate Kidin vasta pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja pidin siitä todella paljon. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa uuden The Karate Kid -leffan (2024) myötä, minkä lisäksi elokuvia jatkanut Cobra Kai -televisiosarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa, päätin katsoa ja arvostella koko The Karate Kid -saagan läpi.

Teinipoika Daniel LaRusso muuttaa Los Angelesiin äitinsä kanssa, missä hän ihastuu välittömästi koulunsa tyttöön Aliin. Alin ex-poikaystävä, karatea harrastava Cobra Kai -jengiläinen Johnny ei kuitenkaan pidä tästä ja ottaakin Danielin silmätikukseen. Apu jatkuvaan mukilointiin tulee yllättävältä suunnalta, kun LaRussojen asunnon talonmies Miyagi päättää kouluttaa Danielille karaten jalon taidon.

Päärooliin itse karate kidiksi, eli Daniel LaRussoksi oli ehdolla muun muassa Robert Downey Jr:n, Charlie Sheenin, Tom Cruisen, Sean Pennin ja Nicolas Cagen kaltaisia nimiä, kunnes nuori Ralph Macchio teki elokuvantekijöihin suuren vaikutuksen. Vaikka Macchiosta ei kasvanut samanlaista jättistaraa kuin vastuksistaan roolitusprosessissa, on vaikea kuvitella ketään äsken mainitsemistani Danielin rooliin. Macchio hoitaa tonttinsa erinomaisesti. Hän tekee hahmostaan välittömästi tykättävän ja onnistuu välttämään ärsyttäväksi muuttumisen, kun elämä alkaa potkia Danielia, mikä johtaa useaan valituskohtaukseen. Katsoja on heti Danielin matkassa mukana ja haluaa nähdä tämän oppivan karaten ja näyttävän kiusaajilleen.

     Elokuvassa nähdään myös Randee Heller Danielin äitinä Lucillena, Elisabeth Shue Danielin ihastuksenkohteena Alina, William Zabka tämän tympeänä ex-poikaystävänä Johnnynä, Martin Kove Johnnyn karatekouluttajana, Cobra Kai -jengin johtajana John Kreesenä, sekä Pat Morita talonmies Miyagina, joka ryhtyy opettamaan Danielille karatea. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin. Heller on oiva äidin osassa, Shuen ja Macchion väliltä löytyy aitoa kemiaa ja niin Zabka kuin etenkin Kove tekevät hahmoistaan helposti vihattavat. Todellinen tähti on kuitenkin parhaan miessivuosaehdokkuuden Oscar- ja Golden Globe -gaaloissa napannut Morita herra Miyagina, jonka yrmyn ulkokuoren alta paljastuu lupsakka veikko. Alun perin rooliin haluttiin Akira Kurosawan samuraiklassikoita tähdittänyt Toshiro Mifune, mutta samalla lailla kuin Danielin rooliin oli ehdolla erittäin hyviä muitakin näyttelijöitä, tekijät tekivät oikean valinnan myös tämän roolituksen kanssa.

Nostetaan nyt tässä kohtaa kissa pöydälle ja sanotaan se päivänselvä juttu: The Karate Kid on todella paljon velkaa vajaa vuosikymmen aiemmin ilmestyneelle Rockylle. Rockyn jälkeen eri studiot halusivat tehdä omat kaavamaiset altavastaaja-urheilutarinat ja Columbia Pictures päätyi käsittelemään tätä aihetta karaten kautta. The Karate Kid ei keksi pyörää uudestaan, eikä se tarjoa mitään erityisiä yllätyksiä, jos Rockyt on tullut katsottua. Mielleyhtymiä ei auta se, että kummankin leffan puikoissa toimii John G. Avildsen, joka taisi haluta toistaa Rockyn yllättävän megasuosion. Tiedostan selvät yhtäläisyydet, mutta eipä tuo minua häiritse - pikemminkin hieman huvittaa. The Karate Kid ei ole yhtä erinomainen teos kuin alkuperäinen Rocky, mutta on se silti aivan mahtava ja pirun viihdyttävä filmi!

Tuttuun altavastaajatarinaan tuodaan onnistuneesti omat lisämausteensa, eikä elokuva selvien lainailujenkaan kanssa tunnu koskaan jo nähdyn kopiolta tai mielikuvituksettomalta. Alusta asti on kiinnostavaa seurata, kuinka Daniel yrittää aloittaa uutta elämäänsä Los Angelesissa ja kerta toisensa perään pistää vihaksi, kuinka epäonni tuntuu jatkuvasti olevan hänen puolellaan. Söpö mimmi löytyy heti ja kiinnostus on selvästi molemminpuoleista, mutta totta kai Alin mustasukkainen ja väkivaltaan taipuvainen exä ei ole sujut sen kanssa, että joku vikittelee sitä tyttöä, joka Johnnyn mielestä kuuluisi hänelle. Tämän myötä katsoja on täysillä Danielin mukana, kun tämä haluaa opetella karatea, puolustaakseen itseään. Herra Miyagin opetuskohtauksia tapittaa täysin koukussa. Ne ovat hilpeitä, kuten myös varsin yllättäviä, kekseliäitä ja hieman filosofisiakin. Karate kun ei ole vain turpaanvetoa, vaan myös mielenrauhaa ja tasapainoa. Tuskinpa kukaan leffan nähnyt myöskään unohtaa ikonista "Wax on. Wax off." -kohtausta. Danielin ja herra Miyagin välille syntyvä ystävyys tuo elokuvaan roimasti lämpöä ja sydäntä, kun taas Miyagin menneisyyden aukeaminen tarjoaa aitoa herkkyyttä.

The Karate Kid on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä teos, että hieman päälle kahden tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Aika lailla kaikki leffan puolet toimivat moitteettomasti, eikä leffasta selkeästi heikompia hetkiä löydy. Homma on rytmitetty mainiosti ja vauhti saa tasaisin väliajoin antaa tilaa tärkeille suvantohetkille, joissa hahmoista saadaan paljon irti. Juuri nämä hetket tekevät The Karate Kidistä tavallista kaavamaista urheilurainaa paremman teoksen. Kaikki tietty johtaa kohti suurta huipennusta karateturnauksessa, joka muuttuu hetki hetkeltä stressaavammaksi seurattavaksi. Loppuminuutit katsoja tuijottaakin jännittyneenä sohvan reunalla ja hikipisarat ohimollaan. Jos jotain selvästi töksähtävää leffassa on, niin sen äkillinen loppuminen turnauksen päätteeksi. Hyvin hengittävä elokuva olisi voinut vielä hieman käyttää lisäaikaa hahmojen parissa finaalin jälkeen, ennen lopputekstien pistämistä rullaamaan.

John G. Avildsen suoriutuu toistamiseen mallikkaasti altavastaaja-urheilukertomuksen kanssa, eikä The Karate Kidissä onneksi näy, että Avildsen hoitaisi tonttiaan jotenkin puolivillaisesti siihen suuntaan, vaan hän on panostanut jälleen kerran. Robert Mark Kamenin omakohtaisiin nuoruudenkokemuksiin rakentuva käsikirjoitus on oivallinen, syventäen hyvin hahmojaan ja pitäen sisällä vahvoja dialogeja. Kameratyöskentely on tyylikästä, paikoitellen jopa kaunista ja sitä tukee seesteinen leikkaus. Erityisen hienoa on, kuinka osa keskusteluista hoidetaan yhden pitkän otoksen varaan, antaen näyttelijöiden hoitaa homma kotiin. Pakollisesta treenimontaasista ei ole pilkottu sähäkkää ja energistä, vaan elokuvan oppien mukaan se on tyyni ja keskittynyt. Lavasteet, asut ja maskeerauksetkin ovat oivalliset ja äänimaailma kaikkia iskuja myöten hyvin rakennettu. Rockynkin musiikeista vastaava Bill Conti tekee jälleen hyvää työtä sävellyksiensä kanssa, mutta parhaiten leffasta jää mieleen Joe Espositon mahtava ja energinen You're the Best -kappale, joka kuullaan karateturnauksen edetessä.

Yhteenveto: The Karate Kid on mahtava urheiluelokuva, joka toistaa Rockyn kaavaa paremmin kuin mikään muu nyrkkeilyklassikon kopioijista. Valloittavan viihdyttävä elokuva nappaa heti mukaansa ja tiukentaa otettaan katsojasta tarinan edetessä. Danielin menoa seuraa mielellään, vaikka hänen kohtaamat koettelemuksensa pistävät yhä vain isommin vihaksi. Viimeistään kun karateoppitunnit alkavat, elokuva voittaa täysin puolelleen. Danielin ja mahtavan herra Miyagin yhteisiä kohtauksia on suuri ilo katsoa, ja nuori Ralph Macchio ja iäkäs Pat Morita toimivat täydellisenä parivaljakkona. Myös Macchiolta ja Elisabeth Shuelta löytyy hyvää kemiaa, William Zabkan ja Martin Koven toimiessa täydellisinä pahiksina. Elokuva on onnistuneesti rytmitetty ja siitä löytyy niin vauhtia kuin onnistuneita suvantokohtia, jotka istuvat karatemaailmaan ja syventyvät hyvin leffan hahmoihin. Kaikki huipentuu todella tiivistunnelmaisessa turnauksessa, jonka aikana revittelevä You're the Best -kappale soi vielä pitkään päässä. Turhan töksähtävää loppua lukuun ottamatta The Karate Kid on kaavamaisen ja yllätyksettömän käsikirjoituksensakin kanssa loistoleffa, joka täysin ymmärrettävästi voitti kasarinuorten sydämet ja on ansainnut paikkansa klassikkojen joukosta. Jos et ole elokuvaa vielä nähnyt, suosittelen sitä oikein lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid, 1984, Columbia Pictures, Delphi II Productions, Jerry Weintraub Productions

Arvostelu: Death Wish (2018)

DEATH WISH

Ohjaus: Eli Roth
Pääosissa: Bruce Willis, Vincent D'Onofrio, Dean Norris, Kimberly Elise, Camila Morrone, Elisabeth Shue, Jack Kesy, Ronnie Gene Blevins ja Beau Knapp
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

Death Wish on uudelleenfilmatisointi Charles Bronsonin tähdittämästä toimintaleffasta Väkivallan vihollinen (Death Wish - 1974), joka taas perustuu Brian Garfieldin samannimiseen romaaniin vuodelta 1972. Jo vuonna 2006 heräsivät puheet uudelleenfilmatisoinnista, kun toimintastara Sylvester Stallone halusi tehdä oman versionsa tarinasta. Hänen työstämänään filmiä ei koskaan toteutettu, mutta vuonna 2012 ilmoitettiin, että uusi versio olisi silti tekeillä. Alunperin pääosaan kaavailtiin Liam Neesonia, mutta erimielisyyksien takia tekijöitä poistui projektista ja heidän tilalleen otettiin uusia, jolloin päärooliin valittiin Bruce Willis. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2016 ja filmin oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2017, mutta se päätettiinkin siirtää tälle vuodelle. Itse en ollut kovin innostunut, kun kuulin elokuvasta. En ole Bronsonin versiota nähnyt, mutten silti ymmärrä, miksi se on pitänyt tehdä nykypäivänä uudestaan. Sen lisäksi Bruce Willis on mielestäni vain huonontunut vuosien varrella ja nykyään häntä on paikoitellen jopa todella ärsyttävää katsoa leffassa. En siis oikein odottanut mitään kummoista, kun menin katsomaan Death Wishin.

Tohtori Paul Kerseyn kotiin murtaudutaan, ja hänen vaimoa ja tytärtä ammutaan. Kun poliisit eivät vaikuta tekevän tarpeeksi ratkaistakseen tapauksen, Paul päättää itse löytää ampujat.

2000-luvulla, etenkin viime vuosien aikana, on tullut hyvin selväksi, että Bruce Willis tekee useat roolinsa vain rahan takia. Roolitöistä ei näy minkäänlaista innostusta tai kiinnostusta projektia kohtaan, vaan Willis lähinnä pyörii puolivillaisesti kameran edessä siihen asti, että saa tarpeekseen, ottaa rahat ja lähtee. Olikin siis mukavaa vaihtelua, että Willis vaikuttaa kerrankin viihtyneen leffan kuvauksissa. Hänen roolisuorituksensa tohtori Paul Kerseynä, kovan luokan kirurgina, on hänen paras sitten Looperin (2012). Minua ei tympinyt nähdä häntä valkokankaalla ja vaikkei Willis kovin kummoinen näyttelijä olekaan, hän sopi osaansa täysin. Tietty Willis on uskottavampi rikollisia ammuskelevana äijänä kuin perhettään rakastavana tohtorina, mutta hän toimii siinäkin hommassa tarpeeksi hyvin.
     Paulin Lucy-vaimona nähdään Elisabeth Shue, kun taas pariskunnan Jordan-tytärtä esittää Camila Morrone. Jordan on urheilullinen nuori naisenalku, joka on muuttamassa New Yorkiin opiskelemaan - mikä on tietty vaikea unelma saavuttaa, jos joku murtautuu yöllä kotiisi ja ampuu sinua. Tytöstä oppii välittämään tarpeeksi filmin alussa, jotta katsojana jännittää, mitä hänelle käy, mutta hänen äidistään ei voi sanoa samaa. Lucy on todella persoonaton ja tylsä tapaus, jolle ei ole vaivauduttu keksimään mitään erityistä. Shue tekee parhaansa sillä vähällä, mitä hänelle on annettu, mutta paremman roolityön tekee näyttelijänuraa vasta aloitteleva Morrone.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Vincent D'Onofrio Paulin Frank-veljenä, joka viettää paljon aikaa Paulin perheen kanssa, Dean Norris kaupungin murtoaaltoa tutkivana etsivä Rainsina, Kimberly Elise tämän työkaverina etsivä Jacksonina, sekä Beau Knapp, Jack Kesy ja Ronnie Gene Blevins murtautujina.

Death Wish on onneksi parempi elokuva kuin etukäteen ajattelin. Ei se mikään maailmaa mullistava ole, eikä siitä löydy klassikkoainesta, mutta viikonlopun aloittavana toimintaviihteenä se toimi erittäin oivallisesti. Itse tarina ei todellakaan ole mitään mullistavaa. Tällaisia "perheelle käy jotain, kostetaan tappamalla pahikset" -juonia on tullut nähtyä toimintaleffoissa usein. Joskus se saadaan toimimaan (Taken, 2008), joskus taas ei (Taken 3, 2014). Väärissä käsissä Death Wish olisi sitä heikompaa päätä samaa tarinaa jauhavista leffoista, joten onkin tavallaan onni, että ohjaksissa pyörii Eli Roth. Kyseessä ei onneksi ole mikään haudanvakava elokuva, josta katoaa viihteellisyys, kun se yrittää vakuuttaa katsojansa jatkuvasti siitä, ettei tämä ole leikin asia. Roth on ymmärtänyt, että samanlaisia elokuvia nähdään suunnilleen joka vuosi, joten hän on päättänyt tehdä oman versionsa hieman itseironisesti. Paikoitellen Death Wish selvästi tietää, kuinka hölmöltä kuulostaa, että mukava kirurgi muuttuisi noin vain kylmäksi tappajaksi. Leffa pistää siis parissa kohtaa kunnolla haisemaan, jolloin ei voi olla viihtymättä.

Rothin tuttuun tapaan raakuuksissa ei ole säästelty, joten kostoreissu on paikoitellen hyvinkin brutaali. Herkimmille siis varoitus, että parissa kohtaa väkivalta muuttuu todella roisiksi. Ohjaaja kuitenkin esittelee raakuudet kevyin mielin, jolloin suurin osa yleisöstä lähinnä naurahtaa, kun Paul esimerkiksi tönäisee pahiksen yläkerran kaiteesta läpi ja pahis putoaa pää edellä lattialle, jolloin niska katkeaa voimakkaasti rusahtaen ja hahmon naamalle jää hölmö ilme. Onhan se sairasta, mutta kierolla tavalla todella koomista. Death Wishin itseironisuus tekee siitä astetta paremman kostopätkän, joka viihdyttää alusta loppuun ja jonka voisi helposti katsoa uudelleenkin. Syvyyttä on hieman yritetty lisätä mukaan, kun joku saa kuvattua Paulin ampumassa rikollisia ja lataa videonsa internetiin, jolloin radiossa keskustellaan siitä, onko oikein siviililtä ottaa laki omiin käsiinsä, jos poliisi ei tee tarpeeksi. Samalla leffa näyttää, että ehkä se olisi joissain tapauksissa hyväksyttävää, mutta joissain todella typerää. Radiokohtaukset ovat kuitenkin liian alleviivaavia, jolloin suurimman osan niistä olisi voinut poistaa kokonaan.

Joe Carnahanin käsikirjoitus itsessään ei ole kovin kummoinen. Se sisältää hölmöjä repliikkejä - etenkin Paulin ja Lucyn isän (Len Cariou) välisessä kohtauksessa - minkä lisäksi se on vain liiankin perinteinen. On siis hyvä, että Eli Roth on tuonut mukaan omaa tyyliään, jolla nähtyyn juttuun syntyy jotain raikkautta. Death Wish on myös hyvin kuvattu; varsinkin sen laaja aloituskuva Chicagosta, mikä siirtyy kaahailevaan poliisiautoon, on näyttävä. Leikkaus on tarpeeksi sujuvaa, vaikkakin paikoitellen turhan nopeatempoista toimintakohtauksissa. Tekoveressä ei ole säästelty, mutta parit roiskahdukset näyttivät hieman digitaalisilta. Äänimaailma on todella oivallinen etenkin toiminnan aikana, mutta Ludwig Göranssonin musiikit eivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Death Wish on astetta parempi kostotarinan sisältävä toimintaleffa ohjaaja Eli Rothin tuoman itseironian ansiosta. Elokuva onnistuu nauramaan sille, kuinka hölmöltä sen juoni kuulostaa, mikä lisää koko homman viihdearvoa. Kierosta huumorista pitävät tulevat varmasti naureskelemaan hassun brutaaleille hetkille. Mukaan on yritetty tuoda hieman syvällisyyttä radio-ohjelman kautta, mutta sitä on mukana hieman liiankin paljon, jolloin sen sanoma ei jää millään lailla hienovaraiseksi. Bruce Willis onneksi toimii pääroolissa ja on mukava nähdä, että herra jälleen viihtyy elokuvan teon parissa. Muutkin näyttelijät sopivat osiinsa, vaikkeivät teekään mitä ihmeellisimpiä roolisuorituksia. Roth on saanut aikaiseksi erittäin viihdyttävän paketin, jonka katsoisi mielellään uudestaankin. Suosittelenkin toimintafaneja katsomaan leffan, sillä se tuo hieman jotain uutta hyvin perinteiseen tarinaansa. Saa nähdä, toimiiko Death Wish paremmin eurooppalaisyleisölle kuin amerikkalaisille. Ymmärrän tosin hyvin, miksei tämä ole mennyt kovin hyvin läpi Yhdysvalloissa. Mukana on esimerkiksi kohtaus, jossa Paul käy asekaupassa ja saa ostettua itselleen pistoolin yhtä helposti kuin karkkia kaupasta. Usean Yhdysvalloissa viime aikoina tapahtuneen ampumavälikohtauksen takia tällaista kohtausta katsotaan varmasti pahasti. Death Wishin ensi-ilta siirrettiinkin tälle vuodelle, koska se olisi alunperin ilmestynyt juuri Las Vegasissa tapahtuneen ammuskelun jälkeen. Siirrosta huolimatta se on ilmestynyt huonoon aikaan ja toivon, että vielä jonain päivänä tämä elokuva nähtäisiin paremmassa valossa Yhdysvalloissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death Wish, 2018, Cave 76, Metro-Goldwyn-Mayer, Paramount Pictures, Spy Kids 4 SPV